Ilta-ateria alkoi kello kuudelta ja päättyi seitsemältä. Talonpojan
tuvassa alkoivat samaan aikaan joululeikit ja melua ja naurua kesti
aina myöhään iltaan saakka. Mutta Ljungarsin synkässä linnassa ei
ollut jouluiloa muualla kuin Kukonpojan tempuissa ja pilanteossa
kartanonväen kanssa. Puoleksi päihtyneet sotamiehet huvittelivat
itseään alisalissa tunnetulla joulunuijalla, joka leikki kävi siten,
että nuija ripustettiin nuorasta kattoon ja läsnäolevat kävivät vuoroin
pitkäkseen lattialle ja koettivat toisella kädellänsä pyörittää nuijaa
tasaisesti ympäri, samassa kuin he kokivat juoda haarikasta olutta
läikyttämättä siitä pisaraakaan maahan. Birger oli seisonut kauan
aikaa linnanpihalla kaihomielin. Hän ajatteli ensimäistä lapsuuttansa,
jolloin hänen äitinsä vielä eli ja niitä iloisia joulujuhlia, joita
silloin Ljungarsissa vietettiin. Hän muisti leikkejä, joulukynttilöitä,
joulupukkia, jota ei koskaan puuttunut, olkia ja äärettömän suurta
kakkua, joka asetettiin keskelle pöytää ihailtavaksi ja jota sanottiin
joulukarjuksi. Hän yksin täällä nyt muisteli näitä iloisia tapoja. Ei
karja eikä edes varpusetkaan saisi nyt, niin kuin ennen, osaa joulun
ylellisyydestä. Kas vaan, -- tuolla hiipii eräs vanha vaimo pelokkaana
ja varovaisesti, ikäänkuin hänellä olisi jotain pahaa mielessä, pihan
poikki. Birger tunsi hänet: se oli vanha raihnainen karjapiika, joka
oli palvellut linnassa aina Cecilia rouvan ajoilta asti ja pidetty
edelleen palveluksessa, sillä hän rakasti lehmiä ja emäntä oli
huomannut, ettei kukaan muu saanut lehmiä niin runsaasti lypsämään.
Mitä hänellä nyt oli kädessänsä ja miksi hän hiipi niin salaperäisesti
navettaan?
Tuo hyvä vaimo ei saanut rauhaa, ennenkuin hän oli pannut kellokkaan
sarviin seppeleen, jonka hän oli sitonut juhannusyönä yhdeksästä eri
lajista kukkia. Kädessä hänellä oli puurokuppi: sen hän asetti haltiaa
varten, sillä jos haltia ei saanut puuroa jouluyönä, niin ei tullut
onnea seuraavana vuonna. -- Niin, -- ajatteli Birger, -- äiti asetti
aina jouluiltana meidän pöydällemme kipposen olutta enkeleille! Ei
kukaan enää ajattele enkeleitä Ljungarsin linnassa.
Samassa kulki vanha palvelia aivan hänen ohitsensa näkemättä häntä
pimeässä. Hänen uskollisuutensa liikutti Birgerin hellää sydäntä.
Hän otti kultarahan taskustansa ja pudotti sen huomaamatta vaimon
hameentaskuun. Jouluaamuna hän luulisi sitä tontun lahjaksi.
Tämä ajatus elähytti Birgerin alakuloista mieltä; samassa hän kuuli
Kukonpojan huutavan häntä ja tämä vei hänet suojelian tavoin pieneen
huoneesensa yläkerrokseen ja näytti hänelle varushuoneensa, jossa oli
jos joitakin katkenneita ja ruostuneita vanhoja aseita, jotka poika oli
koonnut linnan romukätköistä. -- Mitä pidät miekastani? -- kysyi hän.
Birger tunsi huoneen: se oli hänen oma entinen pieni kamarinsa. Hän
tunsi myöskin ruosteisen leikkikalun: se oli hänen oma pieni miekkansa,
jonka Bo herra oli antanut erään kuuluisan asesepän Tukholmassa
valmistaa hänelle, kun hän oli kahdeksan vuoden vanha.
-- Se on kaunis miekka, kun sen puhdistaa, -- sanoi Birger ja rupesi
hieromaan ruostetta pois.
-- Eikö totta? -- huudahti poika ihastuneena. -- Miekan lape on silattu
hopealla ja lähellä kahvaa on jotain kuvan tapaista.
-- Se on Ljungarsin vaakuna.
-- Luuletko niin? Mutta sen alla on viivoja; mitähän ne merkinnevät?
-- Ne ovat kirjaimia ja ne merkitsevät nimeä: _Birger_.
