Eräänä iltana juhannuksen jälkeen, jolloin kämnärioikeus julisti
tuomionsa, nähtiin kahden vanhanpuoleisen herran kävelevän
laivanveistämön luona länsipuolella nykyistä Kaivopuistoon vievää
tietä. Siinä kulki ajotie kaupungista varastohuoneitten ohi, mutta
siitä oli etelään päin pelkkää raivaamatonta ja jylhän rumaa vuorista
erämaata, jonka paljaita kallioita vastaan aallot yksitoikkoisesti
pauhaten murtuivat, ja siellä täällä oli jokin rappeutunut hökkeli
tekemässä kolkkoutta vielä räikeämmäksi. Uusi tähtitorni oli vähää
ennen asettunut kuin kotkan pesä kallioille katselemaan noita
vuorten rotkoisia röykkiöitä, vanhan pyöreän tuulimyllyn suureksi
kummastukseksi, se kun oli jo monta miespolvea yksinään hallinnut
seutua ja kurkistanut merelle kuin siipiään räpyttelevä varis
jättiläislinnan harjalta.
Mutta nyt uhkasi seutua täydellinen uudistus. Molemmat herrat,
sotaneuvos ja kamreeri, olivat suurella vaivalla kiipeilleet kivien
välitse tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja katsellakseen äskettäin
aloitettuja tasoitustöitä. Molemmat olivat yksimieliset siitä, että
Kaivopuiston ynnä uimahuoneen ja muiden semmoisten perustamista
tarkoittava suunnitelma oli hyvin ajattelematon ja häviötä tuottava
yritys, mutta toisaalta he olivat eri mieltä, kun kamreeri arveli
laitosten hieman sieventävän seutua, jota vastoin sotaneuvos selitti
kaiken olevan aivan hulluinhuoneesta kotoisin ja ihmetteli suuresti,
miten kaupunki oli antanut maansa (jolla, on otettava huomioon, siihen
asti ei ollut mitään muuta arvoa kuin katajapensaat) rumennettavaksi
semmoisilla vehkeillä, joihin yksityiset olivat omaa voittoansa
tarkoittaen ryhtyneet.
-- Mutta niinhän käy nykyjään, jatkoi vanha herra. -- Laista ja
oikeudesta ei pidä kukaan lukua, mietiskellään vain, miten kukin voisi
parhaiten rikastua valtion kustannuksella, ja vanhat hyvät tapamme ovat
nyt olleet ja menneet.
-- Niin, kun nyt on laista puhe, puuttui puheeseen kamreeri, oletko
kuullut, veliseni, että hovioikeus on vahvistanut kämnärioikeuden
Ekistä langettaman tuomion mitä sakkoihin tulee, mutta vapauttanut
hänet linnatyöstä, ja että hänen majesteettinsa on armossa vahvistanut
hovioikeuden päätöksen?
-- Mitä? Joko nyt! huudahti sotaneuvos ylen kummastuneena. -- Tuskin on
vielä kulunut kuukautta, ja juttu on jo käsitelty kaikissa
asianomaisissa paikoissa!
-- En saata sitä muuten käsittää kuin siten, että sitä on kiirehditty
korkeammalta taholta, vastasi kamreeri sävyisästi.
-- Kiirehdittykö? Oivallista! Niin kohdellaan meidän lakejamme! Onko
milloinkaan kuultu, että sellainen juttu olisi käynyt kaikki
oikeusasteet vähemmässä kuin yhdessä tai kahdessa vuodessa? Kaksi
vuotta, se on kohtuullinen ja sovelias aika; se on laillinen järjestys
eikä mitään hätiköimistä. Nyt rötöstellään laki ja oikeus yhdessä
kuukaudessa. Onko siinä järkeä? Kylläpä nämä ovat aikoja!
-- No, sille kelpo pojalle se ainakin oli hyväksi; nyt hänestä voi ajan
oloon tulla kunnon nimismies.
