Se paikka, johon Kaisaniemen ravintola sittemmin kohosi 1838-1839
saaden nimensä mamseli Kaisa Wahllundin kunniaksi, oli 1835 aivan
autio: ei sateen suojaa, ei edes penkkiä väsyneen kävelijän levähtää.
Ainoastaan pieni, pyöreä, nykyisen laiturin edessä oleva nurmikko oli
jo silloin tasoitettu tai oikeammin vielä silloin, sillä luultavasti se
oli, kuten hauta, kaivo ja joku hiekkakäytäväkin, muisto muinaisista
päivistä, jolloin puisto oli ollut salaperäisen "vapaamuurarin"
yksityisenä puutarhana -- huvipuistona, jota hän piti niin rakkaana,
että tahtoi ainaiseksi uinua sen aaltojen loiskinaan ja sen pihlajain
kukkien varjoon. Tuon pyöreän nurmikon ympärille laiturin luo asettui
nuorukaisjoukko ja koputteli piippujaan kalliota vasten. Sikarien
käyttäminen oli vielä espanjalainen leijonasatu, tunnettu ja
tunnustettu ainoastaan muutamien valittujen kesken, jotka olivat
ehtineet taidossaan silloin ilmestyviin "Bruna primoihin" asti. Ajan
merkillisyyksiin kuului myöskin, että eräällä joukosta oli pienoinen
puulaatikko täynnä sahajauhoa ja siinä muutamia paksuja tulitikkuja,
joiden päät olivat rätisevää fosforia ja savuavaa tulikiveä. Sellainen
laatikko ei ollut mikään vähäinen ylellisyyskapine; se maksoi ensi
taistelussaan rikkihappotikkuja vastaan kokonaisen plootun Ruotsin
rahaa, ja plootu tai 16 killinkiä oli suuri raha, minkä tähden
useimmilla ylioppilailla olikin tulukset taskussa kuten kunnon
torppareilla.
Tulitikut olivat ensimmäiset uuden ajan merkkiraketit Suomessa. Noilla
lyypekkiläistehtaan valmisteilla tehtiin kaikenlaisia kujeita, kunnes
ne kohta tulivat yleensä tunnetuiksi ja niiden hinta ehti aleta
kuudeksi tai neljäksi killingiksi laatikolta. Useinkin, kun joku
ylioppilas matkallaan suorittamaan "maaherran-tutkinnon" astui
mahdikkaana kestikievaritupaan, alentui hän ottamaan lastun lattialta
ja välinpitämättömästi vedältämään sitä uunin rintaa vasten. Lastu
syttyi toisten suureksi kummastukseksi, ja opin arvo oli pelastettu.
Kukapa uskalsikaan enää epäillä, että ylioppilaalle olisi mikään
mahdotonta?
Noin kolmekymmentä nuorta kansalaista oli nyt miehittänyt tulevaisuuden
kukkulan. Takkien taskuista ilmestyi muutamia punssipulloja ja kaksi
lasia: juuri kaksi, jotka tarvittiin kilistettäessä veljenmaljoja
99-1/2:ksi vuodeksi. Pidot olivat valmiit. Komeat ne eivät olleet
eivätkä voineetkaan olla semmoisena aikana, jolloin pitkä
kevätlukukausi maksoi keskimäärin sata riksiä pankkorahaa, summan niin
suuren, että se synnytti katkeria valituksia ajan kalleudesta, koska
silloisen ylioppilaspolven isät olivat Turussa tulleet toimeen
lukukautensa yhtä monella plootulla ja heidän edeltäjänsä
leipätynnyrillä, voipytyllä ja muutamalla riksillä. Miten olisivatkaan
nuo kunnon isät kauhistuneet, jos olisivat kuulleet, mitä opin kylvö
maksoi myöhempinä aikoina!
