On omituisen huvittavaa lukea kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta
takaperin tehtyä ylioppilasnimikirjaa, taikkapa vielä vanhempaa. Nimet
ovat siinä viivoitetuilla riveillä omin käsin piirrettyinä, uljaina ja
kankeina, sellaisina kuin ne kirjoitettiin sinä onnellisena aikana,
jolloin ensi lyyry loisti lakissa -- nuoruuden iloista lyriikkaa -- ja
tavallisesti suurin kirjaimin, kuten on tapana, kun tehdään tärkeätä
asiaa. Tärkeätpä ne piirrot olivatkin kirjoittajilleen, sillä ne olivat
akateemisen arvon todistuksena ja merkkinä, että oli päästy sen
yhteiskunnan jäseniksi, jota oli aina ensimmäisistä koulupäivistä asti
ikävöiden katsottu kunnianhimon pyrintöjen korkeimmaksi päämääräksi.
Tuntui siltä, kuin poika olisi samalla kynänvedolla piirtänyt
miehuutensa puumerkin elämän kirjaan ja kuin hän olisi laskiessaan
kynän kädestään ollut toinen ja täydemmästä käypä mies kuin siihen
tarttuessaan.
Mutta sen viivoitetun omakätisen nimikirjoituksen alle jätetään
valkoiselle lehdelle kirjoittamaton tyhjä paikka, ja sillä tyhjällä
paikallakin on merkillisyytensä. Se on ikäänkuin elämälle ja
jälkimaailmalle annettu velkakirja, johon ne kerran kirjoittavat
kuittinsa. Siihen silloin niin viattoman valkoiselle lehdelle piirtävät
vastaisuudessa tuntemattomat kädet yläpuolella olevan nimen
päästökirjan, kun palvelusaika on lopussa. Siihen kirjoitetaan aina
tuon tuostakin nimen omistajan elämän vaiheita ja ansioita -- ainakin
arvoylennykset, jos hän on saavuttanut niitä, ja hänen elinkeinonsa,
jos hän on sellaisen saanut. Viimeksi merkitään ero elämän
palveluksesta tavallisen kaavan mukaan, joka muinoin oli latinalainen
_obiit anno_ ... tai nykyjään "Kuoli vuonna...", taikka loppuun ei
merkitä ollenkaan mitään, kun ehkä nimen omistajan kuolema on yhtä
tuntematon kuin hänen elämänsä on jäljettä vaeltanut maan yli.
Jos nyt vertaillaan nimikirjan uljaita nimiä niiden alla oleviin,
useastikin kainoihin muistiinpanoihin -- mitä muistoja, mitä opetuksia,
mikä kummallinen näytelehti inhimillisten kohtaloiden vaihtelevuudesta!
Jos luetaan nimiä, jotka on kirjoitettu vain viisikolmatta vuotta
takaperin, niin on jo puolet niiden omistajista korjattu pois kuin
kuihtuneet lehdet; toiset työskentelevät vielä kooten aineksia nimen
alla olevan tyhjän paikan täytteeksi. Suruiseksi käy useinkin mieli
noita haihtuneiden harhakuvien ja sulaneiden vahasiipien riimukiviä
tavaillessa. Kuinkahan moni kaikista myrskyn hajoittamista
männynkävyistä on kasvanut hongaksi? Kuinkahan moni niistä on edes
juurtunutkaan? Muutamat kuihtuivat kevään ensimmäisinä puhjentapäivinä;
muutamat sattuivat kalliolle, toiset ohdakkeiden sekaan, muutamia osui
tien oheen ja muutamia putosi hyväänkin maahan. Kuitenkin ovat useimmat
heistä, heistäkin, tulleet vihreäksi nurmikaistaksi maansa metsiin, ja
sehän riittääkin, kun katsotaan menneisiin aikoihin, vaikka se
näyttääkin liian vähältä katsahdettaessa kohti tulevaisuutta.
