-- Mitä sinä tiedät Ursula rouvasta? -- kysyi Birger. -- Kenpäties hän
ei lopulta olekkaan niin paha, kuin ihmiset luulevat?
-- Mitäkö minä tiedän? -- toisti nuori vaimo suutuksissaan. -- Minä
tiedän vaan, että vanhoilla rotilla on terävät hampaat. Minä tiedän,
että luuta joka uunissa on nokeentunut, ei puhdistu iltakasteessa. Minä
tiedän, että karhun pennut eivät mielellään mene siihen pesään, jossa
heidän isänsä on tapettu. Sitäpaitsi -- ja hän teki ristimerkin --
minä tiedän myöskin, ettei saa puhua pahasta, sillä siinä paha missä
puhutaan.
-- Jos olet ystäväni ja tahdot tehdä minulle hyvän työn, josta minä
olisin sinulle hyvin kiitollinen, niin hanki minulle tilaisuutta päästä
tuntemattomana linnaan.
-- Juuri sentähden että olen teidän ystävänne, sanon minä: nouskaa
heti satulaan ja ratsastakaa niin pitkälle kuin tietä piisaa, mutta
älkää ratsastako Ljungarsiin! Ymmärrättekö, vai mitä? Eikö herra usko
minua? Ratsastakaa sitte vain linnaan, niin että opitte toisen kerran
tottelemaan viisaitten ihmisten neuvoja. Mutta mikä Josuata vaivaa?
Enkö sitä sanonut? Se käy aina toteen: jos paholaista puolellakin
sanalla mainitsee, niin ei hänen joukkonsa ole kaukana. Pitäkää nyt
huolta itsestänne, herra, minun seinäni ovat vielä koristamatta.
Näin sanoen nuori emäntä läksi valmistamaan monimutkaisia, väliin
hyvin koristavia päreristejä ja tähtiä, joita Satakunnassa yleisesti
käytettiin seinäkoristeina joulun aikana. Tuvan ulkopuolella kuului tuo
muuten niin hiljainen isäntä kiivaasti keskustelevan jonkun kanssa,
joka yhtä kiivaasti hänelle vastasi. Heti sen jälkeen hän astui tupaan,
heitti kintaansa penkille ja mutisi: -- Sinnekö sitä pitäisi lähteä
jouluaattona!
-- Ohhoo, -- sanoi vaimo, -- pitäisikö lähteä noidan luo! Mitä
Ljungarsin väki tahtoo?
-- Kukko on täällä poikasensa kanssa ja tahtoo tällä elävällä hetkellä
saada heiniä ja olkia. Tanskalaisten hevoset ovat tyhjentäneet ladot.
-- Maksavatko he?
-- No kerrankin ihmeen vuoksi.
-- Anna heille sitte mitä he tahtovat.
-- Mutta minä en jätä lihavaa valakkaani heidän käsiinsä, jotta
huomenna saisin linnasta takaisin laihan luuskan. Enkä minä itse sinne
jouluaattona lähde, eikä liioin kukaan rengeistä.
Vaimo epäili hetken aikaa. Sitten hän sanoi välinpitämättömästi: --
Voithan pyytää tuota sotamiestä, joka istuu tuossa takan ääressä.
Hänellä on asiaa linnaan. -- Niin, -- sanoi Birger, -- minä lähden
sinne joka tapauksessa ja vastaan siitä, että huomenaamuna saatte
valakkanne eheänä takaisin.
Josua tarkasteli häntä halveksivasti. -- Sitä sanovat kaikki
hevosvarkaat, -- murisi hän.
-- Minä jätän siksi aikaa oman hevoseni talliin ja tässä on maksua
ruuasta ja rehusta, -- sanoi nuorukainen ja laski pari Turunpenninkiä
pöydälle.
Ehdotus oli helähtelevä ja pehmitti myllärin sydämen, varsinkin kun
hän juuri äsken oli asiantuntian katseella tarkastanut Birgerin hyvää
hämäläistä hevosta. Hän läksi nyreänä panemaan heiniä häkkiin, mutta
ovessa hän vielä mutisi jotain petkuttajista, jotka Jumala tiesi mistä
kuljeksivat ympäri maata parempien ihmisten hevosilla.
