Kevätlukukausi oli loppumaisillaan -- silloisen tavan ja asetusten
mukaan tuli sen päättyä 15:ntenä päivänä kesäkuuta. Sentähden
kiirehdittiin Pitkänsillan kahakan oikeudenkäyntiä, ja jo ennen kuin
kaksi viikkoa oli kulunut, tai siis lähellä juhannusta, oli Vinsentti
Aallonhalkojalla odotettavissa hetki, joka oli ratkaiseva hänen
vastaiset vaiheensa.
Sillä välin Vinsentti istui yliopiston karsserissa kuulustelujen
väliaikoina, ja jutun kulkua joudutti se, että syytetty aivan muitta
mutkitta tunnusti itsensä syylliseksi. Se vankihuone, jonka olemassaolo
on myöhempinä aikoina muuttunut melkein saduksi, koska sitä on niin
harvoin tarvinnut käyttää, oli yliopistorakennuksen maakerrassa lähellä
arvoisan vanhan vahtimestari Häggströmin asuntoa. Koska häntä,
yliopiston vanhaa palvelijaa ja kaikkien akateemisten kansalaisten
ensimmäistä suosijaa -- häntä, joka pyöreävatsaisena iloisine
suojelijanilmeineen oli painanut heidän ylioppilaskirjoihinsa suuren
vahasinetin ja siten ikäänkuin vahvistanut heidät uuteen arvoonsa --
koska häntä katsottiin sekä liian vanhaksi että puolueelliseksi, oli
hän saanut eri palvelijan apulaisekseen vangin vartioimista varten.
Niin, olipa ensimmäisenä viikkona vielä lisäksi sotamieskin seisonut
käytävässä oven edessä; mutta kun huomattiin, että kolauksen saanut
sotilas toipui vaarallisesta tuttavuudesta, minkä hän oli saanut tehdä
Pitkänsillan kivipylvään kanssa, eikä enää ollut mitään hengenvaaraa
olemassa, otettiin sotamies pois vartioimasta ja Vinsentti sai viettää
aikansa niin mukavasti kuin mahdollista; toisin sanoen lueskella
kirjoja, hankkia itselleen omalla kustannuksellaan hyvät päivälliset ja
ottaa vastaan ystäviään, joilla oli lupa käydä häntä hänen
yksinäisyydessään tervehtimässä.
Niiden ystävien joukossa oli tietysti Severin Björck, ja kuka voi
moittia häntä tuosta mitä luonnollisimmasta uteliaisuudesta, että hän
tahtoi mielellään tietää, miten oli selitettävä Vinsentin katoaminen ja
ilmestyminen sitten viime hetkessä sellaisessa puvussa, että se
hämmästytti koko kämnärioikeutta? Olihan itse päällikkökin lausunut
kummastuksensa, ettei syytetty ollut, kuten hänelle ja oikeudelle
tuleva kunnioitus olisi vaatinut, univormussa, eikä Vinsentti ollut
suostunut vastaamaan niihin kysymyksiin muuta kuin, että hänet oli
venematkalla kohdannut myrsky, joka oli estänyt häntä saapumasta
oikeaan aikaan, ja että hänen maalle päästäkseen ja ehtiäkseen oikeuden
eteen oli täytynyt uida Pihlajasaaresta. Uida Pihlajasaaresta! Sille
selitykselle oli hyvällä syyllä vähän epäilevästi hymähdetty, sillä
Pihlajasaari on runsaan puolen penikulman päässä tai etempänäkin
aukealla merellä lounaaseen päin Helsingistä.
Severin ei epäillyt ystävänsä uimataitoa, mutta luuli toisten
henkilöiden viivyttäneen häntä ja pyysi selitystä. Vinsentin vastaus
olikin semmoinen, että se saattoi tyydyttää ystävää, uteliastakin
ystävää, ja Severinille on annettava anteeksi, että hänen
ystävyydessään oli hyvä annos viimeksimainittua ominaisuutta.
