Vinsentti ei ollut vielä ehtinyt maantielle, kun eräs noita keveitä,
nelipyöräisiä ajopelejä, jotka ovat tulleet kuuluisiksi rumalla issikan
nimellä, vieri kapealle tielle, joka vei itäänpäin Sörnäisiin.
Rattailta laskeutui maahan Severin Björck, liikanimeltään Hiiri, ja
aikoi antaa hevosen mennä.
-- Odottakaa! huusi Vinsentti.
Ajaja pysähtyi.
Ystävykset katsahtivat toisiinsa ja menivät niin kauas, ettei heidän
keskusteluaan voitu kuulla.
-- No? sanoi Vinsentti.
-- Mies ei ollutkaan kuollut, vain pyörryksissä, ja hän on jo tullut
tuntoihinsa. Hänen tilaansa ei luulla vaaralliseksi. Häneen tärähti
vain kovasti, kun hän kaatui suojapuuta vasten.
Vinsentti Aallonhalkoja hengähti syvään kuin olisi vuori vierähtänyt
pois hänen sydämeltään.
-- Entä toinen? kysyi hän.
-- Toinen on saanut naarmun poskeensa: tyhjänpäiväistä, sitä ei
huomenna enää huomaakaan.
-- Entäs lakki?
-- Sitä ei tunnettu. Pashaa epäiltiin, ja hän olikin tutkittavana,
mutta luikerteli vapaaksi ilmaisematta mitään. Ole huoletta; kaikki käy
hyvin.
-- Entäs sinä itse, Severin? Joku kumppaneista sanoi minulle tänne
tullessa, että muuan poliisi on luullut tuntevansa sinut joukossa
olleeksi.
-- Minutko? Hullutuksia!
-- Oletko varma siitä? Jos kenenkään on päästävä vapaaksi, niin ainakin
sinun, sillä sinähän koetit kaikin tavoin estää riitaa. Sinä pidit
minua käsistä; sinä rukoilit minua pysymään alallani. Juuri minähän
hurjistuin, kun he tahtoivat sulkea meiltä tien ja viedä meidät
poliisikamariin. Minä riistäydyin irti sinusta, viaton Hiiri, ja
syöksyin sokeasti vasten pistimiä... Ei, Severin, _sinun_ täytyy päästä
vapaaksi!
-- Niin, niin, sinä löit heidät kuin akanat maahan ja raivasit tien
meille kaikille... Mutta minä sanon, ettei ole mitään vaaraa.
Korkeintaan vuoden karkoitus yliopistosta. Se sopiikin minulle varsin
hyvin. Minä olen joka tapauksessa aikonut lukea kreikan kotona.
-- Ja _sinä_ luulet, että _minä_ antaisin sinun kärsiä minun tähteni!
Sinun tulevaisuutesi olisi hukassa, ja sinä luulet, että minä
suostuisin siihen.
-- Sanoithan itse, että tulevaisuutemme on omassa kädessämme.
-- Niin ... tulevaisuutemme.
-- Ole viisas, Vinsentti, jätä asia sikseen. Kaikki on käyvä hyvin.
Pahimmassa tapauksessa erottakoot meidät molemmat. Mikä estää meitä
pysymästä ystävinä elossa ja kuolossa?
-- Elossa ja kuolossa. Se on päätetty.
-- Ja nyt, tule, lähde kanssani Sörnäisiin. Minä tahtoisin mielelläni
vielä kerran ... jos meidän täytyy lähteä...
-- Sanoa jäähyväiset Amelie Ewersille?
Severin ei vastannut, mutta punastui kuin tyttö. Vinsentti
Aallonhalkoja oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten
päättävästi:
-- Rakastaako hän sinua?
-- En tiedä ... en luule, sammalsi ujo nuorukainen, nähtävästi
pelästyksissään siitä, että oli tullut ilmaisseeksi salaisuuden, joka
oli ollut hänelle niin pyhä, ettei hänen uskollisimman ystävänsäkään
olisi pitänyt aavistaa sen olemassaoloa, niin, että hän tuskin edes yön
hiljaisimmissa unelmissa oli uskaltanut sitä tunnustaa itselleen.
