Kun Birger seuralaisineen oli ehtinyt kappaleen matkaa Ljungarsista,
niin he huomasivat Kukonpojan, joka innokkaasti etsi kiviä virran
partaalta. -- Mitä sinä teet täällä? -- kysyi Birger hetkeksi hilliten
nopeaa kulkuansa.
-- Minä etsin ristiäidille parempaa kiveä, -- vastasi pieni mies, jonka
omatunto oli herännyt hänen muistaessaan Ursula rouvan vihaa.
Birgerin hyvä sydän heltyi ajatellessaan pojan kohtaloa. -- Seuraa
meitä! -- huusi hän. -- Sinun ristiäitisi on noita, ja sinä saat
ratsastaa minun hevoseni selässä takanani.
-- Etkö häpeä! -- vastasi Kukonpoika, jota tämä tarjous suuresti
loukkasi. -- Minäkö ratsastaisin sinun hevosesi selässä sinun takanasi!
Minä panen sinut itsesi ratsastamaan takaperin lehmän selkään.
-- Mutta Ursula rouva upottaa sinut koskeen, koska sinä otit hänen
kivensä.
-- Entäs sitte! Minä löysin paljoa kauniimman. Samassa maa tärisi,
virran jää halkesi ja vesi kuohuili esiin halkeamista. Kumea, ukkosen
tapainen jyrinä kuului ja koko se seutu, josta vastikään häämötti
Ljungarsin linnan torni, peittyi sakeaan, tuhanharmaasen savupilveen.
Pakolaiset pysähtyivät hämmästyksissään ja katsoivat taaksensa. Birger
muisti ruutikellaria. -- Onnettomuus! -- huudahti hän. -- Kääntykäämme
takaisin!
-- Eteenpäin! -- huusi Taavi. -- Minä näin tanskalaisia linnassa
ja minun tulee vastata herralleni piispalle Ljungarsin suvun
jälellejääneistä jäsenistä.
-- Se on minun linnani! -- sanoi Birger isänsä lausumatapaan.
-- Mutta minun on vastattava teidän hengestänne! -- vastasi Taavi yhtä
varmasti.
-- Eteenpäin! -- sanoi Beata. -- Taavi on oikeassa.
Birger epäili. -- No hyvä! -- sanoi hän vihdoin. -- Jää hyvästi,
Ljungars! Mutta Kukonpojan me otamme mukaamme!
-- Hän hyppäsi hevosen selästä alas, tarttui poikaan kiinni ja heitti
hänet Renatan rekeen, jossa ajaja hänen vimmatuista ponnistelemisistaan
huolimatta piti häntä kiinni Renatan hoitaessa ohjaksia.
Pakolaiset jatkoivat enemmittä seikkailuitta matkaansa etelää
kohti Naantaliin, ja sinne Taavi heidät jätti tehdäksensä tiliä
matkastansa piispalle. Luostari-ilman mukana palasivat Birgerin
horjuvat ajatukset jälleen hengelliseen säätyyn. Hän oli kyllästynyt
maallisiin seikkailuihin, kyllästynyt oloonsa Ljungarsin linnan
kellarissa, joka oli hänelle ollut paastonaika täynnä kummituksia.
Hänen uuden kääntymyksensä ensimäisenä seurauksena oli se, että hän
lahjoitti Ursula rouvan keltaisen topaasin pyhän Brigitan kruunuun
luostarikirkkoon. Pyhimys vastaanotti empimättä tuon epäiltävän lahjan
ja piti sitä riemuiten voitonmerkkinä kruunussaan. Legenda kuningas
Salomonin sormuksesta, johon tämä kivi oli kiinnetty, oli yleisesti
tunnettu ja se lisäsi suuresti pyhimyksen kunniaa. Mutta Ursula rouvan
topaasi ei ollut ainoa laatuansa. Samoin kuin tänä aikana oli olemassa
useita Pietarin partakarvoja ja Paavalin poskihampaita, niin oli
myöskin useita kiviä, joilla kuningas Salomo oli hallinnut henkiä,
ja niitä sekä kristityt että juutalaiset ostivat ja möivät suurilla
summilla.
