Maisteri Erland Stjernkors aterioi yksin siinä huoneessa, jossa hänet
ensin otettiin vastaan; eikä illallinen ollut niin yksinkertainen kuin
olisi ollut syytä odottaa häviölle joutuneessa talossa eikä niin
jokapäiväinenkään kuin olisi luullut "pappilan hätävarasta". Oivallinen
vierreleipä, äsken kirnuttu voi, vasikan kyljys, joka olisi saattanut
viekoitella valtioviisaankin syömään liiaksi, tuopillinen semmoista
olutta, joka muinoin saavutti kuningas Juhana III:n suosion, ja vihdoin
pari maukasta kermavohvelia lakkahilloineen -- kaikki ne osoittivat,
ettei Aulangon pappilan keittiö ollut läheskään niin huonosti
varustettu kuin oli tahdottu näyttää. Maisterin mainitsemat
yksinkertaiset elämäntavat eivät häntä suuriakaan estäneet
ruokailemasta oikein hyvällä halulla, vielä vähemmän nyt, kun hänellä
matkan vaivojen jälkeen oli oikeus olla tarpeettomasti kursailematta.
Aterian perästä saattoi vieraan makuuhuoneeseen sama roteva
naispalvelija, joka oli vähää ennen ottanut hänet niin töykeästi
vastaan portailla. Mamseli Durin ei enää näyttäytynyt sinä iltana.
Rovastivainajan työhuone, jonka nuori viransijainen oli saava
asunnokseen, oli tavallinen suurenlainen kamari kaksine ikkunoineen,
joista saattoi tuon tuostakin pilkistävässä kuun valossa nähdä
lumen peittämän puutarhan. Paitsi paria isohkoa kaappia ja uunia,
jonka komerossa oli Napoleon Bonaparten kipsikuva, oli siellä
pronssikoristeinen, raskas, tamminen kirjoituspöytä, komea,
korkeaselkänojainen kirjoitustuoli jakaranda-puusta, samasta aineesta
tehty kiikkutuoli, raskaat, tummanpunaiset, villaiset ikkunaverhot ja
muinoin kallis, mutta nykyjään jo kulunut matto, joita ei sopinut pitää
aivan tavallisina sielunpaimenen asuntoon kuuluvina tavaroina. Seinien
koristuksina ei siellä tosin ollut Olympon jumalia, vaan niiden
asemesta riippui kullatuissa, vaalenneissa kehyksissä hyviä
vaskipiirroksia, joissa aiheina oli raamatunhistorian tapauksia; niiden
joukossa oli David kuningas harppuinensa kunniasijalla. Niistä saattoi
arvata, että huoneen entinen asukas oli katsonut soveliaaksi koristaa
huoneen, missä hän luultavasti päivittäin otti seurakuntalaisiaan
vastaan, sellaisilla kuvilla, jotka paremmin olivat hänen virkansa
mukaista seuraa.
Alakerroksessa, kuusi jalkaa korkealla maasta ... ovi saliin,
lukossa ... toinen, joka johtaa kahden huoneen läpi keittiökamariin; ei
tosiaankaan mikään umpisokkelo! arveli maisteri itsekseen, lukiten
varmuuden vuoksi senkin oven, joka oli keittiökamarin puolella.
Jotakin oli kuitenkin ilmassa, joka ei häntä oikein miellyttänyt.
Olikohan se ehkä häkää?... Hän avasi uunin pellin, tutki uunin, kaapit,
taulut, kirjoituspöydän; kaikki oli vankasti tosioloista ja
arkipäiväistä. Kaapissa oli kirkon arkisto ja muutamia huonoja,
kannettomia kirjoja. Stjernkors avasi kaksi: ne olivat Lars Hjertan
Lukukirjastoa: "Gnadenzellin nunna" ja "Koat-Venin Vahtitorni".
Oliko kirjasto siinä?
Erland tutki vuoteen: siinä oli kokonainen meri höyhenpatjoja. Kaksi
pitkää päänalusta hän siirsi syrjään, ja niiden alla oleva matrassi oli
kylliksi riittävä.
Hetkisen hän antoi kynttilän palaa. Myrsky ajeli ulkona tuon tuostakin
lunta ikkunaruutuja vasten. Kummallisia ajatuksia tuli ja hävisi yön
tuulien mukana. Mitä tuli hänen uskoa Kiven Matin kertomuksesta? Ehkäpä
kaikki oli vain tyhmää lorua, joka oli saanut alkunsa siitä, että
rovastivainaja oli sisustanut pappilansa komeammaksi ja aistikkaammaksi
kuin taitamattomat maalaisseurakuntalaiset saattoivat ymmärtää. Papit
olivat olleet, aina Kustaa III:n ajoista asti, ja olivat vieläkin
kaikilla puheenaiheena. Ei ollut niin keskinkertaista pilkkakirvestä
eikä niin kurjaa kapakkaa, ettei tuon miehen päässä ja tuossa kapakassa
olisi ollut alinomaista varastoa poikamiehenjuttuja, joista toinen oli
toistaan hävyttömämpi ja tyhmempi ja joissa aina puhuttiin "papista ja
lukkarista". Olisikohan Kiven Matin kertomus ehkä samaa laatua? Miksikä
ei? Ilkeys oli aloittanut, kevytmielisyys laatinut jatkoa ja taikausko
vihdoin lopettanut rovasti Ödmarkin elämänkuvauksen.