Hänestä tuntui kuin metsän puut olisivat ilmaisseet hänet ja
kuiskailleet toisilleen rakastettua nimeä, jota hänen huuliltaan
lähtenyt ääni ei vielä koskaan ollut saastuttanut.
-- Hyvä, sanoi Vinsentti. Mene Sörnäisiin; minä ajan kaupunkiin.
-- Ei ... ei, älä mene sinne! Mitä hyötyä siitä olisi?
-- Älä kysy. Minä lupaan palata viimeistään kahden tunnin kuluttua..
-- Anna minun tulla kanssasi!
-- Tätisi on levoton ... _hän_ on levoton ... mene, Severin! Kahden
tunnin perästä olen taas luonanne.
-- Vinsentti ... ei, älä mene kaupunkiin!
Liian myöhäistä. Vinsentti Ek oli hypännyt ajoneuvoihin ja lähti ajaa
lennättämään minkä hevonen suinkin pääsi epätasaista tietä. Severin
seurasi häntä muutaman askeleen, mutta nähtyään, ettei enää voinut
saavuttaa häntä, pysähtyi epäröiden, tietämättä, mitä hänen oli
tehtävä. Hetkisen kuluttua hän lähti jatkamaan matkaa Sörnäisiin,
pikemmin pojan kaltaisena, joka on kadottanut kirjansa koulutiellä,
kuin nuorukaisen, joka menee rakastettuaan tapaamaan.
Lukijan luvalla seuraamme nyt Vinsentti Aallonhalkojaa matkalle, jolle
lähtemästä hänen ystävänsä oli niin hartaasti häntä kieltänyt, ehkäpä
ei suotta.
Ajurinrattaat saapuivat kaupunkiin, kulkivat rämisten Unioninkadun
epätasaista kivitystä pitkin, yliopiston ohi, pitkin esplanadeja vanhan
kirkon tienoille ja seisahtuivat yliopiston rehtorin portille. Mutta
rehtori ei ollut kotona.
Siitä samat nelipyöräiset ajoneuvot vierivät teatterin ohi pitkin
Etelä-Esplanadia ja pysähtyivät toistamiseen silloisen Hjärnen talon
edustalle, jossa kaupunginpäällikkö asui. Vinsentti Aallonhalkoja astui
käytävässä vahdin ohitse, kiipesi vakavin askelin portaita ja
ilmoittautui. Päällikkö oli kotona.
-- Mitä tahdotte, nuori mies? kysyi kenraali kohteliaasti saksaksi,
sillä hän oli ulkomaalainen.
Vinsentti kokosi kiiruimman kaupassa koko sanavarastonsa, kaiken, mitä
hän oli koulussa oppinut Stridsbergin saksan kieliopista ja Heinrichin
sanakirjasta.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, erästä tovereistani on syytetty
aamuisesta Pitkänsillan kahakasta.
-- Tiedän sen, vastasi kenraali. Lakki löydettiin, ja eräs
ylioppilas, nimeltä Björck, tunnusti sen omakseen. Koska hän teki sen
vapaaehtoisesti, päästin hänet täksi päivää vapaaksi, kun hän
kunniasanallaan lupasi tulla huomiseen kuulusteluun.
-- Teidän ylhäisyytenne -- jatkoi Vinsentti voimatta täydellisesti
hillitä liikutustansa -- lakki on minun, ja Björck on viaton. Kun
kulkuvahdit sulkivat meiltä tien Pitkälläsillalla sen tähden että
lauloimme, koetti Björck kaikin tavoin estää meteliä syntymästä. Minä
syöksyin vartijoita vastaan ja ... antakaa anteeksi ... löin kaksi
heistä maahan, jolloin muut pakenivat.
-- Tiedättekö, nuori mies -- sanoi kenraali vakavasti -- sellaisesta
rikoksesta rankaisevat lait mitä ankarimmin?
-- Minä tiedän sen, teidän ylhäisyytenne.
-- Ettekä te ainoastaan käyneet käsiksi vartijoihin, jotka tottelivat
käskyjä, vaan löitte lisäksi yhtä sotamiestä niin, että hän on
hengenvaarassa. Tiedättekö, että linnavankeus tai sotapalvelus on
lievin rangaistus sellaisesta rikoksesta?
