Helsinki oli 1830-luvulla nuoren kaunottaren kaltainen, joka ylpeänä
luonnollisen ihanuutensa tietoisuudesta halveksii kaikkia taiteellisia
kauneudenenentämiskeinoja. Joka haaralla tarjosivat meri, saaret,
rannat, vuoret ja puistot sopivia paikkoja rakennuksille, jotka
olisivat voineet synnyttää kateutta Euroopan kauneimmissakin
kaupungeissa; mutta ei missään oltu edes koetettukaan niitä käyttää.
Entisiltä yksinkertaisemmilta ajoilta oli muutamia pieniä
ulkoravintoloita -- "zum Vergnügen", niinkuin oli kirjoitettu Töölön
ravintolan portin otsikkoon -- ja saarilla oli yksityisten
kesäasunnoita. Mutta paitsi Töölöä, Säästöpankkia, Sörnäisiä ja, jollei
asetettu vaatimuksia kovin korkealle, Viheriää huvilaa, ei ollut
ainoatakaan yleistä kokouspaikkaa, johon olisi omistajan erityisettä
luvatta voitu mennä suojaan sateelta tai virkistykseksi juomaan
lasillinen raitista lähdevettä. Monta puutarhaa oli kyllä kaupungissa,
mutta kaikki olivat yksityisten omia. Erityinen lupa tarvittiin, jos
mieli päästä silloin ihailtuun pohjoissataman rannalla olevaan
Klinkowströmin puutarhaan, ja meren puolella lounaassa olevaa n.s.
kaartinpuutarhaa ihaili kyllä monikin, mutta harva siellä kävi, paitsi
asianomaisia sotilaita, jotka siellä päivät päästään paukuttelivat
pilkkatauluihin. Pieneksi näytteeksi sen ajan viattomuudesta kerrotaan,
miten silloisen Gebauerin huvilan naisomistajalla -- huvilan sijalla on
nykyjään kaupungin erään pääkadun varrella sijaitseva kivirakennus --
oli tapana joka kevät, kun hän muutti siihen "maalle", käydä
jäähyväisillä ystäviensä luona, jotka asuivat muutaman sadan askelen
päässä siitä.
Sörnäinen, joka oli puolen penikulman päässä kaupungin pohjoispuolella,
oli kuitenkin jonkinlainen vapaasatama. Siellä oli pieni ulkoravintola,
joka aikoinaan oli saavuttanut jommoisenkin maineen. Se sijaitsi
sanomattoman viehättävällä niemellä Vanhankaupungin luo pistävän lahden
rannalla, ja jälkiä siitä voi nähdä vielä tänäkin päivänä, vaikka
rauhallinen niemi on jo aikoja sitten, kun sinne on rakennettu
rautatien sivurata, tullut kaupungin vientisatamaksi, ja sinne on
kasattu lankkupinoja ynnä muuta rojua, mitä liike näkee hyväksi ajaa
kauniin luonnon niskoille. Siellä vietettiin tämän kertomuksen aikaan
monta yksinkertaista juhlaa, kuten Fauna-seuran päivälliset 1831,
jolloin iloiset vieraat taistelivat vanhan Troian tapaan keskenään niin
urhoollisesti keihästä heitellen, että eräs osallinen menetti toisen
silmänsä ja sai koko iäkseen muiston sankarileikistä. Mutta ajan
luonteeseen kuului, että Sörnäisissä samoin kuin muissakin
samanlaisissa paikoissa kävi melkein yksinomaan miehisiä vieraita.
Kaunis sukupolvi uskalsi harvoin lähetä niitä arakkipunssin,
savipiippujen, keilaratojen ja Bellmanin laulujen taistelukenttiä.
Jotenkin tavatonta oli siis, kun niiden tapausten jälkeisenä päivänä,
jotka kerrottiin edellisessä luvussa, pari veneen täyttä kaupungin
naisia ja herroja kello neljän paikoilla iltapäivällä laski maihin
lähelle Sörnäisiä. Pienelle, sievälle nurmikolle muutaman kukkulan
kaltaalle asettui seurue, ja ruokakopat sekä niitä seuraava kahvipannu
osoittivat, että siinä aiottiin hoitaa asiat omin päin ravintolan
vieraanvaraisuudesta riippumatta. Se oli yksinkertainen "evässeurue",
jossa jokainen osallinen perhe toi mukanaan sovitun osuuden
kestityksestä.
