Birger lepäsi hetken aikaa ääneti ja liikkumatta kasvot painuneena
olkivuoteesen, päästäkseen sitä hirmukuvaa pakoon, joka näytti
seuraavan häntä. Tätä tilaisuutta vanha palvelia käytti hyväksensä ja
kaatoi veden pullostansa vanhaan hopeapikariin, joka oli pöydällä. Kun
hän oli sen tehnyt, niin hän pisti muutaman halon uuniin ja hetken
kuluttua leimusi uunissa iloinen takkavalkea, joka valaisi kirkkaasti
pimeän huoneen.
-- Minun täytyy pelastaa hänet vastoin tahtoansakin, -- sanoi Goliat
itseksensä. -- Mutta kuinka? Jos voisin tuottaa tanskalaiset tänne
ja hankkia kovan piirityksen niskaamme? Se antaisi poika paralle
muuta ajattelemista. Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä. Toistaiseksi
täytyy saada papiksivihkiminen lykätyksi. Ja kuinka se käypi laatuun?
En minä mielelläni taittaisi herrani pojan jalkaa tai kättä, mutta
jollei ole muuta neuvoa, niin... ei hätä lakia lue. Joka tapauksessa
ei se ole juuri paljoa pahempaa kuin itsensä ruoskiminenkaan... Tuossa
on tuo kirottu kiusankappale! Se ei ainakaan enää saa vahingoittaa
kärpästäkään!
Ja lapsellisella vahingonilolla Goliat otti pelottavan ruoskan
lattialta, heitti sen takkavalkeaan ja katseli kuinka se hitaasti
paloi. -- Rätisetkö, nylkyri? -- mutisi hän. -- Rätise kiirastulessa,
inhottava hirviö; minä lämmitän sinua, niin ettet toista kertaa
himoitse aatelista verta! -- Näin sanoen hän työnsi ruoskan edemmäksi
kekäleitten joukkoon, jossa liekit sen vastahakoisesti nielaisivat,
mutta vielä hiiltyneenäkin se seisoi pystyssä uhaten neljällä
voimattomalla siimallansa, jotka olivat enää vain hiipuvaa tuhkaa.
Takkavalkean voimakas valo herätti Birgerin vähitellen tuntoihinsa.
Hän nousi ylös, katsoi epäröiden ympärillensä ja näytti rohkaisevan
mielensä, kun hän ei enää nähnyt tuota pelottavaa harhanäkyä. -- Oletko
vielä täällä, vanha uskollinen ystäväni? -- sanoi hän tyytyväisenä, kun
hänellä oli liittolainen vastustamassa kapinallista mielikuvitustansa.
-- Rakas herra, sallikaa minun valvoa teidän luonanne tänä yönä, sillä
te ette ole hyvissä voimissa, -- sanoi Goliat.
-- Minä voin jo paremmin. Mutta usko minua, että veri ja hermot
kärsivät kovasti, kun sama näky on seurannut minua kuutena yönä
perätysten... Minun ei tarvitse selittää sinulle mikä se on. Turhaan
minä olen paastonnut, kiduttanut ruumistani ja rukoillut kaikilta
pyhimyksiltä apua... Mutta älkäämme enää sitä ajatelko, minun voimani
eivät kestä sitä kauvemmin. Jää minun luokseni, Goliat, ja suojele
minua omalta itseltäni!
-- No, kiitetty olkoon pyhä Henrikki, nythän te taas puhutte niinkuin
ymmärtäväinen, nuori mies ainakin. Niin, rakas herra, minä makaan
niinkuin koira teidän jaloissanne enkä poistu paikaltani, vaikka
potkisittekin minut luotanne. Goliat on vanha ja väsähtänyt, mutta
osaapa hän vielä haukkua ja purrakin. Muistatteko isänne vanhaa
paimenkoiraa, Thoria, jolla oli niin pitkät korvat ja joka peninkulman
päästä saattoi erottaa Ljungarsin sotilaan Leton ratsumiehestä, kun
tuuli kävi siltä puolen? Muistatteko, kuinka Ursula rouva tuli aivan
punaiseksi kasvoistansa, kun te sidoitte hänen mustan samettihattunsa
Thorin pörröiseen päähän...?
