Kun matkamiehet olivat päässeet jäältä metsään, tarttui Taavi
jouseensa, jota hän aina kuljetti mukanansa ja otti povestansa pienen
tylppäpäisen lintunuolen, tähtäsi korkeata kuusta kohden ja ampui.
Tuuheitten oksien lomista putosi maahan soma orava, joka oli mennyt
tainnoksiin ja tämän saaliinsa tallimestari ojensi naapurillensa rekeen.
-- Tässä on mitä lupasin, -- sanoi hän. -- Jos Beata haluaa useampia,
niin metsässä on niitä tuhansittain.
-- Mitä minä huolin sinun kuolleista oravistasi, -- vastasi nuori
tyttö, joka tänään oli oikullisella tuulella.
-- Sanokaa vain sana, niin minä teen kuolleet eläviksi, -- huudahti
nuorukainen ja hieroi tunnotonta eläintä lumella sydänalaan. Orava
virkosi ja osotti kiitollisuuttaan jousimiehelle puraisemalla häntä
sormeen. -- Näettekö? -- sanoi Taavi, -- minä vuodan verta teidän
tähtenne!
-- Mikä sankari sinusta on tullut, -- pilkkasi tyttö.
-- Mikä kunniakas haava! Minun tähteni sinä antaisit vaikka ketun
puraista itseäsi tuolla lumisen kallion juurella.
Toinen suurempi ja terävämpi nuoli lensi Taavin jousenjänteestä. Kettu
kiepsahti kumoon ja punasi lumen verellänsä.
-- Jos minä teidän tähtenne, Beata, voin herättää kuolleita, niin
minä voin toisella kertaa tappaa eläviäkin! -- huudahti nuorukainen
harmistuneena. -- Mutta kiiruhtakaamme nyt, sillä Ljungarsit ovat
liikkeellä ja silloin tavallisesti rajuilma puhkeaa esiin.
Taavi oli oikeassa. Raskas, harmahtavan musta pilvi peitti jo kalpean
joulukuunauringon, kirkas ilma sumentui ja kuusien suhina ennusti
lähenevää myrskyä. Lyhyin talvitie Naantaliin kulki vielä puolen
peninkulman matkan jäätä myöden, mutta Taavi epäili lähteä, sillä ilta
jo pimeni.
Beata huomasi sen. -- Onko mahdollista, -- sanoi hän ivaten, -- että
urhoollinen sankari, joka on voittanut kettuja ja oravia, pelkäisi
lyhyttä jäämatkaa! -- Hän ei aavistanut vaaraa, jonka alaiseksi hän
saattoi toiset näillä sanoillansa. Nuorukainen oli jo ennestään kyllin
ärsytetty. Hän ratsasti jäälle ja toiset seurasivat häntä.
He eivät olleet ehtineet vielä kauas rannasta, niin rajuilma puhkesi
täyteen voimaansa. Sumea ilma kävi vieläkin pimeämmäksi sakeasta
lumipyrystä, niin että matkamiehet ikäänkuin kääriytyivät valkoiseen
taljaan ja saattoivat tuskin nähdä kolmen kyynärän vertaa eteensä.
Samassa tuli kylmä tuuliaispää pohjoisesta, joka kiivaasti ruoski lunta
heidän kasvoihinsa, sokaisi hevosilta silmät ja kokosi niin korkeita
nietoksia jäljettömälle jäälle, että seurue mitä suurimmalla vaivalla
ja vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin. Olisi ehkä vielä
voitu kääntyä takaisin, mutta Taavi ratsasti vain etumaisena eteenpäin.
-- Saadaampa nähdä, kuka meistä ensiksi kadottaa rohkeutensa, -- mutisi
hän.
Hänen äitinsä Inkeri ja Renata huusivat hänelle kovalla äänellä ja
pyysivät häntä kääntymään takaisin rantaan. Taavi ei kuullut heitä,
vaan ratsasti eteenpäin.
