Ljungarsin linna oli sorana ja tuhkana. Sen laillinen perillinen,
Birger Bonpoika saattoi nyt Ursula rouvan kuoleman jälkeen ilman mitään
estettä lahjoittaa maatilan kalavesineen Naantalin luostarille, johon
hän itse aikoi ruveta munkiksi. Mikään ei saattanut olla luostarille
mieluisampaa kuin yhdistää tämä vaarallinen naapuri Myllyrannan
alusmaihin, joten saattoi luostarille turvata runsaan lohenkalastuksen.
Inkeri ei voinut kyllin kiitellä rakkaan nuoren herransa päätöstä, ja
Silla kertoi sekä lapsille ja lastenlapsille, kuinka hän kerran oli
napahuttanut Ljungarsin herraa olkapäälle. Nyt ei ollut huolta muusta
kuin Leton kartanosta, jonka Kukonpoika saisi perinnöksensä kun hän
tulisi täysi-ikäiseksi. -- Omena ei putoa kauas puusta, -- arveli
Inkeri. -- Isän tavat ovat juurtuneet tuohon käärmeensikiöön. Miksikä
hän säästyi, kun paholainen kohosi ilmaan hänen ristiäitinsä kanssa?
-- Hän elää kai voidakseen jonakuna yönä sytyttää Myllyrannan tuleen
kaikista neljästä nurkasta, -- sanoi Josua, joka kantoi vanhaa vihaa
Ljungarsin väkeä kohtaan. -- Menkääpäs, äiti, Siverin noidan luo.
Siveri noituu hänet rammaksi ja sokeaksi.
-- Oletko järjiltäsi? Kukonpoika on pyhän Priitan suojeluksen alla.
-- Hohoo, kyllä hän karkaa, -- arveli Josua.
Näytti siltä, kuin tämä ennustus olisi toteutunut, sillä samana
aamuna kun Birger aikoi lähteä, oli Kukonpoika kadonnut luostarista.
Turhaan hän oli rukoillut päästä mukaan matkalle, ja siksi hän oli,
tuo kymmenvuotias lapsi, luikahtanut pois luostarin orjuudesta ja
pelottavan mestari Gervasiuksen käsistä. Samaan aikaan katosi myöskin
kallisarvoinen topaasi pyhän Priitan kruunusta.
Birger ja Beata sanoivat luostariin jääville ystävilleen jäähyväiset
ja lähtivät matkalle, toivoen tapaavansa piispan Raumalla. Hän ei
ollutkaan siellä, hän oli pitänyt vain lyhyen messun luostarissa ja
jatkanut matkaansa pohjoiseen päin. Ljungarsin lapset seurasivat
hänen jälkiänsä ja tulivat Ulvilaan. Ei sielläkään piispa ollut
viipynyt, sillä hän pelkäsi tanskalaisten laivoja, jotka joka päivä
saattoivat tulla näkyviin. Pohjoisemmassa ei siihen aikaan ollut
ainoatakaan kaupunkia Suomessa; vain Korsholman puoleksi rappeutunut
linna saattoi tarjota epävarmaa suojaa. Birger ja Beata jatkoivat yhä
matkaansa, ja ennättivät vihdoin kirkon pakenevan isän Pohjanmaan
etelärajalla Närpiössä. Täällä hän oli levähtänyt pari päivää, samalla
kuin meritoimiin tottuneet ranta-asukkaat vakoilivat alituisesti
epäillyttäviä purjeita myrskyisellä ulapalla. Severin Norrby koetti
yhtä väsymättömästi kuin herra Tuomaskin, tavoittaa tätä Kristian
kuninkaan kostolle niin kallisarvoista saalista.
