Harhailtuaan hetkisen pimeässä eteisessä moisen vastaanoton jälkeen
vieras löysi oven ja astui suureen, kylmään saliin, missä hän saattoi
erottaa vain neljä jäätynyttä ikkunaa. Mutta Erland Stjernkors oli
käytännöllinen mies ja tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin.
Hän otti matkalaukustaan, joka riippui hänen rinnallaan, tulitikkuja ja
pienen vaharullan, joka hänellä oli aina mukanaan. Kohta valaisi
pienoinen tuli pimeyttä, ja hän huomasi olevansa suuressa, vähän
vanhanaikaisesti, mutta hyvin sisustetussa, osaksi valkoisen, osaksi
vihreän värisessä huoneessa. Huonekaluina siinä oli sangen pitkä sohva,
samanlainen ruokapöytä, kaksi tusinaa barrakanipäällyksisiä,
valkoisilla selkänojilla varustettuja tuoleja ja kaksi korttipöytää;
harvinaisen kauniin uunin etupuolta koristi Dianan kuva ja tavattoman
kaunis koruneuloksilla kirjailtu tulenvarjostin, johon oli kuvattu Pyhä
Yrjö ja lohikäärme. Eräällä seinällä oli maailman kartta ja kaikilla
seinillä hirven sarvia, jotka aavemaisesti ojentelivat pitkiä
haarojansa pimeässä. Paitsi eteiseen vievää ovea oli salissa kolme
muutakin. Eräs niistä oli lukitsematta, ja Stjernkors jatkoi rohkeasti
tutkimusmatkaansa.
Salista hän tuli yhtä kylmään vierashuoneeseen, joka oli sisustettu
niin loisteliaasti, että semmoista harvoin tapaa pappiloissa. Kaikki
oli siinä mahonkia ja santelipuuta, huonekalut olivat päällystetyt
punaisella silkillä, seinillä oli kaksi suurta peiliä kallisarvoisissa
kehyksissä, joita koristivat kullatut ruusut ja seppeleet. Uunin
reunustalla oli hopeoituja paimenten ja paimentyttöjen pystykuvasia;
mitä kauneimmalla marmoripöydällä näkyi komea kello lasikuvun sisässä,
hyllypöydillä oli hopeaisia maljakoita ja haarakynttiläjalkoja ja
seinillä hyviä vaskipiirroksia, noita Olympian oloja kuvaavia, joita
niin suuresti suosittiin tämän vuosisadan alussa, mutta jotka ehkä
kaikista vähimmin soveltuivat maalaispappilan koristukseksi. Ei mikään
noista esineistä näyttänyt huonosti hoidetulta eikä turmeltuneelta.
Stjernkors ymmärsi, että siitä huoneesta oli pidetty erittäin tarkkaa
huolta; ei tomuhiukkastakaan näkynyt noissa monissa lehtimäisissä
koristuksissa, jotka muuten ovat aivan kuin luodut pölykätköiksi, ja
yksin pehmeät matotkin näyttivät sileäksi vahatulla lattialla niin
tuiki puhtailta ja sieviltä kuin huolellinen käsi olisi vasta vähää
ennen ne tuulettanut ja pölyttänyt.
-- Ja tämäkö olisi häviölle joutunut talo! oli vieraan ensimmäinen
ajatus. -- Tutkikaamme...
Hän koputti lähinnä olevaa ovea, jonka takaa kuului ääniä. Ovi aukeni,
ja huoneesta tuli nainen kynttilä kädessä. Hän saattoi olla noin
neljänkymmenen vuoden vanha, näöltään miellyttävä, hieno, melkeinpä
ylhäinen; yllä hänellä oli ruskeapohjainen pumpulipuku ja kaulassa
punaruutuinen, hienotekoisella kultaisella rintasoljella kiinnitetty
kaulaliina, tummia hiuksia peitti yksinkertainen arkimyssy, joka sopi
hänelle erittäin hyvin.
-- Ketä etsitte? hän kysyi äänellä, joka oli luja, mutta ei
epäystävällinen, ja ainoastaan nopea, korean huoneen mattoihin luotu
silmäys näytti hieman terävältä ja suuttumusta ilmaisevalta.
Silloin vasta nuori pappi huomasi, että hänen lumisista
päällyssaappaistaan oli tullut sangen selviä jälkiä matoille, ja hänen
mieleensä johtui, ettei hänen samoin luminen kalmukkinahkaturkkinsakaan
oikein soveltunut niin komeaan huoneeseen.
-- Pyydän anteeksi -- sanoi hän -- että tunkeudun taloon tällä tavoin,
mutta tuskin olisin voinut tehdä toisin. Minä olen maisteri Stjernkors
Turusta, ja minut lähetettiin tänne joksikin ajaksi hoitamaan
seurakuntaa viran ollessa avonaisena. Tarkoitukseni ei ollut vaivata
ketään näin myöhään illalla, mutta jouduin pyryilmaan, ja se viivytti
matkaani monta tuntia. Olkaa hyvä, älkää huoliko ryhtyä mihinkään
liiallisiin puuhiin. Huone ja vuode, siinä kaikki, mitä tarvitsen.
