Seuraavana aamuna tapaamme me jälleen Taavin ja hänen kumppaninsa,
Knuutti Steninpoika Ljungarsin, jota ennen sanottiin Kukonpojaksi,
Ljungarsin linnan autioilla rauniolla. Kun omistajaa ei kuulunut,
joutui tila muutaman vuoden kuluttua Naantalin luostarille ja sittemmin
se muutettiin kruununtilaksi, mutta näinä ahtaina aikoina ei kukaan
ollut ruvennut uudestaan rakentamaan vanhaa herraskartanoa. Muurit
olivat raunioina ja tuhkaa ja puoleksi hiiltyneitä hirsiä oli hajallaan
kellariholvin ympärillä. Taavin ratsumiehet olivat majoittuneet kylään,
jossa oli vain muutamia kurjia hökkeleitä ja jonka asukkaiden epäiltiin
olevan liitossa sissien kanssa.
-- Knuutti Steninpoika istui ääneti sortuneilla muureilla, joiden herra
hän oli. Hän oli kaunis tummatukkainen nuorukainen, kookas ja vahva
ruumiinrakenteeltaan, niinkuin koko hänen sukunsa, mutta nuoruudeninto
ja terveys oli kadonnut hänen kalpeilta poskiltansa. Hänen katseensa
kiintyi raskasmielisenä synkkään ympäristöön. Joko hänen elämänsä
oli kulunut liian nopeasti, taikka hän oli kärsinyt liiaksi, mutta
nuorella iällänsä hän näytti väsähtäneeltä ratsumieheltä, joka pysähtyy
tienhaaraan.
-- Miksi ajattelemme menneitä aikoja, -- lohdutteli Taavi. -- Ljungars
on kadonnut, Lettoa ei ole enää olemassa, eikä sitä koskaan olisi
pitänytkään olla. Sinussa on tulevaisuus, sinussa on toivo, ja sinun
käsiesi alla on uusi Ljungars kohoava tuhasta.
-- Kiitos, -- sanoi nuorukainen surumielisesti. -- Minä kerron sinulle
jotakin, jota en ole vielä uskonut kellekään ihmiselle. Kun sinä löysit
minut kahdeksanvuotiaana kosken partaalta ja Birger kaappasi minut
mukaansa, niin minä tunsin ensi kertaa eläissäni omantunnon voiman.
Tunnetko sinä omaatuntoa?
-- Hiukan, -- vastasi Taavi.
-- Et, sinä et sitä tunne, sinä et tiedä, että se määrää koko meidän
elämämme. Minulla oli ristiäiti; sano mitä tahdot Ursula rouvasta,
mutta hän rakasti minua, minua yksin koko maailmassa. Minä hukkasin
hänen onnenkivensä, joka hänelle oli kaikki kaikessa. Silloin minä
käsitin vain, että hän oli minulle pahoillansa; mutta kun minä
kuulin Ljungarsin linnan pamahtavan ilmaan, silloin minä ymmärsin,
että minä olin syypää hänen kuolemaansa. Tuo ajatus puraisi minua
kuin käärme. Birger lahjoitti kiven pyhälle Priitalle. Kun minä
karkasin Naantalista, niin otin kiven mukaani ja juoksin yötä päivää
Ljungarsiin, toivoen voivani tuolla kivellä herättää ristiäitini
haudasta. Minä en löytänyt häntä, hän lepäsi tuhan peitossa, ja minun
syyni ei tullut sovitetuksi. Siverin noita löysi minut puolikuolleena
metsästä, otti minut luoksensa ja piti minua kaksi vuotta mökissänsä.
Silloin minä, kiittämätön, taaskin karkasin sissien luo vuoristoon.
Kahden vuoden kuluttua karkasin heidänkin luotaan Turkuun. Sitten minä
rupesin merimieheksi tanskalaiseen laivaan, palvelin kuusi vuotta
kuningas Kristiania ja loput sinä tiedät.
