Lukija suonee anteeksi, että tämän kertomuksen kertoja, ollen itse
vanha ylioppilas, luo lyhyen katsauksen sen ajan oloihin, jolloin
Vinsentti Aallonhalkoja esiintyi, oloihin, jotka lienevät unohtuneita
tai tuntemattomiakin suurimmalle osalle nykyistä sukupolvea.
Suomen yliopisto oli 1830-luvulla odottamatta temmattu vuosisatoja
vanhoilta, syvään juurtuneilta juuriltansa ja lennätetty kuin kipinä
Turun palosta vieraalle rannalle, jossa se jonkun aikaa melkein
puolisammuneena kyti ja hehkui muokkaamattomassa maassa voimatta itse
leimahtaa tuleksi tai lämmittää ympäristöään. Valtio oli sille antanut
suuren lahjan, ja rahat vaikuttavat paljon, mutta ei kaikkea. Vanha
Turun miespolvi oli kuin huumautunut eikä oikein tiennyt, miten sen
tulisi käsittää uusi asemansa; nuoriso taas, joka lakkaamatta lainehti
uusien aaltojen läikkeessä, tunsi olevansa outojen sulkujen
puristuksessa ja koki etsiä jokaista mahdollista ohjesäännöissä olevaa
halkeamaa. Valtio oli sotilaallinen ja yhteiskunta virkavaltainen;
virkavalta kumarsi näin ollen hyvin syvään sotilasolkaimille, mutta oli
jäykkä ja ylpeä kaikkia alempia säätyluokkia kohtaan. Yliopiston
hallitus taas, luullen voivansa vallita nuorisoa univormuilla ja
kurinpito-ohjesäännöillä, valvoi erittäin tarkasti kaikkea, mikä
saattoi vihoittaa kaupunginpäälikköä, sijaiskansleria, joka tietysti
myöskin oli kenraali, paikallismajuria, poliisimestaria tai vain halpaa
santarmia. Kummastuneina ylioppilaat kuulivat erään vanhimpia ja
kunnioitetuimpia opettajiaan isällisen huolellisesti neuvovan heitä
pötkimään pakoon, kun vain näkevät jonkun sotilaan, -- "juoskaa, hyvät
herrat, juoskaa!" -- jota kehoitusta nuorukaiset sitten hillittömän
iloisina toistelivat keskenänsä.
Ja todella olikin vähän syytä juosta, sillä Puolan kapinan jälkeen
alkoi jo ennestäänkin tuiki vanhoillinen ja taantumusmielinen hallitus
katsoa jokaista iloisen seuran hälinää tai tappelua vallankumouksen
aaveeksi. Kaduilla laulaminen, samoin kuin tupakoiminenkin, oli
kiellettyä, ja noista pikkumaisista kielloista koitui runsaasti
valtiolle vaarallisia kahakoita yövartijoiden ja poliisien kanssa.
Eikä Vinsentti Aallonhalkoja ollut ainoa, joka sai siitä kärsiä.
Ylioppilaiden mielissä kyti kaukainen, hämärä kaipaus, joka etsi
taistelulleen parempaa päämäärää ja elämälleen ylempää tehtävää kuin
kurinpito-ohjesäännöt. Mutta isänmaan aika ei ollut vielä tullut:
vakavat, lujaluonteiset valitsivat pyrintöjensä tarkoitukseksi työn,
huikentelevammat lasin tai biljardin. Siitä kaikesta huolimatta oli
ylioppilaselämässä kuitenkin ylevämpiäkin hetkiä, innostusta, jopa
loistoakin. Nuorisoa ei koskaan _voida_ pitää aisoissa ohjesäännöillä:
sen kohisevaa virtaa ei _voida_ padota, se on vain johdettava
viljaville kentille, missä se hedelmöittää isänmaata.