Närpiö on viljava alankomaa, jonka ruotsia puhuva väestö harjoitti
kannattavaa kauppaa vastakkaisen Ruotsin-rannikon kanssa. Kirkkoherra
oli koonnut lukuisan joukon seurakuntalaisia vanhaan kirkkoon olemaan
läsnä semmoisessa harvinaisessa juhlallisuudessa, jossa piispa
itse luki messua. Vielä kerran Arvid piispa seisoi juhlapuvussansa
alttarin edessä ja jakoi kirkon siunausta polvistuneelle, itkevälle
kansalle. Vielä kerran tämä jäykkäniskainen kansa kumarsi päätänsä
Rooman herruudelle ja kaikille sen pyhimyksille. Mutta se oli Rooman
ja pyhimysten jäähyväiset pohjolassa: pyhäinmiesten yö, jota seurasi
uskonpuhdistuksen huomen.
Norrby saattoi nousta maalle Närpiössä aivan yhtä helposti kuin
eteläisemmälläkin rannikolla. Piispa oli vuokrannut Ruotsin matkaansa
varten puoleksi katetun jahdin, jommoiset täällä olivat käytännössä.
Alus oli ahdas ja epämukava; siihen lastattiin piispan kallein
omaisuus, ja siinä oli tilaa 20 hengelle, mutta piispan seurue nousi
yli 40 hengen. Aika oli kallis, vaara uhkaava ja kun ei ollut muuta
neuvoa, niin sijoitettiin ne, jotka eivät saaneet tilaa jahdissa,
suureen kannettomaan verkkoveneesen, ainoaan, joka oli saatavissa.
Eräänä varhaisena kauniina kevätaamuna läksi piispa seurueineen
odottaviin aluksiin. Taivas oli selkeä, ilma lämmin, meren pinta
karehteli vienon kaakkotuulen puhaltaessa, joka ennusti edullista
matkailmaa. Kaikki olivat hyvällä mielellä; toivottiin ennen iltaa
päästävän Ruotsin rannikolle.
Silloin Taavi tuli Birgerin luo, joka kävi aivan piispan jäljissä,
osotti rantaan ja kysyi hiljaisella äänellä, näkikö hän jotakin
erityistä.
Birger vaaleni. Hän seurasi silmällään osotettua suuntaa kohti ja
hän näki selvästi Ljungarsin valkoisen tytön, joka leijaili veden
yläpuolella rannan ja veneitten välillä. Hän ei ollut nähnyt häntä
siitä saakka kuin Ljungarsin linna pamahti ilmaan ja hän luuli iäksi
vapautuneensa hänen tungettelevaisuudestaan.
-- Älkää lähtekö, Birger herra, älkää tänään lähtekö, vaan jääkää
Beatan kanssa tänne, -- pyysi Taavi innokkaasti. -- Näettehän, kuinka
hän torjuen ojentaa molemmat kätensä. Teitä hän varoittaa; ei hän
välitä meistä muista.
Birger teki ristinmerkin. -- Pelkäisinkö minä pakanallista kummitusta?
En, Taavi, en; jos minulla ei olisi muuta syytä seurata hengellistä
päämiestäni, niin tämä olisi riittävä olemaan häntä hylkäämättä hänen
paetessaan maapakolaisuuteen.
-- Ei, älkää lähtekö, älkää lähtekö! Tiedättehän, että ukkonen ja
myrsky aina seuraavat Ljungarsin sukua. Ettekö tunne ukkosta ilmassa?
Älkää lähtekö, rakas herra; jos ette itsenne tähden, niin piispan ja
sisarenne tähden!
-- Mitäs nyt? -- kysyi Arvid piispa, joka kuuli viimeiset sanat ja
kääntyi taaksensa.
Birger vastasi: -- Teidän korkea-arvoisuutenne tietää, että minua on
pakanallinen kummitus jonkun aikaa vainonnut ja Taavi koettaa nyt
uskotella minua, että se varoittaa minua lähtemästä matkalle.
Piispa hymyili. -- Harhakuvia! Poikani, sinä olet usein huomaava, että
pahat voimat koettavat tehdä tyhjäksi Jumalan tahdon. Tämä ei ole
mitään muuta kuin niiden tavallisia taikatemppuja.
-- Minä luotan siihen, teidän korkea-arvoisuutenne, ja seuraan teitä,
tapahtui sitte mitä tahansa.