-- Minä menin sinä yönä -- kertoi Aallonhalkoja -- tapaamaan sitä
miestä, kuten tiedät; ja saamaan häneltä tietoa äitini hämärästä
kohtalosta. Minä tapasin hänet kreikkalaisen kirkon luona; yhdessä
kävelimme Pitkällesillalle päin hänen kertoessaan minulle kummallisia,
kauheita tapauksia aikaisimmasta lapsuudestani. Kun tulimme
Pitkällesillalle, oli siinä vene ja neljä soutajaa. Yö oli tyyni ja
lauhkea; kreikkalainen palikari -- sillä sellainen hän on, vaikka
nykyjään onkin Venäjän palveluksessa -- pyysi minua käväisemään
sotakutterilla, jolla hän oli päällikkönä ja joka oli ankkurissa
eteläsatamassa lähellä veistämöä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan;
pääsisimmehän parin tunnin kuluttua takaisin, ja tuo mies oli isäni
ystävä. Hän oli ollut sen kreikkalaisen laivan päällikkönä, jolla isäni
palveli sodan aikana vapaaehtoisena. Sen kimppuun oli kavalasti
hyökätty keskellä juhlallisesti vannottua aselepoa, isäni oli saanut
kuolinhaavan, äitini -- Miauliin sukua -- oli rääkätty kuoliaaksi ja
heidän lapsensa oli eräs janitsaari iskenyt laivan laitaa vasten ja
heittänyt mereen, josta sen kuitenkin eräs vanha merimies oli
pelastanut ja vienyt Simferopoliin ... sanalla sanoen, minä lähdin
palikarin mukana. Saavuimme laivalle, ja Kypron viiniä maistellen
kuuntelin minä sen kajutassa vieraan innokkaita kertomuksia Kreikan
vapaussodasta. Tunnit kuluivat, enkä minä huomannut, miten yön
hienoinen puolihämärä vähitellen selkeni täydeksi päiväksi. Vihdoin,
kun vanha sotilas kehoitti minua jatkamaan matkaa hänen kanssansa kohti
mainetta ja kunniaa, muistui mieleeni, että minulla oli täällä
velvollisuus täytettävänä. Minä riensin kannelle: laiva oli täysissä
purjeissa ja oli jo kulkenut Pitkänsaaren ja mantereen välitse ja
suuntasi parhaillaan matkansa merelle. Onneksi oli etelätuuli, laiva ei
päässyt suoraan Harmajan majakkaa kohti ja teki sentähden uskaliaan
luovin länteen Pihlajasaareen päin. Minä vaadin venettä saattamaan
minua maalle; sitä ei annettu, ja tulkki sanoi minulle muitta mutkitta,
että kaikki vastarinta olisi turhaa, minkä tähden minun pitäisi hyvällä
tyytyä kohtalooni ja jäädä laivaan. Vastaukseksi töytäisin minä konnaa
vasten rintaa; hän keikahti pitkäkseen kannelle, ja minä hyppäsin
mereen. Laivalla syntyi hälinää ja hämmennystä: tahdottiin laskea
vesille vene ottamaan minua kiinni ja viemään takaisin, mutta vanha
palikari, nojautuen porrasta vastaan, kielsi. -- Äitisi Hellas, sanoi
hän, ei tahdo mitään pakollista uhria. Kun tahdot etsiä minua, löydät
minut Ateenasta -- ja hän sanoi osoitteen. Minä en kuullut enää: aallot
olivat vähällä peittää minut. Minä ponnistin kaikki voimani, riisuin
yltäni, mitä voin, ja pääsin maalle. Laivan valkoiset purjeet hohtivat
silloin kaukaa meren aukealta ulapalta; minä muistin kunniasanani ja
riensin oikeuteen sellaisena kuin olin. Oliko minulla siinä aikaa mennä
tilaamaan univormua räätälistä!
-- Mutta mitä aiot nyt tehdä? kysyi Severin.
-- Odottaa päätöstä, vastasi Vinsentti kylmästi.
-- Entä sitten?
-- Valita maan, joka ei hylkää minua.
Severin oli vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.