-- Minä tein teille mieliksi, Birger herra, -- sanoi myllärin vaimo,
-- ja jos teillä on siitä vahinkoa ruumiin tai menestyksenne puolesta,
niin älkää minua syyttäkö. Pistäkää paidankauluksenne piiloon, sanon
minä. Ottakaa mieheni takki ja jättäkää sotilasnuttunne tänne; älkääkä
unohtako kirvestä, koska jätätte miekkanne tänne, ja kas tässä, ottakaa
vyö ja puukko, ei sitä tiedä, mikä voipi olla tarpeen. Muistakaa,
että olette renki, jonka me äskettäin olemme ottaneet Ulvilasta
palvelukseemme; mutta pitäkää suunne kiinni, jos mahdollista ja
vannokaa pyhän Olavin, älkääkä mitenkään pyhän Priitan nimeen, jos ette
tahdo vannoa jonkun pahemman nimeen, niinkuin linnassa on tapana. Vielä
yksi asia: varokaa, ettette liiaksi katsele sitä keltaista rintaneulaa,
joka on aina Ursula rouvan povella, sillä se kääntää silmät, viettelee
pahaan ja koko hänen valtansa on siinä. Koettakaa mielemmin kaikin
tavoin saada se valtaanne, Birger herra, sillä silloin ei mikään vaara
voi uhata teitä, ei Ljungarseja eikä liioin meitä. Sentähden minä
sallin teidän lähteä. Minä ajattelen, ehkä pyhimykset sitä tahtovat.
Mutta olkaa kaiken mokomin viisas ja varovainen, sillä jos Ursula rouva
hiukankin huomaa teidän haluavan kiveä, niin te olette myöty, vaikkapa
teillä olisi Arvid piispan kaikki soturit vartiapiirinä ympärillänne.
Jääkää hyvästi, älkää antako meidän odottaa itseänne. Jumala teitä
siunatkoon ja antakoon minulle anteeksi, jos tämä tekoni on syntiä.
Kun Birger oli vaihtanut takkia, niin hän läksi ulos kuormansa luo.
Suuri heinähäkki, jossa oli sekä heiniä että olkia, seisoi valmiina
pihalla ja kaksi Ljungarsin ratsumiestä oli valmiina seuraamaan sitä.
Jos Birger ei olisi ollut haaveileva lapsi viimeksi kotiseudullansa
käydessään, niin hän olisi ehkä tuntenut toisen ratsumiehen Sten
herra vainajan vaarallisimmaksi vakoiliaksi, Kukoksi, ja olisi sen
johdosta ehkä lykännyt matkansa toistaiseksi. Sen sijaan kääntyi
hänen huomionsa yksinomaan toiseen Ljungarsin lähettilääsen,
vallattomaan mustatukkaiseen pieneen poikaan, noin kahdeksan- tai
yhdeksänvuotiaasen, joka ratsasti nuoren varsan selässä. Hevonen
olisi kyllä ollut sopiva hänelle, jollei se olisi ollut kovin raju
sellaiselle ratsumiehelle. Poika, niinkuin Birger myöhemmin sai kuulla,
oli jonkinlaisena kasvattipoikana Ursula rouvalla ja kun hän usein
seurasi Kukon mukana, oli hän saanut Kukonpojan pilkkanimen. Mutta heti
hypätessänsä satulaan hän osotti sellaista reippautta ja varmuutta,
että hän ensi hetkestä voitti uuden kumppaninsa ihailun ja ystävyyden.
Birger hyppäsi kuorman päälle ja aikoi ajaa.
-- Alas, tyhmyri; aiotkos painaa olkia, ikäänkuin kuorma ei muutenkin
olisi tarpeeksi raskas! -- huusi myllärin vaimo emännän mahtavuudella
ja jotta hänen sanoillansa olisi vieläkin enemmän painoa, sivalsi
hän Birgeriä olkapäähän pärenipulla, joka hänellä oli kädessään.
Nuorukainen hyppäsi vähän hämillään alas, ja samassa kuin emäntä kulki
ohitse, niin hän kuiskasi kiireesti: -- Varokaa Kukkoa!
Oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Joukko lähti liikkeelle ja Birger
jäi yksin olkikuormineen kulkemaan Ljungarsin väen kanssa.