-- Seuraa minua, poikani. Jos tahdot alistua minun kohtalooni, niin
tapahtukoon Jumalan tahto sinulle ja meille kaikille!
Birger ja Beata seurasivat herraansa veneessä laivaan. Valkoinen
haamu leijaili yhä varoitellen veden pinnalla ja vene kulki sen läpi
ikäänkuin hienon sumuharson läpi. Birger vain tunsi äkkinäisen, viileän
tuulahduksen lämpimässä kevätilmassa.
Sekä laivassa että veneessä, jotka kumpikin olivat täydessä lastissa,
nostettiin purjeet ja sitte suunnattiin kulku lounaista kohti merelle.
Rannalla seisoi taaja ihmisjoukko kyynelsilmin katsellen lähtöä.
Vielä kaukaa ulapalta näkyi piispa Arvid Kurki kohottavan siunaavasti
käsiänsä rakasta maata kohti, jota hänen katseensa ei koskaan enää
ollut tavoittava.
Taavi johti pienempää venettä, jossa muutamat piispan seuralaiset,
muuttotavarat ja kaksi soutajaa seurasivat suurempaa alusta. Vanha
kalastaja piti perää. Kun vene oli kulkenut sisempien selkien poikki,
niin huomattiin aavalla merellä, että tuuli otti paremmin piispan
jahdin purjeihin, joten se ennätti toisen veneen edelle. Välimatka
eneni yhä. Tuuli rupesi tyyntymään, päivällisen aikana oli tuuli aivan
asettunut ja täytyi tarttua airoihin. Myrskyinen Pohjanlahti oli
hiljaisesti heijuvana kuvastimena ja yhä mahdottomammalta näytti, että
ennen iltaa saavuttaisiin ruotsalaiselle rannikolle.
Taavi vaihtoi pari sanaa vanhan kalastajan kanssa, jonka ammatti ja
pakko oli tehnyt ilmanennustajaksi.
-- Mitäkö minä luulen? -- toisti peränpitäjä äreästi. -- Minä luulen,
että puolen tunnin perästä nousee ukkonen. Tuuli kääntyy luoteesen.
-- Luuletteko, että jahti kestää tuulta?
-- Miksikä se ei kestäisi, jos se olisi hyvin lastattu? Mutta niinkuin
se nyt on, niin pyhä Priita pidelköön sitä pystyssä kölillänsä. Minun
mielestäni me käännymme ajoissa takaisin.
-- Mekö kääntyisimme? Emme koskaan! Soutakaa rivakasti!
Ja Taavi tarttui itsekkin airoon, jotta he ennättäisivät jahdin, joka
löyhin purjein vaarui hyökyaalloilla.
Kohoavat ukkospilvet synkistyttivät taivaan. Kun vene oli päässyt parin
kaapelinmitan [kaapelinmitta = 120 syltä] päähän jahdista, rupesi
raskaita sadepisaria tippumaan ja ensimäinen salama halkaisi kaakkoisen
taivaanrannan. Pian sen jälkeen röyhelsi eteenpäin kiitävä musta aalto
merenpinnan ja luoteistuuli pauhaili torvineen, rumpuineen. Jahti sai
uutta vauhtia ja jatkoi kotkansiivin kulkuaan lounaista kohti ja hetken
kuluttua se oli ennättänyt kauaksi toisen veneen edelle. Venhe seurasi
purjeet pingollaan tyrskyävällä merellä. Tunnin kuluttua näkyi jahdin
huippu vain liitelevänä kaarnana valkopäisillä aalloilla. Neljänneksen
kuluttua sekin oli kadonnut, eikä toisella veneellä ollut muuta neuvoa
kuin ajatella omaa pelastusta myrskyssä ja sateessa.
Vene luovasi tuulessa länteen päin koettaen päästä maihin lähimmälle
ruotsalaiselle rannikolle. Tuli ilta, yö saapui, onneksi toki keväinen
yö, eikä vielä maata näkynyt. Taavi muisteli Beataa, Birgeriä ja
piispaa. Missähän he nyt olivat?
