Kello lienee ollut kahden ja kolmen välillä aamulla, kun ylioppilaat
harventunein rivein lähtivät Säästöpankista palaamaan kaupunkiin. Se
paluumatka ei suinkaan ollut suora, sillä se kävi aivan päinvastaiseen
suuntaan kuin lyhyin kaupunkiin vievä tie. Jotkut ehdottivat, että
pitäisi odottaa auringon nousua "Viheriän huvilan" luona, ja ehdotus
hyväksyttiin hyväksymishuudoilla.
Viheriä huvila oli pieni yksikerroksinen talo Töölönlahden pohjoisella
rannalla, vastapäätä Kaisanientä ja ihan sen paikan vieressä, josta
rautatie nyt kulkee halki vuoren, ennen penkereelle tulemistaan. Talo
on siinä vielä tänäkin päivänä; sen vaiheet ovat olleet hyvinkin
kirjavat, mutta aikana, missä kertomuksemme liikkuu, se oli
suosituimpia kaupungin ulkopuolella olevia ravintoloita tai huviloita,
ja sieltä voikin, jollei seura ollut erittäin suuri tai vaatelias,
jotenkin varmasti toivoa saavansa pehmeitä munia, pihvipaistia,
viilipiimää, lasin viiniä tai kupin keskinkertaisen hyvää kahvia.
Sinne saavuttuaan öiset kulkijat jyrisyttivät jokseenkin säälimättä
ovea, ja pitkän keskustelun perästä heille luvattiin kahvia. Sitä
odotellessa kiivettiin vuorelle ja nautittiin kauniista näköalasta.
Sumparnin saaren tornihuvimajaa lukuunottamatta ei silloin ollutkaan
toista niin kaunista paikkaa Helsingin ympäristössä. Vuoren juurella
laajeni päivään päin Töölönlahden vesikuvastin ja sen kirkkaan pinnan
toisella puolen mitä kauneimpana, vihreän ja valkoisen vaihtelevana
kaupunki lahden kaarrelmien takana. Korkealle niiden yli kohosivat
silloin ensi kertaa Nikolainkirkon tornit sinistä aamutaivasta vasten,
ja loitoimpana etelässä kimmelsi meri Ulrikanvuorella olevan
tähtitornin kolmen huipun takana.
Tuo kuva oli kohta saava omituisen, ihmeellisen loiston, jota kuitenkin
vain harvat Helsingin asukkaat ovat omin silmin nähneet, sillä sitä ei
koskaan nähdä muihin aikoihin vuorokaudesta kuin juuri silloin, kun
kaupunki nukkuu suloisinta untaan, kello kahden ja kolmen välillä
aamuisin, ja silloinkin ainoastaan vähän aikaa vuodesta, kesäkuun
alussa ja keskipalkoilla. Aurinko nousee silloin vuorien takaa
pohjoiskoillisesta, niin ettei sitä itseään näy vuorelle, mutta sitä
paremmin sen heijastus. Jo kauan ennenkuin aavistaakaan sen nousseen,
alkavat sen ensimmäiset punaiset säteet kimallella kullatussa ristissä
ja pallossa ylinnä Nikolainkirkon tornin huipussa. Karkeloiden
laskeutuu sitten punahohto alemmaksi ylimmille tornin ikkunoille,
vaipuu yhä syvemmä ja levittää kummallisen sädekehän kahdentoista
apostolin[1] päiden ympärille. Vihdoin punaloiste ehtii kirkon muurin
ikkunoille, jotka hohtavat kuin tuli, ja samalla kertaa sädehtivät
kaukaisen, yhtä korkealla olevan tähtitornin ikkunat kuin tähdet
taivastaustaa vasten. Koko muu kaupunki on vielä puolihämärissä. Mutta
vähitellen laskeutuu loisto yhä alemma, mikäli aurinko nousee
taivaanrannasta, ja ikkuna toisensa jälkeen alkaa kaupungissa punertua
ja välkkyä, kunnes vihdoin tuhannet ikkunakuvastimet ovat pelkkänä
loimuna ja liekkinä ja yksin lahtikin hohtaa kuin aamuruskoon
upotettuna. Sellainen näky on liian kaunis kestääkseen kauan. Se
viehättää vain muutaman silmänräpäyksen, sillä kun aurinko pääsee
riittävän korkealle, sammuu loisto; mutta ne hetket ovat luonnon
kauneimpia -- kaksin verroin kauniimpia, koska ne ovat niin
salaperäisiä, niin vähän tunnettuja, niin harvoin nähtyjä, harvoin
ymmärrettyjä, kun useimmat nukkuvat niiden ajan aavistamatta, että
sellaista näkyä on olemassakaan.