On huomattava, että useimmat niistä miehistä, joista on sittemmin
tullut maalle iloa ja kunniaa, ovat _sittenkin_ kasvaneet sellaisissa
oloissa. Mutta he kasvoivat raunioista. Puolet vesakkoa murteli
myrsky; toisista ehti suurin osa keskikorkuisiksi, muutamat vähän
suuremmiksikin, yksi hongaksi. Ah, kaatuneissa, ennen aikojaan
kuihtuneissa, tuulen vieraaseen maaperään hajoittamissa oli montakin
hongan siementä!
Mutta palatkaamme kertomukseemme.
Sotakesänä 1855 kävin tervehtimässä kauppahuone Björck ja K:nia
pohjoisosassa maatamme sijaitsevassa kaupungissa. Kauppahuoneen
omistajat olivat kunnioitettuja, hyvin rikkaita suolan, tervan ja
lankkujen kauppiaita; melkoisia tappioita oli kauppahuone tosin
kärsinyt merellä englantilaisten ryöstöistä, mutta se pysyi viisaasti
enimmäkseen kuivalla maalla toisten liikkeitten sulaessa vedeksi ajan
vastuksissa. Kauppahuoneen päällikköinä olivat isä ja poika; mutta
harvoin lienee luontoäiti luonut erilaisempia osakkaita samaa
toiminimeä kantamaan. Kun minua kohteliaasti pyydettiin astumaan
konttorista, jossa vanhempi Björck valmisteli kirjeitä postiin,
sisähuoneisiin nuoremman Björckin luo, luulin ensin sinne tullessani
eksyneeni. Minä olin etumaisessa kahdesta huoneesta, jota lattiasta
kattoon asti koristivat iso kirjasto, kallisarvoiset kokoelmat ja
harvinaiset, kaikista maailman osista tuodut kukkivat kasvit. Toiseen
huoneeseen vievä ovi oli auki; minä näin kalpean, hoikan, tuskin
neljääkymmentä vuotta vanhan herran tutkistelevan niin innokkaasti
mikroskoopilla erästä jäkälälajia, ettei hän huomannut tuloani.
-- Antakaa anteeksi, että häiritsen, sanoin minä koetettuani turhaan
ilmoittaa läsnäoloani semmoisissa tilaisuuksissa usein esiinpuhkeavalla
yskinnällä.
-- Mitä nyt? kysyi nuorempi Björck kärsimättömästi ja kohottamatta
katsettaan työstänsä. -- Minulla ei ole aikaa; menkää isäni luo!
Luultavasti oli monikin liikeasioissa kulkeva saanut niine hyvineen
lähteä pois, mutta minä en säikähtänyt niin vähästä. Kerroin tuovani
terveisiä eräältä herra Björckin vanhalta ystävältä, X:n seurakunnan
kirkkoherralta, Antti Rönnblomilta.
-- Kah -- sanoi Björck ja pyyhkäisi kädellään otsaansa --
Antepenultimukselta! Olkaa hyvä, käykää istumaan.
Keskusteltuamme muutamia minuutteja satuin kummastellen kiittelemään
komeata ja sangen harvinaista alppiruusua, joka koristi ikkunakomeroa.
Samassa oli Björck aivan kuin muuttunut. Hänen kalpeille kasvoilleen
tuli punaa, hänen väsynyt katseensa alkoi haaveksivasti loistaa ja hän
rupesi tuntijan ihastuksella selittelemään sen kasvisuvun eri lajeja ja
mikä merkitys sillä oli heimossaan. Sitten hän siirtyi kertomaan
uudesta ja nerokkaasta järjestelmästä, jonka hän oli laatinut koko
kasvikunnan luonnollisista heimoista, esitti niiden edistymisen askel
askeleelta ja lopetti ihmeteltävällä, niin johdonmukaisella ja
vakuuttavan selvällä katsauksella koko elimelliseen elämään, että minä
hämmästyin. Tuo muusta suvustaan eroava suomalaisen Rotschildin poika
ei ollut ainoastaan oppinut, tiedemies, joka oli harjoittanut mitä
perinpohjaisimpia erikoistutkimuksia kaikilla luonnontieteen aloilla --
hän näytti minusta ensiarvoiselta nerolta, joka oli varta vasten luotu
luonnon syvimpien salaisuuksien valaisijaksi ja niin avaran, niin
suuren järjestelmän laatijaksi, että ainoastaan yksi kuolevainen oli
ennen häntä tehnyt semmoisen: vuosisataisnero Linné. Kaksi tuntia oli
kulunut kuin unessa, kun meitä tultiin kutsumaan päivälliselle.