-- Miksikä annat lapsuuden hairahdusten vaivata itseäsi? Etkö ymmärrä,
että Jumala on ohjannut sinut niin monen vaaran ja vaiheen läpi, jotta
miehenä voisit hyvittää entiset vikasi?
-- Ei, Taavi, ei, vielä on jotain, jota en voi hyvittää. Kun ristiäiti
nuhteli minua kivestä, niin hän pakotti minut vannomaan pyhän Olavin
kautta, että hävittäisin koko Ljungarsin suvun...
-- Mutta sehän on nyt mahdotonta!
-- Miksikä mahdotonta? Vielä yksi Ljungars elää, vielä tämä kauhea
vala sitoo minua. Miksikä minä, onneton, läksin sinä päivänä etsimään
uutta onnenkiveä virran rannalta? Miksikä minä en kymmenvuotisena
kuollut metsään? Miksikä minua ei surma perinyt sissien luona, miksi en
kaatunut yhdessä niin monen kuolleen mukana taistelutantereelle? Vala
on minut pelastanut, vala minua sitoo. Ja katsos, Taavi, nyt kääntyy
se minuun itseeni, viimeistä Ljungarsia vastaan! Se on meidän sukumme
kirous. Minun täytyy surmata, eikä minulla ole, niinkuin isilläni,
veljeä, jonka voisin uhrata. Mitä minun tulee tehdä? Minä inhoan
itsemurhaa; siihen vain pelkuri turvautuu. Anna minun taistella, mies
miestä vastaan, anna minulle kunniallinen kuolema, Taavi, enkä minä
enää koskaan valita!
-- No niin, -- sanoi Taavi, -- maamme tarvitsee rauhaa ja järjestystä.
Meidän toimenamme on hävittää se rosvojoukko, joka vielä entisten
laittomien aikojen perintönä kuljeksii maassa. Nämät sissit taistelevat
henkensä uhalla, siinä saat kyllä tilaisuutta taisteluun, mutta sinä
elät ja vapaudut valastasi. Sinä hävität väkivallan Ljungarsin ja
alotat uuden Ljungarsin suvun, jonka vaakunakilvessä on laki ja oikeus.
Knuutti Steninpoika karkasi ylös. Puna palasi hänen poskipäihinsä,
rohkeutta ja elämäniloa loisti hänen nuorukais-silmistänsä. Tämä
ajatus oli hänelle niin odottamattoman uusi, niin toiverikas ja
hyvittävä, että hän tunsi itsensä äkisti aivan muuttuneeksi. -- Sinä
olet oikeassa, riemuitsi hän. -- Niin minä tahdon elää! Vanhoista
Ljungarseista ei ole ketään jäljellä!
Ratsumiehet olivat lähettäneet vakoilioita metsään, ja he palasivat
ilmoittamaan,. että sissit oleskelivat kapeassa vuorensolassa puolen
peninkulman päässä Ljungarsista. Heitä oli kolmekymmentä aseellista
miestä ja he luottivat siihen, että vuoren luo oli mahdotonta
päästä. Luultavasti he myöskin tiesivät, kuinka vähäinen luvultansa
ratsumiesten joukko oli. Taavi päätti viipymättä saartaa heidät ja
mistä hinnasta hyvänsä vapauttaa ylimaan seudut tästä maanrasituksesta,
joka jo vuosikausia oli levittänyt kauhistusta ympäristöönsä.
Lapsuudestaan saakka Taavi tunsi jok'ainoan rotkon tässä metsässä ja
tämän tietonsa nojalle hän perusti koko suunnitelmansa.
Sissit eivät voineet tietää, että kymmenmiehinen nostojoukko
Myllyrannan kylästä seurasi jalan ratsumiehiä ja oli saapunut tuntia
myöhemmin Ljungarsiin. Ratsumiehet jättivät hevosensa neljän kylämiehen
vartioittavaksi ja jakaantuivat toisten kuuden kanssa kolmeen osastoon,
jotka eri tahoilta tunkeutuivat raivaamattomaan metsään.