-- Hirttää hänet olisi pitänyt tai armahtaa kaivoksiin. Miksi hän
tunnusti? Minä seisoin oikeuden ovella, kun hän silloin tuli
paitahihasillaan, märkänä kuin äsken järvestä nostettu espanjalainen
villakoira, ja kuiskasin hänelle sulasta ystävyydestä korvaan:
taitavaan, sanoi Kankaisen eukko, muistakaa kieltää kaikki: se on
_prima regula juris_, lain ensimmäinen sääntö. Mutta mitä hän vastasi?
Niin, pojanheittiö katsahti minuun tuikeasti kuin olisi tahtonut
lävistää minut ja sitten astua tallusti oikeuspöydän ääreen ja vastasi:
niin, niin, niin, aivan kuin lammas. Täytyihän siitä koko oikeuden
mennä noloksi. Ja sellainen otus saa sitten vielä lievennystä
tuomiosta! Minä kysyn, veliseni: mitä hyötyä on sitten laista ja
lainkäyntijärjestyksestä?
-- Menemmekö alas veistämölle? Professorinrouva Riding näkyy olevan
tuolla laivan rantaportaitten luona. Laiva kuuluu olevan konsuli
Björckin ja jollen erehdy, seisoo hän itsekin tuolla laiturilla.
Herrat menivät rantaan ja kamreeri oli arvannut oikein. Konsuli Björck
oli todellakin tullut liikeasioille laivallansa, joka oli poikennut
suolalla lastattuna Helsinkiin; suolan osti eräs silloisista
kauppaneuvoksista, josta professori Nervander sittemmin kirjoitti
seuraavan lyhyen, mutta rikassisällyksellisen hautakirjoituksen:
Hän eli, suolaa möi.
Ei muuta, ei.
Laiva oli äsken lastattu täyteen lankkuja ja oli valmis lähtemään
Livornoon. Konsuli Björck oli kutsunut sukulaisensa professorinrouva
Ridingin ja hänen sisarensa tyttären teelle laivaansa ja toivottamaan
sille onnellista matkaa. Olipa seurassa hänen poikansakin, Severin,
joka ei ollut tahtonut lähteä kaupungista ennenkuin Vinsentin kohtalo
oli ratkaistu.
Konsuli Björck seisoi etukannella keskustellen nuoren merimiespukuisen
miehen kanssa, joka suori köyttä, kun laivaa valmisteltiin lähtemään
merelle.
Merimies oli Vinsentti Aallonhalkoja.
-- Oletko todellakin eilisestä alkaen pestautunut jungmanniksi, rakas
Vinsentti? kysyi isällinen ystävä hellän vakavasti.
-- Olen, vastasi nuorukainen surumielisesti hymyillen. -- Eilen kello
yksitoista sain tietää majesteetin päätöksen, joka avasi minulle
vankihuoneen ovet, ja kello kaksitoista olin merimies. Mitä olisin
voinut tehdä? Minut erotettiin yliopistosta ainiaaksi.
-- Ja mihinkä lähdet nyt?
-- Livornoon, setä, ja sydämeni on kiitollinen teille hyvyydestänne
niin kauan kuin se sykkii... Tehän maksatte nytkin sakkoni! Mutta
teidän ja kapteenin luvalla lähden tästä laivasta Livornossa, lähden
katsomaan, voinko toimittaa mitään maailmassa.
-- Ateenaanko?
-- Niin, Ateenaan.
-- Minä tiedän, että toivot tapaavasi siellä sukulaisia. Vinsentti,
kelpo poikani, mihin elämään, mihin vaaroihin lähdetkään, enkä minä voi
olla isänä seuranasi!
Nuorukainen oli vaiti.
