Kaisaniemen niemeke ja vihreät puistot jäivät tyhjiksi ja autioiksi.
Töölön taa laskeneen auringon viivähtävä kajastus levitti lempeän
puolipunansa kasteisille kunnaille ja tyynelle lahdelle, jossa pihlajat
ja tuomet kuvastelivat valkoisia kukkiansa. Yö tuoksui ja säteili.
Kaikki oli hiljaista, rauhallista, kukkaista ja vihreätä. Vain
laulurastas lauloi männyn tummahtavalla oksalla, ja kaukaa kuului
hiljaista, tasaista airojen loiskinaa veneestä, joka toisella puolen
Pitkääsiltaa souti kaupunkiin.
Luonto uneksi kaunista, lapsellista kevätuntaan pohjolassa. Kellä oli
sydäntä häiritä sen rauhaa? Tuo kaunis seutu on ehkä monestikin
kaivannut aikaa, jolloin pienoinen hökkelikaupunki kohosi sen
lähistöllä ja vain iltaisin soutavan kalastajan airot karkoittivat
joutsenia sen kirkkailta vesikuvastimilta.
Pallot alkoivat taas pyöriä Säästöpankissa ja sekoittaa jyrinäänsä
lauluun, joka alussa kaikui raikkaasti ja soinnukkaasti. Haeffnerin ja
Nordblomin Upsalan-laulut olivat siihen aikaan muodissa. Vuorien kaiku
toisteli ilkkuen:
Viikinkivaarat, muinaiset lehdot,
Vuoret, te turvaajat vapauden!
"Svealaiset muinaiset" kajahteli ja sitten taas "Yl'oppilas, jos nimen
sen...!" "Viel' ajan kolkon aaltoloilla" -- "Maamme"-laulusta ei vielä
ollut mitään tietoa. Mutta iloisesti nousi laulu "Ilmojen kautta,
lintujen teitä", taas heti sen jälkeen tunteellisesti huudahtaakseen:
"Tyttö kaunis, sanakin vain suo mun kerran kysyä!" Vihdoin syöksyi
laulu yhä huimempana ohjat valtoinaan "Isä Bergströmin" helkkyvälle
tielle. Bellmanilla oli monta ihailijaa. Rypälemehun vaikuttaessa
sattui, että "Veljet ne välistä eksyivätkin", ja malja loppui ahnaaseen
toivomukseen: "Oisipa meillä nyt, veikot, viiniä Unkarin"...
Suomalainen kansanlaulu puhutteli siihen aikaan sydäntä enimmäkseen
kolmella sävelellä: "Minun kultani", "Mistäs tulet?" ja "Minä seison"
-- se ei vielä tiennyt, että "kerran laulu synnyinmaan korkeemman kaiun
saa". Mutta olipa sentään jo uudempiakin lauluja, Suomen luonnon omasta
sydämestä helähtäneitä, jotka yksinkertaisin, kaunein, surumielisin
sävelin kertoivat kotimaansa luonteensävystä. Fredrik Ehrströmin laulut
olivat silloin uusia, ne tulivat tutuiksi ja rakkaiksi laajalti ympäri
Suomea. Joutsen lensi "kesäisen illan kullasta". Lähteen partaalla
istui nuorukainen katsellen "kuin pilven varjot vaeltavat", samalla
kuin elämän ja Nicanderin "laine" loiskui "ylemmä santaan" ja nuoret
sydämet heltyivät sävelien lempeästä lämmöstä.
Eräs nuorukaisista oli eronnut pauhaavasta riemusta ja istui yksinään
rannalla. Se oli Lambert Severin Björck. Hän viihtyi paremmin ulkona
luonnon rauhallisessa yksinäisyydessä ja istui vaipuneena katselemaan
yön hohtoa välkkyvällä lahdella. Hän luuli, etteivät toiset häntä
muistaisi eivätkä huomaisi, ja se teki hänet onnelliseksi.
Mutta takaa kuului kohta ripeitä, kahisevia askelia kivikosta, ja hänen
vieressään seisoi Vinsentti.
-- Tule! sanoi ystävä ja löi Severiniä lujasti olkapäälle. -- Minä
etsin sinua sisältä: siellä tehdään juuri veljesliittoa.
-- Anna minun olla rauhassa! vastasi Severin tyytymättömänä, kun hänet
siten herätettiin haaveksivista unelmistaan. Se oli vain karitsan
suuttumusta, jonka Vinsentti tunsi jo vanhastaan.
