Veren ja kauhistuksen vuonna 1520, kun isänmaa seisoi surevana leskenä
Sten Sture nuoremman haudan partaalla, kun valtion ohjaton alus
ajelehti haaksirikkoisena tuuli-ajolla ja ylt'ympäri ei näkynyt muuta
pelastusta vierasta hirmuvaltaa vastaan kuin häpeällinen alistuminen
tai kunniakas kuolema, -- silloin ilmestyi kaksi miestä, jotka
ryhtyivät ajattelemaan ja toimimaan toinen Suomen, toinen Ruotsin
ja samalla myös Suomen puolesta. Nämät miehet olivat Turun piispa
Arvid Kurki ja Linköpingin _electus_ Hemming Gadd. [Häntä nimitettiin
nimellä _electus_ eli valittu sentähden, ettei hän ollut saanut paavin
vahvistusta Linköpingin piispanvirkaan.]
Molemmat he olivat rohkeita, sukkelia, älykkäitä miehiä, jotka selvästi
tajusivat aikansa tilan ja molemmat he kohosivat kuin kaksi kirkasta
iltatähteä pohjoismaiden katolisen aikakauden taivaanrannalle, juuri
silloin kuin katolisuuden aurinko laski veripunaisiin pilviin.
Molemmat he valtioviisaasti notkistautuivat vaaran hetkenä rajuilman
lähetessä, ja molemmat myrsky lopulta pyyhkäisi pois maan päältä.
Mutta he kumartelivat eri tavalla: toinen kohotti heti taas päänsä
pystyyn, mutta toinen koki saavuttaa päämaalinsa tomussa matelemalla,
ja sentähden, kun he kumpikin kaatuivat, kaatui toinen siinä, mihin hän
oli kohonnut pystyssä seisomaan, mutta toinen jäi makaamaan, siihen
missä hän makasi.
Kun Hemming Gadd, kaunopuheisuutensa voimalla, joka niin usein oli
voittanut Rooman paavit ja kardinaalit, syyskuun alussa oli houkutellut
Tukholman ja Kristiina Gyllenstjernan antautumaan, niin Kristian
kuningas lähetti hänet sotajoukolla todennäköisesti jo kesällä
valloitettuun Suomeen, jotta hän sielläkin "toteuttaisi unionin".
Hän oli silloin kahdeksankymmenen vuoden vanha, mutta ei koskaan
viisikolmatta-vuotias nuorukainen ole väsymättömämmällä innolla
voittanut kaikkia vastuksia itsensä ja lemmittynsä väliltä, kuin tämä
vanhus tuskin kahta kuukautta pitemmässä ajassa käänsi kaikki, mitä
hänen tiellensä sattui, Kristian kuninkaan ja tanskalaisen vallan
eduksi. Hänen nerollansa oli enää vain lyhyt loistoaika jäljellä, hänen
täytyi käyttää aikaa hyväksensä ja hän kulki ristin rastin etelä-Suomen
tänä syksynä. Marraskuun 10 p:nä, kaksi päivää Tukholman verilöylyn,
jälkeen, hän Viipurin raastuvassa vahvisti kaupungin erioikeudet ja
kuukautta myöhemmin hän oli taas länsi-Suomessa, aavistamatta että hän
sieltä löytäisi hautansa.
Eräänä päivänä, kertoo kertomuksemme, tuli Kuusistoon Arvid piispan luo
vastenmielinen vieras. Tohtori Hemming, joka oli puhunut kumoon koko
Suomen, koetti nyt kaunopuheisuudellaan vihdoin voittaa viimeisenkin
varustuksen. Mutta hän kohtasikin mestarinsa.
