Erland Stjernkors katseli tarkemmin nukkuvaa lasta.
Siinä ei ollut mitään peloittavaa; kasvot olivat lempeät ja kauniit;
vain avonaiset, liikkumattomat silmät osoittivat, ettei lapsi tiennyt
mitään ulkonaisesta maailmasta. Selvästi näkyi, että sielun silmät
olivat suunnattuina unimaailmaan, jolla kuitenkin oli jokin
selittämätön yhteys todellisen elämän kanssa.
-- Ketä sinä etsit? kysyi Erland tarttuen varovasti lapsen käteen,
sillä hän tiesi, että äkillinen herääminen sellaisesta tilasta saattaa
aiheuttaa kouristuksia tai muita vaarallisia seurauksia.
Ei pieninkään kasvojen ilme osoittanut, että lapsi olisi ymmärtänyt
hänen kysymystään. Mutta se näytti kuuntelevan kuin jotakin kaukaa
tulevaa ääntä ja kuiskasi, useasti vaieten välillä, muutamia tuskin
kuuluvia sanoja:
-- Sinäkö siinä olet, Beata?... Kyllä, kyllä, minä tulen kohta...
Saanko pyytää häntä tulemaan luoksemme?... Kiitoksia, se oli hauskaa...
Nyt minä tulen...
Samassa puikahti keveä valkoinen olento kummastuneen katsojan edestä
suoraan seinän läpi ja katosi.
Mutta vaikka Erland Stjernkors ei olisikaan ollut käytännöllisesti
ymmärtäväinen mies, niinkuin hän oli, oli hän liian selvästi nähnyt
vieressään lihaa ja verta olevan olennon voidakseen uskoa
"silmänkääntäjän" mainiota temppua, seinän läpi ajamista. Hän tarkkasi,
miltä kohtaa lapsi katosi; paikka oli aivan sen suuren kuvataulun
vieressä, joka esitti Davidia harppuineen. Hän valaisi kynttilällä sitä
kohtaa ja huomasi isonlaisen tapettioven, joka aukeni ulos päin.
Mukavuuksia tarjoavassa huoneessa ei tuollainen ovi suinkaan ollut
mikään harvinaisuus; mutta joko sattumalta tai vartavasten oli se
sovitettu niin tarkasti, ettei sen liitoksia voinut huomata heikossa
valaistuksessa.
Uteliaisuus, sääli, ehkäpä myöskin epäselvä aavistus siitä, että häntä
jollakin tavoin tarvittiin, kaikki se sai Stjernkorsin arvelematta
lähtemään kiiruhtavan olennon jälkeen. Kylmä ilma virtaili häntä
vastaan. Hänen edessään olevat pimeät portaat veivät ylöspäin; hän luki
astuimet; niitä oli kahdeksankolmatta. Portaiden toisessa päässä oli
lukitsematon ovi, oven takana kylmä eteinen ja siinä pieni ikkuna.
Eteisestä johti toinen ovi kartanon yläkertaan, mutta se oli lukossa,
ja siihen näyttivät kaikki salaperäisen lapsen jäljet päättyvän.
Jo oli Stjernkors kääntymäisillään tyytymättömänä takaisin, kun hän oli
kuulevinaan hiljaista rapinaa ikkunan takaa. Hän katsahti ulos ja näki
himmeässä valossa aivan selvästi saman keveän, valkoisen olennon
kiipeävän notkein liikkein alas tikapuita, jotka sillä kohdalla olivat
kattoa vasten pystyssä. Sitten olento kulki kepeästi pihan yli ja
edelleen toisia tikapuita myöten ylös, jotka olivat pystyssä suuren
rakennuksen vastakkaista päätyä vasten; siinä se katosi vihdoin päädyn
varjoon, niin ettei saattanut huomata, mihin päin se edelleen meni.
Talvinen ilma henkäili jääkylmänä ikkunasta. Sellaisessa pakkasessa oli
siis pieni unissakävijäraukka kulkenut pitkän, vaarallisen matkansa
paljain päin, paljain jaloin ja ohuissa liinavaatteissa!
Erland Stjernkorsia värisytti. Mitä hänen oli tehtävä? Tuliko hänen
herättää joku talon väestä? Pitikö hänen heti paikalla samaa
vaarallista tietä myöten koettaa saavuttaa onneton lapsi, joka
epäilemättä oli hengenvaarallisesti vilustunut?
Ennenkuin hän vielä oli ehtinyt tehdä päätöstänsä, näki hän miehen
varovasti hiipivän esiin saman nurkan luota, jonka taa lapsi oli
kadonnut. Hän kuuli kahlekoiran murisevan, mutta taas vaikenevan;
samassa hän tunsi mustalaisen, joka aamupäivällä oli ollut pyytämässä
hänen suojelustaan.
-- Joosua! sanoi hän hiljaa.
Mies hätkähti kuin työstään tavattu varas, mutta rauhoittui taas, kun
näki suojelijansa avonaisessa ikkunassa, ja pani sormen suullensa
merkiksi, ettei hän saattanut vastata. Samassa hän kiipesi ketterästi
kuin kissa ylös tikapuita, heilautti itsensä rohkealla hyppäyksellä
lähellä olevaan ikkunaan ja seisoi kohta Stjernkorsin vieressä.
