Tanskalaiset päälliköt Suomessa olivat koettaneet niin kauan kuin
mahdollista pitää salassa Tukholman verilöylyä, voidakseen ryhtyä
tarpeellisiin varokeinoihin, ja sitten vasta kun ritari Wulf von
Grewensdorp oli varma aikeistansa, suvaitsi hän ilmoittaa Arvid
piispalle tämän hirvittävän uutisen.
Turusta levisi vähitellen huhu ja hämmästys, sillä siihen aikaan
ei ollut postinkulkua. Joulun aikana kuului kauhistuksen huuto
etelä-Suomeen ja vasta keskitalvella se oli ulottunut maan
kaukaisimpiin osiin. Kaikkialla, niin kaupungeissa kuin kylissä,
tämä uutinen herätti kauhistusta ja tuskaa. Kristian kuningas ei
voinut täällä, niinkuin Ruotsissa, jaella talonpojille suolaa ja
silliä; eivät he liioin olleet kuulleet hänen kaunista puhettansa,
jossa hän selitteli talonpoikais-ystävällisistä aikeistansa ja
jossa puheessa kai todella oli jonkun verran perääkin. Täällä oli
päinvastoin ainoa, mitä talonpojat tiesivät tanskalaisten vallasta,
että he ryöstivät rannikoita, kaappasivat kauppalaivoja ja estivät
meriliikettä Ruotsiin, jonka johdosta maa sai kärsiä suolan puutetta ja
tavaranvienti keskeytyi. Samasta syystä olivat kaupungitkin vihastuneet
tanskalaiseen valtaan. Molemmat viimeiset Sturet olivat rakkaassa
muistossa; ensimäistä ei ollut Suomessa suosittu, sillä hän ei pitänyt
maasta huolta, vaan jätti sen alttiiksi venäläisten hyökkäyksille.
Ensimäinen vaikutus, jonka Tukholman verilöyly siis täällä teki, oli
teeskentelemätön pelonsekainen inho kaupungissa ja kylissä, ja se
haava, joka oli isketty Ruotsiin, vuosi meren tällä puolen melkein yhtä
runsaasti verta, kuin niillä Ruotsin seuduilla, joissa vihamielisyys
tanskalaisia kohtaan oli korkeimmilleen kohonnut.
Etenkin herätti eräs tapaus suomalaisissa surua ja katkeruutta,
nimittäin se, että Kristian kuningas halpamaiseksi kostoksi kaivatti
ja poltatti suositun Svante Sturen kuolleen ruumiin. Katolisena
aikakautena kansa syvästi kunnioitti hautoja ja vihittyä maata, samoin
kuin pyhimysten jäännöksiä, ja kun haudan pyhitettyä lepoa ei enää
voitu turvata häpäisevältä väkivallalta, tuntui kaikista siltä kuin ei
kukaan eläväkään enää olisi suojassa mestaajien raivolta.
Ihmeellistä kyllä, ei Suomen aatelisto, jonka olisi pitänyt
syvimmin tuntea valtakunnan häpeää ja joka lähinnä sai pelätä omaa
turvallisuuttansa, näyttänyt ensi alussa paheksuvan tätä veristä
sanomaa. Niitä, jotka jäivät ruotsalaisia sukulaisiaan ja ystäviään
suremaan -- ja niitä oli useitakin -- ei ensi alussa saatu uskomaan
huhua; toiset uinailivat väärässä suruttomuudessa. Hemming Gadd, jota
Suomessa pidettiin suuressa arvossa, oli koko kesän ja syksyn siihen
määrään ylistellyt Kristian kuninkaan lempeyttä, että suomalainen
aatelisto, jonka keskuudessa varmaankin iti paljo kateutta Ruotsin
vallanhimoista, usein röyhkeätäkin ritaristoa kohtaan, taaskin antoi
kannatusta tanskalaiselle puolueelle. Suomalaiset aatelismiehet olivat
kieltäytyneet tottelemasta kuninkaan kutsua kruunaukseen; he olivat
siksi viisaat, että he tahtoivat odottaa asiain menoa. Mutta salaisena
syynä monellakin oli se, että heistä oli vastenmielistä esiintyä
niin juhlallisessa tilaisuudessa liian vähällä loistolla ja sallia
sekä tanskalaisten että ruotsalaisten voittaa heidät komeudessa.
