-- Anteeksi -- sanoi samassa repaleinen ja lystikäs olio, joka oli
huomaamatta tullut aivan lähelle -- eikö minulla ole kunnia puhua
tehtaanomistaja Björckin kanssa?
Lambert Severin Björck tarkasti nopeasti kysyjää, jolla oli kaikki
juopporentun tuntomerkit ja joka luultavasti oli ennen nähnyt
parempiakin päiviä. Sangen kulunut musta nuttu, joka otaksuttavasti oli
jonkun sääliväisen ylioppilaan lahjoittama, oli huonosti paikattu
kyynärpäistä ja kaulan alta kiinni ainoalla jäljellä olevalla napilla,
arvattavasti liivin puutteen salaamiseksi. Liian lyhyet housut
peittivät vain vaillinaisesti kurjia saappaitten tähteitä, jotka
kuitenkin sisällyksineen olivat jonkinlaisessa tanssikouluasennossa, ja
ohuita takkuisia hiuksia suojeli puoleksi hattu, jota ei rantajätkäkään
olisi huolinut, mutta joka kuitenkin oli sievästi kallellaan toisella
korvallisella. Kasvot, jotka samalla olivat nöyrät ja viekkaat, olivat,
selvistä naukkujen vaikutuksen merkeistä huolimatta, paras osa miestä,
sillä niistä näkyi jäännös hyväntahtoista sukkeluutta, joka melkoisesti
lievensi hänen rappiolle joutuneen olentonsa muuten renttumaista näköä.
-- Onko sinulla mitään asiaa, ystäväni? kysyi Severin Björck, ottaen
konemaisesti kukkarostaan yhden senaikuisia uusia markan seteleitä.
Olio kohautti olkapäitään, veti suutaan hyvin hullunkuriseen
irvistykseen, joka ilmaisi "etkö häpeä" ja "kiitoksia paljon" sanojen
keskiväliä, ja lausahti:
-- Minä olin kuulevinani, että herra patruuna sanoi: ystäväni!
Sanoitteko niin, herra patruuna?
-- Mitä tarkoitatte? vastasi Björck hämärästi muistellen jossakin ennen
nähneensä miehen.
-- Mitäkö tarkoitan? Hm ... on niin monta naulavasaraa ja hammasratasta
päässä; on sattunut unohtumaan, että tänään on 9:s päivä kesäkuuta ...
mutta yhä olette vain sama viaton, pieni herra, jota me siihen aikaan
uskalsimme nimittää -- ja mies pani leveän kuononsa Severinin korvaan
-- _Hiireksi_.
Björck veti kummastuneena päänsä vähän etemmäksi ja katseli miestä
tarkemmin.
-- Mitä? huudahti hän, olethan _Pasha_?
-- _Ita quidem, doctissime et celeberrime vir_;[6] silloin vanhaan
aikaan, kun meillä vielä oli "Unkarin viiniä kurkkuihimme". Mutta ajat
muuttuvat, herra patruuna, _et nos mutamur_.[7] Niin, olipa se toista,
kun sidoimme kolme kissaa yhteen Artaxerxeen porstuaan yöksi ja ukko
uskoi niitä Hekateksi, Tisifoneksi ja Megeraksi. Tai kun tappelimme
sällien kanssa Särkelän kujakadulla ja uskottelimme Fröbergin muorille,
että muka karkoitimme kummituksia -- tai kun palkkasimme yövartijat
huutamaan Stake ukon ikkunan alla, että kello on lyönyt kolmetoista --
tai kun kuljetimme Aallonhalkojaa riemusaatossa tänne Säästöpankille...
-- Kuules, Pasha, sinun pitäisi hävetä sanoessasi vanhaa toveria
herraksi...
-- No Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, vanha Hiiri, sinä olet
yhä vielä kaltaisesi; mutta katsos, minä olen joutunut ikäänkuin hieman
hunningolle siitä lähtien, kun menetin paikkani Kalle Widefeltin
palveluksessa, joka nyt on tuomarina ------n kihlakunnassa. P--u vie ne
vanhat kumppanit, ei ole enää mitään veljeyttä maailmassa, he
kuvittelevat, että ihmisen pitää olla raitis kuin punaiseksi maalattu
kaivon kippa.
-- Vai niin, sinä olet ollut käräjäkirjurina viime aikoina vai miten?
