Ilta oli ihana, ilma puhdas, raitis, taivas kirkas, järvi sininen,
kaikki lehdot suloisen viehkeät nuoruutensa hennossa vehreydessä.
Kukkulalla olevat nuorukaiset hengittivät vapauden ilmaa ja nauttivat
kevään ihanuudesta, kukin luonteensa mukaan. Muutamat lepäilivät
huolimattomasti pitkänään pehmeällä nurmikolla, silmät puoleksi
ummessa, hengitellen pihlajien tuoksua. Toiset puhaltelivat samassa
asennossa verkalleen keveitä savupilviä, jotka ohenivat vaalean
harmaiksi renkaiksi ja hajosivat kirkkaaseen illan ilmaan. Muutamat
vetivät väkikarttua, "taittoivat kättä" tai heittivät keihästä kuin
Iliadin Hektor, Akilles, Diomedes ja Ajas. Muutamat osoittivat taitoaan
hyppäämällä hajasäärin "Hevosen" kyyryselän yli, samalla kun toiset,
jotka sillä välin hoitivat pulloja, tyhjensivät vähitellen runsaan
osansa niiden sisällyksestä.
Se sukupolvi oli vahvempi voimiltaan ja karaistuneempi kuin nykyinen.
Tosin vetivät silloiset vanhukset samaa virttä kuin Nestor kolme
tuhatta vuotta ennen Troian muurien edustalla ja sanoivat neljässä
ensimmäisessä, vuosina 1832, 1833, 1834 ja 1836 Helsingissä vietetyssä
kevätjuhlassa, että silloiset ylioppilaat olivat paljoa huonompia kuin
entiset Turun pojat sellaisissa ritarillisissa leikeissä kuin korkean
kopin lyömisessä ja kumppanien keinuvien käsivarsien aalloilla
uimisessa. Mutta vuoden 1848:n kevätjuhlassa olivat ne temput jo siihen
määrään joutuneet käytännöstä, että vanhukset, jotka olivat olleet
Helsingin ensimmäisinä ylioppilaina, saivat vuorostaan syytä valittaa
aikojen rappiota. Myöhempi sukupolvi on saanut nähdä voimistelua ja
voimisteluyhdistyksiä, mutta suurin osa kaivannee suuresti käsien ja
selän oikomista asevelvollisuuden koulussa.
Muutamat puiston nuorukaisista viskelivät rannalla kiviä ja iloitsivat,
kun ne putosivat kauas selälle "umpilukkoon". Tusse sai jäntevällä
kädellään heitetyksi yli puolivälin leveätä salmea "Säästöpankkiin"
päin ja kehoitti toisia tekemään samoin, jos pystyisivät siihen. Kuusi
tai seitsemän koetti, muutamat saivat puoliväliin, toiset vähän
loitommalle, mutta ei kukaan niin etäälle kuin Tusse. Hiirikin teki
heikon kokeen hennolla kädellään, mutta se onnistui niin huonosti, että
kivi kauniisti pudota loiskahti veteen kahdenkymmenen kyynärän päähän
rannasta.
"Oi Kambyses, eivät jumalatkaan olisi tehneet sitä paremmin", huudahti
Pasha, joka oli juonut oman punssiosansa kukkuramitalla ja muisti
vielä hyvin yleisen historian toissapäivänä suorittamastaan
ylioppilastutkinnosta.
Toverit nauroivat; mutta se suututti Vinsentti Aallonhalkojaa. Mitään
virkkamatta hän otti liivintaskusta yhden senaikuisia suuria venäläisiä
kymmenkopeekan rahoja, tarjosi sitä Björckille ja kuiskasi:
-- Heitä rahalla, mutta pidä käsi alempana ja heilauta kaarevasti
alaspäin -- ei kaarta ylöspäin, ymmärrätkö; se ei liitele... Kas niin,
koetas!
-- En -- sanoi Lambert Severin Björck, liikanimeltä Hiiri -- viskaa
sinä minun sijastani; sinä voit heittää kahdenkin puolesta.