-- Vaikkapa hän olisi kymmenen kertaa Ljungarsin sukua, niin opetan
minä hänelle mikä pelko on, -- sanoi hän hiljaa itseksensä.
Pimeä ja rajuilma lisääntyi yhä ja hevoset kaahlasivat kylkiään myöten
kinoksissa; pian oli mahdotonta päästä paikalta. Ratsumiehet alkoivat
ääneen nurista, naiset itkeä. Taavi pysähtyi hetkeksi, mutta Beata ei
näyttänyt pelon merkkiäkään. -- Minä en käänny ennenkuin hän pyytää,
-- ajatteli Taavi ja itsepäisenä kuin suomalainen ainakin hän koki
tunkeutua eteenpäin.
Pian oli yhtä mahdotonta kääntyä takaisin kuin jatkaa matkaakin.
Muutamien ratsumiesten täytyi nousta hevosten selästä ja nostaa rekiä,
jotka joka hetki olivat hukkua kinoksiin. Sakeassa lumituiskussa ei
kukaan tiennyt minnepäin suunnata kulkua; kahlattiin umpimähkään
eteenpäin ja ajettiin pyörössä, niin kuin usein tällaisissa tapauksissa
käypi.
Birger oli jo hyvän aikaa kulkenut Elinan vieressä. Taavikin jätti
hevosensa sotamiehelle ja meni nostamaan nuorten neitosten rekeä. --
Mitä Beata arvelee retkestä? -- kysyi hän.
-- Sen minä sanon, kun tulemme perille, -- vastasi Ljungarsin neiti
uhmailevasti.
-- Eteenpäin! -- huusi Taavi.
-- Se ei käy, -- vastasivat ratsumiehet.
-- Täytyy käydä! -- käski suuttunut johtaja.
-- Se on mahdotonta, -- vastasivat taaskin ratsumiehet.
Eikä se käynytkään. Lumi oli paikoittain miehen korkuista, hevoset
ja väki väsyneet. Taavi kiroili Beatan uppiniskaisuutta ja omaa
itsepäisyyttään.
Pidettiin neuvottelua. Useimmat arvelivat, että oli asetuttava
varus-asemaan jäälle ja odotettava päivän tuloa. Kuusitoista tuntia
tässä pimeydessä, pakkasessa ja rajuilmassa, ilman katon suojaa, tulta,
ravintoa niin ihmisille kuin hevosillekin, eiköhän siitä koituisi
kaikkien surma?
-- Se on mahdotonta! -- huudahti Taavi.
-- Meidän täytyy irroittaa hevoset reistä ja raivata itsellemme tie
ratsain!
-- Se on yhtä mahdotonta! -- väittivät ratsumiehet. -- Hevoset eivät
jaksa kantaa meitä kahtakymmentä askelta kauemmaksi.
-- Sitte me käymme jalan ja kannamme naisia.
-- Yhtä mahdotonta! Tuskin me pääsemme itsekkään liikkeelle. Meidän
jäsenemme ovat jäykistyneet pakkasesta.
-- Mutta rajuilma asettuu.
-- Ei niin kauan kuin kaksi Ljungarsia on seurassamme tänä yönä!
Aika isku, jonka Taavi antoi tapparansa varrella, olisi varmaankin
heittänyt julkean puhujan kinokseen, josta hänen olisi ollut vaikea
enää nousta ylös, jollei isku onneksi olisi pimeässä mennyt harhaan.
Mutta joku keino oli keksittävä. Hevoset päästettiin valjaista,
reet asetettiin kyljelleen ja peitettiin vällyillä, niin että
seurueen naispuoliset henkilöt edes pääsivät hiukan suojaan jäiseltä
myrskytuulelta. Taavi läksi neljän reippaimman soturin seurassa
jalkaisin etsimään rantaa ja hankkimaan apua.
He eivät olleet päässeet kauaksi, kun he kuulivat ääniä ja heitä kohti
läheni jotain, joka pimeässäkin näytti varjolta.
