Käveltyään kaupungin ristiin rastiin etsimässä kadonnutta ystäväänsä ja
yhtä turhaan herätettyään aamu-unestaan kaikki toverit, jotka kenties
saattoivat tietää jotain Vinsentti Aallonhalkojasta, Severin Björck
meni, yön valvonnasta kalpeana ja alakuloisena, jo ennen kahdeksaa
aamulla rehtorin luo, vakaasti päättäen ottaa niskoilleen niin suuren
osan edellisen päivän tapauksista tulevasta rangaistuksesta kuin vain
oli mahdollista. Vaikka hän olikin aivan perehtymätön rikosasiain
käsittelyyn, ei hän kuitenkaan ollenkaan epäillyt jalomielisen
petoksensa onnistumista; pahimmalta näytti hänestä valehtelemisen
pakko, sillä siihen hän ei ollut ollenkaan tottunut. Mutta hän päätti
käyttäytyä äärettömän röyhkeästi ja uhmaavasti, jotta todellakin
näyttäisi mieheltä, joka pystyy ajamaan aseellisen vartijajoukon
pakoon. Poikaparka, se oli vastoin hänen luonnettansa; hän ei ollut
tytöksi pukeutunut Akilles, vaan lapsi Akilleen varuksissa.
Miehuullista päätöstään seuraten hän tallusti rehtorin huoneisiin
sellaisella jyräkällä, että itsekin hämmästyi. Mutta paljon ei tarvittu
sankaripukuisen lapsen aseitten riisumiseksi. Rehtorin ensimmäinen
lyhyt kysymys kuului: "Missä on Ek?" -- ja silloin Severin Björckin
sankarisydän lensi kyyhkysen siivillä ystävän luo.
-- Ekkö? sammalsi hän.
-- Niin, Ek, joka on itse ilmaissut eilen itsensä päällikölle, jatkoi
rehtori ankarasti.
Severin kauhistui. Hän ymmärsi varsin hyvin, miten asiat olivat, mutta
päätti kuitenkin kokeeksi vielä yrittää.
-- Jos Ek on antanut ilmi itsensä, on hän sen tehnyt vain pelastaakseen
minut, vakuutti nuori ylioppilas kyyneleet silmissä.
Rehtori pudisti päätään.
-- Te, herraseni, olette liian nuori ja, uskon mielelläni sen, myöskin
liian kunniallinen voidaksenne valehdella hyvänkään tarkoituksen
tähden, jatkoi hän. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Ek oli antanut
päällikölle kunniasanansa pantiksi, että hän tulee minun luokseni
kahdeksalta, ja kello on enää vain neljää minuuttia vailla.
Severin istuutui jokseenkin yhtä mielellään kuin Meksikon ruhtinas
Guatemozin muinoin laskeutui espanjalaisten tulikuumalle halstarille.
Rehtori kyseli sillä välin osaaottavasti hänen ja hänen ystävänsä
perhesuhteita. Jokainen kysymys oli Severinistä kuin hehkuvien pihtien
nipistys.
-- Kello on nyt seitsemän minuuttia yli kahdeksan, sanoi rehtori
hetkisen perästä, vetäen hitaasti esille taskukellonsa. -- Herra Ek
näyttää unohtavan, ettei akateeminen neljännes ole tässä paikallaan.
-- Jos hän on luvannut, niin hän tuleekin, vakuutti Severin. Nimittäin
jos hän _voi_ tulla, lisäsi hän, mikä ei jäänyt tarkalta rehtorilta
huomaamatta.
-- Mitä tarkoitatte? Onko hän sairaana?
-- Ei. Mutta hän meni ulos, ja...
Severin vaikeni äkkiä.
-- Se on ikävä asia, herra Björck. Mihin hän meni?
-- En tiedä. Hän lähti myöhään eilen illalla eikä ole sittemmin
palannut.
-- Luuletteko, herra Björck, hänen karanneen?
-- En koskaan! _Hänkö_ karkaisi? Ei, teidän korkeutenne! Ennen kärsisi
hän minkä rangaistuksen hyvänsä.
Rehtori oli vaiti muutaman hetkisen.
-- Kello on nyt neljännestä yli kahdeksan, sanoi hän. Täsmälleen kello
yhdeksän te tulette kämnärioikeuteen, toivoakseni ainoastaan
todistajaksi. Saamme nähdä sitten, onko herra Björck arvostellut
ystäväänsä oikein.
