-- Myönnän -- virkkoi Stjernkors, yhä enemmän kummastuneena siitä
varmuudesta ja avomielisestä tyyneydestä, jolla pastori itse johti
puheen hänestä kaikkialla liikkeessä oleviin häpeällisiin huhuihin
-- myönnän, että olen kuullut sellaisia lörpötyksiä, mitä
suvaitsitte mainita, ja etenkin tämän pitäjän monista ja suurista
viinapolttimoista.
-- Senhän saattaa arvatakin, vastasi siihen kappalainen hymyillen. Asia
on siten, että meillä täällä on huonot heinämaat, ja karja elätetään
suureksi osaksi rankilla. Muuten on sitä elinkeinoa edistänyt ensin
talousseura ja sitten kruunu. Kun jokainen tilallinen maksaa
viinaveroja, polttipa hän sitten tai ei, niin onhan selvää, ettei
kukaan tahdo maksaa veroa ilmaiseksi.
-- Mutta tapojen turmelus...
-- Ai, ai, niitä nuoria kirjanoppineita, ne tahtovat tehdä meidät
kaikki fariseuksiksi! Mutta leikki sikseen, herra maisteri, seurakunta
on aivan samanlaisessa kunnossa kuin kirkkokin. Vaikka siitä sieltä
täältä paikataankin raot ja reiät, pysyy se kuitenkin aina vain vanhana
rähjänä. Jos tahdotte rakentaa kelvollista, niin antakaa vanhan
luhistua läjään ja rakentakaa uudelleen perustuksista asti!
-- Niin minä tahdonkin tehdä, herra pastori, ja aluksi ehdotan, että
lukkarin suuri viinapolttimo lakkautetaan kokonaan.
-- No, sepä olisi oikea hyvätyö, jos maisteri saisi niin paljon järkeä
mahtumaan sen vanhan narrin kalloon. Kokonaista kuusi vuotta olen
hänelle aina vähän väliä sanonut: kuules, Talvinen, heitä pois tuo
liike; ei se kannata, hyvä lukkari! Rengit juovat koko voiton. Ja niin
käykin; kahden vuoden kuluttua hän on köyhä mies.
-- Minä olisin pastorin sijassa erottanut hänet virastaan.
-- Siinä oli omat mutkansa. Talvinen on aikoinaan ollut Ödmark-vainajan
kasvinkumppani, ja Ödmark oli vapaamuurari; hän piti omiensa puolta...
-- Vapaamuurariko? Ja luterilainen pappi!
-- Niin, miksikä ei? Koko maailmahan tiesi, että kaikki Kaarle
XIII:n suosikit olivat vapaamuurareita, ja ne, jotka eivät olleet,
kiiruhtivat rupeamaan niin pian kuin mahdollista, pysyäkseen
armon päivänpaisteessa. Ödmark-vainajalla oli hyvin korkea arvo
heidän keskuudessaan, ja sentähden hänen melkoinen omaisuutensa
hupeni Tukholman suureen lastentaloon ja muihin vapaamuurarien
laupeudentöihin. Ei ole killinkiä eikä kopeekkaakaan omaisuutta
tallella. Kaikki menee vasarakaupalla veloista. Mutta palataksemme
virkatoimituksiin, saatamme alkaa jakamalla saarnavuorot ja ripit
keskenämme; kyllä täällä on työtä kahdellekin, herra maisteri! Sitten
syömme yhdessä päivällistä ja iltapäivällä silmäilemme kirkonkirjoja ja
vaivaishoitoa, mikäli niitä tarvitsee tuntea.
Papit istuutuivat sitten kirjoituspöydän ääreen almanakka
kädessä jakamaan tehtäviään, ja huomattiin jo välttämättömimmän
ulkonaisen seurakunnan hoidon, kuten kansliatöiden, vaivaishoidon,
väkilukutaulujen teon ja muiden semmoisen vaativan melkein koko heidän
aikansa. Mitä siitä sitten jäi niin sekalaisen seurakunnan
sielunhoitoon, oli toinen juttu.
Iltapäivällä kappalainen näytteli vieraalleen koko taloansa, tallit,
navetat, juustokamarit, myllyt, riihet, pajat, silppukoneet, ja
elleivät kaikki pellot ja niityt olisi olleet paksun lumen peitossa,
olisi kävelyä epäilemättä jatkettu aivan puustellin äärimmäiseen
raja-aitaan asti. Mutta olipa siinä sitten näyttelemistäkin. Ei ollut
maisteri Stjernkors, vaikka hän pitikin itseään hyvin käytännöllisenä
miehenä, koskaan osannut aavistaakaan sellaista järjestystä ihan joka
askelella. Aulangon kappalaisen talo oli jonkinlainen hyvin järjestetyn
maanviljelyksen mallikartano, ja ainoa muistutus, minkä äsken tullut
vieras salaa itsekseen lisäsi, oli se, että kappalainen, pastori
Idegran ehkä oli liian uuttera ja liian harvinaisen hyvä maanviljelijä
voidakseen olla yhtä uuttera ja yhtä erinomainen kirkon palvelija.
