Seuraava päivä oli lauantai. Maisteri Stjernkors otti silloin
seurakunnan hoidon huostaansa; hänellä oli työtä tavattomasti, ja huone
oli parhaillaan täynnä väkeä, kun pieni, punakka, paljaspäinen herra,
jolla oli viheriät lasit nenällä, kurkisti ovesta.
-- Pyydän anteeksi, nimeni on Arvelin. Lähin naapuri. Häiritsenkö ehkä
teitä.
-- Olkaa hyvä, käykää istumaan.
-- Mieluista nähdä turkulaisia. Toivottavasti matka kävi hyvin?
Perhanan huono keli tähän aikaan. Ei ole mitään talviajoja -- kas,
hyvää huomenta, kirkkoväärti; miten jaksaa ruskean tammanne varsa? --
Ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Voin hinnan sanotaan rupeavan
laskeutumaan. Hohhoo, niin, niin, sellainen on maailman meno. Tämän
saman pöydän ääressä istui ystävä Ödmark ja hoiteli papinkirjoja, ja
tuolla salissa on hänen lautapelinsä -- vai niin, muori, te aiotte
naittaa Kaisan? -- ja siellä olemme aikoinamme sitoneet monet parit
yhteen ja heittäneet kuutosia niin että nurkat paukkuivat... Niin
anteliasta kirkkoherraa kuin Ödmark-vainaja aikoinaan oli, on teidän,
Kaisa, vaikea löytää. Idegran on vuokrannut tulot; hänellä ei ole varaa
olla niin antelias, hänellä... Jos olette vielä naimaton mies, herra
maisteri, niin sopiipa katsella vähän ympärilleen tässä pitäjässä.
Käydä jahtimestarilla esimerkiksi. Von Holbachilla on kolme tytärtä
naimisissa -- aja ulos koira, Kalle -- ja kolme kotona. Nuorin täyttää
viisikolmatta vuotta ensi keväänä siihen aikaan, kun lampaita keritään.
Laamanni Åkerströmillä on kaksi ja minulla on yksi, joka ei myöskään
ole kaikkein mitättömimpiä, vaikka minä sen itse sanon. Toivon, että
käytte talossa, maisteri. Mutta kenties häiritsen?
-- Olkaa hyvä, jatkakaa vain. Minä koetan kuulla niin vähän kuin
mahdollista.
-- Mitä? Onko maisteri vähäkuuloinen? Isävainajani oli myöskin
huonokuuloinen, ja se paheni hirveästi vuosien kuluessa. Oikeastaan oli
tarkoitukseni -- mutta kas, siinähän on pikku Johanna, joka meni
ensimmäisenä adventtina naimisiin pitäjän räätälin kanssa; toivon että
avioliitto on onneksi; sano Pitkäselle, hyvä ystäväiseni, että hänen
pitäisi hankkia parempaa ompelurihmaa; minun poikani ovat kiskoneet
irti kaikki napit nutuistansa -- niin, tarkoitukseni olisi kutsua
teidät, maisteri, ryypylle ja voileivälle halpaan majaani.
-- Kiitoksia. Tänään minun on mahdotonta, se kunnia täytyy jättää.
-- Minulle se on kunnia eikä teille. Mutta eiköhän huomenna
päivälliselle? Ödmark-vainajalla oli tapana sanoa -- no mutta,
Haukkilan Petteri, etkö häpeä, kun tulet sisään lakki päässä? -- että
terveellisin elintapa on ottaa kuminansekainen karvas naukku aamulla
ennen saarnaa, mutta jäljestä piti olla pomeranssia tai anista. Minun
eukkoni sen asian kyllä ymmärtää, herra maisteri. Mutta kenties
häiritsen?
-- Minä tulen mielelläni huomenna päivälliselle.
-- Sepä erinomaista. Ödmark-vainajalla ei ollut iloa muijistaan, mutta
kyllä ne olivatkin, meidän kesken sanoen, oikeita kiusanhenkiä kaikki
neljä. Ei kukaan heistä ymmärtänyt musiikkia, herra maisteri. Ei sitten
hitustakaan korvaa. Minun tallipässilläni oli enemmän musiikkiaistia
kuin heillä kaikilla neljällä yhteensä. Sentähden -- voi, juutas tuota
minun luuvaloani; nyt tulee taaskin huono ilma -- niin tulivat kaikki
lapset hulluiksi. Mutta kenties millä häir...
-- Jäikö rovasti Ödmarkilta lapsia eloon?
Tuo aavistamaton kysymys sulki kuin myllynsulku ihan kerrassaan pienen,
kaljupäisen miehen tulvillaan olevan sanasäkin. Hän katsahti
neuvottomana ympärilleen eikä vastannut.
Erland Stjernkors oli toistamaisillaan kysymyksensä, kun huomasi ovella
nuoren, kalpean, repaleisen, mustatukkaisen miehen, joka hyvin
innokkaalla ja paljon tarkoittavalla viittauksella pyysi häntä
vaikenemaan. Kysymys jäi uudistamatta, ja kohta huomattiin patruuna
Arvelinin ihan hiljaa korjautuneen tiehensä.