Seurassa oli kolme tai neljä rouvaa, pari vanhaa herraa, viisi tai
kuusi nuorta tyttöä ja yhtä monta ylioppilasta. Naisista oli kaksi
tuttua eilisestä: oppineen matemaatikon, professori Ridingin leski ja
hänen sisarensa tytär Amelie Ewers; ylioppilaista samoin yksi tuttu:
Vinsentti Ek, liikanimeltään Aallonhalkoja. Lisäksi mainittakoon, että
rouva Riding oli syntyjään Björck ja Severin Björckin täti, joten siis
Severin oli nuoren tytön serkku, ja että Severin asui Vinsentin kanssa
rouva Ridingin luona, jossa heillä, paitsi vapaata elantoa, oli toinen
koti ja jossa äidillinen silmä piti heistä sangen hyvää huolta. Lukija
huomannee siitä, miksi tarkka rouva edellisenä päivänä niin
ystävällisen huolellisesti otti itse selon heidän ensimmäisistä
ylioppilaspidoistaan.
Vinsentti oli ollut perämiehenä toisessa veneessä; hän tunsi liian
hyvin hyvän tätinsä pienet heikkoudet -- sillä hänkin, ollen Björckin
perheen kasvattipoika, sanoi rouva Ridingiä tädiksi -- voidakseen olla
osoittamatta hänelle velvollisuudenmukaista huomaavaisuutta. Hän
tarjosi siis hänelle käsivartensa, luoden kuitenkin nopean
syrjäsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka lensi kuin äsken häkistä päässyt
lintu kivien ja mättäiden yli. Mutta Vinsentti oli vaiti ja vastoin
tavallisuutta ei hänellä ollut yhtään leikillistä sanaa sanottavana
äidilliselle ystävälleen.
Rouva Riding arveli sen johtuvan edellisen yön mellastuksesta, jota
luuloa vielä vahvisti nuorukaisen poskien ilmeinen, yhtä tavaton
kalpeus. Mutta ollen siksi hienotunteinen, ettei siinä ruvennut
jakelemaan nuhteita, joita hän itsekseen päätti antaa oikein kyllältä
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, hän kysyi vain näennäisen
välinpitämättömänä, missä Severin saattoi viipyä, kun hän ei ollut
määrättyyn aikaan tullut veneelle.
-- En tiedä, vastasi Vinsentti. -- Kun erosimme, sanoi hän menevänsä
erään toverin luo, ja välistä hän saattaa unohtaa ajan.
Professorin rouvalla oli omat ajatuksensa. Vanhemmat huvimatkalaiset
istuutuivat nauttimaan tuoksuvaa kahvia; nuoremmat etsivät vuokkoja ja
nelilehtisiä apilaita.
-- Nyt minä etsin sinun onneksesi, sanoi Amelie Ewers Vinsentti Ekille.
-- Kiitos, sanoi Vinsentti, äänessä vivahdus entistä iloisuutta. --
Mutta sen pitää olla viisilehtinen, minä en tyydy vähempään.
-- Olisihan minun pitänyt arvata se, vastasi tyttö. Milloinka sinä olet
tyytynyt tavallisten kuolevaisten osaan?
Ja niin sanoen hän laskeutui toiselle polvelleen ruohokkoon ja etsi
niin ahkerasti kuin tyttö etsii rakastettunsa onnea ja kuin nuorukainen
etsii -- omaansa.
-- Onpa kuitenkin kauheata, että ylioppilaat saattavat olla niin
hurjia, huokasi muuan vanha majuritar kahvikuppinsa ääressä jatkaen
aihetta, josta jo oli puheltu tulomatkalla. -- Lieneeköhän totta, että
he ovat viime yönä lyöneet kuoliaaksi kokonaisen yövahtijoukon?
-- Minä kuulin puhuttavan neljästä miehestä, kahdesta kuolleesta ja
kahdesta pahasti haavoittuneesta, oikaisi toinen vanhoista herroista,
vanha sotaneuvos, jolla oli kaksi hyvin pientä ritariston nauhaa
napinreiässä. -- Se kuuluu tapahtuneen aamulla Pitkänsillan luona.
-- Mitä surmaniskuihin tulee -- sanoi toinen vanha herra, pankin
kamreeri -- niin tiedän minä varmaan, ettei niitä ollut kahta enempää.
Mutta siinäkin oli arvattavasti kaksi liikaa. Koko kaupunki on
hämmennyksissä; asia on ilmoitettu päällikölle, sotaväkeä on lähetetty
liikkeelle ja poliisit etsiskelevät paraikaa rikoksellisia.
-- Eikö yhtään tiedetä, ketä ne onnettomat ovat? puuttui puheeseen
professorin rouva, kokien turhaan peitellä levottomuuttaan.
-- On löydetty ylioppilaslakki, ei mitään muuta, vastasi kamreeri
välinpitämättömästi. Siitä ei kukaan tule hullua hurskaammaksi; kaikki
lakit ovat yhdenlaiset, ja niitä on monta sataa.
-- Mitä lupaat minulle, jos löydän viisilehtisen? kysyi Amelie
vallattomasti yhä vain etsiskellen.