-- Sihteerinä, _ita quidem_,[8] ja voisin nyt olla ruununvouti, jollen
olisi tarttunut kiinni Bonsdorffin kameraaliopissa. Muistatko vielä,
mitä sinä iltana vannoimme lupauksen maljaa juodessa? Mutta sinähän,
muistaakseni, istuitkin silloin ja sepittelit runoja kuutamosta...
Sanopas, millä hullun kurilla _sinusta_ on tullut tehtaanisäntä?
-- Niin sattuu, hyvä Pasha. Isäni tarvitsi liikekumppania; hänen
tähtensä kävin tervaan ja lankkuihin käsiksi...
-- Ja nait serkkusi, pienen, sievän ja rikkaan pikku Amelie Ewersin...
Nöyrin palvelijanne, pyydän patruunattarelta anteeksi rohkeuttani.
-- Kun isäni kuoli vuosi takaperin, lopetin kaupan, joka ei minua
koskaan miellyttänyt, ja pidin vain rautatehtaan, jota muut hoitavat
paremmin kuin minä. Minulla on muutamia ystäviä tiedeseurassa, vaimoni
ja vanhin tyttäreni tahtoivat päästä näkemään maisterinvihkiäisiä, ja
siten olen täällä. Mutta sanohan, mitä on tullut tutkintotovereistamme,
joiden piti saapua tänne tänään? Minä en ole kuullut juuri mitään
heistä siitä lähtien, kun hajosimme avaraan maailmaan.
-- Siitä minä kyllä teen selvän, minä olen pitänyt heistä kirjaa; he
ovat kaikki tyynni saaneet maksaa takauksia minun puolestani. Minun
periaatteeni on kerta kaikkiaan, etten koskaan maksa pois rahoja, kun
ei minulla niitä ole. Muistathan Reniuksen, joka puhui vain yhden sanan
aina neljännesvuodessa; kukapa olisi luullut hänen pääsevän asessoriksi
V:n hovioikeuteen?
-- Sen tiedän. Mutta entä me seitsemän, Pasha, me seitsemän?
Esimerkiksi _Alonzo_?
-- Alonzo vannoi, että hänestä kerran tulisi Suomen Homeros. Hän
vetelehti yliopistossa kahdeksan vuotta, sai vihdoin suoritetuksi pikku
teologian ja lienee kirjoitellut rakkausjuttuja Vanadis-lehteen. Niihin
suurtöihin hän tyytyi, nai vihdoin rikkaan vaskisepän lesken ja pysyi
"omana herranansa", kuten hän aina oli ollut. Mutta vaskisepillä ei ole
koskaan onnea, asiat kävivät nurinpäin, ja niin miesparka kuoli
lainatakissa kuusi vuotta takaperin. Sillä tavoin voi hutilus päästää
menemään todellisen onnensa.
-- Herramme edessä olemme me kaikki hutiluksia. _Antepenultimukselle_
on käynyt paremmin.
-- Vai tiedät sen? Hänhän se muistaakseni lupasi opettaa kaikki
torpparit lukemaan kreikkaa. No niin, kukapa tietää, mitä hän vielä voi
saada aikaan. Hänestä tuli koulumies, siitä kiltistä pojasta, ja oikea
peijakas hän olikin vaatimaan lauseoppia. Koottuaan koko joukon
kaksinkertaisia virkavuosia hän keksi ruveta papiksi, mutta aina sattui
hänellä olemaan yskä vaalia saarnatessa, ja nyt hän onkii kreikkalaisia
särkiä köyhässä 90 tynnyrin pitäjässä jossakin Pohjanmaalla.
-- Niin kelpo mies! Minä olisin hänestä tehnyt piispan. Mutta pitkä
_Tusse_, jolla oli niin huono pää kömpelössä ruumiissa, mitä hänestä
tuli?
-- Tussestako! Niin, hän huusi kuin peikko saarnastuolissa ja sai
kaikki paikat, mihin vain haki. Ja vaikkei hän saanutkaan käännetyksi
kreikkalaista kirkkoa, niin käänsi hän ainakin kuusi tai seitsemän
pitäjää ylösalaisin ja oli jo tullut aika lihavaksi rovastiksi, kun
läkähtyi lihapalaan. Mutta luuletko, että hän olisi lainannut minulle
viittä ruplaa rehellistä nimeäni vastaan. Ei, hän sylkäisi tarkasti,
kuten hänen tapansa oli, ja käski antaa minulle keittiössä tuopillisen
kaljaa.
-- Tussekin on siis poissa näiltä mailta!... Mutta entä _Hevonen_,
jonka piti täyttä neliä viedä Suomen rajat Vienanmerelle asti?