Kukonpojan silmät suurenivat. -- Osaatko sinä lukea? -- kysyi hän
salaamatta hämmästystänsä.
-- Kyllä kai minä opin selittämään joitakuita viivoja, sinä aikana kun
minä palvelin pyhää Priitaa Naantalissa, -- vastasi Myllyrannan oppinut
myllynrenki.
Poika kohotti olkapäitään niin kuin hän oli nähnyt aikaihmisten
tekevän. -- Kyllä näkyy että olet talonpoika, -- sanoi hän
halveksivasti, -- ja kyllä minulle tulee vaikeaksi opettaa sinulle
jotain kunnollista. Oletko koskaan kuullut, että paremmat ihmiset
oppisivat lukemaan? Mutta minä koetan olla kärsivällinen, jos sinä
hoidat hyvin toimesi. Puhdista nyt minun aseitani sill'aikaa kuin minä
käyn ristiäitini luona.
Birger kiillotti iloisella mielellä entistä leikkimiekkaansa. Tämä
pieni miekka oli ollut hänen ensimäinen ihastuksensa. Oi, aikoja
sitte hän oli unohtanut sen, mutta kun hän nyt jälleen punnitsi sitä
kädessänsä ja tarkasteli nimeänsä ja vaakunaansa miekan lappeessa,
niin hänestä tuntui, kuin hän ei enää tahtoisi siitä luopua. Runoissa
lauletaan joskus puhuvista miekoista. Tämä pieni hopealla silattu
säilä näytti sanovan entiselle omistajallensa: -- Miksi sinä et vaadi
perintöäsi takaisin? Ota ainakin minut. -- Ja hän piilotti pienen
miekan takkinsa alle.
Sisään tuotiin leipää, juustoa ja olutta. Hetken perästä tuli
Kukonpoikakin ja ilmoitti, että Ursula rouva tahtoi pukua uuden
tallirengin kanssa hänen uudesta toimestansa.
Birger seurasi sykkivin sydämin, ja tuli samaan puoliympyrän-muotoiseen
tornihuoneesen, jossa Taavi oli kerran nähnyt Ljungarsin mustan
rouvan tutkivan tähtiä. Huone oli entisellään, Birger tunsi sen
aivan hyvin, Kulmaikkuna jossa oli suuri kaukoputki, musta uudin,
madonnankuva seinällä, tähtikarttapallo hopeisine telineineen ja
kummalliset pergamenttikääröt osottivat, että Ljungarsin oppinut ja
tähtitietoinen rouva yhä edelleen tutki samoja salaisia tieteitä, jotka
olivat levittäneet hänestä sen yleisen huhun, että hän osasi noitua ja
oli liitossa paholaisen kanssa. Birgerin astuessa huoneesen oli hän
epäilemättä juuri neuvotellut tähtien kanssa ja saanut tyydyttäviä
merkkejä, sillä hänen huulillansa oli hymy, jota hän tuskin koetti
salata.
-- Mene tiehesi! -- sanoi hän Kukonpojalle.
-- Enkö minä saa olla läsnä, kun ristiäiti pestaa minulle tallirengin?
-- kysyi poika pahoillansa.
-- Et, -- sanoi Ursula rouva. -- Sinun on aika panna maata.
Poika meni ja heitti pitkän, tyytymättömän ja epäilevän katseen
ankaraan emäntäänsä. Ursula rouva jäi yksin poikapuolensa kanssa.
Nuorukainen koetti rohkaista mielensä, sillä hän aavisti, että valepuku
ei voisi pettää hänen viekasta äitipuoltansa. Hän odotti myrskyävää
kohtausta, mutta samapa se; hän toivoi suoraa peliä.
Ursula rouva katseli häntä hetken aikaa ääneti ja hänen kasvoissansa
kuvastui kysyväinen, melkeinpä ilveilevä ilme, ikäänkuin hän olisi
tahtonut ensin tutkia, olisiko entisestä pojasta tullut mies, jota
hänellä olisi ollut syytä pelätä, vai lukenut teini, jota hän saattoi
pilkata.
Sitten hän sanoi hyvin ystävällisesti: -- Birger Bonpoika, tervetuloa
Ljungarsiin!
Hän ei ollut siis erehtynyt: Ursula rouva tiesi kaikki.
-- Minä kiitän teitä, hyvä rouva, -- vastasi Birger käyden istumaan.
