Kello ei ollut vielä kuuttakaan aamulla, kun nuori kirkkoherran
sijainen heräsi virkistyneenä unesta, jota eivät myöhemmin enää mitkään
kummitukset olleet häirinneet. Unien selittelemistä hän katsoi turhaksi
vaivaksi, ja aamuhetket kuluivat nopeasti hänen purkaessaan tavaroitaan
ja järjestellessään tulevaa asuntoaan. Pitkä piika purjehti huoneen
läpi kahvitarjottimineen, ja seuraava keskustelu alkoi:
-- Onko tänään kaunis ilma?
-- Parempi kuin eilen.
-- Mikä on nimesi?
-- Loviisa.
-- No hyvä, Loviisa, voiko täällä saada kahvia kello viisi aamulla?
-- Voi kyllä.
-- Tuo sitten joka aamu kello viisi. Ei väkevää, mutta kuumaa. Onko
mamseli Apollonia aikaisin hereillä?
-- Ennen kuutta.
-- Ja muitahan ei ole ketään talossa, paitsi palvelijoita?
-- Ei. Ja pihakoira.
-- Eikö ketään vieraita käy pappilassa?
-- Ei muita kuin pastori.
-- Asuuko pastori Idegran kaukanakin täältä?
-- Venäjän virstan päässä toisella puolen kirkkoa.
-- Hyvä.
Ja maisteri Stjernkors otti hattunsa, keppinsä, ja päällystakkinsa ja
lähti jalkaisin tervehtimään tulevaa virkaveljensä.
Oli kirkas, raitis joulukuun aamu. Lunta olivat vielä kaikki tiet
täynnä edellisen päivän pyrystä. Siellä täällä näkyi kylässä joku
lapiomies luovan kinoksia vähemmäksi oman ovensa edestä, mutta toisten
teistä tai maantiestä ei näyttänyt kukaan pitävän lukua. Kylä oli
melkein aution näköinen, ja nekin harvat, jotka olivat noutamassa vettä
kaivolta tai puita vajasta, näyttivät repaleisilta, kiukkuisilta ja
yönsä valvoneilta. Yksi ainoa talo kylässä oli maalattu ja siisti kuin
nukkekaappi; se oli lukkarin talo ja rakennus suurenmoisine
viinatehtaineen, ja se sijaitsi parin kivenheiton matkan päässä
kirkolta. Sen rinnalla vanha kirkko näytti erittäin iäkkäältä ja
ränsistyneeltä. Se oli kivestä, peräisin katoliselta ajalta, katto,
kuten tavallista, suippo ja ikkunat pienet, kapeat; mutta läntinen
seinä oli pääoven kohdalta hyvin kallellaan, ja siinä oli arveluttavan
näköinen halkeama; katto oli lumikinosten peitossa, ikkunoista oli
monta ruutua paikkailtu tappuroilla tai tuohella. Tuon surkealta
näyttävän Herran huoneen pääoven eteen oli pyry koonnut niin
korkeita kinoksia, että luonto itse näytti, häveten ihmisten
välinpitämättömyyttä, sulkeneen pääsyn siihen, ja kaikki yhteensä teki
sen vaikutelman kuin kirkko olisi jäännös hirmukuoleman ajoilta ja
olisi ollut avaamatta ja käyttämättä satoja vuosia.
Vähän matkan päässä kylän, kirkon ja sillan toisella puolen oli pieni,
mutta hyvässä kunnossa oleva kappalaisen asunto, joka oli paljon
miellyttävämpi kuin suuri, aution näköinen rovastinpappila. Siellä oli
tie ja piha huolellisesti lapioitu ja portaitten eteen oli pantu uusia
havuja; sieltä kuului kirveen kilke ja hevosten iloista hirnuntaa,
kaikki osoitti varallisuutta ja hyvää järjestystä. Erland Stjernkors
mietiskeli vain itsekseen, miten niin järjestystä harrastavan
kappalaisen seurakunta saattoi olla niin epäjärjestyksessä ja miten hän
tyytyi niin rappiolla olevaan kirkkoon.
Edeltäpäin tuntien jotenkin ilmeistä vastenmielisyyttä ja hieman
uteliaisuuttakin hän seisoi kohta tämän upean puustellin omistajan,
kappalaisen ja varapastorin Anselm Idegranin edessä.
