Tuskin oli ritari Wulf von Grewensdorp seurueineen lähtenyt
Kuusistosta, niin Arvid piispa sulkeutui huoneesensa ja kutsutti
luoksensa tallimestarinsa Taavin, sekä nuoren Birger Bonpoika
Ljungarsin. -- Aika on sellainen, -- sanoi hän heille, -- että maa
etusijassa tarvitsee pyhimysten esirukouksia, mutta sitä lähinnä
miehiä, jotka kykenevät sekä viisasta päätä että terävätä miekkaa
käyttämään. Birger Bonpoika, minä suon sinulle nyt tilaisuuden näyttää
miehuudenkokeen ja annan sinulle muuta ajateltavaa kuin pahojen henkien
vainoamista. Ota nämä kirjeet ja vie ne varmasti perille, niin pian
kuin vain voit. Minä uskon siten oman onneni ja isänmaan menestyksen
sinun käsiisi. Anna lyödä itsesi mielemmin palasiksi, ennenkuin jätät
kirjeet jonkun muun käteen, kuin kelle ne ovat aiotut!
Birgerin silmissä leimahti vilahdukselta Ljungarsin tuli, mutta
hän näytti epäilevän. -- Arvoisa isä, -- sammalsi hän, -- henkeni
on teidän käytettävänänne, ja minä koetan parhaan taitoni mukaan
täyttää toimenne. Mutta älkää pahastuko, jos minä, nähtyäni, kuinka
ystävällisesti te otitte vastaan tyrannin päällikön, kysyn teiltä,
_hänenkö_ asioissansa ja _hänenkö_ eduksensa minun tulee viedä kirjeet
perille.
-- Mene, poikani, äläkä utele asioita, joita sinä, niin nuori ja
kokematon kuin olet, et voi käsittää. Olethan sinä niin kauan tutkinut
kirkkomme lakeja, etkä vieläkään tiedä, että palvelian ensimäinen
velvollisuus on ehdottomasti totella hengellistä yliherraansa? Mitä
sinuun tulee, Taavi poikani, -- jatkoi piispa, eikä ollut huomaavinaan,
kuinka nuorukainen punastui, -- niin sinulle minä annan toisen
tehtävän. Anna heti satuloida kymmenen hevosta ja valjastaa toiset
hevoset neljän reen eteen. Laittaudu sitten valmiiksi kahdeksan
parhaimman sotilaani kanssa saattamaan neiti Elinaa ja Beataa sekä
äitiäsi ja muita naispalvelioita hurskaan sisaremme luo Naantaliin,
jossa heillä on sopivampi ja varmempi turvapaikka näinä rauhattomina
aikoina.
Taavi, jolle palvelus oli kaikki kaikessa, oli heti valmis ja notkisti,
niin kuin tapa vaati, polvea piispalle, saadakseen hänen siunauksensa
ennen matkallelähtöä.
-- Ettekö anna minullekin siunaustanne? -- kysyi Birger.
-- Sen teen, -- sanoi piispa juhlallisesti ojentaen kätensä, -- mene,
poikani, mene, sinä veristen väkivallanmiesten ja kirkon vihollisten
vielä tahraton jälkeläinen, mene, sovita heidän erehdyksensä ja palvele
uskollisesti hyvää asiaa sillä tavoin kuin olet kutsuttu. Polvistu;
minä siunaan sinua Jumalan, Pyhän Eerikin ja pyhän Henrikin nimessä!
Nuorukainen polvistui; hänen rintaansa ahdisti, mutta samassa hän
hengähti jo helpommin. Solki, joka piti hänen vyötänsä kiinni, katkesi
ja hänen isänsä miekka, jonka hän tanskalaisten saapuessa oli vyöttänyt
vyöllensä, putosi kilisten lattialle.
-- Tiesinhän sen, -- sanoi piispa hymyillen, -- ettei Ljungarsin teräs
heti suostu pyhän Henrikin palvelukseen. Sinun asiasi on nyt, poikani,
opettaa sille uusia tapoja. Voit alottaa matkasi Taavin seurassa ja
saattaa sisartasi Naantaliin. Sieltä sinä ratsastat niin nopeaan kuin
ratsusi vain kestää Kankaisiin ja sieltä kirjeitten määräpaikkaan.