-- Pitääkö minun tulla kämnärioikeuteen? toisti Severin luullen
kuulleensa väärin. Hän ei ollut ajatellutkaan muuta kuin yliopiston
kurinpitotoimikuntaa, ja olipa sitä jo siinäkin.
-- Kas tässä, lukekaa itse kurinpito-ohjesääntöjen 16:s pykälä!
Severin luki:
"Jos ylioppilas häiritsee sanoilla tai töillä sotilasvartijaa tai
patrullia, lykätään rikos asianomaiseen oikeuteen, ja syytetyllä älköön
olko tutkinnon kestäessä ja kunnes sen lopullinen päätös on tullut
lailliseen voimaansa, oikeutta käydä luennoilla Yliopistossa; ja
erotettakoon hänet sitten, rikoksen laadun mukaan, pitemmäksi tai
lyhyemmäksi ajaksi, taikka myöskin ainaiseksi yliopistosta."
-- Menkää, nuori mies, ja olkoon totuus teidän ainoana ohjeenanne,
neuvoi rehtori, joka itse oli tunnettu semmoiseksi mieheksi, että hän
noudatti horjumatta vakaumuksensa mukaan oikeutta, olivatpa sitten
yleisen mielipiteen tuulenpuuskat hänelle myötäisiä tai häntä vastaan.
Severin kumarsi ja lähti, mutta paljoa hiljemmin kuin oli tullut.
Seisoa kämnärioikeudessa ja olla todistuksellaan syyttämässä parasta
ystäväänsä ja langettamassa hänen tuomionsa, se ei ollut mitään
hupaista odotettavaa helläsydämiselle nuorukaiselle, joka tuskin vielä
oli päässyt lapsuuden iän ohi eikä ollut koskaan seisonut muiden
mahtimiesten edessä kuin opettajain ja tutkijain, ei koskaan nähnyt
muita vaaroja kuin Euklideessa sattuvia tapaturmia ja hairahduksia ja
ainekirjoituksen kieliopillisia virheitä. Eikä se kuitenkaan eniten
häntä huolestuttanut. Missä oli Vinsentti? Ja olikohan hän tuleva
oikeaan aikaan lunastamaan kunniasanansa? Vuorelle ilmestynyt pitkä
mies oli kuin jättiläinen Severinin mielikuvituksessa. Ah, jospa vain
Vinsentti tulisi, niin ehkä sitten vielä kaikki selvenisi. Mutta mitä,
jos hän ei tulisikaan? Ilman häntä Severin Björck oli vain puoli
itseänsä.
Hän meni kotiin tätinsä luo. Kenties Vinsentti olisi siellä. Ei, hän ei
ollut siellä. Hänen katoamistaan ei vielä tiedetty, mutta yliopiston
palvelija oli käynyt häntä kysymässä, ja sellaiset miehet ovat aina
olleet tunnettuja siitä, etteivät he tarpeettomasti peittele
salaisuuksia, jotka kuitenkin kohta tulevat koko maailman tiedoksi.
Siispä tiedettiinkin kotona pahin osa asiasta, vieläpä hieman
kukkurakaupalla. Talonmiehestä ja keittiöpiiasta aina emäntään saakka
olivat kaikki hämmästyksissään ja kauhistuksissaan. Severinin täytyi
ottaa koko vähäinen kaunopuheisuutensa avukseen koettaessaan vakuuttaa
tädilleen ja serkulleen, että kysymys oli vain pienestä metakasta,
josta ei tulisi mitään pahoja seurauksia. Ei kukaan uskonut häntä, ja
niiden selitysten kestäessä lähestyi siivellisten sekuntien nopeudella
onneton yhdeksän lyönti.
Vanha kivinen raatihuone, jonka oven yläpuolella oli kultanumeroin
vuosiluku 1770, seisoi vielä Senaatintorin koilliskulmassa, sillä
paikalla, johon sittemmin on kohonnut Nikolainkirkon itäinen osa.
Paitsi kahta varsinaista kerrosta, jotka olivat määrätyt "hyötyä ja
huvia varten" ja joissa porvaristanssiaiset käänsivät talvisaikaan
ylösalaisin koko maistraattihallituksen, oli olemassa vielä maakerros,
joka entisinä turmeltumattomina aikoina oli tehnyt vankilan virkaa,
mutta nyt jo oli vaipumistaan vaipunut vähemmän kunnianarvoiseksi
"putkaksi".