Nuorukaisiin vaikutti kuva eri lailla. Muutamat olivat uupuneet päivän
taistelun vaivoista ja nukkuivat tai torkkuivat kahvia odotellessaan
pitkänään kalliolla. Toiset kiistelivät tutkintotodistuksistaan
pitämättä suuresti lukua näyn ihanuudesta. Pasha ehdotti, että
laulettaisiin "Kaksi konnaa tuumaili". Antepenultimus tutkiskeli
kasveja; Alonzo itki ja luki ääneensä Stagneliusta; Severin Björck oli
valinnut häiritsemättömän paikan ja piirusti maisemaa. Widefeltit
menivät lahteen uimaan; toiset olivat ihmetyksen valtaamina, mutta
Renius katsoi tuon tuostakin kelloaan ratkaistakseen valo-opillisen
kysymyksen ja määrätäkseen, kuinka kauan ilmiö vielä kestäisi.
Ainoastaan Vinsentti Aallonhalkojaa ei näkynyt. Hänen oli nähty
yksinään lähtevän vuorta ylös, eikä hän palannut.
Hetken kuluttua lähti Severin Björck, jota nimitettiin Hiireksi,
etsimään häntä kallioiden keskeltä.
Severin tunsi ystävänsä lapsuuden ajoista. Aina hän oli etsinyt
korkeimman puun metsästä, jyrkimmän kallion syvimmän kuilun; miksipä ei
hän olisi tälläkin kertaa seurannut luonnettaan? Korkein vuoren huippu
Helsingin pohjoispuolella on vanhastaan nimeltään "Vartiovuori",[2]
asukkailla kun oli muinaisina sota-aikoina tapana polttaa siinä
vartiotulia varoittaakseen naapurejaan, milloin vihollisten purjeita
alkoi näkyä kaukaa ulapalta. Paikka olikin siksi varsin sopiva, koska
siitä näki parhaiten koko niemimaan ja sitä ympäröivät kalliorannat
sekä niiden takaa levottoman, pauhaavan meren. Samalta vuoren huipulta
näkee vielä nytkin toisinaan iloisempien tulien valaisevan pilviä
sateisena juhannusyönä.
Sinne Severin Björck suuntasi kulkunsa, eikä se kulku helpoimpia ollut,
kun sai kavuta rotkojen yli, joissa siellä täällä juoksi pienoinen puro
tai maa muutoin oli vesiperäistä. Hän ei näistä vastuksista pelästynyt,
vaan kulki kulkemistaan nykyisen rautatien kohtaa seuraten ja sitten
osaksi sen alueen läpi, johon Helsinki myöhempinä aikoina on luonut
viheriän Eläintarhansa. Saavuttuaan Vartiovuoren juurelle hän näki sen
kukkulalla _kahden_ olennon kuvastuvan valoisaa aamutaivasta vasten.
Molemmat näyttivät ilmaperspektiivissä jättiläismäisiltä ja molemmat
olivat aamuruskon ympäröiminä. Mutta Severin tunsi ainoastaan toisen:
ystävänsä Vinsentin.
Seuraavana silmänräpäyksenä hänen astuessaan eteenpäin olennot
peittyivät ulkonevan kallion taa, ja kun Severin pääsi huipulle, löysi
hän ystävänsä yksin mietteisiin vaipuneena nojautumasta vuorenseinämää
vasten ja katselemasta merelle.
-- Kuka toinen seisoi äsken takanasi vuorella? kysyi Severin istuutuen
kiipeämisestään väsähtäneenä laholle männyn kannolle, joka oli säilynyt
niiltä ajoilta, jolloin kukkuloilla vielä kasvoi muhkeata metsää.
