Ruotsin aikakirjoissa murhemuistoinen verinen marraskuu vuonna 1520
oli jo keskivaiheilleen kulumassa, ja Suomessa odotettiin kiihkoisasti
ja kärsimättömästi uutisia Tukholmasta. Tiedettiin, että kuningas
Kristianin kruunausta marraskuun 4 päivänä sekä seuraavia päiviä
vietettäisiin suurilla juhlallisuuksilla. Niinikään tiedettiin, että
kuningas Tukholman antaumuksessa syyskuun 5 päivänä oli luvannut
entisille vihollisillensa, sekä ruotsalaisille että suomalaisille
herroille, antaa anteeksi ja unohtaa, mitä ennen oli tapahtunut. Olipa
hän luvannut Sturen leskellekin, Kristiina Gyllenstjernalle suuria
läänityksiä, muun muassa Hämeen linnan ja läänin sekä Kokemäen kartanon
Suomessa. Eihän siis ollut muuta kuin hyvää odotettavissa. Mutta
suomalaiset kuitenkin olivat olleet kuninkaan käskylle tottelemattomia:
kuningas oli pyytänyt ja käskenyt kruunaukseen Suomen etevimmät miehet,
mutta he eivät totelleet käskyä. Turhaan oli vanha Hemming Gadd, joka
oli tullut maahan tanskalaisten sotajoukkojen kanssa ja antanut suun
täydeltä hyviä lupauksia, koettanut selvittää suomalaisille, kuinka
tarpeellista ja edullista heille olisi noudattaa kuninkaan kutsua.
Käsky oli toistamiseen uudistettu, mutta ei sitä sittenkään toteltu.
Tuntui ikäänkuin käryn hajua ilmassa. Mitähän kuningas tähän sanoisi?
Sitä erittäin haluttiin tietää.
Mutta pimeät ja myrskyt Ahvenanmerellä estivät sanomia saapumasta.
Levottomana, mutta hiljaa ja varovasti oli Arvid piispa sulkeutunut
Kuusiston linnaan, jonne hän tanskalaisten tullessa oli kuljetuttanut
omat ja kirkon paraimmat kalleudet. Hän ei uskaltanut enää lähteä
Turkuun, sen jälkeen kuin linna oli miehitetty tanskalaisilla,
mutta hän ei näyttänyt pelkoansa. Hän oli huonovointinen, eikä
voinut lähteä ulos huoneistansa koleaan syysilmaan, mutta se ei
estänyt häntä suurimmassa salaisuudessa tarkastamasta linnan
puolustusvarustuksia ja aika-ajoin pitämästä silmällä vahteja, jossa
toimessa häntä uskollisesti avusti hänen tallimestarinsa Taavi.
Kenties kuiskailivatkin hänen kadehtiansa ja soimaajansa, että juuri
hän ennen muita oli yllyttänyt suomalaisten herrojen epäluuloja
kuningasta vastaan ja varoittanut heitä lähtemästä kruunaukseen. Mutta
toiset taas sitä vastoin kuiskailivat, että hän oli ollut niin valmis
ottamaan vastaan tanskalaisia sotajoukkoja ja pitänyt huolta siitä,
että heitä runsaasti kestittiin Turussa. Niin, olipa hän jo kesäkuussa
tänä vuonna, samalla kuin hän vakuutti tuntevansa sydämellistä iloa ja
muuttumatonta ystävyyttä, toivottanut onnea maankavaltajalle piispa
Kustaa Trollelle, sen johdosta, että hän oli uudestaan päässyt Upsalan
piispanistuimelle. Panetteluunhan siis täytyi perustua kaikkien
semmoisten epäluuloisten arvelujen, ettei Arvid piispa muka tuntisi
kaikkein nöyrintä mielialaa Kristian kuningasta kohtaan.
Olihan piispa vain rauhallisimmassa tarkoituksessa ja estääksensä
turhaa verenvuotoa, antanut kuljettaa Kuusistoon suuren joukon aseita
ja vieläkin suuremmaksi varmuudeksi haudannut ne linnan kellareihin.
Taavi oli ymmärtänyt niin hyvin harjoittaa tätä salakuljetusta, ettei
edes linnan uskollinen miehistökään tiennyt muuta, kuin että piispa oli
koonnut suunnattoman määrän ruokatavaroita ja olutta kellareihin, eikä
se tieto perätön ollutkaan. Täytyihän varata talvitarpeita, ja kukapa
tiesi, vaikka ensi vuonna sattuisi kato ja kallis aika?
