Vinsentti Ekillä ja Lambert Severin Björckillä oli valoisa, kaunis
huone yhteisesti asuttavana professorinrouva Ridingin talossa, ei
kuitenkaan katurakennuksessa vaan pihan puolella. Siihen aikaan asuivat
vielä useimmat ylioppilaat kaksittain, välistä kolmittainkin yhdessä
huoneessa; vain varakkaimmilla oli oma erikoinen huoneensa, ja jos
jollakin oli kaksi, oli hän jo oikea ruhtinas.
Vinsentti oli saanut nuhteita kotiin tultuaan, eikä syyttä; vastoin
tapaansa hän oli kuunnellut lauhkeana kuin lammas, mutta ei
hiiskahtanut sanaakaan huomisesta. Rouva Riding, Severin, Amelie,
kaikki erehtyivät; he luulivat häntä tyyneksi ja vakavaksi, vaikka
tulevaisuus musteni kuin yö hänen silmissään.
Severin oli tavattoman hellämielinen ja iloinen. Hänen haaveksiva
luonteensa kuvasi hänelle ystävän edestä uhrautumisen mitä ihanimmaksi;
hän ajatteli koittavaa päivää mielessään ylpeys, joka oli suuremmaksi
kunniaksi hänen sydämelleen kuin hänen ymmärrykselleen. Ei hänkään
ilmaissut vaaraa, johon hän luuli menevänsä; mutta hänen sinisilmänsä
hehkuivat innostuksesta. Jotakin voitonriemuista oli hänen muutoin niin
ujossa olemuksessaan. Vinsentti ymmärsi hänen sydämensä syvimmätkin
ajatukset, mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään. Ja niistä neljästä,
jotka vilpittömästi rakastivat toisiaan, meni kaksi iltasella levolle
aavistamatta huomisen päivän myrskyjä; kolmas odotti sitä päivää kuin
elämänsä ihaninta; neljäs yksin tiesi, mitä oli tulossa, mutta hän
tunsi itsensä samalla kyllin vahvaksi kantamaan kohtaloansa.
-- Vinsentti -- sanoi hänen ystävänsä hänelle, kun he olivat päässeet
huoneeseensa ja riisuneet takkinsa -- sinäpä vain et ole utelias. Ethän
ole edes avannutkaan pikku rasiaa, jonka tänä aamuna sait niin
kummallisella tavalla.
Vinsentti hätkähti. Hän oli unohtanut koko aamuisen kohtauksen.
Ennenkuin ystävykset olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, jonka
ulkomaalainen oli heissä herättänyt, olivat toverit yllättäneet heidät.
Sitten oli juotu kahvia Viheriässä huvilassa, sieltä oli laulaen
marssittu suljetuin rivein kaupunkiin ja Pitkänsillan yli mentäessä oli
sitten tapahtunut kahakka, jonka lukija jo tuntee ja joka sai kaikki
muut asiat haihtumaan mielestä.
Rasia oli tallella liivin taskussa. Se oli pieni, soikea, ulkoapäin
hienotekoisen nuuskarasian kaltainen.
-- Saanko minäkin tietää salaisuuden, _o rex mundi_, oi sinä maailman
kuningas! huudahti Severin iloisesti ja miehekkäästi. -- Lyönpä vetoa,
että suuri salaisuus haihtuukin hyppyselliseksi nuuskaa.
-- Rasia ei ole edes kultaa! vastasi Vinsentti samaan tapaan. -- Minä
puolestani lyön vetoa, että se pitkä mies teki vain pilkkaa meistä.
Meidän olisi pitänyt käydä häntä kaulukseen. Mutta tutkikaamme hänen
lahjansa.
He istuutuivat pöydän ääreen, ja Vinsentti avasi rasian. Nuuskaa ei
siinä ollut, vaan jonkinlainen kotelon tapainen, joka oli punaista
samettia. Kotelossa oli pieni kultainen medaljongi ja siinä hiuskutri
-- pitkä ja kaunis musta suortuva. Medaljongin selkäpuolella oli
kreikaksi kirjoitettuna _20:s päivä maaliskunta 1820_.
