Jättäkäämme hetkeksi Birger Ljungars kenenkään huomaamatta seisomaan
isiensä linnan portaitten ääreen ja silmäilkäämme ylempään
linnansaliin, jossa Ursula rouva oli äsken pitänyt hämärätä
keskustellen tanskalaisen joukon päällikön, nuoren upseerin ja ritarin
Esbjörn Svarten kanssa.
Kopea ja kuuluisa Ljungarsin rouva ei ollut juuri vanhentunut näinä
kahdeksana vuonna, ja vaikka hän oli lähes neljänkymmenen vuoden vanha,
saattoi hänen puvustansa ja koko olemuksestansa huomata, että hänellä
oli vielä aivan liiankin hyvin muistissaan kaikki ne kohteliaisuudet,
joita oli hänen kauneudestansa lausuttu, mukautuaksensa
hyväntahtoisesti ajan hävityksen alaiseksi. Hänellä oli yllään musta
samettinen verha, joka tosin ei ollut niin leveä, kuin uudempi kuosi
olisi vaatinut, mutta jota koristamassa oli laahus. Verhaa peitti
ruumiinmukainen talviröijy, joka oli sisustettu suopelinnahalla, ja
päässä hänellä oli tuommoinen meidän aikuistemme mielestä jotenkin
vähän aistikas seppele helmiä ja hiussykeröitä, jommoisessa asussa
hänen aikalaisensa Sten Sture nuoremman puoliso Kristiina Gyllenstjerna
nähdään kuvattuna. Rinnassa piti röijyä kiinni tuo suuri keltainen
topaasineula, joka oli herättänyt kylänväessä taikauskoisia luuloja ja
joka todellakin leimuavan takkavalkean valossa loisti ihmeellisissä
värivivahduksissa.
-- Te luulette siis, -- jatkoi ritari Esbjörn, -- että korkea-arvoinen
Kuusiston piispa juonittelee kuningasta vastaan?
-- Minä olen siitä aivan varma, -- vastasi Ursula rouva matalalla
äänellä. -- Eräs minun vakoojistani, joka toissapäivänä kävi Kokemäen
kartanossa, vakuuttaa että Fleming samana päivänä sai kirjeen
piispalta. Sanotaan, että salainen lähettiläs Kuusistosta ratsastaa
pitkin maata ja yllyttää herroja oikeudenmukaista hallitusta vastaan.
-- Mitä herroihin tulee, -- huomautti ritari hymyillen, -- niin ei
kuninkaalla liene paljon syytä heitä pelätä.
-- Mitä te sillä tarkoitatte?
-- Minä tarkoitan, -- mutta suokaa anteeksi, kaunis rouvani, minä en
tahdo ajatella mitään pahaa suomalaisesta aatelistosta, niin kauan
kuin sillä on kunnia lukea Ljungarsin suvun edustaja kauneimpien
koristustensa joukkoon. Minun mielipiteeni on se, että Arvid piispaa
on silmällä pidettävä, hän yksin voi vahingoittaa kuninkaan asiaa
enemmän, kuin kaikki muut yhteensä. Hänen röyhkeytensä käy todellakin
liian pitkälle. Mitä te siitä arvelette? Joku viikko sitte hyökkäsi
erään komennuskuntani kimppuun lumituiskussa jäällä lähellä Naantalin
luostaria useita satoja kuljeksivia rosvoja, jotka anastivat heidän
aseensa ja muun omaisuutensa sekä pakottivat heitä olemaan avullisina
kuljettamaan saalistansa lähimpään kylään. Näiden rosvojen joukossa
epäillään olleen useita piispan sotilaita.
-- Se ei yhtään ihmetytä minua. Minä voisin kertoa teille erään
tapauksen, miten piispa itse samankaltaisen rosvojoukon etunenässä
julkisesti tunkeutui tähän kurjaan pieneen linnaan, jossa minulla nyt
on kunnia ottaa teidät vastaan. Hän ryösti minulta rakkaat lapsipuoleni
kasvattaaksensa heidät hengelliseen säätyyn ja ottaakseen heidän
omaisuutensa haltuunsa. Onneksi ei hän vielä ole uskaltanut tuoda
esiin laittomia vaatimuksiansa. Oi, herra ritari, auttakaa minua
vaatimaan takaisin lapsi parkani, jotka menehtyvät piispan hirmuvallan
alla ja jotka niin hartaasti haluavat takaisin minun syliini. Siten
te palvelisitte kuningastannekin, sillä, tarvitseeko minun sitä
sanoakkaan, syynä minun kärsimääni vainoon on ollut vain se, että
olen aina ollut armollisen Kristian kuninkaan ja hänen kunniakkaan
edeltäjänsä uskollinen ja harras puoluelainen.