-- Kuule, jatkoi konsuli vakavasti. Älä vaihda varmaa uraa, joka
sinulla on kotimaassasi, epävarmaan tulevaisuuteen, joka sinua odottaa
vieraassa maassa! Sinulla on tietoja ja käytännöllistä kykyä:
kaupassakin tarvitaan tietoja, nyt enemmän kuin koskaan ennen. Severin
on lapsi, minä tarvitsen apulaista, eikä hänestä ole siksi. Herramme on
määrännyt hänet professoriksi. Sinä voit tulla tuekseni, jos tahdot.
Yliopisto-urasi on katkaistu, rupea minulle kirjanpitäjäksi, jotta
siitä sitten ylenisit liikekumppanikseni, ja sinun tulevaisuutesi,
poikani, on turvattu.
-- Setä ... kuinka voinkaan koskaan palkita hyvyytenne? Te katsotte
kykyäni suuremmaksi kuin se onkaan ... minusta ei ole koskaan
kauppamieheksi.
-- Joutavia, poikaseni! Sinunlaisesi poika voi tulla, miksi hän vain
haluaa. Ja sitten, ajattelepas tuota tyttölepakkoa; hän on hyvä kuin
kulta ja kaunis kuin päivä, eikä haitaksi ole, että hän saa sitä paitsi
hyvät myötäjäiset. Minä olen nähnyt hänen itkevän siniset silmänsä
punaisiksi sinun tähtesi, ja ... me eläisimme onnellisina yhdessä
meillä.
-- Niin kyllä, kyllä...
-- Kaikki selväksi, pojat, nostamaan ankkuri, kun patruuna käskee!
kajahti samassa kapteenin voimakas ääni.
-- Vielä kerran, Vinsentti, mieti ... jää luoksemme! Älä hylkää
todellista, kunniallisen, turvatun ja toisesta riippumattoman toiminnan
onnea! Mitäpä siitä, vaikka yliopisto ja virka-ura ovatkin sinulta
suljetut? Koko käytännöllisen elämän avara ala on sinulle avoinna;
palvele maatasi ja voita ihmisten kunnioitus sillä uralla! Tule! Vielä
on aikaa; jää tänne!
-- Tämä maa on hylännyt minut.
-- Hullutusta, saattaahan olla mies ilman lyyrylakkiakin. Onko Suomella
sitten niin liiaksi sydämiä, päitä ja käsivarsia sellaisia kuin sinun,
että se voisi sysätä luotaan kokonaisen elämän hyödyllisen toiminnan?
Ei, Vinsentti, ei ... sinusta on kerran tuleva tämän maan kaunistus ja
kunnia. Tule!
Vinsentti epäröi. Hän seisoi siinä kalpeana kuin meren vaahto ja
punnitsi vastaisia vaiheitaan kädessään. Silloin sattui hän
katsahtamaan lähellä olevaan tuttuun ryhmään. Amelie Ewers nojasi
itkien päätään laivan laitaa vasten ja Severin Björck seisoi hänen
vieressään kuiskaten hänelle jotakin korvaan. Se oli vain haihtuva
hetkinen, viaton sana, mutta se hetki tuli ratkaisevaksi. Vinsentti
puristi kasvatusisänsä kättä ja sanoi tuskin kuuluvasti:
-- Jääkää hyvästi!
-- Nostakaa ankkuri! käski patruuna synkästi.
Käskyä toteltiin. Merimiesten iloinen laulu kaikui raikkaasti illan
kirkkaassa ilmassa. Neljännestunnin kuluttua näkyivät purjeet paisuvan
tuulesta ja tumma jättiläinen alkoi vitkaan kyntää sataman värehtivää
pintaa. Nuori merimies kiipesi keskimmäiselle raakapuulle irroittamaan
emäpurjetta. Nuorukainen oli Vinsentti Aallonhalkoja. Rannalla
seisoivat ne neljä, joita hän eniten elämässään oli rakastanut, mutta
ei kukaan heistä saattanut nähdä, kuinka kaksi suurta kyyneltä vierähti
alas raakapuulta ja katosi avaraan, paisuvaan purjeeseen...