Kun näki nämä molemmat merkilliset miehet, -- Suomen kirkon
korkeakasvuisen, voimakkaan, ritarillisen, mutta viisaan ja
varovaisen ruhtinaan ja ylipaimenen tuon pienen, hopeahapsisen,
kahdeksankymmen-vuotiaan luopion rinnalla, jonka silmät liikkuivat
vilkkaasti päässä, jolla oli lipeä kieli suussa, ja joka korkeasta
iästänsä huolimatta oli vielä vilkas liikkeiltänsä -- kun näki
heidän seisovan silmä silmää vasten ja tuovan esiin kaiken
kaunopuheisuutensa, kaiken valtioviisautensa, niin ilmeni heidän
olennoissansa pappisvaltainen korkeus, joka Jumalan korkeimmassa
nimessä vallitsi maailmaa hänen valtionhoitajanansa, ja samalla kertaa
yhtäsuuri pappisvaltainen viekkaus, joka myöskin Jumalan nimessä hiipi
uskonkappaleena kristilliseen uskoon, poltti kansanraamatun, sitoi
omattunnot ja nimitti itseänsä kerskaillen _servus servorum Dei_,
Jumalan palveliain palveliaksi. Pappisvalta, jonka tunnuskuvana oli
hiippa, sauva ja purppurakaapu -- se oli Arvid piispa; pappisvalta
mustassa tohtorinkaavussa, jesuiittojen edeltäjä, joka kumaraselkäisenä
väijyi neuvoskamarissa maailmanvaltaa -- sen edustaja oli Hemming
Gadd. Nämät molemmat katolisen kirkon maallisen vallan pääainekset
seisoivat nyt vastatusten vihamielisinä täällä pohjoisessa. Jos ne
olisivat yhtyneet, niin ne ehkä olisivat hetkeksi voineet pidättää ajan
pyörivää ratasta, mutta erillänsä niiden täytyi molempien ruhjoutua sen
vauhdista.
-- Mitä, viisas ja korkea-arvoinen veljeni? -- sanoi oppinut tohtori,
uudistaen vieläkin kerran ne todisteet, joilla hän turhaan oli
koettanut järkähyttää piispan varovaista kieltoa. -- Epäilyttääkö
teitä vieläkin isänmaamme pelastus? Tahdotteko yhä edelleenkin sen
heittää hillittömän aatelin ilkivallan ja vallanhimon alaiseksi? Te,
joka itse kuulutte synnyltänne tähän aateliin, vaikka viisautenne ja
isänmaanrakkautenne kautta olette kohonnut sitä paljon korkeammalle,
ettekö te pelkää sitä syytöstä, että olisitte uhrannut kansan onnen
säätyetujen- ja puolue-ennakkoluulojen tähden? Teitä syytetään,
korkea-arvoinen veli, -- ja Jumala tietää, mitä vääryyttä teille
tehdään, -- siitä, että te itse olette tahtonut sortaa Suomea ja
erottaa sen Ruotsin valtakunnasta.
-- Minun tietääkseni, -- vastasi piispa hymyillen, -- on ollut
aina edullisempaa Suomelle, kun sitä on Turusta hallittu kuin
Kööpenhaminasta. Mutta arvokas veljeni unohtaa, että olen tehnyt
uskollisuudenvalan Kristian kuninkaalle. Mitä vaaditaan sen lisäksi?
Tahdotaanko, että minä antaisin laulaa _tedeum'ia_ Turun tuomiokirkossa
sen johdosta, mitä Tukholmassa on tapahtunut? Vai tahdotaanko, että
minä rupeaisin tanskalaisten sotamiesten päälliköksi Turun linnaan?
_Vestigia terrent_. [Jäljet kauhistuttavat.] Meidän armollisella
kuninkaallamme on todellakin omituinen tapa palkita uskollisia
linnanpäälliköitään. Vastikään sain todistuksen siitä. Åke Yrjänänpoika
Tott mestattiin Hämeenlinnassa marraskuun 27 päivänä. Tahdotaanko ehkä,
että minä laskisin sauvan kädestäni ja tarttuisin mestauskirveesen?
-- Ei mitään senkaltaista, -- vastasi tohtori. -- Tiedättehän,
korkea-arvoinen veljeni, varsin hyvin, että maallisella vallalla on
kerettiläisensä, samoin kuin kirkollakin. Kirkko polttaa heidät,
kuningas mestauttaa heidät, ja kun rikkaruoho on kitketty, niin vehnä
rehottaa. Aatelisten valta on masentunut. Meillä on nyt ainoastaan
kuningas ja kansa. Talonpojat ovat oppineet puhumaan.
