Iltana, jolloin Vinsentti Aallonhalkoja ui salmen yli Säästöpankin
puolelle seisoi kunnaalla mäntyjen takana kaksikin ryhmää katselemassa
nuorukaisten leikkiä. Loitommaksi hiekkakäytävälle seisahtui vanha
rouva, yllä vanhanaikuinen musta silkkiviitta, päässä ajan tapaan
leveäreunainen olkihattu, niitä hattuja, jotka nyt herättävät suurta
riemua, kun niitä löydetään romukätköistä tai käytetään pilapukuina.
Hänen vieressään oli nuori, hyvän ja miellyttävän näköinen valkoverinen
tyttö, pieneksi käynyt ruudukas pumpulipuku yllä, leveäreunainen hattu
päässä hänelläkin ja hyvin pieni valkoinen päivänvarjo kädessä.
Molemmat näyttivät pelkäävän, että heidät huomattaisiin, ja jatkoivat
kävelyään heti, kun nuorukaisten katseet kääntyivät heihin päin; mutta
milloin he luulivat olevansa niiltä turvassa, pysähtyivät he ja
tarkastelivat salaa rannalla olevaa seuraa.
Lähempänä ja ylinnä kunnaalla, jonka rinteessä on vanha jääkellari,
seisoi kaksi muuta henkilöä, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kuuluvan
samaan seuraan kuin edelliset. Vanhempi heistä oli pitkä, laiha herra,
noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli yllä venäläisen
meriväen univormu, josta näki hänen kuuluvan korkeampaan päällystöön,
ja upseerilakin alta välkkyivät mustat, vähän harmahtavat hiukset.
Hänen kaarevan kotkannenänsä yläpuolella säkenöi musta silmä, toinen
niistä oli sokea; pitkät, harmaat viikset ja viitta, joka puoleksi
peitti univormun, tekivät hänet vielä enemmän ylpeän, käskevän sotilaan
näköiseksi.
Hänen vieressään seisoi nuorempi, kolmenkymmenen tai viidenneljättä
vuoden vanha mies, yllä kummallinen, outo puku, missä sinistä
samettitakkia koristivat kultanauhat; hän oli lyhyenläntä, mustaverinen
ja kalpea; silmät olivat ruskeat, vilkkaat ja aina liikkeessä. Siitä
tavasta, millä hän vastasi upseerin kysymyksiin, saattoi arvata hänet
palvelijaksi tai ainakin alempiarvoiseksi. Molemmat olivat nähtävästi
muukalaisia ja seisoivat siinä näköjään välinpitämättöminä katsellen
kaunista seutua, mutta seurasivat kuitenkin tarkasti nuorukaisten
liikkeitä, pysyen vain kylliksi kaukana, jotteivät herättäisi huomiota.
Kenties he tiesivät, ettei mikään saa nuorten verta niin helposti
kuohuksiin kuin pieninkin vakoilemisen epäluulo. Ja siihen aikaan oli
kyllä tarpeeksi epäilyttäviä huhuja, joiden suhteen etenkin ylioppilaat
olivat sangen arkatuntoisia.
-- Lähtekäämme nyt, täti! sanoi nuori tyttö seuralaiselleen. -- Minä
pelkään, että he näkevät meidät, ja tuo pitkä herra tuolla näyttää niin
kummalliselta. Näettekö, täti, miten hän tarkastelee heitä? Minä kuulin
hänen äsken, kun hän meni ohitsemme, puhuvan jotain vierasta kieltä,
jota en ole koskaan ennen kuullut.
-- Se oli venäjää, vastasi vanha rouva hajamielisesti ja yhä vain
katsellen rannalla olevia ylioppilaita.
-- Ei, täti, se ei ollut venäjää, ei ranskaa, ei saksaa eikä englantia;
se oli pikemmin suomen kaltaista, mutta ei se ollut suomeakaan. Olisipa
hauskaa tietää, mitä kieltä se oli.