Punahuivinen nainen tarkasteli häntä katse terävänä. Kiven Matti oli
ollut oikeassa: noiden silmäin kanssa ei sopinut leikitellä. Tuskin
huomattava kierous teki ne kummallisen, melkein peloittavan näköisiksi,
mikä ei ollenkaan sopinut naisen muuten arvokkaaseen, jopa
kauniiseenkin ulkomuotoon.
-- Astukaa sisään, sanoi hän avaten oven sisempänä olevaan
arkihuoneeseen, joka oli lämmin ja yhtä huolellisesti siivottu, vaikkei
läheskään niin komeasti sisustettu kuin vierashuone. -- Maisteri on
tervetullut ja on oikeutettu olemaan täällä kuin kotonaan. Olkaa hyvä,
antakaa anteeksi epäkohtelias vastaanotto, mutta meillä ei ollut
aavistustakaan tulostanne, ja tässä kylässä on paljon joutolaisia,
minkä tähden emme mielellämme laske ketään tuntematonta sisään
iltaisin. Ehkä maisteri ensin aluksi suvaitsee riisua päällysvaatteensa
tähän työhuoneeseeni. Minä toimitan tulen rovastivainajan omaan
kamariin, joka on tuolla puutarhan puolella. Sitä on pidetty lämpimänä
pesänkirjoituksen tähden, jonka pastori Idegran on hyväntahtoisesti
ottanut toimittaakseen.
-- Kiitoksia, rouva... Antakaa anteeksi, en tiedä nimeänne...
-- Nimeni on Durin ... neiti Durin. Minä olen rovasti Ödmark vainajan
käly ja olen hoitanut hänen talouttaan viime vuosina. Meillä on monet
huolet ja paljon rettelöitä vainajan pesän selvityksessä. Hän oli
pohjiaan myöten hyväsydäminen mies ja uuttera sielunpaimen, mutta
sellaisten pahojen ihmisten keskellä kuin tämän seurakunnan hän tuli
huonosti toimeen tuloillaan ja joutui suuriin velkoihin. Kaikki, mitä
täällä on, on kiinnitetty veloista ja myydään keväällä. Ellei maisteri
saisi kaikkia toivottavia mukavuuksia, johtuu se vain siitä, ettei enää
mikään ole omaa talossa. Minä hoidan tässä vierasta omaisuutta niin
hyvin kuin taidan..
-- Mamseli Durin on syntyjään ranskalainen, jos saa päättää nimestä?
-- Olen syntyjäni ruotsalainen, mutta isäni oli ranskalainen. Rovasti
Ödmarkin ensimmäinen vaimo oli minun serkkuni, ja hän oli ranskalainen,
ja toinen minun sisareni. Kohtalo on siirtänyt meidät näin kauas
pohjoiseen ja niukkoihin oloihin. Koko ikäni olen tehnyt työtä toisten
hyväksi, eikä minulla ole mitään säästössä; mutta saahan tyytyä hyvään
omaantuntoon. Sehän on kuitenkin paras aarre tässä maailmassa. Herra
maisteri on arvattavasti perheellinen mies?
-- En, mamseli, olen naimaton.
-- Älkää sitten naiko koskaan. Siitä karttuu vain huolia ja puuhaa.
Papilla ei ole kovinkaan hyvät päivät, jos hän tahtoo hoitaa hyvin
virkansa. Mutta ihanhan minä unhotan, että maisteri luultavasti on
vielä illallisetta. Mitä köyhässä talossa on, annetaan ilomielin.
-- Kiitoksia, mamseli. Minä olen tottunut elämään hyvin
yksinkertaisesti. Jos teillä on silliä tai silakoita ja kokonaisia
keitettyjä perunoita, ovat ne minusta mitä parasta herkkua.
-- Ei nyt sentään; minä olen ollut kylliksi kauan Suomessa tietääkseni,
mitä "pappilan hätävara" on, ellei ole parempaa tarjottavaa. Jos
maisteri on täällä kevääseen asti, on meillä tuorettakin kalaa
tarjottavana. Rovasti Ödmark piti aina tavattomasti uunissa paistetusta
hauesta.
-- Olkaa hyvä, älkää vaivatko itseänne. Minä olen aivan tyytyväinen
siihen, mitä mamseli Durin on valmistanut itselleen ja lapsille.
Kummallisesti leimahtivat silloin puhutellun silmät ja näyttivät kuin
lävistävän varomattoman vieraan. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä
väikkyi hänen huulillaan jo taas entinen tyyni ja liehakoiva hymy, ja
hän vastasi, kuten näytti, aivan luontevasti:
-- Maisteria ei ole lapsen itku häiritsevä. Oppinut mies tarvitsee
rauhaa työssään.
-- Eikö rovasti Ödmarkilta sitten jäänyt mitään perhettä?
Uusi leimaus.
-- Ei, kuului tyly vastaus.
Ja mamseli Durin katosi valmistamaan "pappilan hätävaraa" jättäen
vieraan selittämään sitä arvoitusta, mikä kätkeytyi hänen viimeisiin
sanoihinsa.