Välistä pitää myös kujeileva sallimus huolta siitä, että nimen alla
olevat muistiinpanot saavat jonkinlaisen leikkisän sävyn. Kaksi Turusta
kotoisin olevaa veljestä piirsi nimensä nimikirjaan. Isä oli jo
kehdosta asti määrännyt toisen sotilaaksi ja antanut hänelle
urhoollisen _Akilles_ nimen, toisen lääkäriksi ja merkinnyt hänet
oppineella _Makaon_ nimellä. Mitä nimikirja kertoi sittemmin noista
kahdesta? Akilleesta tuli lääkäri, eikä hänen omaatuntoaan rasittanut
mikään muu veren vuodatus kuin mitä suoniraudan isku juoksutti
sairaiden suonista. Makaon rupesi sotilaaksi ja hän lopetti uransa
mahtavana majurina.
Siihen aikaan, jolloin hellät vanhemmat eivät katsoneet mitään muuta
kunniaa eikä elinkeinoa lellipojillensa mahdolliseksi kuin olemista
kruunun palveluksessa, pappina, sotilaana tai siviilivirkamiehenä --
siihen aikaan, jolloin ei uskottu mahdolliseksi, että mitään viisautta
voisi olla olemassakaan neljän tiedekunnan ynnä niiden alaisina olevien
vähäisten vasallien, maanmittarien ja muiden Apollon poikien, piirin
ulkopuolella -- siihen aikaan, sanalla sanoen, jolloin akateeminen
virranuoma jakautui kahteen päähaaraan: papilliseen siihen kuuluvine
kouluineen ja lakitieteelliseen, johon lisänä kuului kameraaliura,
samalla kuin sieltä täältä pärskähti pisara lääketieteen hyväksi ja muu
virta kuohui rannoille, tietämättä tarkoin mihin -- siihen aikaan
kirjoitti samana päivänä seitsemän samasta koulusta tullutta
nuorukaista vapaina akateemisina kansalaisina nimensä ------sen
osakunnan nimikirjaan. He olivat uskollisesti seuranneet toisiaan
vieruskumppaneina kaikissa kohtaloiden vaiheissa ja seikkailuissa aina
ensimmäisistä alaluokan selkäsaunoista ihan Euklideen viimeisiin
kiristelyihin, joka oli venäjän jälkeen pahin salakari sataman suulla.
Oli kesäilta, 9:s päivä kesäkuuta 1835. Noin neljä- tai viisikymmentä
ylioppilasta oli kokoontunut omaan vuokrattuun huoneistoonsa, pimeään
saliin ja yhtä pimeään kamariin siihen osaan Helsinkiä, joka vähää
ennen oli kasvanut kivisistä erämaista vanhempien kaupunginosien
eteläpuolelle ja jota sentähden sanottiin Uudeksikaupungiksi. Kun nuo
seitsemän olivat kirjoittaneet nimensä osakunnan nimikirjaan samoin
kuin jo aikaisemmin yliopiston ylhäisempään katselmusluetteloon, ja kun
kokous oli suoriutunut päivän muista kysymyksistä, alkoi tupa tuntua
nuorista liian ahtaalta. Lähdettiin ulos ja noiden seitsemän tuli
vanhan tavan mukaan lasi kädessä vahvistaa uusi veljeytensä vanhempien
kumppanien, _seniorien ja civisten_ kanssa.
Päätös oli yksimielinen, siitä ei hätää; mutta tulevan ottelun paikasta
olivat mielet eriävät. Helsinki oli siihen aikaan kiireestä kantapäähän
saakka pikku kaupunki -- ei mitään Seurahuonetta, Kaivopuiston
ravintolaa eikä Kaisanientä; ei ollut mikään Kleineh vielä silloin
taitavalla kädellä maustamassa juhlan maljaa; ei mikään lukuyhdistys,
ei mikään klubi koonnut vielä syliinsä niitä onnellisia, joilla ei
ollut mitään tekemistä. Mainehikkain ravintola oli ruotsalaisen mamseli
Wahllundin omistama eräässä talossa Senaatintorin varrella. Lähinnä
häntä tunsivat kaikki vanhan juutalaisen Nathanin, jonka väitettiin
olleen yhtä vanhan, yhtä lihavan ja yhtä neuvokkaan elatuksensa
hankkijan kuningas Adolf Fredrikin aikana seitsemänkymmentä vuotta sitä
ennen; sen lisäksi oli neljä "sveitsiläissokerileipuria", jotka
kilpailivat arvosta punssilla ja likööreillä: kaikkien ylioppilasten
setä Catani ja hiukan vähemmän kuuluisat Menn, Kestli ja Järngren.