Birger Bonpoika pyysi uudelleen saada vihittäytyä munkiksi Naantalin
luostariin.
-- Ei vielä, poikani, ei vielä, -- sanoi piispa. -- Valmistaudu vielä
vuosi aikaa rukouksilla ja opinnoilla! Aika on nykyään sellaista, että
kirkko tarvitsee useampia haarniskoja kuin messuja puolustuksekseen.
Ja vaarat ahdistivat joka taholta; henki, kunnia ja vapaus oli
kysymyksessä. Julman Kristian kuninkaan varjo levisi kautta koko Suomen
maan, yli sen horjuvan kirkon, riitaisen aateliston ja hajaantuneen,
pitkällisten sotien sortaman kansan. Yötä päivää tähystelivät
vartiat Kuusiston linnan muureilla epäilyttäviä laivoja merellä ja
tanskalaisten peitsiä metsänrannassa. Turku oli auttamattomasti
vihollisen vallassa, Naantali pelastautui hädin tuskin myöntyväisellä
vieraanvaraisuudella tanskalaisten partioretkeläisten kiskomisista.
Arvid piispa kuulusteli jokaista sanomaa, joka tuli Ruotsista. Eikö
siellä noussut uutta Engelbrektiä vapaudenasiaa puolustamaan? Niin,
eräs nuori mies, Kustaa Eerikinpoika oli, antautumalla monelle vaaralle
alttiiksi, asettunut taalalaisten etunenään, puhdistanut pohjoiset
maakunnat, ja valtiohoitajaksi valittuna kulkenut Tukholmaa kohti.
Mutta merellä tanskalaiset olivat vallassa; Suomelle ei näyttänyt
toivoa koittavan.
Vuonna 1521 syyskuun 21 päivänä kirjoitti Arvid piispa kuningas
Kristianille uuden vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestansa
ja pyysi vaihtaa Paraisten pitäjän Sauvoon ja Runan kartanoon. Hän
tiesi vallan hyvin, etteivät tyrannit usko muita vakuutuksia kuin
itsekkäisyyden vaikuttamia. Kuninkaan armollinen vastaus oli yhtä
mielistelevä ja teeskentelevä. Ja Birger Bonpoika sekä kaikki piispan
vilpittömät ystävät surivat tätä kirkon ja koko maan etevimmän miehen
petollisuutta.
He eivät nähneet piispan käden vapisevan, kun hän teeskennellen
kirjoitti tämän kirjeen. Vihan huudahdus kävi kautta koko maan, ja kun
Kustaa Eerikinpoika myöhemmin syksyllä lähetti Arvid Vestgöten Suomeen,
liittyivät monet hänen seuraansa karkoittaakseen vihollista maasta.
Marraskuun 24 päivänä suomalaiset ryntäsivät Turun linnaa vastaan, eikä
Arvid piispa silloin enää saattanut eikä tahtonut teeskennellä. Salassa
olleet aseet otettiin esille Kuusiston linnankellareista ja lähetettiin
miehistön kanssa vahvistamaan piiritysjoukkoa. Ainoastaan pieni joukko
jäi piispan turvaksi. Naamari oli poistunut: Arvid piispa tahtoi seisoa
tai kaatua yhdessä isänmaan kanssa.
Oli mies, joka tämän tiedon kuullessansa naureskeli hyvillään
punaiseen partaansa, ja tämä mies oli piispan vanha tuttava, Turun
linnanpäällikkö, herra Tuomas Wulf von Grewendorp. Hän oli sitä kauan
odottanut. -- Potz tausend! Jetzt soll der schlaue Fuchs icke mere lure
den dumme Wolf. Jetzt halte ich ihn bei den Ohren; wette, er kommt
nicht los uden han levner den Peltz im Sticke. [Tuhat tulimaista! Nyt
ei tuo viekas kettu voi enää peijata tuhmaa sutta. Nyt minä pitelen
häntä korvista kiinni; lyön vetoa, hän ei pääse pälkähästä jättämättä
turkkiansa.]
