Pilvisenä, lumisena iltapäivänä joulukuussa vuonna 185-- lähestyivät
Aulangon[9] pitäjän kirkkoa sellaiset leveät ja kevyet ajoneuvot, jotka
Etelä-Suomessa tunnetaan Uskelan rekien nimellä. Pitäjä on maamme
länsiosan suurimpia. Lakkaamattomasta lumisateesta ja pyryilmasta
olivat tiet jo toista viikkoa olleet melkein mahdottomat kulkea, ja
lumireet olivat turhaan koettaneet tasoitella yhä uudelleen kasaantuvia
kinoksia. Hitaasti ja vaivalloisesti taivalsi pieni, avonainen reki
toivottomalta näyttävää tietä, sillä lumi täytti täyttämistään vieläkin
kaikki niiden harvojen matkustavaisten jäljet, jotka ennen pyryn
alkamista olivat uskaltautuneet hankalan kelin varaan. Lyhyt talvipäivä
alkoi jo pimetä eikä vieläkään ruvennut tuossa metsäisessä seudussa
näköala avartumaan kirkon viereiselle tasangolle lumipukuisten kuusien
ja koivujen välitse.
Reen etuistuimella istui vanha kyytimies, jolla oli yllään
lammasnahkainen, muinoin valkoinen turkki ja päässään ruskea,
koirannahkainen lakki, ja joka lakkaamatta maiskautti suullaan
hoputtaakseen hevosta ja lyödä sivalsi näön vuoksi silloin tällöin
lyhytvartisella ruoskallaan kinoksia. Reen peräpuolella istui
yksinään mies, joka mustasta kalmukkilaisturkista ja sisustetusta
hylkeennahkalakistaan päättäen oli jonkinlainen herrasmies, vaikka vain
halpa-arvoista tai vaatimatonta lajia, koska hän ulkoasunsa puolesta
hyvin vähän erosi kyytimiehestänsä. Pyryisen ilman halki tunkeutui
ajoittain heikko kuun säde valaisten nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan
miehen kalvaita kasvoja ja kuvastuen hänen suuriin, kirkkaisiin
silmiinsä. Matkustaja kumartui tuon tuostakin vähän malttamattoman
näköisenä katsomaan sivulle, eikö jo metsä kenties loppuisi, ja
aloitti, saadakseen ajan paremmin kulumaan, suomeksi seuraavan
keskustelun kyytimiehen kanssa.
-- Onko vielä pitkältikin pappilaan?
-- Kaksi tai kolme Venäjän virstaa; ja nekin ovat jo menossa, kuului
kyytimiehen vastaus.
-- Tunsitteko rovasti Ödmark-vainajan? kysyi matkustaja taas hetkisen
perästä.
-- Jotakuinkin. Minä olin hänellä renkinä seitsemän vuotta.
-- Oliko hän jumalaapelkääväinen mies.
-- Olihan hän pappi, vastasi kyytimies välinpitämättömästi.
-- Kuulkaas, hyvä ystävä -- jatkoi matkustaja taas hetkisen vaiettuaan
-- minä en pyydä teitä puhumaan mitään pahaa entisestä isännästänne.
Mutta tahtoisin mielelläni tietää, miten hän on hoitanut seurakuntaa ja
missä kunnossa minä saan ottaa sen vastaan, sillä tuomiokapituli on
määrännyt minut väliaikaisesti sitä hoitamaan.
Kyytimies käännähti ja katsoi nuorta matkustajaa puolittain uteliaasti,
puolittain epäilevästi.
-- Minä luulin -- vastasi hän -- että pastori olisi lähin mies siihen
virkaan.
-- Pastori Idegran on seurakunnan kappalainen, vanhempi ja ansiokkaampi
minua, mutta luultavasti hänellä on kylliksi tekemistä omassa
virassaan.
-- Kaiketi niin lienee, vastasi kyytimies astua tallustellen reen
vieressä lumessa ja koettaen viisailla, harmailla silmillään saada
matkustajan katseesta selville, olisiko parasta puhua vaiko olla vaiti.
