Samoin kuin kesäkuun aurinko illalla uudelleen lähenee sitä seutua,
josta se aamulla on lähtenyt, samoin palaa tämäkin kertomus monen
taistelun ja seikkailun jälkeen ensimäiseen rauhalliseen lähtökohtaansa
Satakuntaan Kokemäenjoen varrelle, Myllyrannan myllylle. Kaksitoista
vuotta on kulunut siitä, kuin Arvid piispa sai surmansa aalloissa,
ja nyt on siis armon vuosi 1534, ja juhannuksen aika taaskin. Paljon
on näinä kahtenatoista vuotena muuttunut pohjoismaissa, paljon
ihmisten uskossakin, jossa historian sydän sykkii. Uskonpuhdistus oli
hyljännyt Rooman paavin ja hänen kirkkonsa ja ottanut häneltä pois
ennen kieltämättömän oikeuden tuomita kaikkien omiatuntoja, mutta
tarvittiin vielä aikaa ja rauhaa, ennenkuin voitiin löytää uusi ja
korkeampi tuomari, kuin kuningas, joka paavin sijaan oli astunut kirkon
päämieheksi. Raamattu, jonka Luther oli kääntänyt saksan kielelle,
ja uusitestamentti, joka painettiin ruotsiksi vuonna 1526, olivat
Suomeen nähden vielä latinaa ja pappien viisautta. Kansa tunsi omalla
kielellään vain isämeidän-rukouksen ja pyhimystaruja, ja nyt koetettiin
heille uskotella, että pyhimysten palvelus oli harhauskoa. Ketä oli
uskottava? Kehen luotettava, kun kaikki tuntui horjuvan?
Myllyrannassa ei voitu huomata muuta rauhattomuuden ulkonaista jälkeä,
kuin että toinen puoli sen taistelukykyisistä asukkaista joka yö sai
valvoa aseissa, peläten erästä rosvojoukkoa, joka Leton tienoilta
levitti kauhua kautta, koko Satakunnan. Mylly, lohipato, aidat, pellot
ja rakennukset virran rannalla osottivat hyvää hoitoa. Ja kuitenkin
oli suuri muutos tapahtunut tässäkin maailman sopukassa. Vesteråsin
resessin jälkeen vuonna 1527 oli Myllyranta, samoin kuin useimmat
muutkin luostaritilukset, otettu kruunulle ja lähinnä se oli Satakunnan
voudin käskynalainen, jota odotettiin paikalle kuninkaan nimessä
ottamaan Myllyrantaa haltuunsa.
Eipä puuttunut puheluaihetta siitä pienestä vanhasta tuttavapiiristä,
joka juhannuspäivänä oli kokoontunut talon tammien suojaan
yksitoikkoisesti kohisevan kosken partaalle. Kuisti oli koristettu
puolikasvuisilla koivuilla ja kukkassalko pihalla kutsui kylän nuorisoa
leikkeihin. Inkeri, seitsemänkymmenen-vuotinen eukko, istui iloisena
ja reippaana keinulaudallaan. Hänen vieressään oikealla puolella
oli mestari Gervasius, joka näytti nyt paljoa raihnaisemmalta kuin
arvokkaan mahtavuutensa aikana, ja vasemmalla istuivat Josua ja Silla.
Ruohikkoon sekä pihalle kokonaisille sekä puolinaisille myllynkiville
oli asettunut suuri joukko kylän asujamia. Kaikkien huomio oli
kiintynyt kahdenkymmenen-vuotiseen teiniin, Josuan vanhimpaan poikaan,
Eljakseen, joka oli ollut uskonpuhdistajan Pietari Särkilahden
oppilaana. Hän oli vastikään palanut kotiin Turusta ja selitteli
innokkaasti sukulaisilleen uutta oppia.
-- Se on niin, -- lopetti nuorukainen esitelmänsä saarnan äänenä ja
nuoruuden koko luottamuksella vasta omistamaansa oppiin, -- se on
niin, katsokaa, me olemme nyt päässeet kirkkaasen auringonvaloon
myllykamarin pimeästä, johon vain pieni päivänsäde luukusta tunkeutuu.