Erland Stjernkors oli kertomusten mukaan odottanut tapaavansa pienen,
viekkaan, kierosilmäisen miehen, jonka teeskentelevästä muodosta
näkyisi koronkiskurin ahneus. Sen sijaan hän näki edessään vähän
seitsemännelläkymmenellä olevan, arvokkaan näköisen ukon, jonka kasvot
olivat luja- ja selväpiirteiset, silmät harmaat, vilkkaat ja
läpitunkevat ja käytös varovaisuutta ilmaiseva. Ainoastaan laulava
saarnaääni oli vähän vastenmielinen. Pastorilla oli muuten paksu
yönuttu yllään, ja juuri kun Stjernkors astui sisään, puheli hän parin
repaleisen miehen kanssa, jotka taivuttivat selkiänsä kuin jousen
kaaria mahtavan miehen edessä.
-- Menkää tiehenne: en minä lainaa rahaa takuuta vastaan! kuului
tuomio. Jaakko lainaa Pietarilta ja hänellä on Antti takuussa, Antti
lainaa Taavetilta ja hänellä on Jaakko takuussa, ja sitten loikoilevat
Jaakko ja Antti muutaman viikon uuninpankolla ja juovat. Mutta minä en
kärsi laiskureita. Tehkää työtä, siinä on minun neuvoni; pyytäkää
lainaa pelloltanne, pankaa niitty takuuseen. Jääkää hyvästi, hyvät
miehet; minulla on vieraita odottamassa.
Miehet lähtivät ja heidän raukeat, viinasta sameat silmänsä eivät
ennustaneet mitään hyvää. Erland Stjernkors astui sisään. Hänen
esittelynsä oli kohta tehty eikä se näyttänyt hämmästyttävän pastoria.
Ehkä pastori Idegran oli saanut hyvissä ajoin tiedon, että
tuomiokapituli oli tehnyt hänen tuumansa tyhjiksi, jos hänellä
muuten oli niitä ollutkaan, ja sentähden ei näkynyt nimeksikään
tyytymättömyyttä tai tylyyttä hänen käytöksessään, kun hän otti uuden
virkaveljensä vastaan.
-- No kas, sepä oli oikein! huudahti hän. Maisteri ei olisi
saattanut tulla sopivampaan aikaan, ja kunnianarvoisa Turun kapituli
on tosiaankin isällisen huolellisesti auttanut meitä Aulangon
asukas-raukkoja oikeaan aikaan. Nythän on joulu käsissä ja sen mukana
aamu- ja puolipäiväsaarnat, rippi ja kuulutukset, häät ja ristiäiset ja
kylänluvut sitten kevätpuoleen, ja yksi pappi yhtätoistatuhatta sielua
kohden, sehän on vain samaa kuin rikkinäinen ahvenrysä kalaisessa
meressä, Ödmark-vainaja oli itsepäinen eikä ottanut apulaista silloin,
kun olisi saanut, ja kun hän sitten tarvitsi, ei ollut ketään enää
saatavana. Sen tähden on seurakuntamme laita vähän niin ja näin, herra
maisteri: eloa on paljon, mutta työmiehiä on vähän. Mitä uutisia
Turusta? Toivoakseni ovat kunnianarvoiset isät terveinä?
-- Minä toivon samaa, ja selväähän onkin, että niin runsasväkinen
seurakunta kuin Aulanko on tuomiokapitulilla tarkasti muistissa. Herra
pastori olisi tarvinnut vanhemman ja kokeneemman auttajan, mutta ei
ollut ketään muita saatavissa, ja minä koetan kyllä tehdä parhaani.
Luultavasti saamme myös odottaa korkea-arvoista piispaa tänne
tarkastukselle maalis- tai huhtikuussa...
-- Hm, hm ... luuletteko niin?
-- Olen varma siitä. Ja luulen, että herra pastori saa helpoimmin
toimeen semmoiset parannukset, mitä kipeimmin kaivataan, kun seurakunta
on saanut tietää asiasta. Kirkko näyttää olevan perinpohjaisen
korjauksen tarpeessa, ellei ehkä olisi viisainta rakentaa kerrassaan
uusi.
-- No mitä muuta luulette sitten minun koettaneen tyrkyttää tyhmille
talonpojille jo kymmenen vuoden ajan? Mutta ottakoon, ken voi,
tyhmyyden ja itsepäisyyden heidän häränpäistään. Ei, vanhaa rähjää
pitää vielä pöngitellä muutamia vuosia, kunnes se jonakin päivänä
luhistuu kasaan; sitä mieltä on enemmistö kirkonkokouksessa. Minä olen
kuitenkin koonnut kirkonkassan, se kasvaa hiljaisuudessa kuin
lumivyöry, herra maisteri, ja sentähden ne sanovat minua
koronkiskuriksi... Saanko tarjota nuuskaa?