-- Minun jalosukuinen poikani suonee kai anteeksi, ettei häntä ole
otettu vastaan halpaan linnaamme kaikella sillä kunnioituksella ja
kunnianosotuksella, johon hänellä olisi ollut täysi oikeus ja jota
minä en olisi jättänyt tekemättä, jos minulla olisi ollut aavistusta
rakkaasta käynnistänne. Minä huomaan, että hän jonkun erehdyksen kautta
on vaihtanut itselleen myllärin takin ja minulle sanottiin, että hän
omassa persoonassansa on suvainnut tuoda meidän hevosillemme rehua.
-- Hyvä rouva, -- vastasi Birger, jota Ursula rouvan pilkkaava ääni
ärsytti, -- minä olen tullut tänne, koska toiset asiat vaativat minua
teidän naapuristoonne ja koska minä mielelläni tahdoin nähdä isieni
linnaa. Minä olen tullut tänne tässä puvussa ja tällä tavalla, koska
tahdoin säästää teiltä vastaanottoa, joka ehkä olisi tuntunut teiltä
vastukselliselta. Te olette ennättänyt minun edelleni, ja minä olen
kiitollinen, jos sallitte minun levätä yhden yön tämän katon alla.
-- Joka oikeudenmukaisesti on sinun omasi? Etkö sinä sitä tarkoittanut?
-- Se on kaikkien isieni perillisten oma ja minä kunnioitan hänen
muistoansa siksi paljon, etten koskaan voi katsoa hänen leskeänsä
vieraaksi hänen linnassansa.
-- Hyvin sanottu Rauman luostarikoulussa opituksi! Mutta annas kun
katselen sinua, poikani, siitä on pitkä aika, kun näimme toisemme.
Niin, rupeatpa todellakin jo saamaan haivenia leukaasi. Sitä enemmän
vaivaa sinulla on siitä, kun saat jokaista messunlukua varten ajaa
partasi. Mitä? Eikö sinun tukkasi olekkaan vielä ajettu? Mutta onhan
minulle kerrottu, että sinä olet piispan lempilapsi; eikö sinun tule
olla kaikessa arvoisien esimiestesi kaltainen? Ajettu päälaki on
pyhimysten sädekehän vertauskuva, ja sinä, rakas Birgerini, olit jo
lapsuudestasi saakka määrätty pyhimykseksi.
-- En tiedä, hyvä rouva, miksi olen määrätty, mutta en ainakaan teidän
pilkkanne esineeksi. Minä pyydän teitä muistamaan, että se veri, joka
minun suonissani virtaa, ei ole tunnettu jäiseksi.
-- Niin, se on totta, sinun äitisi, Cecilia rouva, kuuluu olleen
mm laupias kuin lammas. Siinä teet oikein kun tahdot olla hänen
kaltaisensa. Maailma on paha ja hullutuksia täynnä. Onnellinen hän,
joka luostarin hiljaisessa rauhassa ja kirkkoherrakunnan tyyneessä
valkamassa voi säilyttää nahkansa naarmuitta ja omantuntonsa nuhteitta!
Mutta sanehan, mitä hyvälle piispalle nykyään kuuluu? Onko totta,
että hän sauvoineen hiippoineen on vannoutunut Kristian kuninkaan ja
tanskalaisten liittoon?
-- Sitä en minä tiedä.
-- Sanotaan, -- niin, sanotaan niin ihmeen paljon! -- että piispa on
luvannut kuninkaalle viekotella herrat paulaan pelastaaksensa oman
nahkansa. Hän kuuluu lähettäneen kirjeitä pitkin maata erään nuoren
pojan mukana ja sanotaan hänen edeltäpäin suostuneen ritari Wulf von
Grewensdorpin kanssa Turussa, että hän näissä kirjeissä kehottaisi
herroja julkeaan kapinaan saadakseen heidät siten paulaan.
-- Se on halpamaista valhetta. Arvid piispa ei ole petturi.
-- Oh, kuinka sinä voit sen tietää? Ehkäpä sinä tiedät, mitä kirjeetkin
sisältävät?
-- En, hyvä rouva.
-- Kyllä kai se niin on, sillä ritari Esbjörn Svarte sanoi tavanneensa
piispan lähettilään Kokemäen kartanossa ja päättäneen hänen kanssansa
pettää Flemingiä, saadakseen niin pian kuin mahdollista Flemingin pään.
-- Sen Esbjörn valehtelee kuin kunniaton konna!
-- Vai niin? Kuinka sinä sen tiedät? Kuuleppas Birger, -- ja Ursula
rouva muuttui nyt sekä sydämelliseksi että helläksi -- sinä koetat
turhaan pettää minua, sillä minä luen tähdistä ja sentähden minä tiedän
kaikki; niin, usko minua, minä tunnen sinun sisimmät ajatuksesi.