-- Ja mitä sanotaankaan kerran minusta, kun lähden tästä seurakunnasta?
mietti nuori pappi itsekseen. -- Mutta vähät ihmisten loruista, kunhan
vain taivaallinen tuomarini armahtaa heikkouttani!
Hän kävi levolle. Kynttilää sammuttaessaan hän katsahti
välinpitämättömästi vastapäätä olevaan ikkunaan. Lumipilvet olivat
hajonneet, kuu oli noussut taivaan laelle ja paistoi heleästi
jäätyneisiin ikkunaruutuihin. Jääkiteet muodostivat lasiin mitä
kauneimpia valkoisia metsiä -- solakkalatvaisia ja tuuheaoksaisia
kuusia siinä oli, hienompia kuin mitä Benvenuto Cellini oli tehnyt
hopeasta Frans I:n kilpeen.
Stjernkorsia olivat lapsuudesta pitäen miellyttäneet kauniit talviset
metsät. Hetkisen hän katseli huvikseen kimaltelevia oksia; hän
kuvitteli ajavansa sen metsän läpi tähtikirkkaana talvi-iltana keveällä
reellä ja hyvällä juoksijalla. Se oli suloinen ajatus; hän tunsi
mielensä lapsekkaan iloiseksi.
Mutta silloin sattui varjo ikkunaan, ikäänkuin tumma esine olisi
asetettu lasin ja kuun valon välille. Kaunis hopeametsä alkoi sulaa,
ensin latvat, sitten oksat, aivan kuin olisi joku huokunut lasiin.
Kohtapa olikin jo ruudun keskikohta sulana, eikä kuu kuitenkaan
paistanut kirkkaasti aukosta, jokin pimitti ruutua.
Ensimmäinen Stjernkorsin mieleen johtuva ajatus oli, että joku talon
väestä olisi puutarhassa vakoilemassa häntä ikkunasta. Se suututti
häntä; hän nousi vuoteesta ja meni nopein askelin ikkunan luo
nähdäkseen, kuka urkkija oli.
Hän ei nähnyt ketään, hän oli erehtynyt. Hän palasi vuoteelleen, Sama
esine kuvastui taaskin ruutua vasten. Se näytti nyt naisen päältä --
varjokuvalta, joka syntyy, kun valo lankeaa suoraan takaa päin.
Stjernkors nousi uudestaan vuoteesta. Hän tahtoi nähdä, mikä aiheutti
harhanäyn. Hän tarkasti ikkunaa eri paikoista huonetta. Jokaisesta
muusta kohdasta hän huomasi vain jäätä ja kuun paistetta, mutta kun hän
kävi vuoteellensa, näkyi kuvajainen taaskin keskellä ruutua. Sen täytyi
siis olla jonkin ulkona olevan esineen varjo -- hirren katto,
tikapuiden, jostakin puun oksasta riippuvan lumimöhkäleen tai muun
semmoisen. Hän hymyili hullunkuriselle kuvittelulleen, kääntyi seinään
päin ja nukkui sikeästi.
Kuun siirtymisestä päättäen hän oli nukkunut kaksi tai korkeintaan
kolme tuntia, kun hän äkkiä heräsi siitä, että kevyt käsi laskeutui
hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki heikossa kuun valossa
päänalusensa vieressä seisovan lapsen, jolla oli pelkät liinavaatteet
yllä.
-- Äiti pyysi tervehtimään sinua ja sanomaan, että teit hyvin, kun
tulit; me olemme kauan odottaneet sinua, kuiskasi lapsi hänen
korvaansa.
Stjernkors katseli näkyä pikemmin kummastuneena kuin pelästyneenä. Hän
mietti, oliko hän oikein valveilla.
-- Älä kysy mitään meistä äläkä sano kellekään, että minä olin tänä
yönä sinun luonasi, jatkoi lapsi. Minä kyllä sanon sinulle, milloin me
tarvitsemme sinua. -- Kuka sinä olet?
Lapsi nosti varoittaen sormensa.
-- Muista, mitä sanoin! Minä tulen takaisin tulevana yönä...
Ja samassa se katosi.
Erland Stjernkors hypähti vuoteesta saadakseen käsiinsä kutsumattoman
yörauhanhäiritsijän ja tutkistellakseen häntä. Hän piti varmana, että
joku talon väestä käveli unissaan ja oli hiipinyt huoneeseen
keittiökamarista.
Huone oli pimeä, hänen kylkensä sattui kirjoituspöytään, ja hän sai
käsiinsä jonkin esineen. Se oli tuoli, jolle hän oli pannut vaatteensa.
Hän sytytti kynttilän. Huoneessa ei ollut ketään muuta elävää olentoa
kuin hän itse. Rauhanhäiritsijä oli käyttänyt pimeyttä hyväkseen ja
päässyt pakoon.
-- Vai kutsumatonta seuraa! Miksi jätinkin lukitsematta keittiökamarin
puoleisen oven ennenkuin kävin levolle.
Ja Erland meni lukitsemaan ovea, mutta se oli tarpeetonta. Olihan hän
lukinnut sen jo illalla. Hän tutki salin puoleista ovea: se oli
lukossa, ja sali oli kylmä kuin lämmittämätön huone talvella ainakin.
-- Olihan se sittenkin unta, johan minun olisi pitänyt se heti
käsittää, virkahti hän harmissaan ja kävi uudestaan levolle. -- Siinä
on nyt seuraukset tyhmien lorujen kuuntelemisesta. Nyt en saa unta
Kiven Matin kertomusten tähden.