-- No, nelistää hän kyllä saikin komissionimaanmittarina. Mutta eräänä
päivänä hänen piti suoraa päätä mennä liejukon poikki, ja kun hän
kerran sai jotain päähänsä, ei hän sitä enää saanut sieltä pois. Niinpä
hän läksikin painaltamaan jäykkänä ja sääret vääränä, kuten hänen oli
tapana, ja kun hän pääsi keskelle hyllyvää paikkaa, alkoi tie viedä
alaspäin, sehän on selvää, ja siinä oli _hänen_ rajansa.
-- Jo kolme kuollut seitsemästä! Kun kaikki käydään läpi, taidat sinä,
Pasha, olla ainoa, joka et luvannut enempää kuin saatoit täyttää.
-- Panin parastani, näetkös; koetin parastani. Vannoin suorittavani
pienen kameraalitutkinnon sinä syksynä, ja sen teinkin kuin kelpo mies,
mutta Nordström juonitteli akumenttiveroissa ja tilanjaoissa, joista ei
edes Tulindbergkään ollut selvillä. Niin, lupasinhan myöskin maksaa
kaikkien iloisten ylioppilaiden velat, mutta ... voisitpa lainata
minulle kympin rehellistä muotoani vastaan ... tahto on hyvä,
näetkös...
Björck ojensi hänelle hymyillen kahdenkymmenen markan setelin.
-- Tule luokseni huomisaamuna varhain, sanoi hän, niin puhelemme vähän
räätälisi kanssa!
Pasha alkoi itkeä.
-- Etkö häpeä -- vastasi hän kummallisesti irvistäen -- kun rupeat
täyttämään _minun_ lupaustani? Kuka vastaa siitä, etten vielä itsekin
voi sitä täyttää? Mutta jos sinua huvittaa, niin olkoon menneeksi, minä
en ole koskaan kateellinen, kyllä minä suon ystävilleni kaiken sen
vähäisen kunnian, mitä olen aikonut itselleni. Mikset kysy
Aallonhalkojaa?
-- Aallonhalkoja erotettiin, kuten tiedät, ja hän matkusti Kreikkaan.
-- Oh hitto! Aallonhalkojassa oli tavallista parempaa hamppua, häntä ei
ollut oikeastaan aiottu halvaksi havaslangaksi. Mehän nimitimme hänet
kuninkaaksi, mihin hänen kruununsa on joutunut?
-- Sanotaan, että vuonna 1835 eräs mahtava puolue Kreikassa oli
tyytymätön Otto kuninkaaseen ja siihen pienehköön alaan, joka
kreikkalaisille oli annettu rauhanteossa. Tuo puolue suunnitteli koko
Turkin vallan kukistamista. Aallonhalkoja oli mainion Miauliin tyttären
poika. Eräs palikari keksi hänen jälkensä, etsi hänet ja aikoi asettaa
hänet kapinan johtajaksi.
-- Vahinko, ettei Alonzo saanut sitä tietää; hän olisi siitä saanut
sievoisen romaaninpätkän Vanadis-lehteen. Aallonhalkojasta olisi tullut
muhkea keisari, joksi hän oli luotu ja joksi Herramme oli hänet
sinetillään leimannut. Mutta kuinka kävi? Tuliko hänestä keisari? Anna
anteeksi, minä en ole viime aikoina pitänyt lukua kaikista uusimman
ajan historian pikkuseikoista.
-- Ei, hänestä ei tullut keisaria, ei vielä. Kun hän nousi maihin
Kreikkaan, oli Otto kuninkaan valta lujittunut ja Turkin kanssa oltiin
rauhassa. Vinsentin äidin olivat turkkilaiset tappaneet, sen oli
Vinsentti vannonut kostavansa ja sentähden hän on ollut kaikkialla
Turkin maakunnissa, missä vain on ollut kapinaa ja vapaussotaa. Mutta
nyt hän kirjoittaa ruvenneensa everstinä Kreikan palvelukseen ja toivoo
pääsevänsä käymään tänä kesänä Suomessa matkatessaan Pietariin
lähetyskunnan jäsenenä.
-- Vai niin, vai kirjoittaa hän sinulle, se kunnon poika? Lemmon
hauskaa tavata häntä. Lyönpä vetoa, että hän vielä menisi takaukseen
puolestani. Mutta kas miten korea vene soutaa rantaan! Mitähän on
sellaisillakin ihmisillä tekemistä Säästöpankin raunioilla?