-- Minä tiedän, että arvoisa veli on suonut heille sananvuoron. Ehkäpä
uusi Engelbrekt antaa heille miekan.
-- Kristian kuningas on, sanotaan, talonpoikaiskuningas. Minä sanon: se
tekee hänet kirkon suojeliaksi.
-- Epäilemättä. Todisteena siitä ovat ne piispat, jotka äsken
kumarsivat hänen armollensa niin syvään, että he unohtivat päänsä
Tukholman suurtorille.
-- Kuunnelkaa minua loppuun asti, ja teidän viisautenne, vaikka se
sekottaakin koiruohoa hunajaan, on myöntävä, että olen oikeassa.
Meidän armollisella herrallamme ei ole kapinallista aatelistoa
valtakunnassansa, eikä hän semmoista tahdo uudelleen saada; sentähden
on hänen sitä vaikeampi olla vailla kirkon kannatusta. Kansa se on
nykyään kirkko, sillä sen, minkä kirkko tahtoo, tahtoo kansakin.
Kuningas hallitsee, mutta kirkko johtaa.
-- Kirkko on Jumalan armosta, eikä kuninkaitten tai herrojen suosiosta,
sen tiennee arvokas veljeni itse! -- vastasi Arvid piispa ylevästi.
Paavin vahvistama, laillinen kirkkoruhtinas siinä puhui valtionhoitajan
nimittämälle, mutta paavin pannaan panemalle Linköpingin _electus'elle_.
Tohtori Hemming puri huultansa. -- Älkäämme kiistelkö opinkappaleista,
-- vastasi hän. -- Minä tarjoan teille kuninkaani ja herrani puolesta
rajoittamatonta hengellistä valtaa, jota ei edes paavi voi teiltä
pois ottaa, ja maallista maaherruutta. Minä lasken Suomen teidän
jalkojenne juureen; teillä on sen omantunnon avain; minä tarjoan
teille sen maallisen vallan avainta. Tukholma on etäällä ja teidän
edeltäjänne ovat käyttäneet sitä hyväksensä. Mutta Kööpenhamina on
vieläkin kauempana ja siitä teillä on oleva vieläkin enemmän hyötyä,
kuin edeltäjillänne. Minä kysyn siis teiltä: tahdotteko te, tosin ei
nimeltä, mutta itse asiassa, tulla Suomen kuninkaaksi?
-- Ja mitä ehtoja minulta vaaditaan tästä kunniasta...?
-- Se ehto vaaditaan teiltä, että te käytätte side- ja päästönavainta
Kristian kuninkaan eduksi; että te käännätte kansan mielen hänen
puoleensa ja vieroitatte sen hänen vihollisistansa kaikilla niillä
keinoilla, jotka teillä on vallassanne ja turvaatte kaikiksi ajoiksi
Kalmarinliiton Suomessa.
-- Eikö mitään muuta?
-- Se riittää.
-- Kuulkaa sitte vastaukseni. Sanokaa armolliselle Kristian
kuninkaalle, että hän arvostelee liian suureksi minun vähäistä
vaikutusvoimaani. Minä olen vain Jumalan, enkä ruhtinaitten palvelia.
Jos minulla on Suomen omantunnon avain, niin olkaa varma siitä, että
minä lasken sen Hänen valtaistuimensa juureen, joka on minulle sen
uskonut. Minä olen Suomen paimen; möisinkö minä laumani? Ja jos minä
unohtaisin velvollisuuteni siihen määrään, että vaihtaisin laillisen
valtani laittomaan, jota te minulle nyt tarjoatte, ja joka olisi
selvää kapinaa Rooman pyhää isää vastaan, jos minä, Suomen kirkon
laillinen maallinen päämies Jumalan, pyhän Henrikin ja pyhän isän
nimessä, rupeaisin tänäpäivänä Kristian kuninkaan käskynhaltiaksi,
niin millaisen takuun te voisitte antaa minulle, etten minä huomenna
menetä päätäni samoin kuin Skaran Vincentius, Strengnäsin Mathias ja
muut veritodistajat tänä kauhistuksen aikana? Kuka voi minulle sanoa,
saatteko te, arvoisa veljeni, joka tänään laskette Suomen jalkojeni
juureen, saatteko te itse huomenna hallita edes omaa harmaata päätänne?
