Kun Ursula rouva oli pannut tytärpuolensa katoomaan samalla tavalla
kuin Birgerkin aikaisemmin oli hautaantunut Ljungarsin vankilaholviin,
levisi synkkä ja halveksiva hymy ylpeän linnanrouvan huulille. Hän
ei ajatellut nuoren tytön surullista kohtaloa, hän tuumiskeli vain
mitä seurauksia piispan turvakirjeen rikkomisesta voisi olla. -- Minä
olen nyt astunut täyden askelen, -- sanoi hän itseksensä. -- Minun ja
uhkamielisen pappiylimyksen välillä on nyt syttynyt ilmisota elämästä
ja kuolemasta. Onneksi on valta minun puolellani ja se palvelus, jonka
minä olen tehnyt tanskalaisille, on niin suuri, ettei Kristian kuningas
voi mitään pyyntöä minulta kieltää. Kylläpä maksaakin vaivaa puuhata
niin paljon tämän kurjan metsähökkelin tähden! Korkeammalle minä
tahdon kohota. Päivä on koittava, jolloin minä kuninkaan intohimojen
avulla vallitsen pohjolassa... -- Pohjolassako? -- jatkoi hän. -- Kuka
sen sanoo, että minä tyydyn näihin kolmeen kurjaan lumivaltakuntaan
ja niiden jääkruunuihin? Kristian kuningas on oleva minulle vain
astinlautana keisarin suosioon. Sanotaan, ettei aurinko koskaan mene
mailleen Kaarlo keisarin valtakunnassa. Sellainen valta, se olisi
minulle omiansa; se yksin olisi minun hallitsiahaluni arvoinen!
Hänen näin sanoessaan kävi humina läpi huoneen, jommoista Ursula rouva
kerran ennenkin oli kuullut ja kun hän kääntyi, seisoi Ljungarsin
valkoinen tyttö hänen takanansa. Omituinen, pilkkaava, uhkaileva ja
uhmaava hymy hennon kummituksen oikullisissa kasvonjuonteissa näytti
ikäänkuin kuvastavan linnanrouvan omaa hymyä. Mutta Ursula rouva ei
siitä, säikähtynyt: hän astui askelen taaksepäin ja kysyi rohkeasti: --
Mitä tahdot, ilkeä haamu? Kuinka sinä uskallat uhmailla voimaani?
Tyttö lauloi:
Kuningatar, keisarinna,
Ylhäisyydessä ylinnä!
Kaiken vallan jos sa veisit,
Maailman murenteleisit.
Aikees' on
Verraton.
Kuningatar, keisarinna,
Ylhäisyydessä ylinnä!
-- Mitä tuo äkillinen uhkarohkeus merkitsee? -- huudahti linnanrouva
suutuksissaan. -- Kurja haamu, uskallatko pilkata sitä, joka on sinua
voimakkaampi? Etkö tiedä että minulla on hornan tulessa kuumennettu
taikakalu, jolla kuningas Salomo sitoi alkuaineitten henget? Polvistu,
voimaton utukuva ja lauhduta vihaani, etten sitoisi sinua meren pohjaan
tai kahlehtisi sinua kauaksi pohjoiseen Pohjolan kipumäkeen!
Haamun kasvot vääntyivät vieläkin uhkaavammiksi ja pilkallisemmiksi, ja
hän lauloi uudelleen:
Itke, ylpeä emäntä,
Kuopille punaiset posket!
Onnesi kivi katosi,
Tuli surmaksi sinulle.
Taikas' on
Tehoton.
Itke, ylpeä emäntä,
Kuopille punaiset posket!
Ursula rouva tarttui kädellään rintaansa ja joutui kauhistuksen
valtaan. Rintaneula oli poissa, keltainen kivi kadonnut... Hän
saattoi sitä tuskin uskoa... hän raasti mustan röijynsä rikki, hän
juoksi kulmakaappinsa luo, jossa hän säilytteli kalleuksiansa, mutta
koristetta ei löytynyt... Voimatta kauemmin kestää haamun ivaavaa
katsetta hän syöksyi ulos.
Viereisessä huoneessa hän kohtasi Kukonpojan, tarttui kovasti häntä
käsivarteen ja vaati häneltä kadonnutta koristetta. -- Sinulla se
täytyy olla! Tunnusta, viekas nulikka! Sinä olet kauan halunnut
koristettani! Sinä olet sen varastanut!