Tutkimuksen tulos oli varmaankin tyydyttävä, sillä kun mies oli
hetkisen epäröinyt, alkoi sanasäkki hiljakseen purkautua, vaikka oikea
suomalainen vieraan seurassa tavallisesti sen sulkee jurosti vaieten.
-- Vai niin, sanoi mies, maisteri on pappi ja tulee nyt hoitamaan
meidän seurakuntaamme? Antakaa anteeksi, että olen rohkea ja kysyn
nimeänne ja arvoanne.
-- Nimeni on Erland Stjernkors ja arvoltani olen maisteri enkä mitään
muuta. Te voitte puhua minulle aivan suoraan, sillä seurakunnan parasta
minä vain tarkoitan.
Mies astui astumistaan lumessa eikä vastannut. Hetkisen kuluttua hän
rykäisi ja sanoi:
-- Ei kaikki valkeata ole, mikä lumen alla näyttää valkoiselta.
-- No, täydellisyyttä ei meidän sovi missään vaatiakaan. Toivoakseni
pastori Idegran on hyvä sielunpaimen. Mutta Aulanko on suuri
seurakunta; hän tarvitsee apulaisen.
-- Niinpä niin, sanoi mies, pastori on toimekas maanviljelijä, ja
paitsi kappalaisen virkataloa on hänellä kolme omaa taloa. Minä kuulin
hänen sanovan sunnuntaina pitäjänkokouksessa, että hän hoitaisi koko
seurakunnan, koska on niin puute papeista tähän aikaan. Pastorin täytyy
parantaa asioitaan armovuosilla; hänellä on vain kaksi aittaa täynnä
ruista, paitsi viinapannua ja sitä, mitä hän on lainannut puolelle
pitäjälle.
-- Te ette puhu hyvää pastorista, ystäväiseni. Ehkä hän auttaa montakin
köyhää jyvälainoilla.
-- Miksei? Jyviä ja rahaa. Kuusi markkaa sadalta korkoa vain ja tynnyri
kahdeksan kappaa vajaaksi annettaessa, mutta jos lainataan rahaa,
kirjoituttaa neljä ruplaa, vaikka köyhälle lähimmäiselleen antaa kolme,
Sentähden pitää hänestä tulla rovastivainajan seuraaja.
-- Se on varmaankin väärinkäsitystä -- virkkoi matkustaja vakavasti --
ja minä olen varma siitä, että te ette tunne pastori Idegrania
läheskään niin hyvin kuin tunsitte rovasti Ödmark vainajan. Olihan hän
toisenlainen mies, vai kuinka?
-- Oli kyllä. Rovasti ei koskaan surrut kopekoita. Hän antoi mennä
tuhat tynnyriä vuodessa kuin seulasta. Hän kävi metsästämässä kuin
prinssi, ja yöt päivät oli vieraita pappilassa, ja yöt päivät pelattiin
korttia ja lautapeliä, ja rengit, jotka vartoivat ulkona pakkasessa,
saivat aina lasin herrojen totia. Kuusi juottovasikkaa tapettiin
keväisin ja kuusi syksyisin, mutta eiväthän ne pitkälti riittäneet,
paljon enemmän ostettiin niitä vielä lisäksi, puhumattakaan häristä,
lampaista ja sioista. Kerran viikossa lähetettiin minut kaupunkiin
hakemaan kahvia, sokeria, arakkia ja rommia, ja joka kerta minä palasin
kuorma täynnä. Vierasvarainen mies oli rovasti vainaja, ja sentähden
hän joutuikin suurista tuloistaan huolimatta korviaan myöten velkoihin.
Matkustaja näytti olevan epätietoinen, tuliko hänen jatkaa keskustelua
vai eikö, mutta uteliaisuus tai ehkä jokin parempi vaikutin pääsi
vihdoin voitolle ja hän virkahti taas:
-- Ylenmääräiset hyveet saattavat helposti muuttua vioiksi. Rovasti
Ödmark oli ehkä vierasvarainen, hyväluontoinen mies ja joutui köyhäksi
petollisten ystävien tähden.