Catanin punssia katsottiin etupäässä akateemiseksi; Mennin punssia
nauttivat enimmäkseen sotilaat; Kestiin ja Järngrenin vieraina olivat
nuorehkot virkamiehet, ja kantavieraina oli porvaristoa. Totta puhuen
juotiin siihen aikaan runsaasti, ja harvoin loppui taistelu ilman
kaatuneita ja haavoitettuja, jotka punaisen ristin silloisten
vapaaehtoisten kantamina toimitettiin lepäämään taistelun vaivoista
hiljaiseen lepolaan, _Mon repos'hon_, juhlasalin viereen. Sen lisäksi
oli, paitsi kunniallisia porvari Petrellin, rouva Christénin, mamseli
Björklundin y.m. ruokapaikkoja, koko joukko huokeita ruokaloita, joissa
tarjottiin sangen runsaasti sipuloitua pihvipaistia ja mannaryynipuuroa
semmoiset määrät, että ne olisivat riittäneet jättiläisellekin.
Vaatimukset olivat vähäiset ja huvit huononpuoleiset. Tuskin
tunnettiin mitään keskitietä muurahaisen ahkeruuden ja heinäsirkan
huikentelevaisuuden välillä. Kun toinen ylioppilas istui kuin
naulattuna kirjainsa ääressä ja eli torpparin elämää, sai toista etsiä
päivät päästänsä biljardipaikoista. Seurauksena oli, että paljon lujan
kelvollisuuden, vakavuuden ja ahkeruuden ohella oli myöskin paljon
heinäsirkkamaisuutta. Yhden ainoan pikkukaupungin yhdestätoista
muutaman vuoden kuluessa yliopistoon lähettämästä, toivehikkaasta
nuorukaisesta oli kahdeksan ratsastanut aika laukkaa täydellistä
perikatoansa kohti. Meidän ei pidä siis kovinkaan liiaksi kiitellä
"vanhaa, hyvää aikaa".
Kauppatorilla neuvoteltiin. Päätettiin mennä "Seurapuistoon" ja viedä
sinne punssia.
Nuorukaiset marssivat määräpaikalle ihanana kesäkuun iltana. He
kulkivat pitkin Unioninkatua ja pitkin kasvitieteellisen tarhan
puistokäytäviä, joiden tasaisiksi leikellyt akaasiat olivat äsken
puhjenneet lehteen, tammet ja vaahterat aukaisivat ensimmäisiä
vaaleankeltaisia silmujansa ja ensimmäiset narsissit alkoivat tuoksua
käytävien vierillä. Kävelijät tervehtivät professorivanhus Sahlbergia,
joka, lyhyeen puutarhanuttuun pukeutuneena, valvoi ikkunoiden
asettamista uuteen lämmitettävään kasvihuoneeseen, _calidariumiin_,
jotta aloe, viikunapuu ja sokeriruoko saataisiin kotiutumaan Suomessa.
Sivumennen katsahdettiin rantakunnaalla olevaan pieneen kivipöytään
päin; siihen unohtunut appelsiinin kuori, viinilasin jalka ja ennen
paljon säilyttänyt korkki muistuttivat iloisista päivällisistä, jotka
"Flora ja Fauna"-seura oli muutamia päiviä ennen aloittanut
kasvihuoneessa ja lopettanut kunnaalla juoduin maljoin. Täältä
pääsi joukko kapeasta portista ulkopuistoon. Piiput sytytettiin
"vapaamuurarin haudalla" ja matkaa jatkettiin sitten pitkin rantaa
kauniille, mutta autiolle niemekkeelle, huolimatta tuomien ja pihlajain
äänettömistä vastalauseista, kun kevään tuoksut myrkytettiin "Kukon",
"Ruusun" ja "Geflen vaakunan" savupilvillä.