Sinä olet piispan lähettiläs: sinä luulet varoittavasi herroja, etkä
aavista, että sinä syökset näiden petollisten kirjeitten kautta meidän
maamme parhaat miehet varmaan perikatoon. Mutta minä tahdon sinun
parastasi, -- minä rakastin sinun isääsi, kuinka minä en rakastaisi
hänen lapsiansa! Minä en tahtoisi sinusta sanottavan, että olet
tuottanut onnettomuutta maallesi. Sinä aiot lähteä täältä Laukkoon,
ja viet kirjeen piispan sukulaiselle, Juhana Kurjelle. Anna tuo kirje
minulle, niin minä voin näyttää sinulle toteen, että se on yhtä
petollinen kuin ne toisetkin.
-- Mutta te erehdytte, -- sammalsi nuorukainen punastuen; samassa
hänen mielensä täyttyi epäilyksellä ja levottomuudella, kun hän muisti
piispan pitkää, epäilystä herättävää keskustelua ritari Wulf von
Grewensdorpin kanssa.
-- Minä en olisi uskonut, -- huokasi Ursula rouva katsoen hellästi
moittien häneen, -- että nuo kavalat papit olisivat jo niin varhain
turmelleet Birgerin tahrattoman sielun! Koko sukusi on taistellut
kirkon vehkeitä vastaan, ja sinä kehtaat ajaa tämän kirkon asioita!
Piispan viekkaan kavaluuden tähden sinä tahdot pettää maasi ja
valehdella isäsi leskelle?
-- No hyvä, kirje minulla on; mutta älkää pyytäkö, minä en voi sitä
teille näyttää.
-- Sinun, meidän kaikkien onnen tähden, Birger, rakas poikani, anna tuo
kirje minulle, todelliselle ystävällesi, toiselle äidillesi!
Ursula rouva pyysi niin sydämellisesti, hän kiinnitti suuret, mustat
silmänsä nuorukaiseen ja katseli häneen niin hellästi ja rukoilevasti,
että Birger tunsi päätöksensä horjuvan ja vaivoin hän sai sanotuksi:
-- Minä olen luvannut, ja lupaus on pyhä.
-- Mutta, -- jatkoi kaunis, rukoileva rouva kahta kiihkeämmin, -- onko
mitään pyhempää kuin äidin rukous ja isänmaan onni? Tiedä, minä olen
tutkinut kohtaloasi tähdistä ja ne ennustavat että sinä voit joko
pelastaa maasi tai tuottaa sille ja itsellesi perikadon!
Birgerin silmiä huimasi; hän tunsi olevansa enemmän huumautunut,
hurmaantunut ja soaistu kuin vakautunut. Hän pisti kätensä poveensa,
jossa hän säilytti kirjeitä ihopaitaan ommeltuina... Silloin
hänen katseensa kiintyi neulaan, joka loisteli niin ihmeellisissä
vivahduksissa Ursula rouvan rinnassa aivan hänen läheisyydessään... Hän
muisti kauhulla myllärin vaimon varoituksen, rohkaisi mielensä, tempasi
neulan samettiröijystä ja heitti sen kauas pois lattialle, ja keltainen
kivi se vielä pudotessaankin kimalteli niin ihmeellisesti. -- Tuossa,
-- huudahti hän harmistuneena, -- tuossa on lemmon lentäväsi, musta
noita-akka, ja nyt sinulla ei enää ole voimaa noitua minua ja vietellä
minua pettämään herraani!
Ikäänkuin toteuttaakseen hänen sanojansa vääntyivät kauniin
linnanrouvan kasvot äkkiä ja ilmaisivat hirveää vihaa ja raivoa. Hän
peräytyi useita askelia, hänen äsken niin hellät silmänsä muuttuivat
äkkiä hirveän synkiksi ja onnettomuutta uhkaaviksi ja vastauksen
asemesta hän kiivaasti jalallaan polki lattiaa. Se osa huonetta, jossa
Birger seisoi, vajosi äkkiä hänen jalkojensa alta ja ennenkuin hän ehti
tehdä vastarintaa tai koettaa paeta, hän painui nopeasti alas pimeään,
tuntemattomaan syvyyteen. Korkealla päänsä yläpuolella hän vielä
näki heikon valonsäteen ja kuuli Ursula rouvan pilkkaavalla äänellä
kuiskaavan: -- Nuku, Birger Bonpoika, Ljungarsin herra, nuku isiesi
linnassa! Tänä yönä saat vierailla mustan noita-akan luona.
Ääni vaikeni, valo katosi, kaikkialla oli pilkkosen pimeää.