Taavi kyykistyi miehineen varovaisesti kinoksiin ja kuunteli. Pian
he puheesta tunsivat heidät tanskalaisiksi sotureiksi, jotka varmaan
olivat käyneet Turussa ruokavaroja hankkimassa, ja heidätkin oli
rajuilma yllättänyt jäällä. Ratsumiehet lähestyivät vaivalloisesti
pyrkien eteenpäin ja huomaamatta matkamiehiä.
-- Kuinka monta sinä erotat? -- kuiskasi Taavi naapurillensa.
-- Yksi, kaksi, kolme, kuusi, kahdeksan... Joko niitä on kymmenen,
kaksikymmentä tai kolmekymmentä hevosta; en minä ole kissa, että
pimeässä näkisin, -- vastasi vieruskumppani.
-- Vaikkapa heitä olisi viisikymmentä, niin he saavat tänään tanssia
meidän pillimme mukaan; itse pyhä Priita on lähettänyt heidät
avuksemme. Mutta nuo jääkarhut haluavat yhtä paljon kuin mekin
takkavalkean ja oluthaarikan ääreen; he eivät hyväntahtoisesti rupea
turhaan vaivaan. Pitäkää nyt varanne, pojat! Sinä, Matti, kierrä
heidän oikealle puolellensa, ja sinä, Antti, vasemmalle; sinä, Kekri,
hiivi heidän taaksensa ja Aaron ja minä ahdistamme heitä edestäpäin.
Kun minä huudan, huudatte te kukin taholtanne, niin että he luulevat
piirittäjiänsä kymmenkertaisesti lukuisammiksi. Sitten me anastamme
heidän aseensa ja pidämme vain niin monta hevosta, kuin voimme hoitaa.
Ei verta, pojat, jos he eivät rupea tekemään vastarintaa! Nuo raukat
ovat yhtä viluiset kuin mekin, ja pyhimysten täytyy olla meidän
puolellamme. Jollemme onnistu, niin tervehtikää äitiäni! Mutta jos
onnistumme, saatte te tynnyrillisen Naantalin parasta olutta ja sitä
paitsi kymmenen Turun hopeapenninkiä kukin, että voitte paremmin
sisustaa lakkinne ensi talvena.
-- Olkoon menneeksi, -- sanoivat miehet. -- Me hakkaamme kätemme
lämpimiksi juutilaisten selkään!
Suunnitelma pantiin toimeen. Ratsumiesten kulku kävi niin hitaasti,
että heidän piiloutuneet vihollisensa helposti ehtivät hajaantua
kulkueen kaikille puolille. Kun se oli tehty, ryntäsi Taavi kumppaninsa
kanssa tanskalaisten etujoukkoa vastaan ja toiset ahdistivat heitä
takaa ja sivulta kovasti huutaen, siten salaten vähäisen joukkonsa.
Tanskalaisraukat, jotka paleltuneina ja lumisina laahasivat itseään
eteenpäin puolikuolleina lumiukkoina, olisivat ennemmin odottaneet
jään halkeavan heidän allansa, kuin vihollisen ahdistavan heitä
pimeässä ja rajuilmassa. Taikauskon valtaamana he luulivat pahojen
henkien koko sotavoimalla käyvän heidän kimppuunsa, myrsky ja
lumituisku liittolaisinansa. Hämmästyneinä ja ymmällä he kokoontuivat
yhteen joukkoon, koettamatta edes vetää miekkaa esille tai kohottaa
sotatapparaa paleltuneilla sormillaan.
-- Aseet pois, taikka olette kuoleman omat! -- huusi Taavi heille
ruotsiksi, jota he kaikki ymmärsivät. Samalla kertaa kajahuttivat
hänen seuralaisensa uusia huutoja ja pari heistä pysytteli paremman
vaikutuksen vuoksi jonkun matkan päässä taistelupaikasta.