Pieni valkotukkainen ukko nousi ylös ja sanoi haukankatse silmissänsä:
-- Kuka voi sen meille sanoa? Ei ainakaan pergamentit, jotka
valehtelevat, eikä liioin ruhtinaitten suosio, joka vaihtuu yhtä usein
kuin uusi- ja loppukuu, vaan tuo taivaallinen kipinä meidän otsassamme,
teidän ja minun, joka hallitsee asioitten kulkua ja pakottaa ruhtinaat
oman etunsa tähden säästämään ja suojelemaan meitä. Me olemme
aikakauden miehiä; se lepää meidän olkapäillämme, ikäänkuin kahden
pylvään varassa, joista toinen on idässä ja toinen lännessä, eikä näitä
pylväitä voi murtaa murskaksi ilman kaiken muun sortumatta niiden
mukana. Te olette Suomen piispa, se on vähäpätöinen asia, sillä siinä
toimessa on kaksikolmatta ollut ennen teitä. Mutta te olette vieläkin
enemmän, te olette Suomen sielu ja omatunto; Suomi ajattelee teidän
päällänne, tuntee teidän sydämellänne. Siksi teille sanotaan: ruvetkaa
Suomen käsivarreksi! Mitä minun halpaan itseeni tulee, niin huhuillaan
minusta, että olen jonkinlainen kuninkaantekiä.
Arvid piispa vastasi haukankatsetta kotkankatseella. -- Sokaistu!
-- hän huudahti. -- Ettekö käsitä, että tuuliaispään, joka käy maan
yli, ensin täytyy kohdata korkeimpia vuorenhuippuja? Te olette
antanut Ruotsille kaksi valtionhoitajaa ja yhden kuninkaan. Teidän
kaunopuheisuutenne on koonnut sotajoukkoja, valloittanut linnoituksia
ja pääkaupunkeja -- niin, vieläpä taluttanut nuorasta kolmea paavia
ja heidän kardinaalejaan. Te olette kahdesti pelastanut isänmaanne,
mutta kolmannella kerralla te kaupittelette sitä ja myötte sen enimmän
tarjoovalle. Ja te tunnette itsenne levolliseksi korkealla asemallanne,
vaikka viha alhaalta pistelee kantapäihinne ja itsevaltiaan pelko
ylhäältäpäin terottaa piilua päälakeanne kohti.
-- Jos minä jätin valtakunnan unionille, -- vastasi tohtori Hemmig
kiivaasti, -- niin tein sen kolmannen kerran pelastaakseni isänmaan,
silloin kuin te ja kaikki muut epäröitte. Minä olen Ruotsin kansa,
ja sentähden ei kenkään uskalla hiuskarvaakaan notkistaa minun
päästäni. Varokaa, ylpeä piispa; tuollaisen puheen ja suomalaisen
itsepintaisuutenne kautta te saatte notkistaa päänne ennenkuin minä!
-- Se on totta, -- vastasi Arvid piispa ylevän levollisena, -- me
seisomme kumpikin kurimuksen äyräällä, ja molemmat me varmaankin sinne
putoamme, sillä teidän ylistämänne kuningas ei kärsi mitään valtaa, ei
miekan eikä ajatuksen valtaa, rinnallansa. Mutta jos minä kaadun, niin
minä kaadun yhdessä isänmaani kanssa ja sen eteen; se on hyvä seura,
veljeni. Minä toivon että te voitte toivoa samaa itsellenne. Sillä
jos te kaadutte, tohtori Hemming Gadd, niin ei kokonainen kunniakas
ja uskollisuudelle pyhitetty elämä voi vapauttaa teitä jälkimaailman
tuomiosta, ja te kaadutte kahteen kertaan: ajan ja historian tuomion
edessä!
-- Onko se teidän viimeinen sananne, korkea-arvoinen veli?
-- Viimeinen sanani.
-- Jääkää hyvästi. Käykäämme kumpikin kohtaloamme kohti; Ruotsi minun,
Suomi teidän seurassanne!