Jonkunlaisen itsenäisyyshengen siemeniä oli kauan itänyt suomalaisessa
maa-aatelissa, joka kuninkaista ja laeista välittämättä, eleli vapaina
herroina etäisillä tiluksillansa ja esiintyi kruunun palveluksessa vain
milloin mieli teki tai milloin yksityiset taistelut eivät vieneet sen
aikaa. Mitä heihin koski, kuka Ruotsissa hallitsi kuninkaana tai kuinka
häntä kruunattiin, kun vain itse saivat elää herroiksi ja ruhtinaiksi
tiluksillaan?
Arvid piispan salaiset varoitukset kohtasivat siksi monella taholla
kuuroja korvia. Yksinään ja yksinkertaiseksi sotilaaksi puettuna nuori
Birger Bonpoika ratsasti yöt päivät ja kuljetti näitä salaisia kirjeitä
säterikartanoihin suomatta itselleen muuta kuin välttämättömintä
lepoa. Kankaisten ja Suitian herrat, Villniemen, Kuitian, Laukon ja
Kokemäen kartanon herrat, kaikki he ja monet muutkin ottivat piispan
kirjeet niin kylmäkiskoisesti vastaan, ettei kirjeentuoja voinut toivoa
erinomaisia seurauksia toimestansa.
Tulipa sitten Birger päivää ennen joulua syntymäseuduillensa ja lepäsi
tuntemattomana tunnin aikaa Myllyrannan kylässä. Taavin vanhemmalla
veljellä Josualla oli nyt luostarin mylly ja lohipato arennilla.
Ja huonompiin käsiin olisi hurskaitten sisarten omaisuus voinut
joutua. Josua oli yhtä vakava, jörömäinen ja harvapuheinen kuin tämän
kertomuksen alussakin, mutta poltettu talo oli uudestaan rakettu,
navetta laajennettu, myllyssä oli kahta vertaa suuremmat jauhinkivet
Sakkulasta, pato oli mainiossa kunnossa, vaikka se tällä haavaa oli
jään peitossa, ja entisten hävitettyjen peltojen lumipeitteen alta
pisti esiin sieltä täältä vihreä rukiinoras, todistaen että nykyisellä
vuokraajalla oli kykyä hoitamaan sekä vettä että maata.
Jouluolut kävi kuurnassa, tuore leipä höyrysi uunissa, varpuset
visertelivät myllynkatolla ja näyttivät odottavan ikivanhaa
oikeuttansa, heille jouluaamuna tulevaa olkilyhdettä. Hyvällä
mielellä Birger pudisteli lumen viluisista jäsenistänsä leimuavan
takkavalkean ääressä; kaikki näytti kutsuvan häntä levähtämään täällä
vanhojen lapsuudenystäviensä parissa vaivalloisen matkan jälkeen.
Mutta nuorukaisen rinnassa heräsi omituisia ajatuksia. Nähdessään
lapsuudenystävänsä hän äkkiä sai halun lähteä vanhaan isiensä linnaan,
Ljungarsin linnaan, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen ja
omin silmin ottaa selkoa sen nykyisestä tilasta. Linnahan oli hänen
omansa, hän oli nyt täysi-ikäinen ja saattoi milloin taliansa vaatia
takaisin perintötilansa. Sitä hän ei ollut ajatellut lukujensa aikana,
valvoessansa ja paastotessansa hengelliseen säätyyn valmistuakseen.
Mihinkä hän, kirkon opetuslapsi, käyttäisi tätä yksinäistä linnaa
raivaamattomassa metsässä, tätä isiensä turvapaikkaa verisien
taistelujen aikana? Hengelliset tuumansa hän nyt oli toistaiseksi
jättänyt syrjään, ja niiden paikan olivat kannukset, rautalakki ja
miekka anastaneet. Lapsuudenmuistojen kera alkoi Ljungarsin nuori veri
kuohua nuorukaisen suonissa; hän tahtoi ainakin nähdä perintötilansa ja
päättää sitten, vaatisiko hän takaisin isiensä linnan ja milloinka hän
sen tekisi.
-- Mitä Ljungarsista kuuluu? -- sanoi vieras sotamies aterioidessaan
Josuan tuvassa Myllyrannan myllyllä.
-- Ei mitään, -- vastasi Josua lyhyesti ja terotti innokkaasti
myllynkarinta kovasimella.
-- Onko Ursula rouva entisellään? Pitääkö hän vieläkin yhtä kovaa
komentoa linnassa?
-- Niin sanotaan.
-- Eikö tiedetä mitään herra Bo vainajan lapsista?
