Matkustaja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän
virkahti taas:
-- Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti Ödmark oli kahdesti
naimisissa.
-- Neljä rouvaa hänellä oli, vaikkei kaikkia yht'aikaa. Ensimmäinen oli
ranskalainen neiti, ja häntä paleli tässä maassa kesät talvet, yöt
päivät, kunnes hän paleltui kuoliaaksi. Hänestä oli rovastilla poika,
joka lueskeli ylioppilaana Turussa, mutta hänet ammuttiin kuoliaaksi
teirijahdissa. Toinen rouva oli ruotsalainen emännöitsijämamseli; hän
oli kuusi vuotta ruustinnana ja hänellä oli kaksi pientä lasta,
suloista kuin kaksi enkeliä, mutta ne hukkuivat samana päivänä järven
rantaan. Kolmas ruustinna oli erään porilaisen raatimiehen tytär, ja
hänen mukanaan rovasti sai monta tuhatta riksiä, mutta ne olivat vain
kuin pisara meressä. Häneltä jäi kaksi pientä poikaa: toisesta tuli
sittemmin upseeri, ja hänet hakkasivat turkkilaiset palasiksi; toinen
meni merille ja karkasi Amerikkaan. Sitten rovasti nai neljännen
kerran, nyt nuoren, köyhän papin lesken. Hän oli kolmekymmentä vuotta
nuorempi rovastia ja korea kuin päivänpaiste, mutta hän kävi aina
mustissa, surren ensimmäistä miestään, pastori Vennerströmiä; hänellä
ja Ödmarkilla oli kuusi lasta, ja ne kaikki olivat Vennerströmin
eivätkä isänsä näköisiä. Hän oli ruustinnana yksitoista vuotta ja itki
piloille soreat silmänsä. Jumala siunatkoon häntä; siitä on nyt
kahdeksan vuotta, kun hän eräänä yönä makasi sairaana eikä ollut saanut
unta moneen yöhön. Mutta rovastilla oli juuri silloin kaukaisia
vieraita; eräs niistä soitti viulua, toinen klarinettia ja kolmas
lauloi iloisia lauluja. Ja kun he olivat soittaneet ja laulaneet koko
yön läpeensä, toi piika aamulla sanan, että ruustinna oli kuollut.
-- Mitä rovasti sanoi siihen?
-- Hän ei sanonut mitään, hän sulkeutui kamariinsa, ja toisena päivänä
hänen oli saarnattava, mutta hän meni kirkkoon kauluksetta, ja silloin
hän sanoi pastorille: saarnaa sinä, veli Idegran; minulta unohtui
teksti, vaimoni näet kuoli. Ja siitä alkaen vallitsi hiljaisuus puolen
vuotta pappilassa. Mutta puolen vuoden perästä tuli Apollonia,
ruotsalaisen ruustinnan, rovastin toisen rouvan sisar, ja hänen oli
määrä hoitaa lapsia, ja niin elämä muuttui taas entiselleen. Sillä,
nähkääs, Apollonia tahtoi olla rovastille mieliksi ja saada hänet
iloiseksi jälleen. Sanotaanpa hänen varustautuneen viidenneksi... Pysy
tiellä, hevonen!
-- Mutta rovasti ei enää nainut, vai miten?
-- Niin tuhma en ollut, sanoi kettu rotan raudoille. Se nainen on ihan
pahin velho, osaa katsoa kolmelle ilmansuunnalle yht'aikaa, ja tiesihän
koko kirkonkylä, miten hän hoiti lapsia. Kun rovasti oli saapuvilla,
saivat ne siirappivoileipää, mutta tukkapöllyä, kun hän oli näkyvistä.
Kaksi kuoli tautiin tai nälkään, en niin tarkoin tiedä; kolmas kuoli
häkään, neljäs tuli hulluksi, viidenneltä halvautuivat kumpaisetkin
jalat. Ei rovasti vainajalla ollut mitään iloa lapsistaan.
-- Ettekö sanonut, että neljänneltä rouvalta jäi kuusi lasta?