Minä en voinut päästä ihmettelystäni. Suuri tutkija huomasi sen ja
sanoi puoleksi leikillisesti, puoleksi surumielisesti hymyillen:
-- Teitä näyttää kummastuttavan, että kauppiaalla, kuten minä olen, on
liikaa aikaa käyttää luonnon tutkimiseen. Niin, se on usein
ihmetyttänyt itseänikin, mutta _fata trahunt nolentes_[5] Minun mieleni
teki aina sille uralle, mutta isäni tarvitsi liikekumppania... Minä
olen kiitollinen, että hän pitää minua vain kaksi tuntia päivässä
konttorissaan, ja totta puhuakseni hän on saanut hyödyllisemmän
apulaisen vaimostani kuin minusta. Suvaitsetteko astua sisään?
Päivällispöydässä tapasin paitsi vanhempaa Björckiä, rakastettavan
rouvan, hänen miniänsä, ja kolme kaunista lasta. Me puhelimme sodasta,
kauppalaivaston ryöstöstä, hirvittävästä mahdollisuudesta, että
Ruotsikin yhtyisi vihollisiimme ... ei sanaakaan kasvitieteestä.
Nuorempi Björck istui äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes isä
ojensi hänelle äsken postissa saapuneen kirjeen.
-- Vinsentiltä! huudahti hän hehkuvin kasvoin.
Minä en ymmärtänyt silloin hänen liikutustaan, samoin kuin en myöskään
ymmärtänyt, miksi puna samalla poistui hänen vaimonsa poskilta.
Muutamia vuosia myöhemmin tajusin paremmin niiden tunteiden
merkityksen.
Kesäkuussa 1860 tapasin kolme tuon rakastettavan perheen jäsentä
Helsingissä, mihin he olivat tulleet muutamia päiviä aikaisemmin
vietettyihin maisterinvihkiäisiin. Sattumalta tapasimme toisemme
päivällisillä Kaivopuiston ravintolassa, tuttavuus uudistettiin, ja
aterian jälkeen ehdotti nuorempi Björck, joka silloin isänsä kuoltua
oli yksinään kauppahuoneen päällikkönä, että lähtisimme ajelemaan
vaunuilla kaupungin ympäristöön.
-- Älkää kieltäkö meiltä seuranne huvia, lausui hän kohteliaasti.
Näettehän, että yksi sija on tyhjänä. Mutta varustautukaa ehkä vähän
vaivaloisellekin jalkamatkalle. Aion mennä tapaamaan muutamia vanhoja
ystäviä.
Me istuuduimme komeihin vaunuihin, Björck rouvineen ja etuistuimelle
minä heidän vanhimman tyttärensä rinnalle. Hän oli kaunis
kuusitoistavuotias tyttö, yllään vaaleansininen musliinipuku ja päässä
amatsoonihattu; hän oli nopsajalkainen kuin orava ja nähtävästi
tottuneempi tanssimaan metsässä ja nurmikolla kuin pääkaupungin
kivikaduilla. Vaunut vierivät pitkin Unioninkatua ja edelleen
Pitkänsillan yli. Siihen ne pysähtyivät ja me laskeuduimme maahan.