-- Teillä on täysi oikeus, -- sanoi ritari, -- saada minun ja kaikkien
uskollisten alamaisten apua niin oikeassa asiassa. Ryöstää äidiltä
hänen lapsensa! Luulevatko nuo hurjat suomalaiset ylimyspapit, että
he voivat vieläkin mellastaa samalla tavalla kuin maankavaltajain
Sturein aikana? Oi, te pyhän kirkon ruhtinaat, ylpeämmät niskat kuin
teidän ovat vast'ikään saaneet notkistua mestauskirveen alle Tukholman
torilla! Odottakaahan hiukan, kyllä teidänkin vuoronne tulee! Minä
lupaan teille, että uudet markkinat alkavat nyt Suomessa ja alku
tehdään Hämeenlinnassa, jonne minä nyt aion lähteä joukkoineni.
-- Hämeenlinnassako? -- huudahti Ursula rouva uteliaana.
Ritari aikoi vastata, mutta samassa kuului melua pihalta, tanskalainen
alapäällikkö astui sisään ja ilmoitti päälliköllensä, että kahakka oli
syttynyt tanskalaisten ja suomalaisten sotilaitten välillä. Ritari
Esbjörn nousi ylös ja läksi salista.
Ursula rouva jäi yksikseen ja katseli miettivänä takkavalkeaan. --
Kaikki käy hyvin, kaikki käy hyvin! -- sanoi hän riemuiten itsekseen.
-- Kun tahtoo ottaa humalia, niin pitää ensin kiskoa salot maasta. Ja
meidän ylpeä humalikkosalkomme Kuusistossa on pian makaava päätönnä
maassa, niinkuin kaikki muutkin. Kun hän on käsissäni, niin ovat
myös lapset vallassani, ja kun he kerran ovat minun, niin minä olen
turvassa, eikä minun tarvitse vakoilla jokaista ohitse kulkevaa
ratsumiestä, joka mahdollisesti voisi riistää minulta leskentilani.
Entä sitten? Sitten! Eikö vanha juutalainen isäni linnassa luvannut
minulle, että minä kerran kohoaisin niin korkealle, että voisin
halveksien luoda silmäni tähän kurjaan maahan ja koko tähän surkeaan
ihmissukukuntaan, jota minä ole syntynyt hallitsemaan? Niin, sitte minä
kiipeän tanskalaisten olkapäille. Minä olen nuori, kuningas Kristian
on kerran ennenkin lumottu ja kaunis Dyvika on jo maannut kolme vuotta
haudassa. Sigbrit, Sigbrit, sinun valtasi oli suuri, mutta se ei ollut
kuitenkaan niin suuri kuin minun, sillä sinulla ei ollut hornan tulessa
kuumennettua taikakalua. Tämän pienen kiven voimalla minä voitan sinut
ja poljen sinut, poljen koko maailman jalkojeni alle!
Näin sanoen Ursula rouva irroitti keltaisen neulan rinnastansa, piti
sitä tulta vasten ja katseli sen loistoa. -- Mitä? Erehtyisinkö, vai
miksi loistosi on tänä iltana niin himmeä? Olisikohan joku tai jotain,
joka himmentää kirkkautesi, odottamatta tullut linnaan? Minun pitää
tiedustella tähdiltä. Vielä tänä iltana tulee niiden ilmaista minulle,
kuinka monta elonpäivää Arvid piispalla vielä on. Äkkiä huusi iloinen
lapsenääni hänen takaansa:
-- Kas, kuinka kaunis kivi, ristiäitini. Sen sinä voit antaa minulle,
niin saat sen sijaan lentävän oravani!
Ursula rouva säpsähti ja kääntyi taaksensa. Hänen takanansa seisoi
pikku Kukonpoika varpaillansa ja katseli rohkeasti salaperäistä ja
vaiheväristä rintaneulaa.
-- Mitä nyt? -- huudahti mahtava rouva kiivaasti. -- Kuinka sinä
uskallat, nulikka, hiipiä noin nenäkkäästi minun taakseni?