Kerran vene oli aivan kaatumassa. Hyökylaine löi veneen laidan yli
tuulenpuolelta ja suojanpuolelta tuli vettä veneesen. Vene kohousi
jälleen ja irtaantui johonkin määrin hyökylaineesta, mutta masto oli
painunut reunan yli ja laahautui mukana laineilla. Suurella vaivalla
irtauduttiin tästä vaarallisesta lisäkkeestä, mutta vene ajelehti nyt
kallellaan aaltojen hyrskyssä. Kaikki tarttuivat airoihin ja koettivat
päästä tuulen alle. Ja siten jatkettiin tätä tuskallista taistelua
aamuun saakka, kunnes aurinko taas nousi koillisessa tyrskyvän meren
yli.
Vain se, joka on kokenut sellaisen yön, voi kuvailla mielessään, millä
tunteella pakolaiset näkivät auringon kimaltelevan aaltojen harjoilla.
Tuulikin vähitellen asettui ja kääntyi koilliseen. Vaatekappaleen
saattoi kiinnittää hätäpurjeeksi airoon kiinni ja vene totteli
paremmin ruoria. Kello neljän aikana näkyi suoraan edessäpäin joku
noita kallioisia kareja, jotka muodostavat sekä ruotsalaisen, että
suomalaisen rannikon ulkovarustuksen. Kello viiden aikana noustiin
maalle kalliokarille, jossa oli vähän tilaisuutta hoitaa naispuolisia
matkustajia. Heitä oli kuusi kaikkiansa, ja koko ajan he olivat
maanneet veneen pohjalla aivan läpimärkinä ja vilusta värisevinä.
Rannalta löytyi vesiajopuita, ja sytytettiin tuli. Rohkeus palasi
yhdessä lämmön ja toivon kanssa. Pakolaiset kuivasivat vaatteitansa,
maistelivat eväitänsä ja ylistivät pyhimyksiä. Milloin arveltiin pyhän
Henrikin, milloin pyhän Priitan tai pyhän Eerikin, milloin taas pyhän
Olavin pelastaneen heidät. Vanhalla kalastajalla, perämiehellä, oli
oma mielipiteensä. -- Pitää olla sovinnossa neitsyt Maarian kanssa, --
sanoi hän, -- ja osata loihtusanat:
Jeesus aaltoja aseta,
Maaria ve'en väkeä,
Ett'ei parsku parraspuille,
Pääse päälle kaarieni!
Mene tuuli tuonnemmaksi,
Ylitse meren yheksän,
Tahi nouse taivahalle
Ylös pilvihin ajaite.
Päivällisen aikana nousi tuuli idästä, vene kesti hyvin tuulta ja
ennen illan tuloa olivat pakolaiset onnellisesti laskeneet maihin
ruotsalaiselle rannikolle nykyisen Söderhamnin läheisyyteen.
Ensimäiseksi huoleksi ruvettiin tiedustelemaan piispan, Birgerin ja
heidän seuralaistensa kohtaloa. Ei kukaan tässä seudussa ollut kuullut
heistä mitään. Taavi läksi eteläänpäin, kyseli pitkin koko rannikkoa.
Vihdoin Öregrundissa hän sai varman tiedon siitä, mitä hän niin kauan
oli pelännyt, ja joka vaivutti koko Suomen suruun. Pirstaleita ja
muutamia ruumiita olivat aallot heittäneet rannalle. Epäilemisen
syytä ei ollut enää. Piispa, maisteri Conrad, Birger herra, Beata
neiti, kaikki jotka olivat olleet mukana tuossa liiaksi lastatussa,
onnettomassa aluksessa, olivat saaneet hautansa rannan tyrskyissä 23
päivänä toukokuuta vuonna 1522, eikä kukaan pelastunut voidakseen
kertoa heidän viime hetkistänsä. Piispa Arvid Kurjen mukana vaipui
katolinen aikakausi Suomen historiassa meren syvyyteen, mutta hänen
maansa ja kansansa eli nähdäkseen uuden ajan koittoa.