Josua kiinnitti suuret harmaat silmänsä kysyjään, katseli häntä
epäilevästi ja pudisti päätänsä. -- Ei mitään, -- vastasi hän.
Kun Birger pettyi toiveessaan saada mitään irti tältä taholta, niin hän
kääntyi Josuan nuoren vaimon puoleen, joka pesi penkkejä, puuastioita
ja saviruukkuja jouluksi. Hän kiitteli talon tuoretta leipää, mainiota
voita ja kehui Myllyrantaa onnelliseksi, se kun oli luostarin
suojeluksen alaisena, jota vastoin aatelisten tilukset saivat kärsiä
sortoa ja kiskomisia.
Silla, myllärin nuori vaimo, oli taipuvaisempi kuin hänen miehensä ja
katseli ystävällisellä uteliaisuudella kaunista nuorukaista. -- Emmepä
me ainakaan haluaisi vaihtaa Ljungarsien kanssa, -- sanoi hän, -- mutta
linnassa onkin nyt toiset tavat kuin Bo herran ja Cecilia rouvan aikana.
-- Tunsitteko te Bo herran ja Cecilia rouvan? -- kysyi Birger sykkivin
sydämin.
-- Tunsinko minä heidät? Olenhan minä syntynyt Ljungarsin kylässä,
Cecilia rouva oli minun kummini ja hänen mukaansa minulle nimikin
annettiin. Jumala siunatkoon häntä, hän oli hyvä rouva, kyllä minä
häntä vielä muistan, vaikka olinkin lapsi, kun Jumala kutsui hänet
luoksensa. Ja rakas pikku Beata neiti ja ystävällinen Birger herra,
enkö minä muistaisi kuinka me yhdessä kokoilimme kiviä virran rannalta
ja rakensimme veteen tokeita pikku kaloille. Pitkään aikaan emme ole
heistä mitään kuulleet. Sanotaan että Beata on korkea-arvoisen piispan
kasvattitytär ja Birger herra kuuluu olevan pappi; hän oli liian
hurskasmielinen tätä maailmaa varten. Kun hänen veljensä, Knuutti
herra, heitteli kivillä meitä kylänlapsia, niin Birger herra asettui
väliin, niin että kivet osuivat häneen eikä meihin.
-- Ette te suinkaan tuntisi häntä, jos hän joskus tulisi näille
tienoille? -- kysyi nuorukainen lämpimästi.
-- Se on mahdollista, -- vastasi nuori vaimo. -- Varsinkin jos hän
paremmin osaisi peittää hienon paidankauluksensa karhean sotamiestakin
alle, -- lisäsi hän kuiskaten, katsahtaen viekkaasti häneen, samalla
kun hän kävi aivan läheltä hänen ohitsensa asettaaksensa hyllylle
puhdistetut astiat.
Birger odotti hetken, kunnes Josua oli lähtenyt myllyyn. -- Kuinka,
Silla? -- kysyi hän. -- Minä en tuntenut sinua, mutta sinä tunsit minut?
-- Jos minun muistini olisikin ollut niin huono, niin olisi teillä
pitänyt olla enemmän teeskentelemiskykyä eikä heti ruveta kyselemään
Ljungarsin linnaa. Voi, rakas herra, kuinka te tulette siunattuun
äitiinne! Mutta kaikkien pyhimysten nimessä, minä pyydän, älkää
ilmaisko kuka olette, sillä Josua katsoo karsain silmin kaikkeen, mikä
Ljungarsin nimellä käy, sen jälkeen kuin Ljungarsit polttivat hänen
talonsa ja elämöivät täällä niinkuin te ehkä muistatte, kahdeksan
vuotta sitten. Hän voisi vaikka antaa teidät ilmi tanskalaisille, jotka
tulivat eilen Ursula rouvan luo linnaan.
-- Linnaanko sinä sanot? Ja sinne minä juuri aion lähteä tänä iltana.
-- Lähtisittekö te Ljungarsin linnaan? Tekö?
-- Ihmetyttäisikö se sinua, jos mielelläni tahtoisin nähdä isäni tilaa,
joka kai oikeudenmukaisesti on vielä minun?
-- Juuri siksi, katsokaas, juuri siksi! Tekö aikoisitte lähteä
Ljungarsiin! Birger herra, kaikkien pyhimysten nimessä, oletteko
suunniltanne? Ettekö ymmärrä, että Ursula rouva sanoisi sitä päivää
onnenpäiväksi, jolloin hän saisi teidät valtaansa?