-- Tiedän.
-- Ja mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?
-- Ei mitään.
-- Eikö mitään?
-- Minä pyydän, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, ajatelkaa, että te
itse olisitte ollut minun sijassani. Vain se minulla on sanottavaa.
-- Te tiedätte rangaistuksenne, ja te tulette kuitenkin itse antamaan
itsenne ilmi?
-- Björck on ystäväni. Minä teen hänelle vain saman, minkä hän on
tehnyt minulle. Mutta minulla on suurempi syy siihen, sillä minä
todistan, että minä olen ainoa syyllinen.
Kenraali kohautti olkapäitään.
-- Olkootpa perusteenne, nuori mies, mitkä hyvänsä, niin teidän
kiinnipanemisenne ei ole vältettävissä. Te olette rehtorin alainen, ja
aluksi vartioidaan teitä yliopiston karsserissa.
-- Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, minun tehdä erään pyynnön?
-- Pyytäkää. Jos vain on minun vallassani...
-- Teidän ylhäisyytenne, te myönsitte Björckille, että hän
kunniasanansa annettuaan saisi olla vapaana huomiseen asti. Minä pyydän
samalla ehdolla samaa suopeutta.
Kenraali katsahti nuorukaisen vakaviin silmiin, ja tarkastus lienee
päättynyt suotuisasti, sillä hetkisen mietittyään hän vastasi: -- Nuori
mies, te olette suomalainen; minä luotan sanaanne. Huomenna kello
kahdeksan aamulla tulette rehtorin luo.
Vinsentti kumarsi ja poistui yhtä vakavin askelin kuin oli tullutkin.
Kenraali katsoi hänen jälkeensä ja siveli tyytymättömänä viiksiään.
-- Kirotut pojat! mutisi hän. Vahinko on tuota ... hänestä olisi voinut
tulla jotakin. Iivana ... vaunut kuntoon! Minä lähden Munkkiniemelle...
Kello saattoi olla noin seitsemän paikoilla, kun Vinsentti
Aallonhalkoja taas ajoi Sörnäisiin vievälle sivutielle. Hän pysäytti
kuitenkin hevosen vähän matkan päähän niemestä, antoi ajurin palata
takaisin ja kulki lopun matkaa jalan. Lähestyessään metsämäen rinteellä
olevaa evässeuraa hän kuuli iloista hälinää, joka vaikutti häneen
omituisesti hänen silloisessa asemassaan.
-- Onpa niillä hupaista tuolla! Niin, miksikä ei? sanoi hän itsekseen.
Pieneltä kunnaalta hän näki hyvin koko loivana viettävän rinteen. Hän
näki nuorten olevan leskisillä nurmikolla. Huudettiin "viimeinen pari"
ja esiin riensivät toisten takaa Severin Björck ja Amelie Ewers.
Vinsentti tarkasti heitä. Hirvittävän pitkäkoipinen ylioppilas koetti
epätoivoisin ponnistuksin ryöstää Severiniltä leikkimorsianta. Turhaan
koetti onnellinen Severin ehtiä lyhyillä jaloillaan ennen vainoojaa
tyttönsä luo. Hänen tappionsa näytti varmalta, mutta onni kääntyi.
Amelie Ewers petti ahdistajansa, kääntyi äkkiä takaisin, juoksi
leppäpensaan ympäri, pysähtyi uudelleen, juoksi taas, esti kaikki
toisen vangitsemiskokeet ja antoi siten Severinille aikaa ehtiä hänen
luoksensa kiertotietä. Eihän mikään ollut yksinkertaisempaa: mikä tyttö
hyvänsä, jolla on nuoruuden ja ilon näkymättömät siivet hartioilla,
tekee leskisillä ollessaan aivan samoin kuin Amelie Ewers, jollei hän
ihan tahallaan tahdo päästä paristaan. Se on kunniakysymys, taistelu,
jota ei taistella rakkauden, vaan kunnian tähden.
Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei ollut sellaisessa mielentilassa, että
hän olisi voinut katsoa asiaa niin yksinkertaiselta kannalta. Hän
kumartui kenenkään näkemättä koivua vasten, ja pari kuumaa, äänetöntä,
ikuisesti salaan jäänyttä kyyneltä vieri pitkin koivun valkoista
tuohta. Sitä kesti vain minuutin tai kaksi; mutta kun hän taas nosti
päänsä ja kiiruhti pyyhkimään pois heltyvän sydämen petollisia
merkkejä, tuntui hänestä kuin hän yht'äkkiä olisi tullut kymmentä
vuotta vanhemmaksi.
Sitten hän meni seurueen luo ja näytti tyyneltä, melkeinpä
iloiseltakin. Kuuluipa hänen tavallista leikinlaskuaankin; mutta
leskisille hän ei suostunut rupeamaan.
Severin Björck erehtyi, Amelie erehtyi. Ainoastaan eräs, joka paremmin
tunsi elämää, näki Vinsentissä oudostuttavaa, jota hän ei aina saanut
täydelleen salatuksi, ja tuo eräs oli äidillinen ystävä, joka piti
häntä silmällä tutkistelevin katsein.
Seurue joi teetä nurmikolla. Severin Björck sai tilaisuuden kuiskata
ystävälleen:
-- Mitä uutta?
-- Kaikki hyvin. Niin on kuin kerroit.
-- Eikä sinua ole ollenkaan epäilty?
-- Ole huoletta.
-- Vinsentti... olkaamme iloisia tänä iltana!
Huolet huomenen
Unhottumaan,
Riemuja hetkisen
Nautitse vaan.
Kiiruhtaos
Ruusujen tuoksuun,
Viinien juoksuun...
Mutta ääneti itsekseen lisäsi Severin Franzénin suloisen laulun
viimeisen säkeen:
Kaikki ne kuihtuu! Sä myös tomu oot!
Molemmat nuorukaiset, joista elämä äsken olikin vain "ruusujen tuoksua,
viinien juoksua", olivat mielessään varmat, että heidän nuoruutensa
ilojen aurinko kenties ainaiseksi sinä iltana painuisi mailleen. Mutta
he pitivät sen tiedon salassa toisiltaan ja maailmalta; kumpikin tahtoi
yksinään kantaa kohtalonsa, ja kantaa sen ääneti, pelkäämättä,
valittamatta, onnellisena tiedosta, että oli pelastanut ystävänsä.
Mentiin sitten venerantaan ja lähdettiin paluumatkalle. Jonkinlainen
outo, epäselvä apeus vallitsi seurassa. Sotaneuvos ja kamreeri
ryhtyivät keskustelemaan politiikasta. Majuritar huvitteli
vieruskumppaneitaan kuvaamalla uusimpia kesäpukuja. Ylioppilaat
suunnittelivat kesänsä viettoa. Professorin rouva Riding ja hänen kolme
suojattiansa vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun sanan. Ainoastaan
kerran uskalsi Amelie Ewers, peloissaan Vinsentin kasvojen oudosta
ilmeestä, kuiskata hänelle:
-- Tahdotko sen seitsenlehtisen?
-- Tahdon -- sanoi Vinsentti säpsähtäen, ajatuksistaan heräten -- anna
se minulle ... ja muista minua silloin, kun ennustukset toteutuvat.
-- Mitkä ennustukset?
-- Päivänvarjoa koskevat tietysti, vastasi nuorukainen, mutta katui
kohta vastauksensa mahdollista katkeruutta ja lisäsi matalalla,
liikutuksesta värisevällä äänellä:
-- Tapahtukoonpa mitä hyvänsä ... Amelie, tule onnelliseksi! Minä en
koskaan unohda sinun ystävyyttäsi.
-- Laulakaa jotakin, pyysi professorin rouva.
Venheessä oli ylioppilaita täysiääninen kvartetti.
-- Mitä laulamme? kysyi Severin.
-- "Riemun ruususet", vastasi Vinsentti, joka kauniine barytoniäänineen
oli valinnut ensi basson.
Kvartetti kajahutti:
Riemun ruususet taimi ei konsana
mullassa maan;
Lempihän itsekin sydänrauhas
karkoittaa...
Kun laulu loppui, Amelie Ewers kyynelehti. Vene oli saapunut satamaan,
ja hyvää yötä toivottaen erottiin.