Ylellisyys oli jo paljoa suurempi vuonna 1835. Arvoisia, pitäjän
räätälin taidokkaasti isän kotona leikkaamia sarkanuttuja oli kyllä
vieläkin eikä suinkaan miksikään vahingoksi akateemiselle arvolle,
mutta ne näyttivät jo kuitenkin olevan vaarassa joutua unohduksiin
univormujen ja mustien lievetakkien rinnalla, jotka hankittiin
enimmäkseen velaksi mestariräätäli Palmqvistilta, joka niillä rakensi
ainakin yhden kerroksen komeaan kivikartanoonsa. Rasvanahkasaappaat
olivat samassa vaarassa saapasnahkatehtailija Nordinin ja Hanneliuksen
hienompien valmisteiden takia. Harvoin alentui sentään ylioppilas
käyttämään niin tarpeettomia ylellisyyskapineita kuin hansikkaita.
Kepit, sievemmätkin kuin ryhmysauvat, olivat tosin tunnetuita, mutta ne
tuottivat omistajilleen pilkkanimen: herneenvarsi ja Espanjan ritari.
Siihen aikaan puhuttiin paljon ylioppilaskunnan "hengestä". Mutta
vaikea oli keksiä, mitä tuo "henki" oikeastaan oli. Nähtiin
tosin toisinaan -- kun jonkun ylennys yliopistovirassa herätti
tyytymättömyyttä tai kun suuresti kunniassa pidettyjä kumppaneita
eroitettiin yliopiston hallituksessa silloin vallitsevan ylen
vanhanaikaisen järjestelmän vastustamisesta -- merkkejä muutoin
hyvinkin hajaantuneen nuorison keskinäisestä yhtymisestä, nuorison,
jolla oli vain kevätjuhlat ainoina yhdistäjinä; sattuipa vielä niinkin,
että parin sadankin suuruisia ylioppilasparvia joskus kuljeksi
kuutamossa, laulajat etunenässä, luullen paljoutensa tähden olevansa
jotakin. Mutta kaikki se oli pohjaltaan vain samaa kuohuvaa nuoruuden
uljastelua, jolla jokin koulun luokka joskus käy, yksi kaikkien ja
kaikki yhden puolesta, vastustamaan luultuja vääryyksiä. Suuret
ajatukset eivät kuuluneet sen ajan elämään: ne pysyivät Homeroksen,
Sofokleen, Miltonin, Klopstockin, Goethen, Walter Scottin ja Frithiofin
sadun omina. Mistä olisikaan voitu löytää sytyttävä kipinä?
Politiikasta ei puhettakaan -- lukuunottamatta yhtä ainoata kuuluisaa
poikkeusta Puolan kapinan aikana 1831. Lönnrotin Kalevalaa poimittiin
silloin kuin puolukoita kaukaa Karjalan kankailta, Runeberg korjaili
kirjoitusvihkoja, suomenmielisyys imi äidin maitoa kuin hampaaton
kapalolapsi Juteinin ja v. Beckerin kirjoituksista, Topeliuksen
runoista, K.N. Keckmanin tieteellisistä esityksistä ja E.A. Ingmanin
Anakreonin käännöksestä. Kaikkea koossa pitävää, kaikkea elähyttävää ja
innostavaa isänmaallista alkuainesta ei ollut; isänmaa oli yliopistossa
"jaettuna" kahdeksaan, useinkin keskenään kilvoittelevaan "osakuntaan".
Muutamia noista osakunnista -- entisistä "natsioneista" -- pidettiin
etevämpinä kuin toisia, ja hyvin arvonsa tuntevina pitivätkin ne
etuoikeutenansa saada valmistaa maamme ja yliopistomme kuuluisat
miehet; se sukuylpeys teki tuon ylioppilasylimystön muita aremmaksi
maakuntansa kunniasta, mutta loukkasi itseensäsulkeutumisellaan
kaikkien toisten itsetuntoa.