-- En -- sanoi Aallonhalkoja -- nyt täytyy sinun tulla. Ensin joimme
veljenmaljat koko joukko. Sitten panimme kätemme ristiksi maljan päälle
ja vannoimme kokoontuvamme tänne samaan paikkaan viidenkolmatta vuoden
päästä, 9:ntena päivänä kesäkuuta 1860, kaikki, jotka meistä
seitsemästä silloin vielä elävät. Silloin kerromme toisillemme, mitä
olemme tehneet Suomen hyväksi, ja silloin juomme uusien aikojen
vaahtoavan maljan. Tule, Severin, tule!
Severin nousi.
-- Ja mitä olemme sitten viidenkolmatta vuoden perästä tehneet? toisti
hän miettiväisenä.
-- Kysy, mitä _emme_ ole tehneet! vastasi Vinsentti loistavin katsein.
-- Tule, Severin, vannokaamme ... elää tai kuolla, samapa se, mutta
vannokaamme, ettemme elä kunniatta emmekä kuole suuretta urotyöttä!
Emmekö ole ylioppilaita?
-- Vinsentti, jos tulee sota, valloitat sinä koko pohjolan.
-- Sano maailman! Ja jos tulee rauha, olet sinä vievä kansamme ajan
kirkkaimpaan valoon.
-- Sinun sankarisi oli aina Hannibal. Sinun nimesi on loistava
historiassa niinkuin hänen.
-- Ja sinä, Severin, voit valita joko Aristideen, Petrarcan, Newtonin
tai Humboldtin.
-- Tehkäämme liitto keskenämme...
-- Elossa ja kuolossa, Severin! Tule!
Ystävykset astuivat saliin. Matala huone oli täynnä savua ja punssin
höyryä, mutta tuollaisessakin sumuisessa, päihdyttävässä, Severinin
hienotuntoisista aistimista vastenmielisessä ilmassa, pilanteon ja
hälinän keskellä, leimahti toisinaan jalojen, ylevänsuurten ajatusten
salamoita, rohkeita, elämälle ja tulevaisuudelle annettuja
taisteluvaatimuksia, ylpeitä, voitosta varmoja mietteitä tulevista
kunnian ja onnen päivistä. Vanhemman iän kylmä elämänviisaus katsahtaa
usein halveksien noihin nuoruuden unelmiin. Ja kuitenkin on varma, että
nuorukainen, joka ei ala maailman valloittamisella, ei ole sitten
mieheksi vartuttuaan voittava edes korttakaan isänmaastaan.
Alonzo oli paitsi ryöväriromaaneja tutkinut uutterasti myöskin pohjolan
sankarisatuja. Hän se, seisoen pöydällä, josta hän oli potkinut pois
kumppaniensa lakit, oli ensin ehdottanut, että muinaisten viikinkien
tavoin juotaisiin lupauksen malja, jonka tulisi samana päivänä
viidenkolmatta vuoden kuluttua olla lunastettuna -- elossa tai
kuolleena ollen, kuten hän mahtavin teatterimaisin kädenliikkein
vakuutti. Mitä häneen, Alonzoon, itseensä tuli, lupasi hän
arvonmukaisesti laulaa ystäviensä tulevat urotyöt. Hän vakuutti
voittavansa Homeroksen, sepittävänsä Iliadin, jommoista ei maailma ole
kuullut, laulavansa...
-- Jerusalemin hävityksen, puuttui puolinukuksissa puheeseen eräs
kaatunut sankari, joka jossakin salin nurkassa heräsi kuullessaan
klassillisen Homeros-nimen.
-- Ei, poliisikamarin! sanoi joku toinen. Poliisikamaria katsoi silloin
monikin jonkinmoiseksi Pandoran rasiaksi, josta kaikki pahuus virtaili
viattomaan maailmaan.
-- Hyvät herrat! -- jatkoi Alonzo säikkymättä -- minä laulan ensiksi
Antepenultimuksesta ja kehoitan häntä vannomaan valansa tämän maljan
nimessä. Ganymedes, täytä hänen lasinsa reunoja myöten jumalten
juomalla!
Antepenultimus tuotiin esiin, väännettiin ylös tuolille; maljan ääressä
hän vakuutti, vähän ensin vastusteltuaan, koettavansa parastaan eikä
aikovansa uupua ennenkuin tulisi sen koulun rehtoriksi, josta hän juuri
oli päässyt.
-- Se on liian vähän! muistuttivat muutamat. Sano arkkipiispaksi!
-- Ei, sanoivat toiset, kreikankielen professoriksi. Viidenkolmatta
vuoden päästä on Antepenultimus opettanut kaikki torpparit lukemaan
kreikkaa.