Vinsentti epäröi. Heittämään astui sitten kaksi veljestä, Widefeltejä
nimeltään, molemmat rivakoita, komeita nuorukaisia. Kummankin kivet
putosivat melkein samaan paikkaan ja niin liki pisintä heittoa, että
voittoa voitiin syystä kyllä pitää ratkaisemattomana. Heidän jälkeensä
tuli vanhanpuoleinen, vakava ja hiljainen ylioppilas nimeltä Renius,
valitsi kauan ja tarkoin rannan kivivarastosta, asetti kätensä
huolellisesti asentoon, heilautti ja antoi kiven lentää. Kaikkien
silmät seurasivat pitkää neljännesympyrää, jonka hänen kivensä piirsi
kirkkaaseen ilmaan, ja kas, huomattiinkin, että kivi putosi noin kaksi
tai kolme syltä etäämmälle äsken niin ihmeteltyä parasta heittoa.
-- Viskaa nyt, Vinsentti, viskaa nyt; kehoitti uudestaan Björck, sillä
kilpailu -- vaikka se olikin silloin mitä tavallisin leikki -- oli
tullut nyt asiaksi, jonkalaiset, olivatpa ne sitten mitättömiä tai
tärkeitä, kiihoittivat nuorukaisten kunnianhimoa.
-- Heittäköön, ken voi! huusivat lähinnä seisovat riemuiten heitosta,
jota kaikki katsoivat voittamattomaksi.
Ainoastaan Pasha ryhtyi vähän epävarmasti, mutta hyvin taitavasti
vastaamaan kehoitukseen muutamilla onnistuneilla "voileipäheitoilla".
Mutta Renius istuutui tyynesti panemaan piippuunsa, niinkuin olisi
välittänyt siitä vähät, voittiko vai hävisikö niin mitättömässä
taistelussa.
Vinsentti mittaili katseella hetkisen välimatkaa, kumartui sitten, otti
jalkainsa juuresta ensimmäisen kiven, mikä sattui käteen, käänteli sitä
hetkisen sormiensa välissä, taivuttautui vähäisen taapäin, nojautuen
oikealle jalallensa, ja heitti ilman huomattavaa ponnistusta, ikäänkuin
vain huvikseen. Suhina kuului ilmassa, kaikkien silmät kääntyivät sinne
päin, mutta loiskausta ei kuulunut, sillä kivi putosi rannalle
Säästöpankin luo, ainakin kolmekymmentä syltä kauemmaksi pisintä
matkaa, Reniuksen ihmeteltyä heittoa.
Silloin ei kuulunut mitään suosionosoitushuutoa, sillä sellaista
heittoa ei kukaan läsnäolija ollut vielä nähnyt, ja tuskinpa nyt enää
kukaan siihen pystyy, ellei ehkä lingolla, jos silläkään. Vain Abraham
Tallrot, nimeltään Tusse, sanoi heti, että Vinsentti oli varmaankin
viskannut rahalla.
-- Hän heitti rahalla, huudahti kymmenkunta muuta, sillä moni oli
nähnyt rahan, jota Vinsentti Aallonhalkoja oli juuri tarjonnut
ystävälleen Severin Björckille.
-- Raha on tuossa, sanoi Vinsentti ylenkatseellisesti ja heitti sen
kädestään rannalle, niin että se kilisi kiviä vasten.
-- Sinulla on useita rahoja, kertasi Tällrot. Minä huomasin kyllä, että
olit ottavinasi kiven, mutta sinä viskasit rahalla.
-- Kun minä sanon, että minä heitin kivellä, niin minä heitin kivellä,
vastasi Vinsentti kiivastuneena vastaväitteistä.
-- Se oli nelikulmainen, litteä, rahan kokoinen harmaa kivi; minä
tuntisin sen tuhansien joukosta, sillä siinä oli soikea kolo laidassa,
vakuutti Hiiri.
-- Ja minä näin omilla silmilläni, että se oli raha, vastasi Tusse,
vastauksessaan sellainen itsepäisyys, joka ei koskaan peruuta
sanaakaan.
Vinsentti Aallonhalkoja ei viitsinyt vastata; hän riisui nopeasti
vaatteensa ja hyppäsi järveen. Kummastuneina kokoontuivat kaikki
toverit rannalle, epätietoisina, mitä niin nopeasti päätetty
uimaanlähtö tarkoitti.
Vinsentti oli jo kaukana salmella. Hän ui kuin kalalokki. Keveät
laineet, joita juuri silloin Töölön männikön taa vaipuva illan aurinko
kultasi, värehtivät miellyttävästi hänen hartiainsa ympärillä, ja kohta
hän oli ripeillä, sulavilla vedoilla saapunut vastakkaiselle rannalle,
sille niemekkeelle, joka silloin yleensä tunnettiin "Säästöpankin"
nimellä.