-- Pelästyitkö? -- kysyi poika yhä ujostelematta, joka selvästi
osotti, että hänellä oli tunnustetun suosikin kaikki luvalliset sekä
luvattomat oikeudet. -- Oi, ristiäitini, minä en luullut, että sinä
olisit niin helposti pelästyväinen. Sano minulle, mikä kivi tuo on?
Onko se piikiveä? Mistä sinä olet sen saanut, ristiäiti? Löytyykö
sellaisia metsissä? Kesällä minäkin löysin koreita punaisia kiviä
Junkkarin lähteeltä, ja kansa sanoi, että Ljungarsien veri on painanut
ne punaisiksi. Vaihdappa tuo keltainen minun kanssani, niin saat
punaisia sijaan. Ursula rouva pisti neulan rintaansa, työnsi pojan
kärsimättömästi luotansa ja käski hänen mennä pois.
Mutta Kukonpoika ei antanut niin nolosti ajaa itseään pois. -- Oletko
sinä taas pahoillasi, ristiäiti? -- kysyi hän hyväilevällä äänellä. --
Miksi sinä olet vihainen minulle? Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa ja
sanothan sinä usein itsekkin, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan.
-- Mene nyt, mene! -- huudahti ankara rouva, mutta sellaisella äänellä,
että viekas poika ymmärsi, ettei hänen vihansa kauan kestäisi. Hän ei
jättänyt myöskään käyttämättä voittoansa.
-- Nyt sinä olet taas kiltti, -- sanoi hän. -- Kun sinä olet noin
vihaisen näköinen, niin minä muistan aina pyhää Priitaa kirkonovella,
sitä joka on puusta veistetty ja irvistää niin ilkeästi. Onko se
mahdollista, ristiäiti, että hän olisi pyhimys? Mutta silloin kuin sinä
näytät kiltiltä, -- niin juuri noin, kun naurat hiukan, niin sinä olet
oikein kaunis, silloin sinä muistutat kuningas Herodeksen tytärtä, joka
tanssii kuninkaan edessä Johannes kastajan kuvan alla suuressa taulussa
kirkossa. Ei, kas vaan, nyt olit taas pyhä Priita. Jos minä olisin
kuningas Herodes, tekisin sinut kuningattareksi; sepä vasta olisi
komeata, ristiäiti, jos sinulla olisi kruunu päässä!
Ursula rouva hymyili. Hänenkin musta sielunsa oli rakkauden tarpeessa.
Hän pyyhkäisi pojan kauniit tummat kiharat otsalta ja sanoi hymyillen:
-- Sinulla aina puhetta piisaa, kun kerran alkuun pääset. Missä olet
taaskin lentänyt pitkin vuoria ja kukkuloita?
-- Minä olin Kukon kanssa heiniä hakemassa Myllyrannasta. Ja sitte minä
pestasin sinulle rengin. Tosin hän on typerä niinkuin kaikki muutkin,
mutta kyllä hänestä hyvä tulee, kun minä saan häntä opettaa. Ristiäiti,
ota hänet minun tallirengikseni. Tahdotko häntä nähdä?
Kukko astui nyt sisään ja kuiskasi emännällensä pari sanaa,
joita Kukonpoika turhaan koetti kuunnella. Ursula rouva punastui
huomattavasti ja kuiskasi jotain vastaukseksi, jonka jälkeen vakooja
läksi pois.
-- Jos lupaat, ettet käy liian kopeaksi ja nenäkkääksi, -- sanoi hän,
-- niin minä ehkä voisin pestata sinulle tallirengin. Mene, vie hänet
huoneesesi, niin minä ilmoitan sitten, milloin minulla on aikaa jutella
hänen kanssansa palveluksesta.
Kukonpoika hypähti ilosta, suuteli Ursula rouvan kättä, niinkuin häntä
oli opetettu tekemään juhlallisissa tilaisuuksissa ja hyppäsi yhdellä
jalalla ulos huoneesta, eikä enää muistanutkaan keltaista kiveä, joka
niin suuresti oli huvittanut häntä hänen tullessansa.
Ljungarsin rouva käveli edestakaisin lattialla ja hänen mustista
silmistänsä loisti pelonsekaista, salaista voitonriemua. -- Siksi, --
mutisi hän, -- siksi siis loistosi himmeni, hyvä liittolaiseni! Mutta
älä pelkää, voitto on meidän, hän tulee vapaaehtoisesti meidän käsiimme
ja tästä päivästä alkain ei meillä ole syytä vapista!