-- Se on oleva Tussen urotyö, jatkoi Alonzo, kun hän ensin sananvuoroa
vaatiessaan oli tömisyttänyt rikki viimeisen lakkiparan, joka sattui
olemaan hänen rautakorkoisten saappaittensa alla. -- Missä on Tusse?
Ganymedes, kaada hänelle jumaljuomaa!
Tusse ymmärsi väärin urotyön, joka oli tullut hänen osakseen. Kovan
kiistan perästä hänet laahattiin esiin ja nostettiin riemutuolille,
juoma meni hänelle väärään kurkkuun ja suurella vaivalla saatiin hänet
rykimällä vastaamaan, että hän tahtoi kääntää koko kreikkalaisen
kirkon, mutta vaati palkinnoksi Ulvilaa tai Isoakyröä, jotka kumpikin
olivat maamme suurimpia kirkkoherrakuntia.
-- Liian vaatimatonta! muistuttivat ympärilläolijat.
Sitten oli punatukkaisen Hesekielin tai koulunimeltään "Hevosen" vuoro.
Raamatullisesta ristimänimestään huolimatta hän oli päättänyt ruveta
maanmittarin maailmalliseen toimeen. Muut urotyöt kuin isot jaot olivat
ulkopuolella hänen näköpiiriään; hän oli siis vaiti, kunnes lupaus
saatiin hänen huulilleen.
-- Hevonen vetää Suomen rajat Vienanmereen asti, sanoi Aallonhalkoja
ollen aina suurenmoinen niin leikkiä kuin tottakin puhuessaan.
-- Niin, kun maa ensin on haljennut Rajajoella, huomautti samaan tapaan
Emil Widefelt.
-- Ei, kuulkaahan -- vastasi Hevonen huolissaan -- eiköhän riittäisi,
jos ojittaisin kuivaksi Saimaan?
-- Häpeä, mies! tiuskaisi julmistuneena eräs joukossa oleva savolainen.
-- Pasha! Pasha!
Pasha, joka ei ollutkaan mikään turhanujo, oli paikalla valmis,
tyhjensi lasinsa ja vakuutti, että hän sinä syksynä suorittaisi pienen
kameraalitutkintonsa.
Niin uljas lupaus herätti kohtuullista kummastusta, mutta myöskin
vastustusta. Muistutettiin ja syystä kyllä, että viidessäkolmatta
vuodessa pitäisi ehtiä vähän pitemmällekin.
-- No, no -- jatkoi Pasha ujostelematta -- no, niinpä minä tulen Suomen
pankin johtajaksi ja maksan kaikkien iloisten ylioppilaitten velat,
muutamasta turkkilaisesta satraapista alkaen...
-- Hyvä, Pasha; lupaa enemmän, lupaa enemmän kuin pankinjohtaja!
-- Hyvät herrat -- jatkoi puhuja riemutuoliltaan, oivallisesti matkien
erästä tunnettua nahkuria, joka aina napsautti sormillaan vatsaansa ja
vähää ennen oli ahdistanut muutamia ylioppilaita maksamattomasta
vuokrasta -- velkojen maksaminen on hyvin arveluttava asia.
Ajatelkaahan, ei kukaan ota niin hartaasti osaa meidän myötä- ja
vastoinkäymisiimme kuin karhumme. Ja minäkö murhaisin uskollisimmat
ystävämme! Mitä minä sanoinkaan? Että maksaisin kaikkien iloisten
ylioppilaiden velat? Ei, hyvät herrat, minä en ole mikään murhamies,
minä en aio syöstä yliopistoa niin syvän kadotuksen partaalle. Minä
tahdon vielä edelleenkin lisätä sitä kunnioitettavaa nelijalkaista
sukua, joka on meidän luonnollinen liittolaisemme -- minä patoan
kuivaksi Töölön lahden, teen kuohuvaksi viinimaljaksi sen avaran
helman, panen linjalaivan täyteen ylioppilaita ja purjehdin
kunnialaukauksien paukkuessa kumoon keskelle maljaa...
Kun puhujaa oli palkittu kaikuvilla hyväksymishuudoilla, alettiin
vaatia Hiirtä esiin. Mutta Hiiri, jota punssi ja tupakansavu eivät
miellyttäneet, oli taaskin kadonnut eikä ollut pyydystettävissä
missään. Vinsentti astui sen sijaan vastaamaan ystävänsä puolesta. Hän
oli sellaisessa hillitsemättömässä, uhmailevassa mielentilassa, joka
uhkuu paisuvan, tarkoitustaan etsivän voiman tietoisuudesta. Hän
hyppäsi ylös puhujapöydälle -- jolta Alonzo oli korjautunut lattialle,
kun huomasi Pashan vieneen voiton hänestä -- vaati hiljaisuutta ja
huusi:
-- Antakaa tilaa Hiirelle tulevain aikojen metsästysmailla! Kun
nykyajan kotkat ovat muuttuneet variksiksi ja kun nykyajan norsut
hiipivät kuin pienet rotat koloihinsa...