Se Säästöpankki oli pienoinen ravintola, jonka keilarataan Helsingin
asukkaat mielellään panivat pääomansa säästöön, ennenkuin heillä vielä
oli tilaisuutta panna niitä talteen Kaisaniemen ravintolaan. Niemi on
vielä nytkin mitä kauneimpia, mutta myöskin mitä huolimattomimmin
hoidettu, sillä se on jätetty melkein aivan autioksi, aivan ilman
istutuksia, lukuunottamatta kaali- ja perunamaita. Siihen aikaan, josta
tässä kertomuksessa puhutaan, oli siinä neljä tai viisi viheliäistä
raitaa ja pari pihlajaa, jotka kaikki ovat sittemmin kadonneet niemen
kirjavissa vaiheissa. Sillä siitä lähtien, kun Säästöpankki keväällä
1837 sai nähdä loistokautensa, siinä kun silloin pidettiin suuret
läksiäiset Runebergille, joka muutti Porvooseen, alkoi sen loiste
hälvetä ja himmeni sitten kohta kokonaan Kaisaniemi-naapurin
vaikutuksesta. Vielä jonkun aikaa pysyi laitos hengissä, kuitenkin
ilman pääomia, "huvilana", ja oli sitten milloin minäkin
yksityisasuntona, Pohlmanin hattutehtaana, venäläisenä leipomona ja
varastohuoneena ynnä monena muuna, kunnes rakennukset eräänä yönä
talvella 1855 paloivat, joten Säästöpankin aikoinaan merkillinen
historia myöskin loppui loistavasti.
Mutta palaamme Aallonhalkojaan, joka sillä kertaa todisti arvonsa aivan
sananmukaisesti. Noustuaan rannalle hän etsi muutaman silmänräpäyksen
jotakin kivien seasta, huolimatta kaikenkaltaisista varatuomareista,
jotka kummastuneina jäivät pallo kädessä seisomaan keilaradalle.
Vihdoin nähtiin hänen nousevan, notkistautuvan hiukan taakse päin ja
taaskin heittävän. Se heitto oli tarkasti tähdätty, sillä kohta kivi
putosi toiselle rannalle koossa olevain kumppanien keskelle. Toinen
Widefelteistä otti kiven, ja sitten sitä tutkittiin niin tarkoin kuin
se olisi ollut mitä harvinaisinta kivilajia. Ja eikös vain, se
huomattiin sellaiseksi kuin Björck oli sanonut; sen kummallinen muoto
poisti kaiken mahdollisuuden, että se olisi voinut olla väärä.
Keksintöä tervehdittiin riemulla, jota vastaan ei Abraham Tallrotkaan
uskaltanut inttää, ja nuorukaissydämissä aina valveilla oleva
oikeudentunto myönsi heti voiton Aallonhalkojalle. Hänen nähtiin
taaskin halkovan aaltoja matkalla takaisin; mutta ennenkuin hän vielä
ehti maalle, olivat toiset jo etsineet vanhan veneen kasvitieteellisen
puutarhan rannalta ja aloittaneet riemuretken, arvon mukaisesti
tervehtiäksensä uljainta heittäjää, mikä milloinkaan on singauttanut
kiven Suomen salmien sinilaineiden yli.
Vene oli jo laitojaan myöten vedessä eikä kantanut enempää kuin
kahdeksan, mutta siinä olivat Vinsentin vaatteet mukana, ja hänet
vietiin riemusaatossa takaisin Säästöpankin rannalle, siten että hän
piteli kiinni veneen peräkeulasta, ja siinä asennossa pakoitettiin
hänet tyhjentämään viimeinen jäljellä oleva punssilasi. Niistä, jotka
eivät sopineet veneeseen, odottivat muutamat sen palaamista, toiset
menivät yli uimalla ja jotkut pitivät parempana kiertää maantietä
myöten Pitkänsillan kautta. Säästöpankissa tilattiin sitten höyryävä
malja Vinsentin kunniaksi.
Tällä tapauksella oli ollut huomaamatta jääneitä näkijöitä, jotka
sattumalta kävelivät puistossa ja olivat seisahtuneet mäntyjen taakse
katselemaan nuorukaisia. Eipä Vinsentti Aallonhalkoja eikä kukaan hänen
tovereistaan aavistanut, että itsessään niin vähäpätöinen asia kuin
hupainen kivien heitteleminen Kaisaniemen rannalla olisi ratkaiseva
nuorukaisen koko tulevaisuuden.