Yksin näillä osakunnillakin oli vaihtuvat rappio- ja kukoistusaikansa;
niiden usein tarkastellut säännöt ("statuutit"), joista monissa
kiivaissa väittelyissä oli riidelty, olivat ylioppilaselämän ainoat
todelliset yhteiskuntakysymykset, tärkeät kyllä aikanansa, sillä
nuorukainen oppi niistä jonkinlaista parlamentaarista hallitusmuotoa ja
sai ensi kerran tilaisuuden kohota omien pienien pyrintöjensä
yläpuolelle korkeampaa, yleisempää tarkoitusperää kohti. Akateemiset
pikkuvaltiot kiivaine riitoineen, riehuvine puoluetaisteluineen ja
kilvoitteluineen, joita käytiin etevien kansantribuunien kesken,
olivatkin todella maassamme ainoat, joilla silloin oli valtiomuoto ja
jotka sen olivat käytännössäkin toteuttaneet.
Mutta palaamme vihreälle nurmikolle, tulevien aikojen Kaisaniemeen. Sen
jälkeen kun jätimme heidät siihen, ovat uudet, _novitiukset_, ehtineet
juoda veljenmaljan sekä vanhojen, _civisten_, että vanhempien,
_seniorien_, kanssa; niin nopeasti pääsi jo silloin muinaisten ankarain
arvoeroitusten yli, joita enää olikin vain nimeksi olemassa.
_Keltanokka-_sanaa ei silloin vielä ollut ylioppilasten sanakirjassa;
joskus kuuli jonkun verran epäkohteliaan "pentu"-nimityksen, mutta
_novitius_ oli tavaksi tullut klassillinen nimi. Meidän sallittaneen
nyt esitellä nuo seitsemän äsken leivottua akateemista kansalaista
suosiolliselle mieslukijalle, joka ei luultavasti ollut mukana
nurmikolla, ja naislukijalle, joka ei voi odottaa tanssikoulussa
opittua kumarrusta sen ajan kasvattamilta kankeilta nuorilta miehiltä.
Vanhin tuon nuoren metsän vesoista, oikea patriarkka tässä
nuoressa seurassa, oli nimeltään _Abraham Tallrot_, jonka niskoja
painoi kolmekymmentä vuotta; hän oli talonpojan poika ja oli
kuusitoistavuotiaana saanut päähänsä, että hänestä tulee pappi, minkä
jälkeen hän oli sanomattomalla vaivalla ensin oppinut ruotsia, sitten
suomalaisen itsepäisyydellä, hiellä ja löylytyksillä ryöminyt viisauden
peruskirjan, kunnioitettavan Strelingin _grammatica latina'n_ lävitse;
sitten saanut tarpeettoman, mutta hyvin tavallisen kunnianhimon
ruotsintaa nimensä, rehellisen suomalaisen Mäntysen, ja vihdoin hädin
tuskin saanut pujotelluksi ylioppilastutkinnon karien ja luotojen
lomitse. Ulkonäöltään hän oli punaposkinen, vahvarakenteinen ja
leveähartiainen; tuuhea parta kasvoi poskissa ja yllä oli kotikutoinen
sinisarkainen univormunuttu, jonka hän oli tuonut mukanansa valmiina
(kuitenkin napittomana) matkalaukussa; hän pureskeli kalmojuuria, oli
tunnettu sylkemistaidostaan ja koulussa hänellä oli nimenä _Tusse_.
Pitempi häntä, mutta nuorempi, oli toinen Herkules nimeltä _Hesekiel
Granqvist_, kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha, lukkarin poika,
kyyryniskainen ja mykevähartiainen; tukka oli aamuruskon karvainen, suu
tavattoman leveä, silmät rehellisen ja tyhmän näköiset, takki vähän
liian ahdas, saappaat suunnattoman suuret ja mitä paksuimmasta
härännahasta; pureskeli pitkää tupakkaa, ja koulussa häntä sanottiin
_Hevoseksi_.
Sitten seurasi vuosien ja viisauden puolesta _Josef Aleksius Enestam_,
aatelismies, kaksikymmentäviisivuotias, kihlakunnan tuomarin poika;
pitkä, vaaleatukkainen, kaunopuheinen, laiha ja kalvakka; takki hienoa
verkaa; osoitti hieman taipumusta keikarimaisuuteen; käytti
hansikkaita; oli vähän viivästynyt, häntä kun eniten huvittivat
ryöväriromaanit. Hän ei polttanut eikä nuuskannut, mutta pureskeli
lakkaamatta kanelin nuppuja ja oli koulussa nimeltään _Alonzo_.