Sillä välin lähestyi oikeuden käsittely loppuaan, ja päivä määrättiin,
jolloin tuomio julistettaisiin. Siksi tuli 23:s päivä kesäkuuta,
juhannusaatto. Ilma oli viileähkö, niinkuin välistä sattuu pohjolan
kesän kauneimman nuoruuden aikana, mutta niityt ja puistot olivat
vihreinä, sireenit kukkivat, pääskyset lentelivät, purjeet hohtivat
valkoisina kaikkialla sinertävillä seljillä.
Juttu oli herättänyt huomiota, ja joukko kuulijoita sekä akateemisen
kansalaisen oikeudella varustettuja että muitakin oli kokoontunut
raatihuoneeseen ja sen edustalle kuulemaan päätöstä. Ainoastaan
silloiset viattomat sanomalehdet eivät tienneet mitään semmoisista
tapauksista. Ne tekivät tunnollisen tarkasti selkoa kaikista
varapastorien, varatuomarien, nimineuvosten ynnä muiden mahtimiesten
nimityksistä, mutta olivat ihan hurskaasti vaiti kaikista asioista,
jotka koskivat kansalaisten elämää ja kunniaa.
-- Vähempi kuin linnavankeus ei voi tulla kysymykseenkään, lausui
ystävämme sotaneuvos, joka oli hetkiseksi pysähtynyt lähellä olevan
päävartion luo.
-- Lieventävät asianhaarat, nuoruus ja vallattomuus vaikuttanevat
päätökseen, vastasi kamreeri kaivellen kepillään päävartion edessä
olevan lautasillan mustanpunaisenvalkoisia patsaita.
-- Laki ei tunne muuta nuoruutta kuin alaikäisyyden, vastasi
sotaneuvos.
-- Ettekö uskoisi, herra sotaneuvos, ja te, herra kamreeri, että jos
alamaisesti pyytäisi armoa hänen majesteetiltaan, se kenties voisi
pelastaa poikaparan? kysyi vapisevalla äänellä vanha rouva, jonka
mukana oli nuori tyttö, tultuaan arkaillen lähelle leppymättömän
oikeuden peloittavaa näyttämöä. Vanhus oli professorinrouva Riding ja
hänen kanssaan oleva tyttö oli Amelie Ewers.
-- On rangaistava muille varoitukseksi, vastasi sotaneuvos kasvojen
piirrettäkään muuttamatta.
-- Voisi lähettää rehtorin ja konsistorin kautta anomuksen kanslerille,
lohdutti mieleltään lempeämpi numeromies.
-- Milloin lähdemme Pietariin? Sanokaa, täti, milloin lähdemme?
kuiskasi nuori tyttö, viattomuudessaan arvellen pääsevänsä rukoilemaan
nuorta seitsentoistavuotiasta perintöruhtinasta, jonka lempeys jo oli
tullut kuuluksi yli koko maan. Hänen kysymyksensä keskeytti
raatihuoneen portailta kuuluva hälinä. Joukko herroja virtaili ulos ja
hajaantui torille.
-- No? sanoivat yht'aikaa sotaneuvos ja kamreeri eräälle tulijalle.
-- Hyvä kauppa, kuului vastaus. Poika pääsi katurauhan rikkomisella,
vahingonkorvauksella ja vuoden linnavankeudella. Ja viimeksimainitusta
hän pääsee kokonaan armoa pyytämällä.
-- Hm, mutisi sotaneuvos, näyttävätpä nykyiset lait olevan paistetut
rieskamaidosta ja kermatut sokerileipomossa.
Professorinrouva Riding ja hänen suojattinsa rauhoittuivat hieman. Jopa
tuli tuomittukin samassa vahdin saattamana raatihuoneesta, ja Severin
seurasi häntä kuin hänen oma varjonsa. He kulkivat läheltä naisten ohi.
Ei kellään ollut sydäntä sanoa sanaakaan.
Mutta kun he jo olivat sivuuttaneet heidät, kääntyi Vinsentti,
seisahtui ja kuiskasi suruisesti:
-- Amelie, se oli seitsenlehtinen!
-- Pääsethän kohta vapaaksi, kuiskasi tyttö vastaukseksi kyynelsilmin.
-- Niin, vapaaksi! toisti hän. Minut erotettiin ainiaaksi yliopistosta.