Arvid piispa istui eräänä aamupäivänä huoneessansa Kuusistossa ja
järjesteli innokkaasti kirkon arkistoa sekä varovaisuuden vuoksi
kopioitutti muutamia tärkeimpiä asiakirjoja. Tässä työssä hänellä oli
apuna kaksi nuorta teiniä, tai uusikkoa eli latinaksi _novitii_, jotka
aikoivat pappissäätyyn. Piispa vertasi parasta aikaa erästä paavin
bullan jäljennöstä, kun hän äkkiä keskeytti lukemisensa ja katsoi
terävästi toiseen apulaiseensa.
-- No, Birger Bonpoika, -- huudahti hän, -- oletko hullu? Jo kolmatta
kertaa sinä vääristät pyhän neitsyen siunattua nimeä! Katsos tässä;
etkö ole taaskin kirjoittanut: _in gloriam sanctissimae et beatissimae
Mariattae, matris Dei?_ [Pyhän ja autuaan Mariatan, Jumalan äidin
kunniaksi.]
-- Armoa, arvoisa isä, armoa! -- huudahti nuorukainen kalveten ja
heittäytyi vimmastuneen esimiehensä jalkoihin.
-- Poikani, -- jatkoi piispa, -- minä huomaan nyt, että sinä et ole
valmis -- kaukana siitä -- pukeutumaan pyhän kirkon juhlapukuun, niin
kauan kuin sinun mielesi riippuu kiinni maallisissa asioissa, ja sen
vuoksi sinä olet joka päivä altis perkeleen kiusauksille. Mene, --
lisäsi hän lempeämmällä äänellä, -- mene, poika parkani, ano anteeksi
pyhältä neitsyeltä ja koeta lepyttää häntä kolmen päivän ankaralla
paastolla...
-- Arvoisa isä, -- huokasi Birger, -- te olette sallinut minun ripittää
itseni teille. Te tiedätte kaikki ja tiedätte siis myöskin, että minä
olen kaikkein halvin teidän uusikoistanne. Te tiedätte, että kummitus
seuraa minua, enkä minä voi päästä siitä erilleni. Mitä enemmän minä
paastoan ja kidutan ruumistani, sitä uutterammin tuo hornan harhakuva
laulaa lauluansa korvaani. Ei minulla ole rauhaa, ei yöllä eikä
päivällä. Päivällä en voi nähdä mitään valkoista näkemättä punaiset
sukat sen alla ja yöllä minä usein nousen istumaan vuoteellani, sillä
minusta tuntuu kuin salamat leimahtelisivat kammioni ikkunaan. Minä
kuulen hevosten hirnuvan, kannusten kilisevän ja miekaniskujen viuhuvan
linnanmuurien ulkopuolelta.
Piispa pudisti päätänsä. -- Epäilemättä, -- hän sanoi, -- paholainen
juonittelee herkkäuskoisen ja maailmaa rakastavan sielusi kanssa.
Ota tämä pyhänjäännös ja pidä sitä povellasi; se on pyhän Henrikin
katkenneen peukalon kynsi, joka on kultaan puutetta; se varmasti
suojelee kaikilta kiusauksilta. Mutta minä huomaan, että tarvitset
jotain ulkonaista tointa... jonkun vaarallisen ja vaivalloisen
tehtävän, joka vaatii kaikki sielunvoimasi. Mene, poikani, minä
ajattelen asiata.
Samassa Taavi astui kiiruulla sisään ja ilmoitti, että Turusta päin
läheni noin kuudenkymmenen ratsumiehen suuruinen joukko.
-- Kutsu Niilo herra tänne. Ladatkaa tuliputket. Anna miehistölle
aseita. Miehitä muurit. Mutta toimita kaikki hiljaisesti. Sano
sotamiehille, että he pysyvät piilossa. Pidä nostosiltaa silmällä.
Kutsu papit ja Olavi mestari tänne. Sano hovipojille, että he
pukeutuvat juhlapukuihinsa. Odotahan, pyydä myöskin Beata ja Elina
neiti tänne!
Piispa jakeli käskynsä levollisesti, lyhyesti ja varmasti. Niilo
ritari, Kuusiston linnan päällikkö tuli ja sai määräyksensä. Piispa
itse järjesti pukunsa ja huoneensa sen osan mukaiseksi, jonka hän
oli ottanut näytelläksensä. Hetken kuluttua kuului torventoitotusta
ja ilmoitettiin, että herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, Kristian
kuninkaan asettama Turun päällikkö, halusi seurueineen päästä linnaan.
Niilo herra näyttäytyi nostosillalla, tervehti kohteliaasti saksalaista
ritaria ja valitti, että hänen korkea-arvoinen herransa piispa parasta
aikaa oli hyvin sairaana ja heikkona voimiltansa ja että linnassa oli
suuri tilanpuute. Piispa pyysi kuitenkin ritari Wulfia ja kahta hänen
seuralaistansa luoksensa, mutta ikävä kyllä hän ei voinut ottaa vastaan
muita ritari Wulfin seuralaisia, joka hänelle olisi ollut suuri kunnia
ja ilo. Ritarin väkeä koetettaisiin niin hyvin kuin suinkin mahdollista
kestitä lähimäisissä taloissa, ja jos ritari halusi vakuutta oman
persoonansa turvaksi, niin annettaisiin neljä piispan palveluksessa
olevaa nuorta aatelismiestä pantiksi.