Pimeys, se on Rooman paavi ja hänen munkkinsa epäjumalanpalveluksineen;
auringonvalo on meidän Vapahtajamme armo, joka yksin kirkastaa
maailman ja antaa kaikki meidän syntimme anteeksi, ei kullalla eikä
hopealla, ei messuilla, ei paastoilla eikä hyvillä töillä, vaan verensä
ja laupeutensa kautta, kun me vain uskomme. Paavi ja koko hänen
joukkonsa ovat vain syntisiä ihmisiä, jotka joutuvat helvettiin omassa
vanhurskaudessaan ja vetävät toisia mukanansa. Pyhimykset pitäkööt
huolta siitä, että itse tulevat vapahdetuiksi, sillä heillä ei ole
ylimääräisiä hyviätöitä muita syntisiä varten... Minä sanon teille,
että kiirastuli on satua, ripitys turhanpäivästä korvaan-sopotusta,
ja messun ovat laiskat munkit keskineet vietelläkseen rahoja köyhiltä
lähimäisiltään...
Ennenkin oli jo kuultu jotakin, mutta tämä tuntui menevän liian
pitkälle. Kuuliat rupesivat napisemaan, toiset tekivät ristinmerkkejä,
mestari Gervasius nousi ylös, ja Inkeri rukoili hiljaa itseksensä, että
pyhä Priita antaisi anteeksi hänen pojanpojallensa, tuolle nulikalle,
joka niin hirveästi pilkkasi Jumalaa. Mutta nuorukainen jatkoi pelotta:
-- Pyhä Priita, pyhä Henrikki, pyhä Eerikki, pyhä Olavi, pyhä
Fransiscus, ja minkä nimisiä he kaikki lienevätkin, minä sanon teille,
hyvät ihmiset, kaikki nuo raukat ryömivät nyt paljailla polvillaan
elävien ja kuolleitten tuomarin edessä ja rukoilevat häntä antamaan
typerille ihmisille anteeksi heidän epäjumalanpalveluksensa! Kysykää
heidän puu- ja kivikuviltansa, voivatko he kuulla teitä? Voivatko ne
teille vastata? Mutta te koristelette niitä hopealla ja kullalla ja
turhamaisilla koruilla, ikäänkuin ei Jumalalla olisi heille mitään
parempaa annettavaa. Te suitsutatte heille pyhää savua ja jos tuli
tarttuisi heihin, niin he palaisivat poroksi. Neitsyt Maaria oli heitä
kaikkia korkeampi ja kuitenkaan hän ei ollut muuta kuin köyhä syntinen
ihminen, niinkuin me kaikki, hänen autuutensa oli hänelle vain armosta
annettu. Miksi te polvistutte hänen eteensä? Ettekö ole lukeneet
ensimäistä käskyä: Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni!
Hän ei saanut jatkaa. Vihanhuudahdukset keskeyttivät puhujaa.
Josua käski häntä vaikenemaan. Mestari Gervasius uhkaili häntä
ryhmysauvallansa, Silla kiiruhti suojelemaan häntä. -- Antakaa minun
puhua, äiti! -- huudahti nuori Eljas. -- Lyökää minua, kivittäkää
minut, niinkuin Stefanus kivitettiin, minä tahdon puhua, julistaa
totuutta, eikä helvetin portit voi minua kukistaa!
-- Mitä minä sanoin sinulle, Silla, -- nyyhkytti Inkeri, -- kun sallit
pojan tehdä oman tahtonsa mukaan ja mennä teiniksi Turkuun? Milloin
olet nähnyt myllärinpojan lukevan latinaa? Toista oli Taavin laita;
minä olisin suonut, että Eljas mielemmin olisi valinnut miekan ja
kypärän, niinkuin Taavi ja hänen isänsä tekivät. Mutta sinä olit
niin turhamainen ja tahdoit kuulla hänen lukevan sielumessua sinun
kuolleelle tomullesi.