-- Ja mitä lupaat sinä, jos et sitä löydä? kysyi Vinsentti samaan
tapaan.
-- Minä lupaan lakkiisi paremman lyyryn kuin tuo pieni on, joka tuskin
näkyy, vastasi tyttö ja katsoi Vinsenttiin sinisilmin. -- Mutta
sinullahan on nyt toinen lakki kuin oli eilen, lisäsi hän viattomasti.
Puna sävähti Vinsentin kalpeille kasvoille.
-- Jos löydät viisilehtisen -- sanoi hän nopeasti -- lupaan sinulle
uuden päivänvarjon, sillä se mikä sinulla nyt on, on niin vanha ja
haalistunut, ettei se vähääkään sovellu sinulle.
-- Mutta minäpä sanon sinulle, herraseni, että parittomat luvut ovat
vaarallisia, jatkoi tyttö. -- Kolmilehtiset eivät merkitse ollenkaan
mitään, mutta muut apilaat, joissa on pariton lehtiluku, merkitsevät
vaaraa.
-- Etsi sitten kuusilehtinen, vastasi Vinsentti huolettomasti ja
reviskeli samalla rikki tuomen terttuja, jotka olivat suloisia kuin
ensi rakkauden tuoksu.
Majuritar jatkoi:
-- Entisaikaan kuultiin kertomuksia ylioppilaiden ja kisällien
välisistä tappeluista. Mutta, hyvä herrasväki, nyt ei ole enää mitään
turvaa, kun ylioppilaat hätyyttävät sotaväkeä.
-- Saattaahan sotaväki hankkia itselleen suojelusvartioksi
ylioppilaita, huomautti kamreeri hieman pisteliäästi.
Amelie Ewers kuuli kamreerin sanat apilaita etsiessään ja rupesi
puolustamaan ylioppilaita niin lämpimästi, että voitti luontaisen
ujoutensa. -- Antakaa anteeksi, sanoi hän, -- eihän ole mitään
todistusta, että ylioppilaat olisivat hätyyttäneet vartijoita. Minä
kuulin sanottavan, että ylioppilaat lauloivat Pitkälläsillalla ja että
vartijat ahdistivat heitä sen tähden. Se on ehdottomasti liikaa niin
vähäpätöisestä rikoksesta; se on väärin, se on raakaa. Hätyyttää toista
sentähden, että hän laulaa! Moni matkustaisi kymmeniä penikulmia
saadakseen kuulla kaunista ylioppilaslaulua, ja täällä hätyytetään
laulajia! Minä en sitä koskaan kärsisi, jos olisin ylioppilas.
-- Mutta on kielletty laulamasta kadulla, vastasi sotaneuvos, joka
tunsi asetukset.
-- Pitkäsilta ei ole mikään katu, uskalsi Amelie vastustaa punastuen
korviaan myöten.
-- Pitkäsilta on kaupungin tullisalpojen sisäpuolella, selitti
sotaneuvos itsepäisesti tulkiten lakia aivan kirjaimen mukaan.
Amelie aikoi vastata, mutta kun hän katsahti tädin pelästyneisiin
kasvoihin, jähmettyivät sanat samassa hetkessä hänen huulilleen. Hän
oli vaiti, mutta tunsi mielessään nuoruuden hehkuvaa suuttumusta
tehdystä vääryydestä ja etsi etsimistään apilaita. Se onnistui alussa
huonosti, sillä kostea kaste oli noussut sydämestä silmäluomien alle ja
himmensi etsivän katsetta. Sattumalta olivat seuraan kuuluvat
ylioppilaat poissa mäellä. Heistä ei kukaan kuullut, miten
sankarillisesti puolustettiin asiaa, joka koski niin likeisesti heitä
ja jonka yleinen mielipide oli tuominnut. Jos he olisivat kuulleet sen,
olisi Amelie Ewers ehkä päässyt seppeleensitojaksi 1836:n
maisterinvihkiäisiin.
Ainoastaan Vinsentti Ek oli syrjästä kuullut keskustelun. Kun Amelie
taas tuli lähemmä, meni Vinsentti hänen luoksensa ikäänkuin aikoen
sanoa jotakin, puristi ääneti hänen kättään, kääntyi sitten äkisti ja
meni nopein askelin maantielle päin.
-- Vinsentti! huusi nuori tyttö, mutta Vinsentti ei enää kuullut.
-- Odotahan nyt, odota! huusi hän uudestaan kovemmin. -- Tulepas
katsomaan, miten hyvä etsijä minä olin! Vinsentti ... minä löysin
_seitsenlehtisen_, ja se on sinun onneksesi ... jos se ollenkaan on
onneksi, lisäsi hän hitaasti ja niin hiljaa, että vain kaksi
kukoistavaa pihlajaa sen kuuli.