-- Tarkoittaako ristiäiti sitä keltaista kiveä? -- kysyi poika, joka
tunsi omantunnon soimauksia.
-- Juuri sitä. Missä se on? Annas tänne?
-- En minä sitä varastanut. Minä löysin sen lattialta. Mutta, katsos,
se... minä olen sen lainannut.
-- Oletko lainannut? Kenelle?
-- Myllyrannan nuorelle rengille, tulevalle tallirengilleni, joka nyt
istuu vankina holvissa. Hän antoi minulle takaisin hopeasäiläni. Älä
ole pahoillasi, ristiäiti; saathan sinä heti kiven takaisin, tai minä
etsin sinulle uuden kosken partaalta.
-- Minkä käärmeen minä olen elättänyt povellani! -- huudahti Ursula
rouva ja tarttui niin kovakouraisesti poikaa käsivarteen, että hän
huusi tuskasta. -- Onneton poika, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt!
Ja sinun, sinunko piti ryöstää minulta taikakaluni, -- sinä Sten
Knuutinpojan kurja sikiö, jonka minä pelastin maantieltä ja jota
heikkoudessani rakastin kuin omaa lasta! Mutta minä sen ansaitsen, --
jatkoi hän väännellen käsiänsä, -- minun olisi pitänyt hävittää koko
tuo kirottu suku, joka tuopi onnettomuutta mukanansa. Minä hakkasin
toisen haaran poikki, mutta minä kastelin ja hoidin toista. Vastaa,
kummitusko se sinua vietteli minua pettämään?
-- Hyi, ristiäiti, nyt sinä olet taas ilkeä, -- vastasi poika
koettaen uudelleen voittaa lemmikin entisen vallan. -- Sanotko sinä
kummitukseksi sitä pientä valkoista tyttöä, jolla on hopeanauha päässä
ja punaiset kengät jalassa? Hänet minä olen usein tavannut, ja hän se
vast'ikään pyysi minua menemään holviin. Minä luulin häntä kyläntytöksi.
-- Enkö sitä sanonut! Minä olen petetty, hukassa ja sinä sen olet
aikaansaanut! Iloitse, onneton lapsi! Sinä olet puolustanut sukuasi;
sinä olet Ljungars!
-- Mitä sinä sanot, ristiäiti? Olenko minä Ljungarsin sukua?
Kostonhimoinen ajatus välähti Ursula rouvan mieleen. -- Kuule nyt
minua, -- hän sanoi, -- jos minä en enää saisi tilaisuutta sitä sinulle
sanoa! Sinun isäsi oli Sten Knuutinpoika, Leton herra, Bo herran,
Ljungarsin perintötilan omistajan veli- ja verivihollinen, sillä se on
ollut tämän suvun sukutapa ja sukuperintö. Sinun äitisi oli Sten herran
palvelia Marjaana. Säästääkseni sinua tulevaisuuden-aikeitani varten,
kehotin minä Sten herraa vihityttämään itseään äitisi kanssa, joka pian
sen jälkeen kuoli, ja tunnustamaan sinua lailliseksi perilliseksensä.
Jos minä kuolisin, niin tuolta kulmakaapista sinä löydät todistukset.
Mutta lupaa minulle, vanno minulle, että sinä vihaat ja koetat hävittää
muut sukulaisesi, niinkuin isäsi teki, ennen sinua ja poikasi on sinun
jälkeesi tekevä! Lupaa se minulle; muuten sinun täytyy heti kuolla!
-- Kyllä minä teen niinkuin ristiäiti sanoo, -- vastasi poika vapisten.
-- Vanno pyhän Olavin kautta!
-- Minä vannon pyhän Olavin kautta, -- änkytti Kukonpoika. Itsekseen
hän ajatteli: kyllä pyhä Olavi kuuluu olevan voimakas, mutta toiset
sanovat, että pyhä Eerikki on vieläkin voimakkaampi ja pyhä Henrikki,
sanotaan, on kaikista voimakkain.
-- Mene, äläkä ilmaise sitä, mitä nyt tiedät, jos henkesi on sinulle
kallis.