Tuomas herra olikin siinä asemassa että hän saattoi ivata
vihollisiansa. Piirittäjillä ei ollut kanuunia ja Turun linna oli
vahvasti varustettu ja siinä oli runsaasti ruokavaroja sekä sotaan
tottunut miehistö. Aika-ajoin tehtiin onnistuneita hyökkäyksiä ja
otettiin vankeja, jotka Tuomas herra hyväntuulensa osotukseksi
riipustutti linnanmuurille. Kristian kuninkaalta tuli käsky, ettei
pettureita saisi säästää, ja Tuomas herra oli säilyttänyt muutamia
herroja panttivankina kansan uskollisuudesta. Hän oli heti valmis
ja mestautti Viipurin maaherran, Tönne Eerikinpoika Tottin sekä
pohjois-Suomen laamannin Henrikki Stenpoika Renhufvudin. Silloin herra
Tuomas Wulf naureskeli taaskin punaiseen partaansa, ja toivoi jonakuna
kauniina päivänä voivansa osottaa Arvid piispallekin saman kunnian.
Kaikesta tästä toi piispan uskollinen tallimestari tietoja herrallensa.
Yhä synkemmäksi kävi kaikki Suomen kirkon mainehikkaan päämiehen
ympärillä. Vielä hän oli turvassa Kuusiston linnanmuurien sisäpuolella,
vielä oli meri jään peitteessä, mutta ensimäinen kevätpäivä oli tuova
tanskalaisen laivaston purjeet mukanansa; silloin maa oli hukassa ja
hän yhdessä maan kanssa. Eräänä päivänä huhtikuun alussa ilmoitti hänen
uskollinen Taavinsa, että Turun tuloväylän ulkopuoliset selät siinsivät
sinisinä auringon loisteessa. Silloin piispa kokoili kalleimmat
aarteensa ja pakeni dekanuksensa, maisteri Conradin, sekä lukuisan
seurueen kanssa rantatietä pohjoiseen Raumalle käsin. Pian sen jälkeen
ottivat tanskalaiset suojattoman Kuusiston linnan haltuunsa.
Naantalissa syntyi hirveä häiriö, kun kuultiin, että piispa oli yöllä
matkustanut luostarin ohitse. Nunnat itkivät, messu takertui munkkien
kurkkuun. Kuka nyt puolustaisi pyhää Birgittaa, kun kirkon ruhtinas
jätti lujan linnansa? Monet tahtoivat seurata häntä; mestari Gervasius
sulki abbedissan käskystä luostarin portit. Tuo hyvä sisar Margareta
Juhanantytär osotti ensi kertaa eläissään rohkeutta, jota muilta tällä
hetkellä puuttui. Pyhä Priita oli nainen; jos miehet hänet hylkäsivät,
niin tuli naisten häntä puolustaa!
Päätettiin, että Birger ja Beata, jotka olivat orpoja kumpikin,
seuraisivat hengellistä isäänsä. Neiti Elina Kurki lähetettiin Laukon
kartanoon. Kukonpoika uskottiin mestari Gervasiuksen hoitoon, joka oli
ottanut toimeksensa kasvattaa tuosta huimapäästä ihmisen, vaikka se
toimi olikin sangen vaivalloinen.