-- Kuka sinä olet? kysyi Stjernkors mustalta mieheltä, kun tuli hänen
vuoronsa ja kaikki muut olivat lähteneet huoneesta.
-- Isäni poika, kuului rohkea vastaus. -- Muutamat sanovat minua
Pamppuriksi, toiset Bredströmiksi, muutamat Joosuaksi. Minä en tiedä,
kuka on oikeassa. Muuten olen hevosenkengittäjä silloin, kun ei ole
muuta tekemistä.
-- Oletko mustalainen?
-- Sanovathan ne minua niin mustaksi, etten ole oikein valkoinen. Mutta
se ei lähde ihmisistä Venäjän saippualla.
-- Oletko sinä kastettu ja oletko käynyt rippikoulun?
-- Sitä en tiedä.
-- Onko sinulla papinkirjaa?
-- Sitähän minä nyt juuri pyytäisin. En kuulutuksiinpanoa varten; sitä
saatan vielä odottaa viisi- tai kuusikymmentä vuotta, kunnes saan
tarpeeksi varoja. Mutta päästäkseni kengittämään hevosia Tampereen
markkinoille. Nimismiehet ja viskaalit ovat ruvenneet oikullisiksi
tähän aikaan.
-- Oletko sinä tämän pitäjän kirjoissa? Jonkinlainen mainetodistus
pitää sinulla olla näytettävänä.
-- Minusta on siinä kylliksi, että olen kirjoitettu maailman suureen
kirjaan. Etsikää tänä iltana tähdistä, ehkäpä löytyy minun
mainetodistukseni. Maisteri voisi kirjoittaa: täten todistetaan, että
Joosua, tai mikä hänen nimensä lienee, on ihminen eikä ole luotu
kantamaan rautoja jaloissaan. Taikka: täten todistetaan, että Bredström
on elävä olento, jonka täytyy saada syödä, koska hän muuten kuolee
nälkään. Ellei kelpaa, saattaa maisteri kirjoittaa: täten todistetaan,
että Pamppuri on minun renkini.
Erland Stjernkors tarkasteli nuorukaista ja muisteli nähneensä hänet
joskus ennen. Nuoren mustalaisen kasvoissa -- sillä kahtakymmentä
vuotta vanhempi hän ei voinut olla -- näkyi niin paljon uskaliaisuutta,
viekkautta, uhkamielisyyttä ja kuitenkin samalla niin ilmeinen vilahdus
jonkinlaista hyvyyttä, että Stjernkors päätti koetella häntä.
-- Tässä saat muutaman kopeekan; mene tiehesi, ja tule takaisin
ylihuomenna.
Niin sanoen hän oli ottavinaan taskustaan muutamia vaskirahoja ja
ojensi ne mustalaiselle kiireessä muka huomaamatta, että niiden
joukossa oli hopearupla.
-- Kiitoksia, maisteri; sillä saa juuri hevosen takajalat kengitetyksi;
mutta jos tahdotte panettaa hevosenne hopeakenkään, niin saatte naulata
tähän pari ruplaa lisäksi, vastasi mustalainen ja tarjosi hopearahaa
takaisin.
-- Hyvä, hyvä, sanoi Stjernkors, pidä vain hyvänäsi, mitä olet saanut,
olkoon se pestinä. Kun opin paremmin tuntemaan sinua, niin otan sinut
ehkä kokeeksi palvelukseeni.
Joosua suuteli hänen kättään ja oli kuin suunniltaan ilosta. Mutta
samassa hän näytti muistavan jotakin, katsahti urkkien joka puolelle
huonetta, löi itseään korvalle niin että läjähti, ja juoksi sitten
huutaen tiehensä, aivan kuin hänet olisi oikein kouraantuntuvalla
tavalla ajettu ulos ovesta, jättäen uuden isäntänsä kykynsä mukaan
selittelemään niin outoa palveluksen ensi opinnäytettä.
Päivä kului virkatoimissa, ja vasta illalla Erland Stjernkors sai aikaa
seuraavan päivän tuliaissaarnan valmistamiseen. Läheisen keittiökamarin
kello oli jo lyönyt kaksitoista, kynttilät paloivat himmeinä huoneessa,
ja nuori saarnamies istui vaipuneena mietiskelemään Johanneksen
todistusta, joka oli sunnuntain evankeliumin tekstinä. Silloin
laskeutui taaskin käsi keveästi hänen olkapäällensä ja sama lapsi, joka
edellisinäkin öinä oli näyttäytynyt, seisoi taaskin liinavaatteihin
puettuna hänen edessään.
-- Mikset usko minua? Mikset tule meidän luoksemme? kysyi lapsi
puoleksi nuhtelevalla, puoleksi rukoilevalla äänellä.
Stjernkors näki siinä aivan selvästi edessään saman näyn, jonka hän oli
ennen nähnyt yön hämärässä. Kalvaan, kauniin, vaaleakiharaisen, noin
kymmenen tai korkeintaan kahdentoista vuoden vanhan lapsen -- sen
lempeät sinisilmät olivat auki, liikkumatta tuijottaen ne katselivat
eteensä. Se ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, ei mikään uni, ei
mikään kummitus -- se oli todellinen elävä olento, mutta unissaan
kulkija.