16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa.

Kun Ursula rouva oli pannut tytärpuolensa katoomaan samalla tavalla

kuin Birgerkin aikaisemmin oli hautaantunut Ljungarsin vankilaholviin,

levisi synkkä ja halveksiva hymy ylpeän linnanrouvan huulille. Hän

ei ajatellut nuoren tytön surullista kohtaloa, hän tuumiskeli vain

mitä seurauksia piispan turvakirjeen rikkomisesta voisi olla. -- Minä

olen nyt astunut täyden askelen, -- sanoi hän itseksensä. -- Minun ja

uhkamielisen pappiylimyksen välillä on nyt syttynyt ilmisota elämästä

ja kuolemasta. Onneksi on valta minun puolellani ja se palvelus, jonka

minä olen tehnyt tanskalaisille, on niin suuri, ettei Kristian kuningas

voi mitään pyyntöä minulta kieltää. Kylläpä maksaakin vaivaa puuhata

niin paljon tämän kurjan metsähökkelin tähden! Korkeammalle minä

tahdon kohota. Päivä on koittava, jolloin minä kuninkaan intohimojen

avulla vallitsen pohjolassa... -- Pohjolassako? -- jatkoi hän. -- Kuka

sen sanoo, että minä tyydyn näihin kolmeen kurjaan lumivaltakuntaan

ja niiden jääkruunuihin? Kristian kuningas on oleva minulle vain

astinlautana keisarin suosioon. Sanotaan, ettei aurinko koskaan mene

mailleen Kaarlo keisarin valtakunnassa. Sellainen valta, se olisi

minulle omiansa; se yksin olisi minun hallitsiahaluni arvoinen!

Hänen näin sanoessaan kävi humina läpi huoneen, jommoista Ursula rouva

kerran ennenkin oli kuullut ja kun hän kääntyi, seisoi Ljungarsin

valkoinen tyttö hänen takanansa. Omituinen, pilkkaava, uhkaileva ja

uhmaava hymy hennon kummituksen oikullisissa kasvonjuonteissa näytti

ikäänkuin kuvastavan linnanrouvan omaa hymyä. Mutta Ursula rouva ei

siitä, säikähtynyt: hän astui askelen taaksepäin ja kysyi rohkeasti: --

Mitä tahdot, ilkeä haamu? Kuinka sinä uskallat uhmailla voimaani?

Tyttö lauloi:

Kuningatar, keisarinna,

Ylhäisyydessä ylinnä!

Kaiken vallan jos sa veisit,

Maailman murenteleisit.

Aikees' on

Verraton.

Kuningatar, keisarinna,

Ylhäisyydessä ylinnä!

-- Mitä tuo äkillinen uhkarohkeus merkitsee? -- huudahti linnanrouva

suutuksissaan. -- Kurja haamu, uskallatko pilkata sitä, joka on sinua

voimakkaampi? Etkö tiedä että minulla on hornan tulessa kuumennettu

taikakalu, jolla kuningas Salomo sitoi alkuaineitten henget? Polvistu,

voimaton utukuva ja lauhduta vihaani, etten sitoisi sinua meren pohjaan

tai kahlehtisi sinua kauaksi pohjoiseen Pohjolan kipumäkeen!

Haamun kasvot vääntyivät vieläkin uhkaavammiksi ja pilkallisemmiksi, ja

hän lauloi uudelleen:

Itke, ylpeä emäntä,

Kuopille punaiset posket!

Onnesi kivi katosi,

Tuli surmaksi sinulle.

Taikas' on

Tehoton.

Itke, ylpeä emäntä,

Kuopille punaiset posket!

Ursula rouva tarttui kädellään rintaansa ja joutui kauhistuksen

valtaan. Rintaneula oli poissa, keltainen kivi kadonnut... Hän

saattoi sitä tuskin uskoa... hän raasti mustan röijynsä rikki, hän

juoksi kulmakaappinsa luo, jossa hän säilytteli kalleuksiansa, mutta

koristetta ei löytynyt... Voimatta kauemmin kestää haamun ivaavaa

katsetta hän syöksyi ulos.

Viereisessä huoneessa hän kohtasi Kukonpojan, tarttui kovasti häntä

käsivarteen ja vaati häneltä kadonnutta koristetta. -- Sinulla se

täytyy olla! Tunnusta, viekas nulikka! Sinä olet kauan halunnut

koristettani! Sinä olet sen varastanut!