Nuorukaisten leikinteko vaikeni. He eivät tienneet, mitä heidän oli
ajateltava kummallisesta lahjasta. Severin huomautti, että hiuskutri
oli varmaankin ollut jonkun naisen.
-- Ole huoleti; ei ainakaan valkoverisen! sanoi Vinsentti, mutta lisäsi
heti lieventääkseen ajattelemattomien sanojensa katkeruutta. -- Minä en
todellakaan tiennyt valloittaneeni ketään niin mustaa.
-- Tässä on vielä jotakin! huudahti Severin ottaen kotelosta pienen,
ohuen, kokoon taitetun postipaperilehden, joka oli ollut medaljongin
alla. Yhdessä he lukivat latinalaisen kirjoituksen, joka kuului
käännettynä seuraavasti:
"Maanpaossa oleva jalon Hellaan tyttären poika, tämä suortuva on äitisi
tukkaa. Hän kaatui kostamatta raakalaisten raivon uhrina; sinun
velvollisuutenasi on hyvittää hänen varjonsa. Kahdeksana yönä odotan
minä sinua puolen yön aikana meidän kirkkomme luona, ja ellet tule,
olet ainiaaksi pettänyt äitisi maan ja hänen muistonsa."
Ei mitään nimeä alla.
Nuorukaiset katsoivat milloin toisiansa, milloin paperia. Olihan se
kuin satua. Pitkä, tuimannäköinen mies muistui taas elävästi heidän
mieleensä.
-- Muistatko äitiäsi? kysyi vihdoin Severin.
-- En, vastasi Vinsentti. En isääni enkä äitiäni. Tiedäthän, että
luutnantti S. -- teidän sukulaisenne toi minut neljän vanhana sinun
kotiisi. Hän oli löytänyt minut turvatonna ja hyljättynä Simferopolista
Krimin niemeltä. Isäni oli joku niistä monista suomalaisista, jotka
palvelivat Venäjän Mustanmeren-laivastossa; hän kaatui sodassa
turkkilaisia vastaan. Äidistäni tiedän vain sen verran, että hän oli
syntyjään kreikkalainen. Siinä kaikki, mitä luutnantti S. on saattanut
kertoa lapsuudestani. Sen lisäksi on minulla niiltä ajoilta tämä arpi
vasemmassa ohimossani, tämä kreikkalainen risti, jota minä kannan
rinnassani, ja joitakin hämäriä muistoja suuresta merestä ...
laivoista, jotka olivat täynnä parrakkaita miehiä ja kirjavia pukuja...
vanhasta mummosta, joka antoi minulle viikunoita ja vuohen maitoa ...
vihdoin suuresta metelistä ja pitkällisestä sairaudesta. Koko elämääni
on siitä lähtien yhdistettynä muisto sinun vanhempiesi hyvyydestä.
-- Vahinko, että luutnantti S. on jo kauan ollut kuollut. Miten aiot
suhtautua tuohon kummalliseen kehoitukseen?
-- En tiedä. Ajattelen asiaa.
-- Aiotko mennä tapaamaan pitkää miestä?
-- Kenties.
-- Minunkin mielestäni se on sinun velvollisuutesi, jos äitisi isänmaa
tarvitsee sinua. Mutta, Vinsentti, muista, että Kreikka on vapaa!
-- Tuskin neljäs osa siitä.
-- Luuletko sitten, että pitkä vanhus...
-- Minä en luule mitään. Minä tahdon nähdä.
-- Ja olisiko sinulla sydäntä jättää meidät?
-- Jättää teidät!... Älkäämme nyt ajatelko sitä. Puhukaamme siitä
huomenna. Severin ... sinä et saa lahjoa minua. Meidän täytyy kaikkien
tehdä velvollisuutemme.
-- Muista, että olet meidän ylpeytemme. Muista, miten me rakastamme
sinua! Mitä sanoisivat vanhempani? Ja täti? Ja Amelie?