Sillä välin oli ritari Esbjörn vaan vaivoin saanut melun asettumaan
pihalla, ja koska ritari tahtoi olla oikeudenmukainen tuomari, päättyi
käsikahakka siten, että kolme tanskalaista ja yhdeksän suomalaista sai
jouluaattona ylimääräiseksi kestitykseksi kolmekymmentä paria raippoja
kukin. Välttääkseen sellaisten huvitusten uudistumista, suljettiin
puolet Ljungarsin sotilaista erityiseen linnankylkirakennukseen ja
toiset lähetettiin vahtiin; sitä vastoin vastatulleita, joista suurin
osa oli saksalaisia palkkasotureita, kestitettiin juhlan kunniaksi
kinkulla ja oluella.
Hillitsemätön ilo vallitsi tässä osassa linnaa, jossa suomalaista
olutta juotiin vuoroin Kristian kuninkaan, ja vuoroin hänen mahtavan
lankonsa, keisari Kaarlo V:nnen onneksi. Linnan toisella puolella
naispuoliset palveliat sulkivat levottomina ovensa peläten tunkeilevia
vieraita. Ja linnan saliin katettiin hienompi pöytä, jonka päässä
Ursula rouva ja ritari Esbjörn istuivat; heidän ympärillensä asettui
kolme tai neljä tanskalaista alapäällikköä sekä linnan nykyinen vouti
Veit Holtzbauer, joka oli liiviläinen samoin kuin hänen edeltäjänsä
Malkokin.
Ursula rouvan takana seisoi hänen hovipoikansa, joka oli saanut
toimeksensa ojentaa hänelle pyyhintä, kun palveliat tarjoilivat
vadeista. Palkaksi siitä sai hovipoika useinkin makupaloja, joita hänen
emäntänsä ojensi hänelle terävän veitsensä päästä. Haarukka ei ollut
käytännössä: lusikat olivat hopeiset, samoin vadit ja lautasetkin
pöydän yläpäässä, mutta alapäässä oli tina-astioita ja palvelioilla
ruukkuja.
Sen vanhan yleisesti Suomessa käytännössä olleen tavan, että
isäntäväki ja palveliat aterioitsivat, etenkin juhlatilaisuuksissa,
saman pöydän ääressä, oli Ursula rouva poistanut linnastansa, ja
varsinkaan tänä jouluaattona ei se lainkaan olisi käynyt laatuun. Ei
mikään noista iloisista joululeikeistä, jotka olivat yleiset koko
maassa, tullut kysymykseenkään Ljungarsin linnassa. Ainoastaan tuo
alkuansa saksalainen tapa panna papu puuroon ei saanut puuttua, sillä
sen arveltiin ennustavan tavatonta onnea sille, jonka lautaselle se
joutui. Siksi Kukonpoika seurasi silmät selällään vieraitten liikkeitä
nähdäksensä, kenenkä osalle papu tulisi ja kellä siis olisi syytä
odottaa kaikkea mahdollista onnea.
-- Pyhä Olavi, -- huokasi pikku puuronsyöjä, niinkuin hän oli kuullut
toistenkin sanovan, kun he jotakin hyvin kernaasti halusivat, -- anna
pavun tulla minun osalleni ja anna Nikku tallirengikseni, niin minä
lahjoitan sinulle minun vanhan piiskani, jota minä en enää tarvitse, ja
jos sinä olet vihoissasi pyhälle Priitalle, niin minä napsahutan hänen
nenänsä poikki kirkonovella, niin pian kuin pääsen sinne.
Jos jokin olisi voinut hellyttää pyhän Olavin kovaa sydäntä, niin olisi
pikku Kukonpojan hurskaan rukouksen pitänyt se tehdä. Mutta ikävä kyllä
ei pyhimys tällä kertaa osottanut sääliväisyyttä, vaikka poika lupasi
kostaa niin pelottavalle kilpailialle kuin itse pyhälle Priitalle,
sillä kun kaikki vadit oli tarjottu ympäri pöytää, huomattiin että
onnenpapu ei ollut joutunut kenellekään vähemmälle kuin pöydän päässä
istuvalle, Ursula rouvalle itselleen.