Myllyrannasta Ljungarsiin oli noin puolen peninkulman matka sen
aikuista huonoa tietä, joka kulki pitkin Kokemäenjokea Ulvilasta
sisäiseen Satakuntaan. Tie oli ahteinen, joki ei vielä kannattanut
hevosta ja olkikuorma liiti epäilyttävällä tavalla mäissä. Birgerin
sydän tykytti: hänen tottumattomuutensa voisi antaa hänet ilmi; kaikin
voimin hän piti vastaan ja oli vähällä saada koko kuorman päällensä.
-- Oletko kauan ajanut Josuan valakalla, toveri? -- kysyi ratsumies,
jota nimitettiin Kukoksi ja joka oli hoikka, vaaleaverinen ja
kierosilmäinen mies.
-- Minut pestattiin myllyyn eikä hevosia hoitamaan, -- vastasi Birger
vältellen.
-- Minä huomaan sen, -- sanoi Kukko. -- Aja suoraan mäkeä alas ja
käänny varovasti sivulle, muuten kaadat.
-- Myllärin renkinä on kurjaa olla! -- huudahti pikku Kukonpoika ja
niisti pöyhkeästi nenäänsä luonnollisella nenäliinallansa. -- Rupea
meidän rouvamme palvelukseen, niin minä opetan sinua ratsastamaan ja
ajamaan!
Birger ei vastannut. Hän toivoi vaitiolonsa kautta voivansa välttää
enempiä kysymyksiä, mutta siinä hän erehtyi. Kukonpoika näkyi
mieltyneen myllärinrenkiin, luultavasti sentähden, että hän tunsi
olevansa niin paljon häntä etevämpi. Hän piti hyppivää varsaansa
kuorman rinnalla ja jatkoi:
-- Mitä sinä pidät minun hevosestani? Sitä sinä et saisi valjastaa
olkikuorman eteen. Ja mitä pidät takistani? Katsoppas, siinä on musta
lampaannahkainen sisuste; sellainen sinulla pitäisi olla, poika parka,
tuon surkean sarkanutun asemesta. Minkälaista ruokaa sinä saat,
viheliäinen raukka? Et sinä varmaan ole nähnyt lihaa tai kalaa viime
joulusta saakka, mutta meillä, herrasväellä, on silavaa kerran viikossa
ja kalaa perjantaisin. Saatko sinä usein selkääsi?
-- Kotitarpeeksi aina välistä, -- sanoi luultu renki.
-- Kyllä mekin saamme selkäämme, -- jatkoi poika, -- mutta meidän
laitamme on toinen, me annamme enemmän kuin mitä saamme. Kaikilla
herraspalvelioilla on oikeus piiskata talonpoikia, mutta jos talonpoika
lyöpi meitä, niin me lyömme häneltä ensin käsivarret ja jalat ja sitten
pään poikki. Me voimme hänet upottaakkin, jos vain avanto sattuu
tielle. Sentähden -- mutta mikä on nimesi?
-- Nikku.
-- Sentähden, Nikku, pitää sinun olla kohtelias niin kauan kuin olet
myllärinrenkinä, mutta jos tahdot liittyä meihin, niin minä opetan
sinua kohtelemaan talonpoikia. Katsos minulla on keihäs.
-- Minä näen sen. -- Pojalla oli selässään ratsumiehen keihäs, jonka
varsi oli katkennut.
-- Minä olen pian yhdeksän vuoden vanha, -- jatkoi hän ylpeästi, --
ja kun minä täytän kaksitoista vuotta, niin on Ursula rouva luvannut
minulle miekan kupeelleni. Tiedätkös, minä olen hänen hovipoikansa.
Birger, jota tämä pöyhkeä sankari suuresti huvitti, ei voinut olla
kysymättä häneltä: -- Kannatko sinä joskus hänen laahustansakin?
Kukonpoika tarttui piiskansa varteen ja kysyi: -- Mitä sinä tarkoitat,
moukka?
-- Minä luulin, että sekin kuuluisi virkaan, -- vastasi renki typerästi.
-- Se on sinun onnesi, -- sanoi poika, -- että olet niin hirveän tuhma.
Jos sinä teet pilkkaa minusta, niin naulaan sinut tuohon kuuseen.
Tiedätkös, mitä minä tein eräälle Ljungarsin kylän pojalle, joka
uskalsi sanoa minua kukonpojaksi?
-- Mitä sinä teit hänelle?
-- Minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, jos minulla olisi sattunut
olemaan keihäs mukana. Mutta minä sanoin hänelle: odotahan, sanoin
minä, kun ensikerralla tavataan! Olisitpa nähnyt, kuinka hän juoksi
käpälämäkeen.