Ursula rouva kiiruhti nyt holviin ottaakseen pois Birgeriltä koristeen,
johon hän ajan taikauskon mukaan arveli onnensa tai onnettomuutensa
olevan yhdistetyn. Mutta hän ei ehtinyt portaita edemmäksi, ennenkuin
tanskalaisjoukko pysähdytti hänet. Tanskalaiset olivat juuri vasta
saapuneet Rolf Matinpojan johdolla linnaan, jonne he ilman vastarintaa
pääsivät.
-- Tässä hän on. Ottakaa maankavaltaja kiinni! -- huusi Rolf
sotamiehille.
-- Tässä on varmaan erehdys tapahtunut, -- väitti Ursula rouva
kopeasti. -- Niin vähän minä olen kavaltaja, että olen armollisen
kuninkaamme uskollisin palvella Suomessa ja olen koettanut kaikella
tavalla edistää tanskalaisten asiaa.
-- Mitä, hyvä rouva? Ettekö te tunne tätä paperia, joka jäi teiltä
Raaseporiin, silloin kuin te teitte salaisen liiton tuon kavaltajan
Hemming Gaddin kanssa, ja jossa on kaikkien teidän liittolaistenne
nimet?
-- Mutta minun aikomuksenihan oli antaa tuo lista kuninkaan käsiin
hänen asiansa harrastuksen osotteeksi!
-- Uskotelkaa meitä! Ehkäpä tahdotte senkin kieltää, että tuo Hemming
lurjus lupasi teille palkaksi Hämeen linnan ja läänin? Oi, hyvä rouva,
te luulitte olevanne turvassa, mutta teitä on vakoiltu ja tiedetään
että olette ollut liitossa Hemmingin kanssa pettääksenne kuningasta.
-- Tuhma mies! En kuningasta, vaan suomalaisia minä olen vihannut ja
pettänyt!
-- Vai niin, te syytätte itseänne kaksinkertaisesta petoksesta? Sitä
paremmin te ansaitsette rangaistuksenne. Ottakaa hänet kiinni, sotilaat!
Mutta Ursula rouva ei niin pian antautunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri,
pakeni portaita ylös tornikamariin ja salpasi oven. Tanskalaiset
seurasivat häntä.
Kun he vaivoin saivat oven murretuksi auki niin huone oli tyhjä. He
eivät voineet tietää, että Ursula rouva oli salaisesta luukusta paennut
kellariholviin ja vielä vähemmän he aavistivat, että hänellä siellä
oli tallessa hyvä ruutivarasto, siltä varalta, että Arvid piispan väki
tekisi rynnäkön.
Sillä aikaa kuin he innokkaasti etsivät Ursula rouvaa linnasta ristin
ja rastin, niin hän aikoi paeta kellarista. Mutta vaikka hänellä oli
avain ja lukko sitä totteli vääntäessä, niin hänen oli mahdotonta avata
ovea. Hän ponnisti turhaan kaikki voimansa: tuntui siltä, kuin joku
häntä voimakkaampi olisi ulkopuolelta pitänyt vastaan. Lopulta hän
aavisti syyn siihen; hän oli erottavinansa hiljaista, tuttua säveltä,
joka yhä kaikui hänen korvissansa:
"Onnesi kivi katosi..."
Samassa tanskalaiset olivat keksineet luukun ja heidän äänensä
kuului holvinaukosta. Ursula rouva ei halunnut antaa pyytää itseään
rotansatimeen. Tämä kunnianhimoinen nainen oli niin kauan pelannut
elämästä ja kuolemasta, että hän oli valmistunut menettämisen
mahdollisuuteen.
-- No hyvä, -- sanoi hän, -- minä kuolen, niin kuin olen elänytkin,
ilman pelkoa. Kaikki tai ei mitään, samapa se! Laula, valju haamu,
kurjia laulujasi! Minä uhmaan pilkkaasi ja hautaan mukanani koko
Ljungarsin suvun. Birger ja Beata eivät ole voineet paeta. He ovat
vielä varmaan kellariholvissa.
Hän seisoi ruutikellarin aukolla ja taskussaan hänellä oli tulukset.
Kiireesti hän sytytti taulan ja heitti sen aukosta sisään. Osa
tanskalaisista hinautui alas holvinaukon kautta, toiset tunkeutuivat
ulkoapäin kellariin. Äkkiä holvi täyttyi savulla ja horjui hirveästi
ilmanpainosta. Samassa maa vavahti, jää halkesi Kokemäenjoen koskista
ja kumealla järinällä raukesi Ljungarsin linna raunioiksi.