-- Tarkoittaako ristiäiti sitä keltaista kiveä? -- kysyi poika, joka

tunsi omantunnon soimauksia.

-- Juuri sitä. Missä se on? Annas tänne?

-- En minä sitä varastanut. Minä löysin sen lattialta. Mutta, katsos,

se... minä olen sen lainannut.

-- Oletko lainannut? Kenelle?

-- Myllyrannan nuorelle rengille, tulevalle tallirengilleni, joka nyt

istuu vankina holvissa. Hän antoi minulle takaisin hopeasäiläni. Älä

ole pahoillasi, ristiäiti; saathan sinä heti kiven takaisin, tai minä

etsin sinulle uuden kosken partaalta.

-- Minkä käärmeen minä olen elättänyt povellani! -- huudahti Ursula

rouva ja tarttui niin kovakouraisesti poikaa käsivarteen, että hän

huusi tuskasta. -- Onneton poika, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt!

Ja sinun, sinunko piti ryöstää minulta taikakaluni, -- sinä Sten

Knuutinpojan kurja sikiö, jonka minä pelastin maantieltä ja jota

heikkoudessani rakastin kuin omaa lasta! Mutta minä sen ansaitsen, --

jatkoi hän väännellen käsiänsä, -- minun olisi pitänyt hävittää koko

tuo kirottu suku, joka tuopi onnettomuutta mukanansa. Minä hakkasin

toisen haaran poikki, mutta minä kastelin ja hoidin toista. Vastaa,

kummitusko se sinua vietteli minua pettämään?

-- Hyi, ristiäiti, nyt sinä olet taas ilkeä, -- vastasi poika

koettaen uudelleen voittaa lemmikin entisen vallan. -- Sanotko sinä

kummitukseksi sitä pientä valkoista tyttöä, jolla on hopeanauha päässä

ja punaiset kengät jalassa? Hänet minä olen usein tavannut, ja hän se

vast'ikään pyysi minua menemään holviin. Minä luulin häntä kyläntytöksi.

-- Enkö sitä sanonut! Minä olen petetty, hukassa ja sinä sen olet

aikaansaanut! Iloitse, onneton lapsi! Sinä olet puolustanut sukuasi;

sinä olet Ljungars!

-- Mitä sinä sanot, ristiäiti? Olenko minä Ljungarsin sukua?

Kostonhimoinen ajatus välähti Ursula rouvan mieleen. -- Kuule nyt

minua, -- hän sanoi, -- jos minä en enää saisi tilaisuutta sitä sinulle

sanoa! Sinun isäsi oli Sten Knuutinpoika, Leton herra, Bo herran,

Ljungarsin perintötilan omistajan veli- ja verivihollinen, sillä se on

ollut tämän suvun sukutapa ja sukuperintö. Sinun äitisi oli Sten herran

palvelia Marjaana. Säästääkseni sinua tulevaisuuden-aikeitani varten,

kehotin minä Sten herraa vihityttämään itseään äitisi kanssa, joka pian

sen jälkeen kuoli, ja tunnustamaan sinua lailliseksi perilliseksensä.

Jos minä kuolisin, niin tuolta kulmakaapista sinä löydät todistukset.

Mutta lupaa minulle, vanno minulle, että sinä vihaat ja koetat hävittää

muut sukulaisesi, niinkuin isäsi teki, ennen sinua ja poikasi on sinun

jälkeesi tekevä! Lupaa se minulle; muuten sinun täytyy heti kuolla!

-- Kyllä minä teen niinkuin ristiäiti sanoo, -- vastasi poika vapisten.

-- Vanno pyhän Olavin kautta!

-- Minä vannon pyhän Olavin kautta, -- änkytti Kukonpoika. Itsekseen

hän ajatteli: kyllä pyhä Olavi kuuluu olevan voimakas, mutta toiset

sanovat, että pyhä Eerikki on vieläkin voimakkaampi ja pyhä Henrikki,

sanotaan, on kaikista voimakkain.

-- Mene, äläkä ilmaise sitä, mitä nyt tiedät, jos henkesi on sinulle

kallis.

Ursula rouva kiiruhti nyt holviin ottaakseen pois Birgeriltä koristeen,

johon hän ajan taikauskon mukaan arveli onnensa tai onnettomuutensa

olevan yhdistetyn. Mutta hän ei ehtinyt portaita edemmäksi, ennenkuin

tanskalaisjoukko pysähdytti hänet. Tanskalaiset olivat juuri vasta

saapuneet Rolf Matinpojan johdolla linnaan, jonne he ilman vastarintaa

pääsivät.