Pashan kummastukseen yhtyivät kaikki läsnäolijat. Upeasti koristettu
vene täynnä muukalaisen näköisiä merimiehiä laski varovasti niemen
rantaan, ja maalle nousi pitkä, kreikkalaiseen univormuun puettu
upseeri.
Hetkisen kuluttua olivat vanhat ystävät Severin Björck, Hiiri, ja
Vinsentti Ek, Aallonhalkoja, toistensa sylissä.
Vinsentti oli paljon muuttunut. Hänen muinoin kukkea ihonsa oli etelän
auringon paahtama; hänen nuoret piirteensä olivat käyneet teräviksi ja
ankariksi; hänen pitkät, mustat viiksensä tekivät hänet melkein
tuntemattomaksi; hänen katseessaan, joka sinä hetkenä loisti lempeänä,
oli jotakin kuninkaallisen käskevää. Siitä kaikesta huolimatta oli
hänen kauniissa, miehekkäässä olemuksessaan kuvaamaton surumielisyyden
leima, jota ei mikään ylpeys voi haihduttaa, ei mikään ilo lieventää,
ei mikään voitto milloinkaan enää korvata -- _harhaan joutuneen elämän_
leima!
_Hän_ tunsi sen; hänen ystävänsä ei sitä tuntenut. Ja kuitenkin
saattoivat nuo kaksi, niin pitkän ajan kuluttua kohdatessaan toisensa,
kumpikin sanoa toisilleen: mitä olisikaan sinusta _voinut_ tulla ja
mitä sinusta _on_ tullut? Oi ylpeätä, mahtavaa voimaa, joka olisi
voinut kantaa maansa hartioillaan kunniaan ja täyttää maailman
mainetöillään! Oi suloista, rikasta, lämmintä kevättä, joka olisi
voinut levittää valonsa äärettömäin ketojen yli ja saada mitä
suurimmat, jaloimmat laihot kasvamaan isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi!
Mitä on tullut niistä? Ei mitään, ei mitään ... hyödyttömien
taistelujen arpi, sulamattomille hangille heijastunut valon välke,
haihtuva huokaus, ilvehtivä unelma ja jäljettömiin häipyvä elämä!
-- Minä tulin päivällä, sanoi Vinsentti vieraanvoittoisella
ruotsinkielellä. -- Mutta kuinka? Onko meitä vain kaksi jäljellä
seitsemästä?
-- Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, herra ... herra ... no, lempo,
sano itse, miksi sinua pitää sanoa, Aallonhalkoja!... Mutta asia onkin
niin hullusti, että meitä on kolme jäljellä.
-- Pasha! huudahti Vinsentti ja pudisti lujasti hänen kättään.
-- No, missä on kruunusi, sinä maailman hallitsija? jatkoi Pasha tyhmän
rohkeasti, mutta säpsähti Vinsentin silmien synkkää salamaa ja kiiruhti
oikaisemaan erehdystään. -- Minä tarkoitan -- lisäsi hän nöyrästi --
että sinä aina olit poikien kaunistus, kuin kruunu meidän keskellämme,
ja sen tähden voisit sinä minun mielestäni soudattaa meidät yli tuonne
Kaisaniemeen juomaan vanhain aikojen maljaa. Tämä on niin hirveän kuiva
ja kivinen, tämä Säästöpankki nykyjään.
-- Sen me teemme, vastasi Severin Björck.
Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei kuullut heidän sanojaan. Hän seisoi
kalpeana ja äänetönnä muinoisen Amelie Ewersin rinnalla, joka oli hänet
nähdessään vaipunut tajuttomana tyttärensä syliin.
-- Kuulepas mitä minä sanon, Aallonhalkoja! kuiskasi repaleinen
kumppani hiljaa hänen korvaansa. -- Hän ... mikset ottanut häntä? Miksi
lähdit kuin narri onnesi mailta?... Hän ei ole koskaan rakastanut
ketään muuta kuin sinua!
Vinsentti Aallonhalkoja ei vastannut. Sama kyynel, joka kerran vieri
kenenkään näkemättä purjeeseen, tunkeutui uudelleen vastustamattomasti
esiin hänen tummasta silmästään. Samassa kajahti ylioppilaslaulu
raikkaana ja täyteläisenä lahden toiselta puolen Kaisaniemen puiston
vihreältä rannalta:
Riemun ruususet taimi ei konsana mullassa maan;
Lempihän itsekin sydänrauhas karkoittaa.
Kentillä uskon ja toivon ne vaan
Iäti kukkia luovat.
Kuule kuinka henget niistä suloviestin tuovat!