-- Saa nähdä vain, niin kyllä tuo vielä hukuttaa itsensä, tuo
ymmärtämätön poika! torui täti kuuntelematta tytön puhetta ja astui
ilmeisesti levottomana pari askelta eteenpäin, kun Vinsentti hyppäsi
veteen.
-- Ettekö tiedä, täti, että he sanovat häntä Aallonhalkojaksi! virkkoi
tyttö lapsellisen luottavasti.
-- Juuri sentähden, rakas lapsi, juuri sentähden. Huimapää hän on, ja
mitä pahimpia. Tuo ei käy hyvin. He viekoittelevat häntä ja saattavat
hänet turmioon. Ja mitä sanoisi hänen kasvatusisänsä, jos minä antaisin
pojan hukkua ihan silmieni edessä?
-- Hyvä täti, onhan Severin siellä!
-- Niin, Jumala siunatkoon häntä. Jospa kaikki pojat olisivat Severinin
kaltaisia! Mutta hän ei voi pelastaa edes hiirtäkään.
-- Oh, hiiren hän aina saa pelastetuksi! huudahti tyttö nauraen. Mutta
nyt on Vinsentti toisella rannalla.
Molemmat muukalaiset menivät lähemmä rantatöyryä, seurasivat
katseillaan uijaa ja puhuivat vilkkaasti omalla kielellänsä, joka oli
herättänyt tytön kummastusta. Täytyi antaa hänelle anteeksi, ettei hän
sitä ymmärtänyt, sillä se oli uuskreikkaa. Monta kreikkalaista palveli
siihen aikaan Venäjän sotalaivastossa; useinkin näki heitä ja muita
itämaalaisia ilmestyvän Helsinkiin, mutta he puhuivat enimmäkseen
venäjää.
-- Hän se on! sanoi lyhyempi mies.
-- Oletko varma siitä? kysyi vanha meriupseeri.
-- Niin varma kuin siitä, että olen äitini poika. Sano minua
uskottomaksi koiraksi ja heitä korvani Ibrahimin jalkojen juureen, jos
tällä kertaa olen erehtynyt.
-- Todista!
-- Minä seurasin jälkiä aina sieltä -- tiedäthän -- Simferopolin
kautta Moskovaan -- Moskovasta Pietariin -- Pietarista tänne --
Helsingistä ------iin -- sieltä taas takaisin tänne. Minä tiedän
kaiken: millainen risti hänellä on rinnassaan, millainen arpi
vasemmassa ohimossa, millaisen säikkymättömän rohkeuden hän on perinyt;
kaikki on ihan niinkuin vanha Stefano kertoi. Myy minut orjaksi, herra,
tai ota pääni; mutta minä sanon: se on hän!
-- Hyvä. Minä uskon. Nuo kymmenen tuhatta piasteria taitavat joutua
omaksesi.
-- Minä olen varma siitä. Mutta mitä teidän jaloutenne aikoo tehdä?
-- Mitä minun tulee. Mene asuntoosi äläkä odota minua ennenkuin
aamupuoleen.
-- Mutta teidän jaloutenne ei osaa kieltä. Minun apuni saattaisi olla
tarpeen.
-- Minä puhun latinaa. Mene, sanon minä.
Lyhyempi mies kosketti kädellään rintaansa, kumarsi ja meni. Vanha
upseeri lähti rantatietä kasvitieteelliseen puutarhaan päin ja katosi
kohta näkyvistä lehmuksien ja tammien taa.
Sillä välin tehtiin äsken kerrottu riemuretki takaisin Säästöpankin
rannalle. Heti kun vanha täti oli nähnyt, että hänen huoltensa kohde
oli ainakin päässyt terveenä maalle, lähti hän suojatteineen pois,
itsekseen huokaillen, mitä kaikkia vaaroja ja villityksiä nuori
ylioppilas parka saa kokea tässä pahassa maailmassa.