Pyhimykset seuratkoon teitä; menkää rauhaan!
Vaikka Kuusiston linnanherra vast'ikään oli tehnyt sopimuksen
tanskalaisen päällikön kanssa, epäili hän sittenkin tanskalaisten
rauhallisia aikomuksia, ja hän antoi heti kahta kiivaammin korjata
muureja, etenkin meren puolelta ja tuotti linnaan yhä enemmän
ruokavaroja lähiseuduilta. Kristian kuninkaan ja hänen lähettiläidensä
ystävyydenvakuutukset olivat sitä laatua, ettei Arvid piispa pitänyt
salaista hyökkäystä linnaan mahdottomana, kenties jo ensi yönä,
ja senvuoksi ei myöhäinen vuodenaika eikä liioin lähenevä ilta
voinut estää häntä suinpäin lähettämästä nuoria neitosia ja heidän
palvelusväkeänsä pois luostarista. He erosivat isällisestä ystävästänsä
jättäen sydämelliset ja liikuttavat hyvästit; mutta oleskelu ahtaassa
linnassa, jonne oli kokoontunut yhä enemmän sotaväkeä, oli käynyt
näille nuorille naisille niin rasittavaksi, että he mielellänsäkin
vaihtoivat nämät kivimuurit raittiisen ajomatkaan ja siihen toivoon,
että saisivat mukavampaa asuntoa rikkaassa ja hyvinvarustetussa
luostarissa.
Jo tunnin kuluttua tanskalaisten lähdöstä he istuivat reessä. Heidän
saattojoukkonaan oli Birger ja Taavi ja kahdeksan muuta ratsumiestä
sekä vanha Inkeri, Renata ja kolme kamarineitsyttä. Nostosilta
vedettiin rätisten ylös heidän jälkeensä ja pian pikku joukko ajoi
täyttä nelistä Naantalia kohti semmoisella vauhdilla, joka ei lainkaan
ollut seurueen vanhojen, mutta sitä enemmän nuorten mieleen.
Oli raitis ja kylmä joulukuun päivä, jommoisia joskus sattuu tänä
pimeänäkin vuodenaikana, kun aurinko raivaa itselleen tien paksujen
talvipilvien läpi. Maa oli jäässä, hienon lumivaipan peitossa ja kumisi
hevosten kavioitten alla. Huude koristeli koivun lehdettömiä oksia ja
kimmelteli tuhansissa värivivahduksissa levittäen loistoaan taempana
kasvaville ikuisesti viheriöiville kuusillekin. Pyyt pyrähtelivät
puissa, oravat kiipeilivät notkeasti honkien lumisia runkoja myöten ja
kantojen takaa tirkisteli jänis harmahtavan valkeassa talviturkissansa
pelästyneenä ja uteliaana ohitsekiitävää seuraa. Kulku kääntyi piakkoin
jäljettömälle jäälle, jossa tienviittana vain silloin tällöin oli
äskettäin sinne pistetty kuusenhavu. Taavi oli ymmärtänyt hoitaa hyvin
tallimestarinvirkaansa, sillä hevoset olivat hyvin kengitetyt ja
laukkasivat kompastumatta täyttä vauhtia hienon valkoisen lumiharson
peittämillä jäillä.
Taavi ja Birger ratsastivat nuorten neitosten reen kupeilla ja matkan
kuluksi he vaihtoivat monta iloista sanaa. Onnellinen ikä, kun kovimmat
ajat ja uhkaavat vaarat eivät kykene lannistamaan mielen jäntevyyttä
eikä ryöstämään raittiilta luonnon kuvalta sen viehättävää suloutta!
Nuoret tytöt eivät osottaneet mitenkään haluavansa takaisin. He
laskivat leikkiä milloin matkastansa, milloin toisistansa. Ja kun
sattumalta -- jos se lie sattumus ollut -- Birger oli joutunut Elina
neiden viereen ja Taavi Beatan puolelle, ei toiselta puolelta puuttunut
ujoja ja vakavia sanoja, eikä toiselta vallattomia pistopuheita ja
pilaa.