-- Nukutaan!
-- Miten tahdot. Mutta muista, että jos toiselle meistä tapahtuisi
jotakin ... jotakin odottamatonta ... täytyy toisen olla kummankin
sijassa.
-- Sinä saat jäädä siksi, sinä, sinä!
-- Ei, sinä, Vinsentti, sinä jäät siksi.
-- Hyvää yötä, ainoa ystäväni! Hyvää yötä, narri! Minua nukuttaa.
-- Hyvää yötä, Aallonhalkoja!
Ja tuli sammutettiin. Kesäyö oli pilvinen ja hämärä, mutta
puoliuudinten ylitse kajasti heikko valo nuorukaisten vuoteille ja
salaperäiselle rasialle, joka vielä oli pöydällä.
Vinsentti oli pettänyt ystävänsä: hän ei voinut nukkua. Päivän kirjavat
vaiheet ahdistelivat hänen mielikuvitustansa. Mitä kaikkea olikaan hän
kokenut lyhyenä aikana, joka oli kulunut siitä, kun hän kirjoitti
nimensä ylioppilaiden nimikirjaan! Ensimmäiset ylioppilaspidot --
kilpailu -- riemusaatto -- Suomen kruunu -- kohtaus vuorella --
Pitkänsillan kahakka -- hirmuinen ajatus, joka aiheutui ihmissurman
tuottamuksen luulosta -- sen uhkaavien seurausten ajattelemisen
aikaansaama levottomuus -- ystävän uhraus -- hänen oma itsensä
ilmaisu -- mustasukkaisuuden tuskat -- ensi lemmen kuihtuneet
ruusut -- ja vihdoin tuo viimeinen ajatus, joka olisi yksinäänkin
ollut riittävä täyttämään nuorukaisen koko maailman: medaljongi ja
rasia, satu tuntemattomasta äidistä, jonka kohtalo oli kostamatta,
ja uudesta isänmaasta, joka odotti vapauttajaa. Mitkä vaiheet!
Mitkä ristiriitaiset tunteet! Millainen päivä sille, joka on
kahdeksantoistavuotias ja joka siihen asti on nähnyt elämänsä juoksevan
tyynenä virtana viheriäin niittyjen kautta, milloin nopeammin, milloin
pieniä vaahtokuplia pinnallaan kantaen tai hiljaa rannan pikkukiviä
vasten kohisten, mutta ilman koskia, putouksia, rientäen hiljaa
eteenpäin ikävöityä, kaukana siintävää merta kohden!
Viimeinen ajatus karkoitti vihdoin kaikki muut. Tulisiko hänen seurata
muukalaisen kehoitusta? Miksikä ei? Pitihän hänen saada tietää enemmän
voidakseen päättää, mitä oli tehtävä. Tunnettiinhan hänen syntyperänsä,
hänen vanhempansa -- niin, hänen itsensäkin täytyi saada heistä tietää.
Ja musta hiussuortuva, hänen äitinsä hiuksia -- miten kaunis olikaan
hän ollut! Miten onneton hän olikaan ollut! Ja kostamaton rikos -- ei,
hänen täytyi lähteä määräpaikalle. Ellei hän menisi, olisi hän katuva
sitä koko elinaikansa.
Mutta saattoiko hän enää itse määrätä työnsä ja tekonsa? Huomenna kello
kahdeksalta hänen olisi vapaaehtoisesti saavuttava tutkintoon
joutuakseen sieltä vankeuteen. Sieltä hän pääsisi ainoastaan oikeuden
eteen ja myöhemmin linnatyöhön tai sotapalvelukseen kauas Kaukasian
vuorikansoja vastaan taistelemaan. Joka tapauksessa kuluisivat nuo
kahdeksan päivää hänen sillä välin pääsemättä määräpaikalle. Siis
täytyisi sen tapahtua nyt, nyt heti. Ei ollut silmänräpäystäkään enää
aikaa hukata.