-- Siinä sait sinä, kuiskasi Pasha ja töykkäsi Hevosta kylkeen.
-- ... silloin on pieni hiiri, joka nyt pysyy piilossa pensaan takana,
kasvanut vuoreksi...
-- _Parturiunt montes_, vuoret synnyttävät ... pisti joku väliin.
-- Ole vaiti, kun _hän_ puhuu! tiuskaisi toinen.
-- ... silloin on se pieni hiiri karjuva niin että kuuluu ympäri koko
Euroopan. Minä lupaan hänen puolestaan, joka ei viitsi luvata mitään,
koska hän pitää enemmän kuin me kaikki muut, että hän on kerran oleva
Suomessa mitä Kaarle Linné oli Ruotsissa, tieteen kuningas ja kaikkien
aikojen loistava johtotähti.
Seura Aallonhalkojan ympärillä oli käynyt hiljaiseksi. Tuossakin
päihdyttävässä punssin ja savun ilmakehässä iskivät suuret ajatukset
kuin salamat nuorukaisten sydämiin. Sameat katseet ja puolivillit, jopa
usein raa'at ja hillitsemättömät pojatkin, jotka äsken olivat päässeet
koulupatukan vallasta suinpäin vapauteen, tunsivat kuitenkin korkean,
jalon tarkoitusperän voiman, tarkoitusperän, jonka vuoksi kannattaa
elää ja taistella. Mutta se vaikutelma kesti vain muutaman sekunnin.
Hetken kohiseva laine kuohahti taas yli reunojensa ja olisi uudelleen
haudannut kaikki maljan höyryihin, jollei joku olisi kysäissyt:
-- Ja mitä sinä itse lupaat, Aallonhalkoja?
-- Minä -- sanoi Vinsentti seisten kuin kuningas korkealla
istuimellaan, kädet ristissä ja silmät säihkyvinä -- minä lupaan tulla
kansantribuuniksi. On niin paljon pahaa, ja se on juuriaan myöten
hävitettävä -- on niin paljon viheliäistä, sorrettua, unohdettua,
tomuun tallattua, ja se on nostettava. Minä tiedän kansan, joka nyt on
niin surkean pieni, mutta joka kerran on tuleva jättiläissuureksi --
minä rupean sen tribuuniksi, puoltajaksi, minusta on tuleva Tiberius
Gracchus, ja vaikka minulla ei ole Roomaa jalkojeni juuressa, niin
onhan minulla maailma; toinen niistä ei liene toista huonompi. Kuka
lähtee kanssani? Toverit, viidenkolmatta vuoden kuluttua... Ken tulee
kanssani?
Sekava hälinä oli vastauksena tuohon arveluttavaan kysymykseen.
Eläköönhuudot kaikuivat, lasit lyötiin murskaksi lattiaan, ja niin
vahvistettiin yhteinen, kaikkea maailman pahaa vastaan suunnattava
sotaretki. Vinsentti Aallonhalkoja hyppäsi alas väliaikaiselta
valtaistuimeltaan, irroittautui toverien syleilyistä ja riensi
lasipalasien ja lattialle virranneen punssin yli vapaaseen ilmaan.
Sieltä hän löysi Severin Björckin venelaiturin luota katselemasta veden
kauniita varjoja ja keväisen yön kajastusta.
-- Severin -- sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti -- ellen olisi se mikä
olen, tahtoisin olla sinuna.
-- Siinä kaupassa joutuisit tappiolle, Vinsentti.
-- Enpä tiedä. Ehkä. On sittenkin suloista hengittää puhdasta ilmaa.
-- Ja olla vapaa.
-- Niin, vapaa, vapaa! Minussa on vielä paljon epäselvää. Mitähän
sanomme toisillemme viidenkolmatta vuoden kuluttua?
Samassa kuului Pashan ääni salin avoimesta ikkunasta:
-- Missä olet, Aallonhalkoja? Tules, me huudamme sinut nyt Suomen
kuninkaaksi, ja Alonzo tahtoo kilvoitella kanssasi kruunusta.
-- Pasha ottaa asian omalla tavallaan, sanoi Vinsentti. Mutta tule,
Severin, antakaamme heidän nauraa! Taivaan ja maan nimessä, tunnenpa
itsessäni jotakin, kuin tahtoisin murskata vuoret käsissäni... Ja
ystävykset lähtivät yhdessä.