-- Niin, hyväluontoinen hän oli. Jos tuli kerjäläinen, sai hän kyllä
vasikanpaistia keittiöstä ja lasin tai kaksikin viinaa palan paineeksi,
jollei sattunut olemaan parempaa tavaraa kotona. Iloinen mies oli
rovasti vainaja samalla; hän saattoi juoda aikalailla koko yön, eikä
sitä huomannut hänestä enempää kuin jos olisi lasissa ollut kaljaa ja
maljassa siirappia. Kun sunnuntaiaamu joutui ja hänen oli saarnattava,
pesi hän kasvonsa kylmällä vedellä, joi lasin maitoa, ja laittautui
kirkkoon hetkeäkään nukahtamatta ja saarnasi niin kauniisti
kohtuullisuudesta ja säästäväisyydestä ja jumalisesta elämästä, että
kaikki ämmät itkivät penkeissään. Kirkosta hän meni kotiin syömään
päivällistä ystäviensä seurassa. Ja kun hän oli maannut yhden tai kaksi
tuntia aterian jälkeen, otettiin taas lautapeli esille, ja sitten
pidettiin taas hauskaa aina lähelle aamua. Sillä katsokaas, rovasti
vainaja tiesi, miten tuli elää ja olla: hän oli nuorena ollessaan
saarnannut hovissa.
-- Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti oli ollut hovisaarnaajana
kuningas Kustaa IV:n Aadolfin hovissa. Mutta se kuningas ei kärsinyt
kenenkään mässäämistä, ei ainakaan pappien.
-- Niin, _se_ kuningas! oikaisi kyytimies hyvin mielissään
historiallisista tiedoistaan. -- Mutta, katsokaas, hän olikin toisen
kuninkaan hovissa, ja sen minä kuulin toisenkin kerran emännöitsijältä,
vanhalta mamseli Sebreukselta tai Seebralta, joksi häntä sanoivat ja
joka oli tullut rovastivainajan mukana Ruotsista. Rovastivainaja
palveli Kaarle XIII:n hovissa, joka oli olevinaan jumalisempi kuin
olikaan ja piti paljon kauniista saarnasta kirkossa ollessaan ja
pienistä koiruuksista kotona ystävien kesken. Ja kun Aulanko tuli
avoimeksi noin nelisenkymmentä vuotta takaperin, kirjoitti kuningas
tänne -- sillä, nähkääs, rovastivainaja oli täältä syntyisin -- ja
toimitti hänelle paikan. Hän oli silloin nuori huitukka, kuudenkolmatta
vanha, ja sentähden hän elikin kauemmin kuin pitäjän vanhat ja nuoret;
mutta koska hän oli saanut kaapunsa korkeilta herroilta, saivat asiat
olla sillään, eikä hän milloinkaan kuullut moitteen tapaistakaan
piispalta tai tuomiokapitulilta. Ja mitäpä hyötyä siitä olisikaan
ollut? Toimittihan hän virkansa kuin mies ainakin.
-- Mutta -- sanoi matkustaja huoaten, paremmin itsekseen kuin
kyytimiehelleen -- mimmoinen sitten onkaan seurakunta, joka on
neljäkymmentä vuotta ollut semmoisen kirkkoherran ja semmoisen
kappalaisen hoidettavana?
-- No, vastasi kyytimies, voisipa huonommastikin olla. Ehkä täällä
juodaan vähän enemmän ja tapellaan vähän enemmän ja varastetaan
vähän enemmän kuin muissa seurakunnissa. Mutta täällä pidetään
jumalanpalvelus joka sunnuntai ja kylänluvut joka kevät, ja lapset
kastetaan ja ruumiit haudataan ja morsiusparit vihitään ja ihmiset
käyvät ehtoollisella, kuten muissakin seurakunnissa. Tosin oli
papinkappojen maksu tässä jokin aika sitten vähän niin ja näin, mutta
nyt on pastori vuokrannut saatavat yliopistolta, ja hän ne kyllä kokoo.
-- Käyvätkö ihmiset kirkossa?
-- Miten sattuu. Muutamat vanhanaikuiset käyvät joka sunnuntai, mutta
useimmat kerran vuodessa, ja silloin he käyvät ripillä. Niin, ne
nimittäin, jotka käyvät.