-- Jumalan rauha, äiti! Mistä on kysymys? Minulla on miekka ja kypärä,
mutta minä olen oppinut Birger Bonpojalta lukemaan kirjaa, -- sanoi
odottamatta hänen takaansa rautapukuinen mies, joka melun kestäessä oli
kenenkään huomaamatta ratsastanut pihaan.
-- Taavi! -- huudahtivat yhtä suuta Inkeri, Silla ja Josua.
Niin, Taavi oli nyt taas monen vuoden perästä vanhalla kotiseudullansa,
ja lapsuudentunteet sydämessänsä hän syleili äitiään ja sukulaisiaan,
niin että hänen rautavaruksensa rämisi. Kun ensi näkemisen ilo oli
asettunut ja ensimäiset kysymykset tehty, niin hän tahtoi tietää, mikä
oli syynä siihen, että rauhaisassa Myllyrannassa näin tavattomasti
meluttiin.
Kymmenen ääntä vastasi yhtä aikaa:
-- Eljas, Josuan poika, on tuonut Turusta jumalatonta kerettiläisoppia!
Hän pilkkaa pyhimyksiä, kieltää messun, paavin ja kaiken jumalisuuden.
Hän on Antikristus, joka on tuleva viimeisinä aikoina.
-- Mutta ettekö te ole kuulleet, että hurskas piispamme Martti Skytte
ja kaikki jumaliset miehet Turussa, niin, itse kuningaskin tunnustaa
samaa uskoa kuin Eljaskin?
-- Kyllähän me olemme kuulleet niin paljon uudenaikaisia asioita,
ettei köyhä kristitty enää voi erottaa latinaista Jumalan sanaa
suomenkielisistä ihmisopeista. Mutta meille on sanottu, että uusi usko
ei ole mitään muuta kuin vanha vain hiukan parannettuna. [Kuningas
Kustaa tahtoi saattaa luterilaisen opin maahan vain katolisen uskon
parannettuna muotona.]
-- Miksi sitte kiistelette? Vastaa minulle, Eljas, uskotko Jumalaan,
Kristukseen, Jumalan poikaan, ja Jumalan ilmoitettuun sanaan?
-- Elämässä ja kuolemassa! -- vastasi nuorukainen. -- Mutta...
-- Se riittää, -- keskeytti häntä Taavi.
-- Kuulettehan sen itse. Tunnustaisiko Antikristus sellaista uskoa?
Ja jos te pääasiassa olette samaa mieltä, niin miksikä te annatte
vähemmän tärkeitten kysymysten erottaa teitä? Jumalan sanaa opetetaan
nyt ruotsinkielellä; me näemme vielä sen päivän, jolloin Jumala puhuu
suomeksikin.
Teiniä ei ahdistettu sen enempää ja väki hajaantui päästäkseen suojaan
lähenevältä ukkosilmalta.
Uskonpuhdistus raivasi itselleen tien Suomeen epäilysten ja
omantunnon-rauhattomuuden kautta, mutta se ajatus, että Jumala nyt
ymmärsi kansankin kieltä, vaikutti yhä tyynnyttävämmin. Agricolan
suomalainen uusitestametti painettiin vuonna 1548. Vasta melkein
vuosisataa myöhemmin, vuonna 1642, ilmestyi koko raamattu kansan
äidinkielellä.
Taavi kertoi vaiheistansa piispan onnettoman haaksirikon jälkeen. Hän
oli ruvennut sotilaaksi Eerikki Flemingin laivastossa, oli ollut mukana
hirttämässä junkkeri Tuomas Wulfia, valloittamassa Kastelholmaa, Turun
ja Kuusiston linnoja ja sen jälkeen palvellut kuningas Kustaata yhtä
uskollisesti kuin ennen muinoin Bo Knuutinpoikaa ja Arvid piispaa. Nyt
hän oli palannut Suomeen kuninkaan asioissa. -- Mutta, -- lisäsi hän,
-- kuinka rakas risti-isäni tulee toimeen tänä uutena aikana?
-- Kulunut luuta! -- huokasi mestari Gervasius. -- Kuningas on
anastanut pyhän Priitan leivän ja lihavat lohemme Myllyrannasta.