-- Onko se totta, että aurinko on paljoa lämpimämpi kaukana
Vaalinmaalla, etteivät järvet siellä koskaan jäädy, ja ettei siellä
koskaan voi ajaa reellä? -- kysyi Elina neiti.
-- Se on totta, -- vastasi Birger, -- ja vielä etelämpänä, lähellä
Egyptiä ja pyhää maata kuuluu olevan maa, jota sanotaan Morianmaaksi.
Siellä on kesä koko vuoden umpeensa, ihmiset ovat mustia ja sieltä
tuodaan kalliita mausteita, niinkuin kanelia ja inkivääriä.
-- Kuinka te olette viisas, Birger herra! -- huudahti Elina
viattomasti. -- Voiko tuollaista lukea kirjoista?
-- Paljoa enemmänkin, paljoa enemmän, Elina neiti!
Minä olen vaan oppimaton teini, mutta kuulisittepa isä Vincentiä
Raumalla! Hän osaa selittää pakanallisia kieliä ja hän tietää
edeltäkäsin, milloin aurinko ja kuu pimenee! -- Mutta eikö ole
epäkristillistä tietää niin suuria Jumalan ihmeitä edeltäkäsin?
Auringon- ja kuunpimennyshän aina ennustaa suurten miesten kuolemaa tai
sotaa ruttoa ja nälänhätää. Silloinhan isä Vincent voinee edeltäpäin
määrätä viimeisen tuomiopäivänkin.
-- Sitä minä en usko, -- vastasi nuorukainen, -- mutta Jumala yksin
tietää, ovatko sellaiset tiedot oikeita ja kristillisiä. Lauri isä,
joka osaa ulkoa kaikki kirkkoisät, sanoo, että se tieto on pahaksi.
Hän sanoo että nyt varmaan on maailman viimeiset päivät, koska ihmiset
ovat niin viisaita ja tahtovat mestaroida Jumalan luomista, ikäänkuin
he ymmärtäisivät sen asian paremmin. Saksassa Wittenbergissä kuuluu
olevan eräs augustiinilaismunkki, nimeltä Martti, joka on kieltänyt
paavin erehtymättömyydenkin, eikä se ole juuri vähempää kuin Jumalan
kieltäminenkään. Lauri isä sanoo, että tuo Martti isä on itse
Antikristus, josta puhutaan Ilmestyskirjassa.
-- Sepä olisi paha, se, -- sanoi Elina alakuloisesti.
-- Sanokaas muuta! -- huudahti nuorukainen innokkaasti. -- Hän kieltää
pyhän katolisen kirkon! Sanoo ripitystä sopotukseksi! Kiirastulta
lastensaduksi! Synninpäästöä ja hyviä tekoja tarpeettomiksi autuuden
saavuttamiseksi! Niin, se on tosiaankin hyvin pahaa. Saadaanpa nähdä,
että tuo Martti, tai Lutherus, joksi hän nimittää itseään, tulee
poltetuksi, niin kuin niin monen hänen edeltäjänsä kerettiläisen on
käynyt.
-- Minä tarkoitan, -- sanoi Elina teeskentelemättä, -- että on paha,
kun kirjoissa on niin paljon väärää. Minä olisin muuten pyytänyt teiltä
jotakin.
-- Tehkää se, Elina neiti! Pyytäkää minulta jotakin oikein suurta ja
vaarallista tointa, joka voisi osottaa kuinka paljon minä... Pyytäkää
henkeäni!
-- No, mitä te sanotte! Mitäpä minä tekisin teidän hengellänne? Mutta
minä olen niin kauan ajatellut jotakin, joka olisi niin huvittavaa,
tiedättekös, mutta nyt minä en uskalla sitä sanoa.
-- Sanokaa toki, rakas neiti, sanokaa toki!
-- Se on varmaan hyvin syntistä ja pahaa, mutta minä en saa sitä
päästäni... Minä oppisin niin mielelläni lukemaan!
