Pappilaan oli enää vain kahdeksasosa penikulmaa jäljellä, mutta sepä
matka sattuikin olemaan tukalakulkuista. Tuuli oli siinä tasangolla
saanut mielin määrin temmeltää, aitojen vieressä oli miehen korkuisia
kinoksia, ja pikemmin kyntäen kuin ajaen saapui reki vihdoinkin
suurenlaiseen kylään.
-- Tässä on kirkonkylä, selitti kyytimies tullen sen nähtyään taaskin
puheliaaksi. -- Tässä asuu Vikuri, joka ruokkii kuusi hevosta
hautausmaan heinillä ja vetää lankkuja sahalta kahdeksan päivää
viikossa. -- Tässä asuu Pikku Pukki, se mies keittää kolmesataa kannua
viinaa pienestä perunamaastaan. -- Tässä on Mietoinen; sen huusi
pastori keväällä omasta saatavastaan ja maksoi parhaasta pellosta sen,
minkä muut maksavat kivirauniosta. -- Tässä on Alavirran kapakka. --
Tässä on Seppälä, jonka isäntä löi veljensä kuoliaaksi juhannusyönä. --
Tässä asuu Sampi, joka keittää viinaa yhdeksänkymmenen kannun pannulla
polttimohuoneessa ja sadankahdeksankymmenen kannun pannulla metsässä.
-- Tässä on Takaperä, joka on käräjöinyt pastorin kanssa neljätoista
vuotta myllyn sulusta, ja nyt menettää isäntä talonsa. -- Tässä on
Riitamaa, jonne mustalaiset kokoovat varastamansa tavaran. -- Tässä on
Pakkanen; sen talon tytär tappoi lapsensa kaivoon. -- Tässä on Iikkalan
kestikievari, josta nimismies otti takavarikkoon aimo lailla viinaa
pyhäinmiesten päivänä. Sanotaan kestikievarin vielä pelastaneen
kuusitoista lekkeriä, jotka olivat piilossa tallin sillan alla. --
Tässä on Ahkolan kapakka, eikä pahempaa variksen pesää ole
seitsemäntoista penikulman alalla. -- Tässä on Viitala, jonka emäntä
poltti oman navettansa. -- Tässä on Talvinen...
-- Jo riittää, keskeytti matkustaja kärsimättömästi. --
Kertomuksestanne päättäen, hyvä Kiven Matti, saattaisin pikemmin
luulla tulleeni ryövärien pesään kuin kristilliseen seurakuntaan.
-- No, Talvinen toki lienee kaikin puolin kunnossa -- jatkoi kyytimies
sivaltaen ruoskallansa ilmaan -- sehän on lukkarin puustelli. Ja
lukkari on rikas; hänellä on kaikista suurin viinapolttimo, vaikka
sanovat hänen vain olevan nimenä ja pastorin saavan voitot.
-- Mutta mitä tehdään niin suunnattoman paljolla viinalla?
-- Mitäkö tehdään? Rahaa tietysti. Täältä lähetetään monta kuormaa
pohjoiseen päin. Siten sanotaan maanviljelyksen kannattavan parhaiten,
ja lehmät elätetään rankilla.
-- Onko kylä siis tullut rikkaaksi viinallaan?
-- Ptruu, hevonen, hiljaa sillan päässä! Rikkaaksiko? Mitä vielä! Isä
kokoo ja poika juo sen suihinsa. Mutta tässä on kirkko.
Matkustaja kumartui sivulle ja katseli niin hyvin kuin pimeässä saattoi
suurta, harmaata, terävätornista rakennusta.
-- Onko se hyvässä kunnossa? kysyi hän.
-- Se aiottiin maalata ja kalkita siihen aikaan, kun minä kävin
rippikoulua, ja siitä saattaa nyt olla neljäkymmentä vuotta, vastasi
mies. Rovastivainaja halusi kaiken hienoksi siihen aikaan. Mutta
samalla kertaa oli silloin pappila uudestaan rakennettava, ja kuka
jaksaa yht'aikaa kaikkea? Pastori on sitten koonnut yksitoista vuotta
kirkonkassaa ja lupaa rakentaa meille uuden kirkon aivan kuin
ilmaiseksi, kun hän kerran pääsee kirkkoherraksi. Nykyjään tuulee sinne
yhdestä nurkasta kerrallaan, aina sen mukaan, onko tuuli päivän vaiko
pohjan puolella; mutta muuten on erotus se, että siihen kesäisin sataa
vettä mutta talvisin lunta. Kuolleet eivät valita kirkon lattian alla.
Mutta tuolla on pappila oikealle tiestä. Eihän köyhän miehen sovi antaa
hyvää neuvoa...
-- Hyvä neuvo on meille kaikille kuin lyhty pimeässä.
-- En minä sano mitään. Mutta jos olisin maisterin sijassa, asuisin
mieluummin Kiven Matin köyhässä torpassa kuin Aulangon suuressa ja
rikkaassa kaksikerroksisessa pappilassa.
-- Kiitos neuvosta, kunnon Matti; mutta minut on määrätty hoitamaan
pastorin virkaa, ja silloin minun on asuttava pappilassa. Hauskaa se ei
ole, mutta käynee se toki sentään päinsä.