Jumala siunatkoon sisar Margareta vainajaa; hän osasi erottaa
taimenen nahkalohesta. Uusi abbedissa, Valpuri sisar, on Flemingin
sukua, ja hänen nenänsä on paksunahkainen; mitä hän minua tarvitsisi
palveluksessaan? Niin olen minä vanhoilla päivilläni tullut kruunun
isännöitsijäksi Myllyrantaan.
-- Ajatteles, Taavi, vanhan Renatan elämä loppui, kun hän sai tiedon
Ljungarsin lapsista! -- sanoi Inkeri.
-- Mutta kerro enemmän itsestäsi ja uudesta virastasi! Sinä olet jo
aikoja sitten siinä iässä, jolloin kunnon mies hankkii itselleen hyvän
vaimon. Oletko sinä naimisissa, poikaseni?
Taavi oli hetken aikaa ääneti. -- Sen asian laita, äiti, on sama
kuin Renatan ja Ljungarsin lasten, -- sanoi hän vitkastellen. --
Myllärinpoikien ei pitäisi koskaan katsella hienoja neitosia. Mutta
vanha lempi on lujassa, äiti. Miksikä minä menisin naimisiin?
-- No kuulehan! Olet sotilas ja pelkuri! Kyllä sinussa olisi ollut
miestä ansaitsemaan kannukset sodassa, ja sitte ei siunattu neitemme
koskaan olisi joutunut hukkaan meren hyrskyyn! Mutta mikä virka sinulla
nyt on, ja miksi sinä ratsastit tänne kymmenen ratsumiehen seurassa?
-- Minä olen kuninkaan läänitysmies pohjois-Satakunnassa ja tulen
valvomaan järjestystä läänissä, koska on valitettu sissien tuhotöitä ja
herrojen mielivaltaa.
Inkerin silmät suurenivat. -- Kuninkaan läänitysmies! Mutta sittenhän
sinä olet herrojen arvoinen!
-- Ja minun esimieheni! -- sanoi mestari Gervasius hämmästyneenä
ja nousi ylös osottaaksensa entiselle ristipojallensa
velvollisuuden-mukaista kunnioitusta.
-- En minä ole ainoa aateloimaton, jolle on uskottu niin korkea toimi,
-- selitti Taavi. -- Kustaa kuningas saa pitää varansa, etteivät
piispat ja aatelismiehet kasva hänen päänsä ylitse. Flemingit,
sanotaan, aikovat sukulunastuksella saada kruunulta takaisin Ljungarsin
ja Myllyrannan. He eivät tiedä, että yksi Ljungarsin suvusta vielä on
elossa, ja Myllyrannasta minä pidän huolen.
-- Yksi Ljungars vielä elossa!-- huudahti Inkeri. -- Sitten hän ei ole
kaukana, koska ukkonen käypi juhannuspäivänä.
-- Hän on minun seurassani, äiti. Ehkä muistatte vielä Kukonpoikaa,
jonka minä kerran kuljetin Ljungarsista tänne?
Mestari Gervasius muisti hänet liiankin hyvin. -- Oi, tuo hävitön
huimapää, joka karkasi minun isällisestä kuristani Naantalissa, ja
josta ei sen jälkeen ole kuulunut mitään! Minä luulin hänen kuolleen jo
aikoja sitte.
-- Tuo sudenpenikka! -- huudahti Inkeri. -- Hän asettuu varmaankin
Kukon väen etunenään, joka mellastaa Ljungarsin metsässä. Asettakaa
kahdenkertaiset yövahdit, mestari Gervasius.
-- Knuutti Steninpoika ei ole enää mikään huimapää, hän on
kahdenkolmatta vuoden vanha, -- vastasi Taavi. -- Minä vangitsin hänet
Aggerhusissa Kristian kuninkaan viimeisellä sotaretkellä, ja aina
siitä saakka hän on minua seurannut. Hän on nyt täällä todistaaksensa
laillisen perintöoikeutensa Ljungarsin linnaan ja Leton kartanoon,
mutta hän tahtoo vielä toistaiseksi olla tuntematon. Antakaa hänen
saada yösija muiden ratsumiesten mukana. Huomenna me ratsastamme
eteenpäin.