Vinsentti kohottautui istualleen vuoteessaan. Severinin tasainen ja
keveä hengitys osoitti, että hän oli päivän huolista ja vaivoista
nukkunut nuoruuden ja hyvän omantunnon raittiiseen, viattomaan,
onnelliseen iltauneen.
Vinsentti nousi ylös, pukeutui ääneti ja nopeasti, avasi hiljaa oven ja
hiipi ulos. Viileä yöilma puhalteli häntä vastaan ja jäähdytti hänen
kuumaa otsaansa. Hän ei miettinyt enää, vaan meni ripein askelin alas.
esplanadeja myöten ja sitten Senaatintorin yli pitkin Unioninkatua
silloin vielä keskentekoisen Nikolainkirkon ohi aivan sen vieressä
olevalle venäläiselle kirkolle. Senaatin kello löi silloin yksitoista
ja kolme neljännestä.
Yö oli pilvinen, mutta siihen vuodenaikaan kuitenkin kylliksi valoisa,
joten saattoi erottaa kaikki kaukanakin olevat esineet. Kadut olivat
melkein tyhjät. Vain vahdit seisoivat kirkon ja vastapäätä olevan
venäläisen sairashuoneen edessä liikkumattomina paikoillaan, ja kaukaa
kuului muutamien öisten kuljeksijain rähinää, kun he palasivat
myöhäisistä juomingeistaan.
Vinsentti astui pitkin katua yleiselle sairashuoneelle päin. Tuomien
tuoksua toi humisten hiljainen yötuuli puistosta häntä vastaan. Hän ei
sitä huomannut; hän kääntyi takaisin ja palasi kirkolle. Kello löi
kaksitoista.
Nikolainkirkkoa ympäröivän, sittemmin tasoitetun vuoren luoteisessa
kulmassa oli siihen aikaan pieni, hyvin mitättömän näköinen puumaja,
jota voisi jossakin suhteessa sanoa nuoren kirkon imettäjäksi tai
lapsenhoitajaksi, koska siinä asui vanha, kunnon mies, työntarkastaja
Kantiin, jonka huolena oli rakennustöiden valvonta ja jonka ankaraa,
vanhanaikaista rehellisyyttä Helsinki saa kiittää siitä, että paljon
huolimattomuutta on vältetty ja monta tuhatta ruplaa säästynyt
kalliissa rakennuksessa. Ukko Kantiin ja hänen vanha puolisonsa, jotka
yhdessä asuivat pikku majassa, ovat jo aikaa sitten nukkuneet
hurskasten unta haudan hiljaisuudessa; ukko ei edes nähnyt kirkon
valmistumista, mutta hänen nimensä ansaitsee kiitollisen muiston niin
kauan kuin Nikolainkirkko on paikoillaan.
Tuon majan takaa astui esiin kaksi miestä, toinen pitempi kuin toinen;
heidät tunnemme samoiksi, jotka tuntemattomina katselivat ylioppilaiden
kivenheittoa Kaisaniemen rannalla. He lähenivät vaivalloisesti kivien,
soran ja hirsien välitse, joita kirkon ympäristö silloin oli täynnä,
laskeutuivat kadulle ja menivät suoraan Vinsentti Aallonhalkojaa
vastaan. Hänkin tunsi heti vuorella näkemänsä muukalaisen.
Pitkä mies sanoi muutamia sanoja uuskreikaksi, ja lyhyt mies käänsi ne
heti virheellisesti ruotsiksi.
-- Hänen jaloutensa kysyy, oletteko valmis kuulemaan, mitä hänellä on
sanottavaa.
Pitkän ulkomaalaisen ääni oli syvä, miehekäs ja sointuva, mutta tulkki
oli Vinsentistä vastenmielinen. Hänen ensimmäisissä harvoissa
sanoissaan oli yht'aikaa liehakointia ja ylpeyttä.
Vinsentti seurasi saamaansa vaikutelmaa ja vastasi heti latinaksi:
-- Minä olen valmis kuulemaan ja pyydän saada puhua tulkitta.