Lähestyessään raskain askelin oikeuden tyyssijaa ei Severin Björck
voinut olla kammoen katsahtamatta puoleksi maanalaiseen asuntoon, joka
ehkä jonakin päivänä olisi tuleva hänen tai hänen ystävänsä
väliaikaiseksi vankihuoneeksi. Mutta hän rohkaisi mielensä ja kiipesi
portaita myöten oikeuden istuntosaliin.
Siellä istuivat jo oikeuden puheenjohtaja ja jäsenet valmiina, yllä
siniset hännystakit virkanappeineen; he olivat sitäkin enemmän
katsoneet velvollisuudekseen asettautua mitä juhlallisimpaan
virka-ilmeeseen, kun istuntoa kunnioittivat läsnäolollaan rehtori,
kaupungin päällikkö, poliisimestari sekä monet muut virkamiehet, joiden
joukossa viskaali syyttäjänä. Poliisitutkinto, joka sellaisissa
tilaisuuksissa on tapana ensin pitää, oli sillä kertaa toimitettu
sotilasmaisen nopeasti, ja oikeus sai tiedon edellisen päivän
tutkintapöytäkirjasta ynnä todistajain puheista, jotka kyllä
selvittivät rikoksen luonteen, mutta joiden perusteella ei voitu tulla
mihinkään varmaan tulokseen rikoksellisten suhteen. Lääkärintodistus
luettiin; siitä näkyi, että eräs vartijamies oli saanut kovan kolauksen
oikealle puolelle päätä "tylsästä aseesta", vaikkei vielä varmasti
voitu sanoa, olivatko aivot vahingoittuneet. Toisella miehellä, eräällä
poliisipalvelijalla, todistettiin olevan mustelma vasemman silmän alla
ja ajettuma poskessa sen alapuolella; molemmat olivat "aiheutuneet
ulkonaisesta väkivallasta". Päällikkö oli sen lisäksi, synkkänä kuin
ukkospilvi, velvollisuutensa mukaisesti kertonut, mitä Vinsentti Ek oli
hänelle edellisenä päivänä yksityisesti tunnustanut.
Käsittely alkoi ja keisarillisen Aleksanterin yliopiston oppilasta
Vinsentti Ekiä huudettiin. Yleinen hiljaisuus. Severin Björckistä
tuntui kuin hän olisi ollut vaipumaisillaan lattian läpi suoraan
"putkaan".
-- Nuorukainen antoi minulle kunniasanansa, ja minä sanoin hänelle:
minä uskon teitä, sillä te olette suomalainen! kuiskasi päällikkö
suuttuneena rehtorille.
Rehtori kohautti olkapäitään ja kuiskasi vastaukseksi:
-- Eihän teidän ylhäisyytenne tuominne miehiä poikien mukaan.
Severin kuuli nuo sanat, vaikka ne lausuttiinkin hyvin hiljaa, ja
luultavasti hän olisi silloin mieluummin nähnyt ystävänsä silmät
sidottuina kuuden ladatun kiväärin edessä kuin kuullut semmoisen
keskustelun poissaolevasta.
-- Eikö läsnä? kysyi oikeuden esimies.
-- Ei läsnä, vastasi oikeudenpalvelija.
-- Sattuneista syistä ja herra rehtorin luvalla katsoo oikeus
tarpeelliseksi käskeä, että mainittua ylioppilasta, Vinsentti Ekiä,
tarkoin etsitään ja että hänet vangitaan, missä hänet vain tavataan,
kuului taas puheenjohtajan kuiva ääni.
-- Sitä ei tarvita, tässä minä olen! vastasi samassa ääni ovelta, ja
sisään tunkeutui kalpea, kurjannäköinen nuorukainen lakitta, takitta,
paljain jaloin, tukka ja vaatteet ihan epäjärjestyksessä, pölyisenä ja
läpimärkänä yht'aikaa vedestä ja hiestä, mutta katse semmoisena, että
se rohkeni aristelematta katsoa ketä hyvänsä suoraan silmiin.
Severiniltä pääsi ilonhuuto. Vinsentti Aallonhalkoja oli siinä.