-- Saakohan tänä iltana kuulla laulua Kaisaniemessä? huudahti nuori
tyttö. -- Varmaankaan eivät vielä kaikki ylioppilaat ole lähteneet
pois. Voi, jos saisimme kuulla: "Riemun ruususet"... Ei, anteeksi ...
siitä laulusta tulee äiti aina suruiseksi... Mutta emmehän me menekään
Kaisaniemeen?
-- Emme -- sanoi isä hymyillen -- me menemme Säästöpankille.
Ja niin sanoen hän kääntyi kapealle, kiviselle polulle vasempaan päin,
ja me muut seurasimme häntä. Siitä alkaen minä olin seuraavien
tapausten äänettömänä, mutta mieltyneenä katselijana, tapausten, joiden
merkityksen oppinut luonnontutkija sittemmin uskoi minulle, tietämättä
kuitenkaan itsekään kaikista niistä hienoista säikeistä, jotka lähtevät
ihmissydämistä. Miekkonen, hän oli vielä neljänviidettävuotiaanakin
lapsi kaikessa muussa paitsi luonnon ihmeellisessä, suurenmoisessa
tieteessä, jossa hän oli jättiläinen!
-- Säästöpankilleko? toisti nuori tyttö vähän kummastuneena.
-- Sieltä on hyvin kaunis näköala, vastasi mustaviittainen rouva.
-- Senhän te kyllä tiedätte, äiti, kun olette syntyisin helsinkiläinen,
huomautti hyppivä orava ja katsahti samalla harmistuneena
kasvitieteellisen puutarhan tammi- ja vaahterametsiin. -- Muita --
lisäsi hän -- sehän on hyvin kummallinen kauniin näköalan nimi.
-- Muuta kuin näköaloja ei siinä enää ole, huomautti hänen isänsä, kun
saavuimme rumalle, autiolle, kaalia ja perunoita kasvavalle
niemekkeelle, joka _voisi_ olla huvipuistona, mutta oli jäänyt
variksenpesäksi.
-- No, mitä hauskaa nyt keksimme? kysyi vallaton tyttö juosten niemen
rannalle ja alkaen viskellä pieniä kiviä veteen.
-- Koetahan heittää tuonne toiselle puolelle Kaisaniemeen, sanoi isä
leikillä, istuutuen kivelle lepäämään. -- Koeta, Viktorine; minä lupaan
sinulle oikein kauniin, uuden harson, jos se onnistuu.
-- Tuonne ylikö?
-- Niinpä niin, minä olen nähnyt, että siitä on ennenkin heitetty.
Hän ei huomannut, että hänen puolisonsa silloin kääntyi toisaanne
salatakseen sumun, joka nousi nopeasti hänen kauniisiin sinisilmiinsä.
-- Ei, en lupaa heittää sinne, mutta uida lupaisin, ellei vain
Kaisaniemessä olisi ylioppilaita, sanoi Viktorine nauraen.
-- Senkin olen kerran ennen nähnyt tehtävän. Tiedäpäs, rakas Viktorine,
jollet olisi tyttö, niin olisit arvatenkin poika ja olisit perinyt sekä
nimesi että luonteesi eräältä, joka... Mutta miellyttääkö sinua
näköala, hyvä Amelie? Huomaatko, millainen tuoksu tulvii tänne lahden
toiselta puolen? Siinä on nuoruutta. Mutta minä tiedän paljon
kauniimman näyn, jota et sinä eikä moni muukaan helsinkiläinen ole
koskaan nähnyt, ja se näky nähdään tuolla Viheriän huvilan luona kello
kahden ja kolmen välillä aamulla... Käykö mielesi pahaksi? Anna
anteeksi; mielellään muistelee vanhoja aikoja silloinkin, kun
menneitten ruusujen seassa on okaita. Tänään on 9:s päivä kesäkuuta.
Tänään oli meidän määrä yhtyä, mutta ... minä taidan jäädä yksin
yhtymäpaikalle.