Edelleen seurasi järjestyksessä _Adolf Julius Ahl_, kahdenkymmenen
kahden vuoden vanha, lyhyt, lihavahko ja punaposkinen veitikka,
sukkelan ja hupaisan näköinen; silmät pienet, harmaat, tirkistelevät,
takki vähän karvakulu, vaikka isä oli räätäli; koko olemus vähän
huolimaton, mutta kuitenkin hauskanomainen. Ollen jo mainion taitava
biljardinpelaaja hän osasi niellä savun Catanissa ja puhaltaa sen
sitten ulos Kestlissä; oli muuten tunnettu hyvästä päästään ja
sukkelasta suustaan; koulussa, jossa hän oli salaa kirjoihin
kurkistamalla päässyt eteenpäin, hänellä oli kunnianimenä _Pasha_.
Sitten _Antti Rönnholm_, kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, papin
poika; mustaverinen, varreltaan keskinkertainen ja vakavan näköinen;
vähän hajamielinen, mutta kaikkien kunnioittama ahkeruutensa ja
rehellisyytensä tähden; hyvät laudaturitiedot; nuuskasi; käytti
silmälaseja ja oli heikkorintainen; koulussa nimenä _Antepenultimus_
(kolmas lopusta lukien).
Lähinnä häntä oli iän puolesta _Lambert Severin Björck_,
yhdeksäntoistavuotias, varakkaan kauppiaan poika, hento, vaaleaverinen,
hurskasmielinen nuorukainen kirkkaine, miettivine sinisilmineen ja
herttaisine ulkomuotoineen. Hän oli heistä seitsemästä saanut
korkeimmat arvosanat, mutta oli kaino kuin tyttö ja oli kerran
koettanut tupakoida, mutta tuli siitä kipeäksi eikä koettanut
uudestaan. Koulussa hän oli saanut pilkkanimen hentoutensa ja
hiljaisuutensa johdosta: häntä sanottiin _Hiireksi_.
Seitsemäs ja nuorin järjestyksessä, kahdeksantoista vuotta vanha, oli
kirjoittanut nimikirjaan nimen _Vincentius Ek_. Hän oli pitkä, solakka
nuorukainen, vahva varreltaan, vaikkei vielä aivan täysin kehittynyt,
ja olisi ollut ihmeen kaunis, jollei syvä arpi olisi rumentanut hänen
vasenta ohimoaan; hänen hiuksensa olivat ruskeat, silmät kirkkaat,
sädehtivät ja tummat; koko hänen ryhtinsä oli ujostelematon ja
synnynnäisesti muita komeampi hänen tarvitsematta sitä tavoitella. Isä,
suomalainen, kapteeniluutnantti Venäjän Mustanmerenlaivastossa, oli
kaatunut Kreikan vapaussodassa. Poika pääsi ylioppilaaksi vain
neljällätoista äänellä, joka siihen aikaan oli alin _cum laude_.
Koulussa hän oli leikkien itseoikeutettu kuningas; ei kukaan osannut
niin lyödä koppia kuin hän, luistella kuin hän ja hätätilassa tapella
kuin hän kokonaista katupoika-armeijaa vastaan. Tietymätöntä on, saiko
hän juuri siitä koulussa liikanimensä, vaiko siitä, että hän oli
rohkein uimari, mitä niillä seuduin oli koskaan nähty: samapa se,
toverien kesken hänet tunnettiin nimellä _Aallonhalkoja_.
Kun sen lisäksi tiedämme, että Severin Björckin vanhemmat olivat
köyhänä orpona ottaneet huostaansa ja kasvattaneet nuoren Vinsentin --
ja kun muistamme, miten voimakkaasti vastakkaiset luonteet vetävät
toisiaan puoleensa -- emme enää ihmettele, ettei kahta uskollisempaa
ystävää ole koskaan ollut kuin Vinsentti Aallonhalkoja ja hänen
toverinsa Hiiri.