Pian sen jälkeen ilmestyi Severin Norrby voimakkaan tanskalaisen
laivaston, kanuunien ja ruokavarojen keralla Turun edustalle. Silloin
täytyi huonosti varustetun suomalaisen piiritysjoukon luopua Turun
linnan valloitus-aikeesta ja peräytyä Hämeesen. Sen lähtiessä 23
päivänä toukokuuta vuonna 1522 sytytettiin kaupungissa ruutivarasto
tuleen, jota ei tahdottu jättää tanskalaisten käytettäväksi ja tulipalo
hävitti silloin suurimman osan Turun kaupunkia. Severin Norrbyn
väki astui maihin ja ryösti palavan kaupungin. Suomen silloisesta
pääkaupungista säilyi vain muutamia autioita taloja, joiden asukkaat
olivat paenneet, mutta paikoillensa jäivät seisomaan palamattomina
tuomiokirkko ja linna, odottaen uuden kaupungin ja maan uutta
ylösnousemusta.
Punapartainen herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, hän se vasta
riemuitsi! Kaksi vastoinkäymistä harmitti häntä: toinen oli se, ettei
hän saanut hirttää piispaa ja toinen, että hän oli antanut herra
Eerikki Flemingin karata hirttämättä linnan vankeudesta. Eerikki herra
oli valalla vakuuttanut että hän ihaili suuresti Kristian kuningasta
ja että hän oli Kustaa Eerikinpojan verivihollinen. Tuomas herra salli
hänen seurata mukana eräässä hyökkäyksessä, joka tehtiin linnasta,
ja tätä tilaisuutta tuo kiittämätön oli käyttänyt kääntääkseen
miekankärkensä tanskalaisia vastaan ja vapautuakseen koko joukosta.
Sodassa kyllä voipi tuollaisista onnettomuuksista lohduttautua, mutta
Tuomas herra sai uutta syytä katua herkkäuskoisuuttaan.
Eerikki Flemingin onnistunut juoni miellytti näet Kustaa Eerikinpoikaa
siihen määrin, että hän antoi hänelle päällikkyyden eräässä pienessä
laivastossa, jonka hän oli koonnut Ahvenanmaan saaristoon voidakseen
pitää vihollista silmällä. Siihen aikaan oli Tukholmassa, jota
ruotsalainen joukko piiritti, ruokavarojen puute, ja Kristian kuningas
antoi herra Tuomaalle käskyn hankkia sinne ruokavaroja Suomesta. Tuomas
herra purjehti sinne laivastonsa kanssa Turusta, ja kun hän saapui
Ahvenanmaalle niin hän lähetti varmuuden vuoksi pienen laivaveneen
vakoilemaan, olisiko reitti selvä. Eerikki Fleming oli laivoinensa
erään niemen suojassa; he anastivat veneen pukeutuivat miehistön
vaatteihin ja suuntasivat kulkunsa tanskalaista laivastoa kohti. Tuomas
herra oli utelias hän läksi veneessä vakoilialaivan luo ja kysyi: alles
sicher? [Kaikki varmaa?] On kyllä, vastattiin. Tuomas herra astui
vakoilialaivaan ja aavistamattaan hän joutui Flemingin vangiksi joka
heti purjehti takaisin ystäviensä luo. Ruotsalainen laivasto hyökkäsi
tanskalaisen kimppuun, jotka olivat ilman päällikköä, ja pääsi kovan
taistelun jälkeen voitolle, tanskalaiset puolustautuivat tappelussa
niin miehuullisesti, että eräs heidän laivoistansa "Suomalainen
prinssi", oli ammuttava upoksiin, niin että se hukkui kaikkine
miehistöineen. Tuomas herra vietiin Kustaa Eerikinpojan luo ja palkaksi
siitä kujeesta, että hän oli hirtättänyt vankinsa Turun linnassa,
tuomittiin hän samallaiseen kuolemaan ja ripustettiin sopivaan tammeen.
Tuomas herra ei pelännyt kuolemaa. Hän olisi nauranut vieläkin
punaiseen partaansa, jollei köysi olisi ollut niintä ja ansaitseehan
kelvollinen soturi ainakin hamppunuoran!