-- Kuusiko? Niin, kuusi häneltä jäi. Paitsi halvattua poikaa ja hullua
tyttöä on vielä elossa vanhin sisar, neljä- tai viisitoistavuotias,
mutta onko hän viekas vaiko hullu, sitä minä en tiedä. Ihmiset eivät
häntä näe koskaan, mutta sanotaan hänen eniten kaikista kuudesta olevan
äitinsä kaltainen.
-- Laupias Jumala, millaiseen viheliäisyyteen minun pitää joutua! Eikö
niin monen onnettomuuden huomattu koskaan koskevan rovasti Ödmarkiin?
-- Jos te, maisteri, kun olette oppinut mies, voitte huomata ihmisestä
enemmän kuin ulkomuodon, niin ymmärrätte enemmän kuin minä. Kahdeksana
viimeisenä vuotena tuli rovastivainajan kaunis, ruskea tukka
valkoiseksi kuin lumi, ja usein nähtiin hänen seisahtuvan kesken
puhettaan ikäänkuin kuuntelemaan toista, jota ei kukaan kuullut. Ja
toisinaan, kun vanhat juomaveikot mässäsivät hänen ympärillään, katseli
hän ikkunasta ulos pimeään ja ikäänkuin nyökäytti päätään jollekin,
joka seisoi ulkona talviyön pakkasessa. Mutta sattuipa sitten joku
häntä ravistelemaan; silloin otti hän väkevän totilasinsa ja joi heidän
kanssaan, kasvoilla kummallinen, keskivälinen ilme, niinkuin olisi
tahtonut yht'aikaa sanoa "piru vieköön"-kirouksen ja "Jumala
auttakoon"-avunhuudon. Ja kun hän oli juonut pari tai kolme lasia,
tapahtui, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, että se alkoi näkyä
hänestä, ja se tuotti toisille herroille iloa. Siellä oli etenkin eräs
vanha jahtimestari -- maisteri tuntee ehkä jahtimestari von Holbachin,
joka ei osaa puhua kolmea sanaa kiroamatta niin että uunit halkeilevat?
-- hän oli pahimpia joukosta, ja sitä lähinnä laamanni Åkerström, joka
ei koskaan käy levolle, ennenkuin on juonut puoli tuoppia rommia,
vaikka hän istuukin aika suorana kihlakunnan oikeudessa -- ja sitten
patruuna Arvelin, joka omistaa Kallisten kartanon aivan pappilan
vieressä, vaikka koko hökötys kuuluu olevan velasta pastorille
kiinnitettynä. Ne kolme ja muut, joita matkusti jos jostakin, pitivät
rovastia joka ilta hyvällä tuulella. Jahtimestari kiroili neljän miehen
voimalla, laamanni joi kaikkien puolesta ja patruuna lauloi kaikkien
puolesta, silloin kun eivät pelanneet korttia. Eräänä iltana -- ei, yö
silloin oli, noin kahden ja kolmen välillä aamupuolella -- istuivat
kaikki neljä pappilan suuressa salissa ja uhkailivat lähteä toisena
päivänä kiertämään karhua. Mutta rovastivainaja oli kasvoiltaan
tavallista kelmeämpi ja katsoi useasti ikkunasta, kuten hänen oli
tapana, ja silloin tapahtui jotakin. Mutta mitäpä maksaisi vaivaa puhua
siitä? Maisteri vain nauraisi.
-- Puhukaa suoraan. Kertomuksenne ei ole semmoinen, että se juuri
naurattaisi.
-- Olkoon menneeksi, koska matka paremmin joutuu, kun puhelee hiukan.
Pysy tiellä, hevonen; tässä on silta!... Mihinkä lopetinkaan? Niin,
rovastivainaja istui käsivarret ristissä ikkunalautaa vasten nojallaan
ja katsoi ulos, ja rovastin vanha renki Joonas -- joka mennä vuonna
menetti toisen silmänsä ampuessaan oravaa -- istui puolinukuksissa
salin uunin luona; olen kuullut sen häneltä itseltään...
-- Ehkäpä hän olikin aivan nukuksissa, kun hänellä oli vain yksi silmä.
-- Johan minä sanoin, että maisteri vain nauraisi koko jutulle. Mutta
samapa se. Joonaan hommana oli piippujen puhdistus, eikä hänellä siis
ollut pitkiä aikoja välillä nukkua. Kun hän siinä sattui katsahtamaan
ikkunaan päin, sinne missä rovastivainaja istui, näki hän yht'äkkiä
kaikki ruudut täynnä vaimojen ja lasten kasvoja, jotka kurkistelivat
sisään ikkunasta, ja silloin oli marraskuun alku ja turkasen kylmä
ulkona kolmen ja neljän välillä aamulla.