Tuskin olivat Taavi, Knuutti Steninpoika ja neljä ratsumiestä päässeet
kuusien suojaan, niin Knuutti huudahti: -- Pysähtykää, katsokaa, hän
seisoo meidän edessämme ja sulkee tiemme! -- Knuutti tunsi Ljungarsin
valkoisen tytön, joka monta kertaa ennen oli varoittanut ja ohjannut
häntä, mutta kahteen vuoteen hän ei ollut häntä nähnyt.
Taavia värisytti. Hän muisti näkyä, kun Birger ja Beata soutivat
piispan kanssa onnettomalle matkallensa Närpiöstä. Mutta, hän ei saanut
epäillä, hän jatkoi kulkua. Haamu leijaili polulla ja he kulkivat aivan
hänen liepeittensä läpi, tuntematta muuta kuin viileän tuulahduksen.
He kulkivat Junkkarin lähteen ohi. Päivä oli helteinen, ja kova jano
vaivasi kulkioita, mutta lähde oli kuiva. Knuutti Steninpoika pysähtyi
ja kaivoi miekkansa kärjellä hiekkaa lähteenpohjassa. -- Eteenpäin! --
huusi Taavi. -- Odota vähän, -- pyysi Knuutti. -- Täällä minä lapsena
heitin onnenkiven lähteesen, kun minä en voinut herättää ristiäitiäni
haudasta.
Taavi ei kuullut häntä; hän seisoi selin lähteesen. Tässä metsässä
täytyi pitää silmät auki. Jotakin liikkui punaisen kallion takana.
Taavi jännitti jousensa, mutta hän ei huomannut, että samana hetkenä
nuoli suhisi ilmassa ja osui Knuutti Steninpoikaan, hänen seisoessaan
kumartuneena lähteen yli.
Mies pakeni juoksujalassa metsään. Hän kaatui Taavin nuolen kaatamana.
Kuka hän oli? Kukko! Vanha petturi antoi vielä kuollessaan merkin,
kiekahutti kuin kukko, josta hän pilkkanimensä oli saanut. Hän ei ollut
yksin. Pensaikoissa väjyi hänen väkensä ja odotti päällekarkaajiaan
polulla lähteen luona.
Osat vaihtuivat nyt. Taavin ja hänen seuralaistensa, joita oli
yhteensä viisi henkeä lukuunottamatta Knuutti Steninpoikaa, täytyi nyt
hyökkäyksen asemesta puolustautua kolmeakymmentä rosvoa vastaan, jotka
syöksyivät esiin metsästä.
Taavi puhalsi metsästystorveensa, joka aina riippui hänen sivullansa.
Kalliosta kallioon vastasi kaiku toistamalla annetun merkin. Nuo viisi
miestä odottivat päällekarkausta punaisen kallion kyljessä, sillä
siellä heidän selkänsä olivat turvassa. Tervehdykseksi sateli heitä
vastaan nuolia, jotka voimattomina ja räiskien kimpoilivat kallioon.
Taavin jousi ei jäänyt vastausta vaille. Hurjat huudot kaikuvat
metsässä ja Ljungarsin tuttu ukkonen ilmoitti etäältä läsnäoloansa.
Kun sissit huomasivat, että heidän nuolensa kimpoilivat kallioon,
tulivat he lähemmäksi peitsineen ja karhunkeihäineen. Jouset heitettiin
syrjään, nuijat kohosivat sotatapparoita vasten. Taavi ja hänen väkensä
saivat kiittää hengestään vain haarniskoitaan ja kypäriään, joita ei
sisseillä ollut. Mutta kun rosvot vihdoin toinen toisensa jälkeen
kiipesivät kalliolle ja sieltä heittelivät kiviä vihollistensa päälle,
niin sota uhkasi loppua laillisen järjestyksen varmaan tappioon. Kaksi
Taavin väestä oli pahasti haavoittuneena vaipunut maahan, kahdella oli
vähempiä haavoja. Taavi yksin ei ollut haavoittunut. Missä oli Knuutti
Steninpoika? Ei mitään vastausta kuulunut. Katolisen Suomen sotahuuto:
pyhä Eerikki avuksi! kaikui ahdistettujen huulilta, mutta samassa
taistelu sai odottamattoman käänteen.