-- Sitä minä en ihmettele, -- sanoi Birger, ja ennenkuin he olivat
ehtineet puolimatkaankaan, oli hänen onnistunut täydellisesti
voittaa Kukonpojan suosio pyytämällä häneltä ensi tilaisuudessa
opetusta ratsastamisessa, jousella-ammunnassa, miekkailussa ja muissa
ritarillisissa harjoituksissa, josta pieni toivorikas talonpoikien
kiusaaja suuresti ylpeili. Ystävyys tuli vieläkin lujemmaksi, kun
Birger sai kiinni tienvierestä pienen jäniksen, jonka hän antoi
suojeliallensa.
-- Jos sinä rupeat meidän rouvan palvelukseen, niin voit aikaa voittaen
tulla minun tallirengikseni, -- sanoi Kukonpoika suosiollisella
päännyökkäyksellä, joka sopi hänelle mainiosti.
Kolmas toveri ratsasti ääneti, ja välinpitämätönnä edeltä, ja niin
seura lähestyi Ljungarsin linnaa. Pieni kylä, jossa linnan talonpojat
asuivat, oli niin kauan kuin Birger saattoi muistaa, ollut köyhä ja
kurja, mutta ei se nyt ollut entistään kurjempi. Olipa siellä muutamia
uusia talojakin ja takoissa palavat jouluvalkeat leimuilivat niin
iloisesti hämärässä pienistä avonaisista luukuista, jotka tekivät
ikkunoitten virkaa silloin kuin ne eivät olleet oljilla tukitut. Linna
näytti nyt lujemmin varustetulta kuin Bo herran aikana. Vastapäätä
vanhaa tornia nostosillan luona oli rakennettu uusi vallinnurkka, jossa
jousimiehet saattoivat puolustautua. Muurit näyttivät korotetuilta ja
olivat hyvässä kunnossa. Rannanpuolella, jossa pettämätön virta aina
oli linnan suojana, näkyi vilaukselta tuliputkia, jotka saattoivat
pyyhkäistä koko vastakkaisen rannan puhtaaksi. Kaikesta näkyi,
että Ursula rouva piti komentoa voimakkaalla kädellä eikä huolinut
vastaanottaa kutsumattomia vieraita. Kuitenkin hän nyt oli päästänyt
tanskalaisia linnaan ja muurilla, näkyi linnansotilaan sivulla
tanskalainenkin vahtisoturi. Mitä Ursula rouva sillä tarkoitti?
Kun sovittu tunnussana oli huudettu, laskettiin nostosilta alas ja
Birger, Ljungarsin herra marssi isiensä linnaan. Hänen sydämensä
tykki valtavammin, kun hänen mieleensä johtuivat kaikki ne muistot,
jotka täällä olivat saaneet hänen povensa kohoomaan, mutta hän
päätti tuntemattomana ottaa selkoa, miten Ursula rouva hoiti hänen
perintötilaansa ja sen mukaan päättää, vaatisiko hän itselleen
oikeutensa takaisin ja milloinka hän sen tekisi.
Ei kukaan näyttänyt panevan huomiota häneen. Piha oli täynnä sotilaita,
tallit täynnä hevosia ja Myllyrannan renki saattoi häiritsemättä
katsella ympärillänsä vallitsevaa hälinää. Tanskalaiset tahtoivat
olla herroina, ja se näkyi suututtavan Ljungarsin väkeä. Vasta
tullut heinä- ja olkikuorma sai riidan puhkeamaan. Se ei riittänyt
kaikille ja kumpikin puolue koetti anastaa niin paljon kuin
mahdollista hevosillensa. Kuorman ympärillä tuupiskeltiin, linnan
sotamiehet sysättiin sivulle ja kiireessään he lausuivat jonkun sanan
kuokkavieraista, jotka eivät hävenneet ottaa rehua talon omien hevosten
suun edestä. Muuta ei tarvittukaan tanskalaisten ärsyttämiseksi. He
muka kyllä näyttävät, he sanoivat, suomalaiselle roskaväelle, kuka
oli herra maassa, ja sitten he rupesivat armottomasti pieksemään
vastustajiansa. He tekivät vastarintaa ja tappelu tuli yleiseksi. Melua
ja huutoa kuului joka kulmalta linnanpihaa.