-- Sanoittehan äsken kellon olleen silloin kahden tai kolmen paikoilla.
-- No niin, ehkäpä kaksi tai kolme, eihän kukaan katsonut kelloa siihen
aikaan vuorokaudesta. Joonas arveli alussa niitä kylän väeksi, joka oli
tullut katsomaan ikkunoista, niinkuin on tapana pidoissa. Mutta kylmä
väre karmi hänen selkäpiitään, kun hän muisti, että oltiin toisessa
kerroksessa. Ja samassa hän tunsi kasvot toisensa perästä, ja uskokaa
tai naurakaa, maisteri, siinä olivat kaikki neljä ruustinnavainajata ja
kaikki yhdeksän lapsivainajata ja vielä useita lisäksi, ja Joonas
arvasi kyllä, ketä ne olivat, vaikkei hän huolinut puhua. He seisoivat
niin lähellä ikkunaruutua, että heidän nenänsä ja poskensa ikäänkuin
litistyivät lasia vastaan, ja kaikki näyttivät kummallisen kalpeilta ja
surullisilta, mutta eniten kaikista neljäs ruustinna. Rovastivainaja
vain nyökäytteli heille päätään, kuten hänen oli tapanaan, ja sitten ei
hän enää nyökäytellyt, vaan oli aivan hiljaa. Silloin nousi
jahtimestari, joka ei ollut mitään nähnyt, hän kun oli selin ikkunaan
päin, ja kiroili tapansa mukaan, niin että tyhjät lasit helisivät, ja
kävi pudistelemaan rovastivainajata, ettei tämä nukkuisi ikkunan
viereen. Mutta kas, se onnistuikin sillä kertaa niin huonosti, että
rovastivainaja pudota retkahti lattialle, ja silloin olivat hänen
päivänsä lopussa. Siitä on nyt juuri parhaiksi viisi viikkoa...
Kyytimies vaikeni ikäänkuin olisi odottanut vastausta tai jotakin
kummastuksen ilmaisua. Kuului jalasten narina hangessa. Mutta kun
matkustaja katsoi parhaaksi olla vaiti, jatkoi kertoja, joka nähtävästi
tahtoi hyvin mielellään keventää sydäntään:
-- No, mitä luulette te, maisteri, siitä, mitä Joonas kertoi.
-- Minä luulen, että mies, joka istuu puolinukuksissa uunin ääressä
kello kolmen tienoissa aamulla, saattaa nähdä kaikenlaista, mitä hän
ollessaan valveilla seuraavana päivänä ei voi vannoa todeksi.
-- Mutta Joonas vannoo olleensa valveilla.
-- Kuulkaahan, hyvä ... mikä on nimenne?
-- Kiven Matti, pappilan muonatorppari.
-- No niin, hyvä Kiven Matti, on olemassa taivaan ja maan välillä
semmoista, mitä oppineet eivät ymmärrä. Mutta ei silti tarvitse uskoa
jokaista, joka kuvittelee nähneensä kummituksia, vaikka kaikki ehkä
onkin ollut vain valon heijastusta ikkunan ruuduista. Hyvin luultavasti
rovasti Ödmark itsekin oli yövalvonnasta, juomisesta, suruista ja
omantunnontuskista kovassa mielenliikutuksessa ja luuli näkevänsä
vaimovainajansa ja kuolleet lapsensa, ja se ehkä on aiheuttanut hänen
oman pikaisen kuolemansa. Kuitenkin neuvon teitä, vainajan vanhaa
palvelijaa, olemaan puhumatta näyistä ja kertomatta muuta pahaa
isäntävainajastanne; sillä Herra yksin on kaikkien meidän tuomarimme.
Saman neuvon annamme Joonas-ystävällemme. Mutta ellen pety, alkaa metsä
harveta, ja tuolta näkyy jotakin tornin tapaista.
-- Se on Aulangon kirkon torni, ja pappila on aivan lähellä sillan
toisella puolen.