-- Toinenko? toisti Vinsentti hajamielisesti. Täällä ei ollut muita
kuin minä ... ja vuoret ja meri ja aamurusko, lisäsi hän, itse
hymyillen sellaista suuruuksien yhdistelyä.
-- Mutta minä näin selvästi miehen takanasi, jatkoi hänen ystävänsä.
-- En tiedä. Ehkä on Hevonen kompuroinut tänne pitkillä koivillaan
minun huomaamattani.
-- Ei, Hevonen se ei ollut eikä kukaan meistä. Sinä näytit suurelta,
Vinsentti.
-- Näytinkö? Tiedätkö, mitä juuri nyt ajattelin?
-- Sinä ajattelit olevasi vuorenpeikko tai jokin muu sellainen.
-- Näetkö tuota merta ja noita vuoria ja metsiä ja edessämme olevaa
kaupunkia? Eivätkö talot näytä pieniltä korttihuoneilta lehmusten ja
vaahterain keskessä? Jos minä olisin Suomen kuningas, rakentaisin
palatsini tähän, tälle vuorelle.
-- Minä kylväisin tähän mieluummin metsää ja tekisin kaikki vihreäksi.
Tämä erämaa on niin kolkko, ja kuitenkin se on aivan sen paikan
porttien edustalla, jota maamme nyt sanoo pääkaupungikseen. Tehkäämme
se ennemmin puutarhaksi, jossa kukat tuoksuvat ja lintuset laulavat
Suomen tulevaisuudesta.
-- Ei, Severin, ei, sellaisena se pysyköön kuin se nyt on. Nämä vuoret
sanovat silloin kerran meille, mitä me ennen olimme ja mitä meidän
täytyy olla, ellemme mieli eksyä itsestämme. Mutta tämä paikka ei ole
vielä kylliksi korkea: tähän tarvittaisiin torni!
-- Ja jos sinä rakentaisit tähän vuorilinnan, kuten saaliinhimoiset
ritarit ennen Reinin rannoille, niin saisit linnasi juurella nähdä
kurjia töllejä ja tallattuja vainioita, ja sinä yksin olisit suuri,
mutta kansasi olisi pieni.
-- Ei, minun kansani olisi suuri ja hallitsisi maailmaa. Nämä vuoret
olisivat yhtenä ainoana yhtäjaksoisena muurina ja niiden linnoitetut
käsivarret kurottuisivat kauas rannikon kalliosaarille. Siihen
syleilyyn sopisi maailman suurin linna, ja meillä olisi laivasto, niin
vahva, että sillä voisimme vallita merta. Tässä uhmaisimme kaikkia
vihollisiamme ja täältä lähtisimme uudistamaan Eurooppaa. Severin ...
jos minä olisin kuningas, olisi minun kansani pelkkiä sankareita!
Ja Vinsentin kasvot hehkuivat innostuksesta.
-- _Dabo tibi, quodcumque quaeris_,[3] kuului odottamatta ääni takaa,
ja ihan heidän vieressään seisoi pitkä, harmaahiuksinen sotilas, joka
muutamia tunteja ennen oli katsellut kiven heittoa Kaisaniemen
rannalla.
Vasten tahtoaan tunsivat nuorukaiset väristyksen ruumiissaan. Heistä
tuntui kuin he olisivat seisseet siinä niinkuin maailman vapahtaja
muinoin pyhän maan vuorella, ja kiusaaja olisi tullut heidän luokseen
ja sanonut samat sanat, jotka se vielä tänäänkin kuiskaa maan julkealle
kunnianhimolle: "kaiken tämän annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja
kumarrat minua".
Ei kumpikaan saanut sanaakaan vastatuksi.
-- _Dabo tibi quodcumque quaeris_, toisti muukalainen. _Rex eris, et
dominabis mundum_.[4]
Niin sanoen hän pani Vinsentin käteen pienen, kilpikonnan kuoresta
tehdyn rasian, laski äänetönnä laihan, jäntehikkään kätensä hänen
päänsä päälle ja poistui verkkaisin askelin ennenkuin ystävykset vielä
ehtivät senkään verran tointua, että olisivat puhutelleet häntä tai
lähteneet hänen jälkeensä.
Kello löi aamun neljännen tunnin.