-- Kuinka mainiota! Minä opetan teitä, Elina neiti. Me luemme sitte
yhdessä tuon ihanan kirjan marttyyrien elämästä, jonka olen perinyt
äidiltäni. Minä selitän teille niitä rakkaita kauniita kuvia ja sitte
me luemme mestari Tuomaan kauniin laulun uskollisuudesta...
-- Mutta se on varmaan latinankielinen?
-- Laulu uskollisuudesta on ruotsinkielinen. Me voimme myöskin lukea
Herman piispan ihanan runon pyhästä Elisifistä.
-- Eikö ole mitään suomenkielistä luettavaa? Sitä minä parhaiten
ymmärtäisin, ja se olisi minulle rakkainta. -- On muistettava, että
koko tämä keskustelu kävi suomeksi. Tähän aikaan Suomen korkeinkin
aateli käytti seurustelukielenänsä tavallisesti suomen kieltä, vaikka
useimmat, joskaan ei kaikki, ymmärsivät ja puhuivat ruotsia omituisesti
suomeksi murtamalla.
-- Ei, -- sanoi Birger, -- on vain suomalaisia rukouksia. Messukirja ja
käsikirja, jotka ovat painetut tuolla uudella saksalaisella keinolla,
ovat latinankielisiä.
-- Lukekaamme sitte yhdessä uskollisuudesta, -- kuiskasi Elina Kurki.
Reen toisella puolella kävi keskustelu toiseen suuntaan.
-- Te ajatte niin kovaa, Beata neiti. Ettekö pelkää ajavanne kumoon?
-- Vai ajanko mielestäsi liian kovaan? Jos pelkäät kompastuvasi
jäällä, niin jättäydy jälkeen, me hoidamme itsemme ilmankin semmoista
hevos-itkuria kuin sinä olet. -- Ja samassa Beata, joka itse ohjasi
hevosta, läimähytti reippaasti piiskallaan kylmään talvi-ilmaan.
Hevonen riuhtasi juoksuun, ja lennossa kiidettiin liukasta jääkenttää.
-- Muistaako Beata vielä, kuinka me ratsastimme Junkkarin lähteelle?
Sillä kertaa taisi Beata pelätä?
-- Sinähän se näit aaveita, enkä minä. Kuinka sen oravan kävi, jonka
minulle lupasit? Sitä en ole koskaan saanut.
-- Beata muistaa kyllä, että sillä kertaa tuli muuta ajateltavaa. Minä
pidän lupaukseni mielessä.
-- Sitä en usko, ennen kuin näen. Sinä ajattelet vain hevosia, sinä. Ja
sinä olet käynyt niin kopeaksi, Taavi. Ikäänkuin tallimestari ei olisi
tavallaan ihminenkään.
-- Olenko minä tullut kopeaksi?
-- Se sinä kyllä olet. Sinä et sinuttele minua enää. Sinä luulet
olevasi minun suojeliani. Ehkäpä haluaisit antaa minut Kristian
kuninkaan käsiinkin, vain osottaaksesi minulle, kuinka mahtava sinä
olet!
-- Minäkö antaisin teidät Kristian kuninkaan käsiin! Kyllä Juutilainen
saisi ennemmin pilkota minut palasiksi niinkuin kuivan heinän! Mutta
te olette nyt korkea aatelisneito, Beata, ja minä olen vain alhainen
soturi, jonka tulee pitää suurimpana kunnianansa, kun saa pitää teidän
jalustintanne tai nostaa teidän rekenne kuopasta, jos suvaitsette ajaa
kumoon.
-- Sinä olet inhottava. Silloin kuin sinä istuit vielä äitisi sylissä,
kykenit sinä painimaan karhun kanssa metsässä. Mutta kun olet tullut
pitkäksi ja voimakkaaksi ja sait kelpo miekan kupeellesi, et toivo
suurempaa kunniaa kuin olla kaiken ikäsi tavallisena tallirenkinä!
-- Ja kuitenkin te sanoitte vast'ikään, että olin kopea! -- huokasi
Taavi.