-- Varminta olisi kuitenkin ... väitti tulkki; mutta hänen herransa
keskeytti hänet ja jatkoi keskustelua, hänkin latinaksi, vaikka
kankeasti ja vähän vaivalloisesti.
-- Jos suvaitsette -- sanoi hän hiukan viitaten vartijoihin -- menemme
sillalle päin, sillä ei kenenkään tule saada kuulla, mitä minulla on
teille sanomista.
Vinsentti vastasi vähän kumartaen, ja kaikki kolme jatkoivat matkaa,
kuitenkin niin, että tulkki astui muutaman askelen päässä herransa ja
hänen nuoren seuralaisensa jäljestä.
Mitä siinä keskusteltiin, selvenee myöhemmin. Me palaamme nyt
hetkiseksi Lambert Severin Björckin luo, joka tietämättä ystävänsä
yöllisestä retkestä lepäsi kotona unen helmoissa.
Häneenkin olivat päivän tapaukset vaikuttaneet niin syvästi, ettei
hänen unensa voinut olla rauhallista. Tuhansittain erilaisia ja
erivärisiä näkyjä ilvehti hänen mielikuvituksessaan -- milloin iloisia
ja viehättäviä, kuten esimerkiksi se suloinen kuva, joka Vinsentin
rohkeasta kysymyksestä oli kirkastunut täyteen tietoisuuteen hänen
sielussaan ja täytti sen kuin rusottava pilvi, jota kaikkialta
reunustavat enkelsiivet -- milloin synkkien vankilanmuurien, kahleiden
ja pistimien mustia ja peloittavia kauhunäkyjä -- milloin taas
haaveksivia, jaloaatteisia mietteitä, nuorukaisen tunteita, joka on
juuri uhraamaisillaan itsensä sen hyväksi, mikä hänestä on rakkainta,
kalleinta maan päällä. Niissä unelmissa tunkeutui vähitellen Vinsentti
Aallonhalkoja etusijalle ja yhtyi uhkaavan vaaran näkyyn. Severin oli
näkevinään Vinsentin kävelevän sidotuin silmin Pitkänsillan
kaidepuilla, ja hänen vieressään seisoi vuorelle ilmestynyt
muukalainen, käsi koholla sysäämään häntä syvyyteen... Uni kävi niin
eläväksi, että Severin heräsi äkkiä ja katsoa tuijotti hämärään
huoneeseen vielä unen pöpperössä.
Vinsentin vuode oli tyhjä, hänen vaatteensa ja lakkinsa poissa. Severin
huomasi olevansa yksin.
Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt tavatonta ja kummallista unissaan,
palasi hänen mielikuvitukseensa ja peloitti häntä sadoin kauhuin. Hän
nousi vuoteesta, hänkin, pukeutui ja kiiruhti etsimään ystäväänsä.
Hänen ensimmäinen ja oikea ajatuksensa oli, että Vinsentti oli mennyt
salaperäiselle määräpaikalle venäläisen kirkon edustalle. Hän riensi
sinne päin. Kello oli puoli yksi. Ei ketään näkynyt. Kadut olivat
hiljaiset ja tyhjät; palovartijat vain hiiviskelivät kuin harmaat
pöllöt pitkin huoneiden seinävieriä jalkakäytävillä.
Severin kysyi heiltä, olivatko he tavanneet sen ja sen näköistä
ylioppilasta. Ukot katsoa tuijottivat jäykästi ja välinpitämättömästi
häneen ikäänkuin sanoen: mene kotiisi ja pane maata!
Severin kysyi uudelleen ja pani kysymyksensä tueksi kaksitoista
killinkiä ukon kouraan. Silloin öinen vartija raapaisi korvansa taustaa
ja selitti, että hän oli vähän aikaa sitten nähnyt kolmen herran
kävelevän Pitkällesillalle päin.
Severin kiiruhti sinne. Sielläkin oli tyhjää ja hiljaista. Ainoastaan
laulurastas lauloi kuten eilenkin puiston kukoistavissa pihlajissa, ja
kaukaa kuului poistuvan veneen tasaiset airon vedot.