Viimeinen tarjous oli muodonasia, jota tapa vaati, joka liiankin usein
näinä epäluotettavina aikoina huomattiin hyvinkin tarpeelliseksi.
Ritari Wulf -- lihavanlainen, vanhanpuoleinen herra, jonka väijyvät,
viekkaat silmät eivät olleet sopusoinnussa sen lystikkään suoruuden
kanssa, jota hän mielellänsä tahtoi näyttää -- kielsi iloisesti
tarjouksen jälkipuolen ja sanoi vain väellensä saksaksi niin ääneen,
että Niilo herra sen kuuli: "Enkö ole sanonut teille, senkin penikat,
että te kiroilette niin riivatusti, ettei hurskas piispa teitä kärsi
pyhässä talossansa! Korjatkaa luunne peijakkaan haltuun ja natustelkaa
sianlihaa, missä voitte sitä saada varastamatta."
Tämän matkapassin saatuansa vetäytyivät sotamiehet takaisin. Kun ei
enää ollut pakko pelätä päällekarkausta, laskettiin nostosilta alas ja
ritari Wulf ratsasti linnaan kahden miehensä seurassa.
Pian näkyikin, että ahtaassa linnassa oli paljo asukkaita. Piispan
arvo vaati, että kuninkaan edustaja Suomessa oli otettava arvonsa
mukaisella komeudella vastaan. Ritari Wulf kulki ensin kaksinkertaisten
aseellisten sotamiesrivien läpi, jotka seisoivat linnanpihalla kahden
piispan väreihin puetun ritarin komennettamina. Pääkäytävällä oli Niilo
herra häntä vastassa, ja Niilo herran takana joka neljännellä portaalla
seisoi kaksi hovipoikaa, kaikkiansa kuusitoista, sinivalkoisiin
samettipukuihin puettua nuorukaista, jotka kuuluivat Suomen korkeimpiin
perheihin. Asesalissa odottivat papit, dekaanuksen, mestari Konradin
johtamina, ja tänne saivat vieraan ritarin seuralaiset jäädä odottamaan
ja hän yksin pääsi tuomioherran saattamana piispan yksityisiin
huoneihin salin sisäpuolelle.
Se, joka puoli tuntia sitten oli silmäillyt tähän työhuoneesen, huomasi
nyt ihmeeksensä sen muuttuneen sairashuoneeksi. Kadonneet olivat kaikki
jäljet kirkkoarkistosta, kirjoitusneuvoista ja muista töistä, joiden
ääressä piispa äsken vielä oli innokkaasti työskennellyt. Väkevä
kamfertin haju pisti kuningas Kristianin lähettilään nenään heti hänen
sisään astuessaan. Arvid piispa itse oli puoleksi makuulla leposohvalla
ja yllä hänellä oli komea juhlapuku, jonkinlainen sekoitus sairas- ja
piispallisesta virkapuvusta. Hän näytti todellakin niin kuihtuneelta
ja vanhentuneelta, tuo arvoisa isä, että olisi melkein -- jos se ei
olisi ollut loukkaavaa hänen hengelliselle arvollensa -- voinut epäillä
hienoa harmaata ja kellertävää poskimaalia käytetyn. Hänen toisella
puolellansa seisoi huolistuneena hänen lääkärinsä, Olavi mestari,
ja toisella puolella sairaanhoitajina ne molemmat aatelisneidet,
jotka olivat paenneet Kuusiston linnan turviin, tummakutrinen
kuusitoistavuotias Beata Bontytär Ljungars, jonka silmät iskivät tulta
ja jolla oli veitikkamainen uhmaava ryhti, sekä niinikään nuori, mutta
vaaleaverinen, helläsydäminen ja ujo Elina Kurki, piispan läheisen
sukulaisen tytär.
Ritarin astuessa sisään poistuivat nuoret neitoset, täytettyänsä ainoan
ja helpon tehtävänsä esiintyä koristuksena taulussa. Olavi mestarikin
poistui, asetettuaan pöydälle virkistävän juoman, jonka hän juuri oli
valmistanut, ja piispa jäi yksin kuningas Kristianin palvelian kanssa;
kettu ja jalopeura samassa luolassa, -- sanottakoon se piispa Arvidin
valtioviisasten ominaisuuksien ylistykseksi. Hänessä yhtyi ketun
viekkaus jalopeuran sydämeen.