-- Tytöllä ei ole mitään vaaraa, kuiskasi hän. Hän on jo taas siellä,
missä hänen pitää olla, tai oikeammin, missä hänen ei pitäisi olla,
mutta hän ei palellu kuoliaaksi. Minulla on vähän sanottavaa, mitä en
saattanut sanoa aamupäivällä. Tässä talossa on seinillä korvat.
-- Tule sitten minun huoneeseeni, mutta mene edeltä; tässä ovat
portaat, vastasi Stjernkors, hän kun tunsi poikaa liian vähän
uskaltaakseen antaa hänen kulkea jäljestä pimeässä porraskäytävässä.
-- Kyllä minä tunnen tien; en minä ensimmäistä kertaa tästä
astuskele ... kolme, neljä, viisi, mutisi mustalainen, lukien astimia
ja kulkien pimeässä vakavin askelin alaspäin. -- Rovastivainaja teetti
nämä portaat päästäkseen milloin hyvänsä juomasalista makuukamariin
palvelusväen tietämättä ollenkaan, mihin aikaan se tapahtui aamulla ...
viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista... Parhaita ystäviänsä hän
kestitsi yläkerrassa juuri siinä huoneessa, josta ihmiset sanovat
paholaisen ottaneen hänet ... yksikolmatta, kaksikolmatta,
kolmekolmatta... Mutta Taavetti kuningas ripustettiin ovea vartioimaan
kunnian vuoksi, luullakseni ... kuusikolmatta, seitsemänkolmatta,
kahdeksankolmatta... Nyt olemme kulissin takana.
Ovi oli raollaan, ja Stjernkors oli kohta taas työhuoneessaan.
Kynttilät olivat palaneet pitkälle karrelle avatun raamatun vieressä ja
valaisivat mustalaisen mustahkoja kasvoja, hänen villiytynyttä
muotoaan, miestä, joka niin myöhään ja niin kahden kesken minkään muun
inhimillisen todistajan olematta läsnä ei ollenkaan näyttänyt
luottamusta herättävältä. Eikä nuori pappi ollutkaan vapaa
epäilyksestä, että sopiva tilaisuus saattaisi viekoitella hänen uuden
suojattinsa tekemään jonkin tuottavan konnankoukun, ja sentähden hän
päätti pitää kaikkia hänen liikkeitänsä tarkasti silmällä.
-- Mitä sinulla on sanottavaa minulle? kysyi hän äänellä, joka ehkäisi
kerrassaan kaiken liian tuttavallisuuden.
-- Maisterilla on ollut vieraita kolmena yönä peräkkäin, alkoi
mustalainen, katsoen veitikkamaisesti mustan otsatukkansa alta.
-- On, minä olen kolmena yönä nähnyt onnettoman lapsiparan. Ensin
luulin sitä harhanäöksi, mutta huomaankin hänet nyt unissakulkijaksi,
pieneksi tytöksi...
-- Niin, tyttö hän on. Hän on viisitoistavuotias, vaikkei hän näytä
muuta kuin kymmenen tai kahdentoista vanhalta. Ja jos maisteri tahtoo
tietää, kuka hän on, niin katsokoon kirkonkirjoista. Tottahan
rovastivainaja lienee pannut omat lapsensa kirjoihin.
-- Hänenkö lapsensa, mitä sanot?
-- Ihan niin. Kukapa hän sitten olisi? Etsikää kirjoista!
Stjernkors etsi kymmenen, kahdentoista, viidentoista vuoden vanhoista
vihittyjen, syntyneiden ja kuolleitten kirjoista. Rovasti Ödmark oli
niihin aivan oikein merkitty itse ja kolme hänen vaimoansa ja niiden
lapset, mutta neljännestä vaimosta ja hänen lapsistaan ei ollut
merkkiäkään. Sen sijaan saattoi kapeasta, tuskin huomattavasta
paperireunasta otaksua, että lehti oli leikattu irti juuri siitä, mistä
rovasti näytti jatkaneen muistiinpanojaan omasta perheestään.
-- Olisihan minun se pitänyt arvatakin, jatkoi mustalainen. Miksipä he
löisivät merkin siihen kohtaan rannalle, johon vene upposi? Mutta
samantekevä. Kanervakankaalla lähellä rantaa kasvoi kataja, josta ei
kukaan pitänyt lukua, ja se näki kaikki. Hohoo; mainiota, mainiota.
Sitä he ovat tallanneet kuin ruohoa jalkoihinsa, mutta kas, se pääsikin
pujahtamaan kenkien alta ja pistää heitä nyt kantapäähän. Odottakaahan
-- ja mustalaisen kasvot saivat äkkiä hurjan koston ja uhkan ilmeen --
he saavat raudat kepittämisestä ja raippoja haukkumasanoista, ja
silloin nauraa Joosua, niin että silmät tulta iskevät!
-- Sinä erehdyt suuresti, nuorukainen -- sanoi Stjernkors -- jos
luulet, että hyvää asiaa voidaan edistää vihalla ja kostonhimolla.
Kerro minulle, mitä tiedät rovasti Ödmarkin lapsista, ja mitä ihmiset
muuten lienevätkin rikkoneet sinua ja heitä vastaan, sen me nyt
unohdamme ja mietimme ainoastaan, miten voimme lohduttaa ja auttaa
niitä, jotka ehkä tarvitsevat apuamme.