Kello oli jo seitsemän tai kahdeksan illalla, kun Erland Stjernkors
palasi pappilaan kappalaisen rengin kyyditsemänä komeassa reessä ja
hyvin hoidetulla hevosella. Hänen päänsä oli täynnä uusia aikeita ja
huolia; hän ei ollut tyytyväinen eikä tyytymätön; hän tunsi olevansa
yksin, tarvitsevansa ystävän tai ainakin palvelijan, johon voisi
täydellisesti luottaa. Hänen virkaveljensä oli maailman mies,
järjestyksen mies; mutta mitä hän vielä sen lisäksi oli? Sitä ei ollut
suinkaan helppo saada selville. Stjernkors päätti käyttää hyväkseen
hänen taitavuuttaan ulkonaisissa tehtävissä ja ottaa omaksi huolekseen
vaikeamman ja vastuunalaisemman toimen, koettaa johdattaa kauas
harhateille eksynyttä laumaa oikean paimenen luo.
Kohta hän istui taas rovasti Ödmarkin entisessä työhuoneessa.
Ödmark...? Niin, tuon miehen pitkä elämä, näyttipä se ihmisistä miten
runsaasti tahansa kuninkaan armon, rikkauden, kauneuden, ilon ja
nautintojen kultaamalta, mitä se oli ollut muuta kuin synkkä
erämaa?[10] Olikohan siinä ollut ainoatakaan elävää vesipuroa
levittämässä ympärilleen vehreyttä ja suloutta? Missä oli se sato, mikä
niin pitkän elämäntyön, niin paljon voiman, hyvän terveyden ja suuren
vaikutuskyvyn olisi pitänyt kantaa? Ja missä oli nyt kaikki se
kuninkaan suosio, kaikki ne aarteet ja nautinnot, joita kuolevaiset
sanovat kunniaksi ja onneksi ja jotka varmaan aikoinaan olivat
herättäneet monessa kateutta? Kaikki oli poissa, maassa multana, lumen
peitossa ihmisten riistämänä ja raastamana, pilkkaamana ja unohtamana
-- todellakin erämaa! Erämaa, missä kenties oli raatelevia petojakin,
joita ei kukaan tuntenut? Yön pimeys ei tiennyt vastata siihen.
Erland Stjernkors otti raamattunsa ja etsi satamaa harhaileville
ajatuksilleen. Hän löysi sen ja tyyntyi.
Hänelle katettiin illallispöytä viereiseen huoneeseen, hänelle yksin.
-- Missä on mamseli Durin?
-- Häntä kupataan saunassa.
-- Onko hän kipeä?
-- Hän kuppauttaa kerran viikossa.
Siihen ei ollut mitään sanomista. Moni uskoi silloin ja uskoo ehkä
vieläkin semmoista menettelyä parhaaksi varokeinoksi kaikkia tauteja
vastaan.
Stjernkors kävi levolle ja sammutti kynttilän. Tuskin hän oli
katsahtanut jäiseen ikkunaan, kun huomasi varjon. Se näkyi tällä kertaa
aivan selvästi kuun valossa ja oli kuin naisen pää kampoineen ja
hiussuortuvineen.
-- Juuri niin -- sanoi nuori pappi ihan tyynesti itsekseen -- tuossa
ainekset, joista monikin kummitus on tehty! Ota palanen yötä, palanen
yksinäisyyttä, palanen mielikuvitusta; valele niitä hiukan kuun valolla
ja sovita kaiken sen keskelle puunrungon varjo, josta voit mielinmäärin
muodostaa päättömän ruumiin tai ruumiittoman pään, ja kummitus on
valmis. Tuntematon olento, sinä siinä ikkunan ruudulla, toivotan
sinulle hyvää yötä...
Kohta Erland Stjernkors oli unen helmoissa.
Hän oli maannut melkein yhtä kauan ja kuu oli siirtynyt melkein yhtä
paljon kuin edellisenä yönä, kun hän aivan samalla lailla heräsi siitä,
että joku pani kätensä hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki
saman lapsen yhtä kevyesti puettuna seisovan aivan päänalusen vieressä.
-- Huomenna tarvitsemme me sinua, sanoi lapsi.
Stjernkors oli vaiti. Hän tahtoi päästä varmuuteen siitä, että kaikki
oli unta. Mutta lapsi jatkoi:
-- He pelkäävät sinua ja tahtovat lähettää meidät pois. Estä se, jos
voit. Hyvää yötä!
Ja samassa näky katosi. Stjernkors nousi vuoteesta ja katsoi, olivatko
kaikki ovet hyvin suljetut.
-- Nyt ei ole oikein pääni laita, sanoi hän itsekseen. -- Minä näen
näkyjä. Lääkärit sanoisivat sitä _idiosynkrasia'ksi, prosopopia'ksi_...
minä syön liikaa iltaisin, minun täytyy muuttaa ravintojärjestykseni...
Kummallista, että sama näky aina uudistuu... Lapsi!... Mitäpä muuta se
on kuin Kiven Matin tyhmiä juttuja; ne ahdistelevat minua unessa.