Käskyä toteltiin; ensi sekaannuksessa ei kukaan ajatellut vastarintaa
tehdä. Taavi ja hänen miehensä anastivat aseet toiselta toisensa
jälkeen ja heittivät aseet kauaksi kinoksiin. Samalla he heittivät
miehet hevosten selästä ja valitsivat itselleen vahvimmat joukosta.
Aluksi kävi kaikki onnellisesti ja hyvin. Mutta tanskalainen joukko
oli kolmenkymmen miehen vahvuinen ja aseitten anastaminen vei liiaksi
aikaa. Vaikka olikin pimeä, rupesivat ratsumiehet epäilemään, että
heidän vihollisensa olivat kovempiääniset kuin lukuisat ja lopulta
vähimmin säikähtäneet tarttuivat keihäihinsä, jotka riippuivat
satulannupeissa. Taistelu syttyi; tanskalaisetkin rohkaisivat toisiaan
huudoilla. Aseettomat etsivät aseitaan ja tulivat tovereittensa avuksi.
Taavin ja hänen uhkarohkeitten tovereittensa onneksi oli melkein
mahdotonta pimeässä erottaa ystävää vihollisesta. Sieltä täältä kaikui
sotahuutoja: pyhä Eerikki apuun! pyhä Henrikki apuun! Tanskalaiset
löivät toisiansa, pakenivat toisiansa ja tallasivat toisiaan
kinoksissa. Kun lopulta kuului huuto "pyhä Henrikki apuun" kauempaakin
Birgerin ja jäljellejääneitten Kuusiston soturien joukosta, jotka
olivat kuulleet melun ja kiiruhtivat apuun, arvelivat tanskalaiset
vastarinnan turhaksi ja antautuivat vangeiksi.
Ennenkuin Birger väkinensä oli ehtinyt kahlata taistelupaikalle, oli
Taavi riisunut vihollisilta aseet ja ajoi heitä edellään jalkaisin
kinoksen halki. Kuusi haavoittunutta täytyi toistaiseksi jättää
paikalle. Taavilta vuosi verta vasemmasta poskesta keihään haavasta ja
Kekri oli saanut ankaran nuijaniskun käsivarteensa, mutta oluttynnyriä
ajatellessansa hän kuitenkin kykeni ajamaan viisi tai kuusi
paleltunutta vihollista edelläänsä niinkuin karjalaumaa.
Kulkue saapui varus-asemalle. On turhaa koettaa kuvata hämmästystä ja
heti sen jälkeen seuraavaa iloa, joka valtasi nuo puoleksi paleltuneet
ja masentuneet Naantalin toivioretkeläiset. Heti lähdettiin matkaan.
Osa tanskalaisista pakotettiin polkemaan tietä, toiset saivat työntää
rekiä ja taluttaa hevosia ohjaksista. Onneksi raskaat lumipilvet
hajaantuivat vähitellen, myrsky lakkasi ja tähtiä ilmaantui taivaalle.
Maatakin saattoi jo erottaa kaukaa ja parin tunnin vaivalloisen työn
jälkeen saavuttiin erääsen kylään. Täällä päästi Taavi vankinsa irti,
kun vielä oli siksi pimeätä, ettei ollut helppoa tuntea häntä ja
hänen väkeänsä. Mutta Kuusiston seurue ei pysähdyttänyt kulkuansa
ennenkuin se aamumpana viluissaan ja väsyneenä saapui Naantaliin, jossa
matkamiehet otettiin vieraanvaraisesti vastaan luostarissa.
-- Sinä olet verissäsi, Taavi! -- huudahti Beata, kun he vihdoin
pääsivät lämpimään ja valoon.
-- Kettu puraisi minua poskeen kallion juurella, -- vastasi
nuorukainen. -- Mitä piditte matkasta Beata neiti?
-- Niin, -- sanoi Ljungarsin neiti, -- minä tunnen itsepäisen pojan,
jolle parta alkaa kasvaa.