-- Tässä hän on. Ottakaa maankavaltaja kiinni! -- huusi Rolf

sotamiehille.

-- Tässä on varmaan erehdys tapahtunut, -- väitti Ursula rouva

kopeasti. -- Niin vähän minä olen kavaltaja, että olen armollisen

kuninkaamme uskollisin palvella Suomessa ja olen koettanut kaikella

tavalla edistää tanskalaisten asiaa.

-- Mitä, hyvä rouva? Ettekö te tunne tätä paperia, joka jäi teiltä

Raaseporiin, silloin kuin te teitte salaisen liiton tuon kavaltajan

Hemming Gaddin kanssa, ja jossa on kaikkien teidän liittolaistenne

nimet?

-- Mutta minun aikomuksenihan oli antaa tuo lista kuninkaan käsiin

hänen asiansa harrastuksen osotteeksi!

-- Uskotelkaa meitä! Ehkäpä tahdotte senkin kieltää, että tuo Hemming

lurjus lupasi teille palkaksi Hämeen linnan ja läänin? Oi, hyvä rouva,

te luulitte olevanne turvassa, mutta teitä on vakoiltu ja tiedetään

että olette ollut liitossa Hemmingin kanssa pettääksenne kuningasta.

-- Tuhma mies! En kuningasta, vaan suomalaisia minä olen vihannut ja

pettänyt!

-- Vai niin, te syytätte itseänne kaksinkertaisesta petoksesta? Sitä

paremmin te ansaitsette rangaistuksenne. Ottakaa hänet kiinni, sotilaat!

Mutta Ursula rouva ei niin pian antautunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri,

pakeni portaita ylös tornikamariin ja salpasi oven. Tanskalaiset

seurasivat häntä.

Kun he vaivoin saivat oven murretuksi auki niin huone oli tyhjä. He

eivät voineet tietää, että Ursula rouva oli salaisesta luukusta paennut

kellariholviin ja vielä vähemmän he aavistivat, että hänellä siellä

oli tallessa hyvä ruutivarasto, siltä varalta, että Arvid piispan väki

tekisi rynnäkön.

Sillä aikaa kuin he innokkaasti etsivät Ursula rouvaa linnasta ristin

ja rastin, niin hän aikoi paeta kellarista. Mutta vaikka hänellä oli

avain ja lukko sitä totteli vääntäessä, niin hänen oli mahdotonta avata

ovea. Hän ponnisti turhaan kaikki voimansa: tuntui siltä, kuin joku

häntä voimakkaampi olisi ulkopuolelta pitänyt vastaan. Lopulta hän

aavisti syyn siihen; hän oli erottavinansa hiljaista, tuttua säveltä,

joka yhä kaikui hänen korvissansa:

"Onnesi kivi katosi..."

Samassa tanskalaiset olivat keksineet luukun ja heidän äänensä

kuului holvinaukosta. Ursula rouva ei halunnut antaa pyytää itseään

rotansatimeen. Tämä kunnianhimoinen nainen oli niin kauan pelannut

elämästä ja kuolemasta, että hän oli valmistunut menettämisen

mahdollisuuteen.

-- No hyvä, -- sanoi hän, -- minä kuolen, niin kuin olen elänytkin,

ilman pelkoa. Kaikki tai ei mitään, samapa se! Laula, valju haamu,

kurjia laulujasi! Minä uhmaan pilkkaasi ja hautaan mukanani koko

Ljungarsin suvun. Birger ja Beata eivät ole voineet paeta. He ovat

vielä varmaan kellariholvissa.

Hän seisoi ruutikellarin aukolla ja taskussaan hänellä oli tulukset.

Kiireesti hän sytytti taulan ja heitti sen aukosta sisään. Osa

tanskalaisista hinautui alas holvinaukon kautta, toiset tunkeutuivat

ulkoapäin kellariin. Äkkiä holvi täyttyi savulla ja horjui hirveästi

ilmanpainosta. Samassa maa vavahti, jää halkesi Kokemäenjoen koskista

ja kumealla järinällä raukesi Ljungarsin linna raunioiksi.

Ljungarsin taru · 第 33 / 37 题