-- Kaikki käy, ja myllykin käy, kunnes sulkuluukku lasketaan. Jos
maisterin nyt kerran täytyy asua siellä, niin antakaa anteeksi
rohkeuteni, mutta silmät ja korvat ovat toisinaan haitaksi. Kun mamseli
Apollonia sanoo: korppi on valkea, niin vastatkaa: valkeahan se on. Kun
hän puhuu rovastivainajasta, minkä hän tekee joka kerran, kun suunsa
avaa, niin älkää koskaan kyselkö; ottakaa kaikki täydestä. Jos hän
sanoo jotakin pastori Idegranista, niin vastatkaa, että hän on oikea
loiste ja valo. Ja jos hän kysyy jotakin teistä itsestänne, niin
vastatkaa, että aiotte hankkiutua pois kohta uuden vuoden perästä.
-- Senpähän saamme sitten nähdä, hyvä Matti. Vaiti minä saatan olla,
mutta en valehdella. Rehellisyys maan perii.
-- Rehellisyys on, jos saan sanoa, yölepakko, joka lentää itsensä
kuoliaaksi mitä valkaistua seinää vasten tahansa. Vielä eräs asia:
älkää koskaan hiiskahtako halaistua sanaa rovastivainajan lapsista!
-- Eikö kaksi tai kolme niistä asu pappilassa?
-- En minä tiedä mitään. En minä ole sanonut mitään. Ehkei
rovastivainajalla ollut lapsia ensinkään. Kesällä pestiin kerran
vaatteita pappilassa; pienen lapsen paidan puhalsi tuuli nuoralta
lankkuaidan toiselle puolelle. Sipuri-Sanna, ruotimummo, sattui
astumaan ohitse, otti paidan ja vei sen mamseli Apollonialle. Mutta
kas, silloin hän sai palkaksi tuikean katseen, ja viikon perästä
toimittivat hänet hoidettavaksi erääseen mustalaisjoukkueeseen kolmen
penikulman päähän täältä. Niin, miksei antanut paidan olla paikoillaan?
Siitä ei ollut paljoa muuta kuin riekale jäljellä, ja kaulus oli rikki
pureskeltu... Siivosti nyt, hevonen, käännypäs koreasti!
Miehen huutaessa viime sanoja kääntyi reki pahasti umpeen tuiskunneelle
kujalle ja pysähtyi kohta suureen pihaan kaksikerroksisen rakennuksen
eteen. Ensi silmäyksellä se näytti autiolta, jopa vastenmieliseltäkin.
Vihainen kahlekoira haukkui keittiön portailla. Talon monista
ikkunoista oli vain kaksi tai kolme alakerroksessa heikosti valaistu;
eräästä yläkerroksen nurkkaikkunasta näkyi vielä heikompi valon tuike
tumman käärekaihtimen reunasta, mutta se katosi kohta.
Matkustaja nousi reestä ja meni suurille portaille. Eteisen ovi oli
lukossa. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.
-- Menkää keittiöön sanomaan, että täällä on matkustaja, sanoi nuori
pappi kyytimiehelle, joka oli riisunut hevosensa ja jolla näytti olevan
kova kiire lähteä tiehensä.
-- Kuulkaas, herra maisteri -- vastasi Kiven Matti -- minä unohdin
erään asian. Olkaa hyvä älkääkä sanoko kellekään, että minä olin
kyydissä. Saanko olla rohkea ja pyytää kyytirahat?
-- Heti. Mutta käykää ilmoittamassa tulostani!
-- Ei, kiitoksia. Ennen lähden ilman kyytirahoja. Koira kyllä suorittaa
sen tehtävän.
-- Tässä saatte kaksinkertaisesti huonon kelin vuoksi. Hyvästi, hyvä
ystävä; kiitoksia neuvoista. Näyttääpä siltä kuin en olisi varsin
tervetullut taloon.
-- Tervetullutko? Miksei? Kuin lääninviskaali salapolttimoon. Toivotan
maisterille hyvää yötä ja ... ei sanaakaan lapsista! Jääkää hyvästi.
-- Hyvää yötä.
Kiven Matti katosi pimeään, ja Erland Stjernkors seisoi vielä
portailla. Luultavasti oli kuitenkin koiran haukunta ilmoittanut hänen
tulonsa, sillä hetkisen kuluttua aukeni ovi ja tyly naisääni kysyi,
kuka pihalla meluaa niin myöhään illalla.
-- Minä olen maisteri Stjernkors, tulen tuomiokapitulin määräyksestä
ja pyydän, että olisitte hyvä ja käskisitte jonkun kantaa sisään
kapineeni, vastasi tulija puolittain rukoilevasti, puolittain
käskevästi.
-- Ei täällä ole tilaa; voittehan ajaa kestikievariin, tiuskasi sama
naisääni, ja ovi suljettiin samassa.
Mutta se ei tapahtunut kyllin sukkelasti; kutsumaton vieras oli jo
ehtinyt pistää turkin suojaaman käsivartensa väliin. Voimakkaasti
tempaisten hän avasi oven ja pääsi pimeään eteiseen. Hänen
vastustajansa katosi pelästyksestä huutaen.