Ne kaksi osastoa, jotka Taavi oli lähettänyt kaartamaan rosvoluolaa,
olivat huomanneet sen tyhjäksi, ja metsästystorven merkin johdolla
raivanneet itselleen tien vuorien ja pensaikkojen poikki. Heitä oli
vain kaksitoista miestä, mutta heidän hajaantuneet huutonsa saattoivat
sissit pelkäämään suurtakin sotavoimaa. Hyökkääjien rivit joutuivat
sekasortoon. Taistelu loppui, sissit heittivät aseensa pois ja
hajaantuivat rajusti juosten piilopaikkoihinsa vuorten lomiin.
Taavi seurasi heitä joukkoinensa. Se oli loppumaton, vaivalloinen
ajo, jota kesti suurimman osan päivää. Iltapuolella oli toinen puoli
sisseistä vangittu ja sidottu nuoriin, mutta sitte täytyi Taavin
keskeyttää ajo, sillä nousi hirveän voimakas ukkosilma. Taivas
liekehti, salamat risteilivät ilmassa, vihurit kaatoivat jäykimmät
männyt tai salama ne halkaisi kahtia. Ei koskaan kukaan ollut nähnyt
tämäntapaista rajuilmaa näillä seuduilla, vaikka kesäisin ukkonen
täällä oli melkein jokapäiväinen vieras.
Kuuden aikaan illalla rajuilma asettui ja taivas selkeni. Väsyneinä,
märkinä, nälkäisinä läksi Taavi joukkoineen vuortenrotkoista, joista
sissit olivat etsineet turvaa, ja palasi vankeineen Ljungarsin kylään.
He kulkivat jälleen lähteen ohitse. Sen kuivalla hiekkapohjalla,
kallioiden varjossa, lepäsi nuorukainen verissään. Knuutti Steninpoika
Ljungars oli kuolettavasti haavoittunut ja hänen verensä oli juossut
kuiviin. Hänen kumartuessaan hiekan yli ja etsiessään onnenkiveä oli
Kukon nuoli lävistänyt hänen vasemman-olkapäänsä juuri siitä kohdasta,
joka oli jäänyt suojaamattomaksi kypärin ja selkähaarniskan välille.
Hänen otsallaan ja huulillaan kuvastui tyyni onnellinen rauhanpiirre;
ei vähintäkään tuskan eikä surun jälkeä voinut huomata, vaikka kaikki
toiveet pettivät juuri sinä elämän aikana, jolloin toivoo kaikkea.
Hän hengitti vielä. Taavi etsi vesipisaraa, millä virvoittaisi kuolevan
verettömiä huulia. Aivan kallion juurella hän huomasi Ljungarsin
valkoisen tytön tutun haamun. Hän näytti surullisemmalta, hennommalta
ja hoikemmalta kuin ennen. Kultainen vyö hänen uumillaan oli kavennut
hienoksi langaksi, joka vaivoin näytti pitävän hänen utuista vartaloaan
koossa. Puiden latvoissa kävi hiljainen, sanaton humina. Taavin vielä
katsellessa utukuvaa katkesi hieno kultalanka hänen uumiltaan ja koko
olento haihtui ilmaan. Hän kääntyi taaksensa; kuoleva oli vetänyt
viimeisen hengenvetonsa.
Myrskyistä päivää ja ukkosilmaa seurasi kirkas ja tyyni kesäilta, joka
ei pimennyt yöksi. Mutta sellainen ei ollut Suomen kohtalo Kustaa
Vaasan ja hänen seuraajiensa hallituksen aikana; sillä myrskyjä
ei puuttunut. Se ennusti vain onnellisen tulevaisuuden valoisaa
iltaa päivinä, jotka kerran tulevat. Väkivallan laiton, verinen ja
mielivaltainen aikakausi oli loppunut. Ja vuorien ja vesien taa laskeva
aurinko valaisi kirkkaasti viimeisen Ljungarsin unohdettua hautaa.
_Ljungarsin tarun loppu_.