-- Niin, ja etukäpälissä hänellä oli Knuutin polussaappaat ja
takakäpälissään Beatan kengät. Näytti niin hullunkuriselta, kun hän
tallusteli lihavan tallipässimme perässä.
-- Ja silloin Ursula rouva kerrassaan tuprusi tulta...
-- Mutta sinä kätkit minut vahtikojuun, kunnes myrsky oli tauonnut ja
isäni tuli kotiin metsästysretkeltään. Etpä sinä silloin ensi kertaa
pitänyt puoliani, Goliat.
-- Ja Jumalan avulla en viimeistäkään kertaa. Ursula rouva ei voinut
koskaan antaa minulle anteeksi niitä kepposia, joita tein hänelle.
-- Sentähden hän heittikin sinut vankilaholviin. Beata ja minä olimme
siihen syypäät, uskollinen Goliatini. Kuinka voisinkaan palkita
uskollisuutesi?
-- Älkäämme puhuko siitä, herra. Hän on niin vähän saanut minua
lannistumaan, että tekisi mieleni vielä vanhoilla päivilläni tehdä
hänelle kepposet.
-- No, mitenkä sitten?
-- Niin, siten, että saattaisin teidät linnanherrana takaisin
Ljungarsiin. Kylläpä emintimänne hämmästyisi, hän joka luulee teitä
luvuista rasittuneeksi raukaksi ja pelkuriksi! Mutta me peijaamme
häntä. Te olette nyt täysi-ikäinen ja voitte milloin tahansa vyöttää
sivullenne isänne miekan, ratsastaa isienne linnaan, kolkuttaa porttia
ja sanoa: Ljungars, avaa porttisi, herrasi tulee!
Nuorukainen huokasi ja astui pitkin askelin lattian poikki. Hänen
kalpeat poskensa punehtuivat, konemaisesti hän tarttui pikariin,
kohotti sen huulillensa sammuttaakseen sillä janoansa ja joi
mielihyvällä. Goliat hymyili harmaasen partaansa. -- Niin, -- sanoi
hän luottavaisesti, -- kaikki kääntyy vielä parhaaksi, isänne miekka
ei ruostu huotrassansa, teidän kaunis perintötilanne ei lihota ahnaita
munkkeja eikä siitä liioin tule noita-akan tyyssijaa. Sen päivän,
jolloin te ratsastatte linnaan nuoren, jalon puolisonne kanssa, joka on
suloinen kuin taivaan enkeli ja aivan äiti vainajanne kaltainen, sen
päivän toivon minäkin vielä näkeväni, ja sinä päivänä, Birger herra, on
Ljungarsin suku uudestaan kohoava suuruuteen ja kunniaan.
-- Isäni miekka, -- toisti nuorukainen säihkyvin silmin. Tänä hetkenä
oli hänessä jotain, joka muistutti hänen urhoollista isäänsä, Bo herraa.
-- Taavi on sen teille pelastanut, huomenna te vyötätte sen vyöllenne
ja lähdette sotaan tanskalaisia vastaan voittamaan itsellenne
kannukset, -- huudahti Goliat vilkkaasti. Itseksensä hän lisäsi: --
Pyhä Priita siunasi pakanallisen juoman; se tekee saman vaikutuksen
Ljungarsin vereen, kuin vesi sepän sangossa: se karaisee terästä.
-- Mutta sinä et vielä kertonut minulle Ljungarsin vaakunasta, --
jatkoi nuorukainen.
-- Te ette tahtonut kuunnella minua, jalo herra. Mutta nyt, kun näen
kuninkaanveren punaavan nuoria poskianne, nyt voin jatkaa Bo herran
kertomusta.
-- Kuninkaanko veren, sanot?
-- Ettekö ole aavistanut, mitä nuo kolme kruunua sukuvaakunassanne
merkitsevät? Rohkeutta, herra! Nyt te olette vahva, ettekä enää vapise
kuin lapsi ämmänjutuista.
-- Se on ihmeellistä, Goliat, minusta tuntuu aivan kuin haluaisin
nousta hevosen selkään. Mutta jatka!
-- No niin, istuessamme korkean kuusen suojassa ja kuun valaessa
loistoaan Ljungarsin kiiltäviin teräskypäröihin, jatkoi Bo herra
kertomustansa seuraavalla tavalla:
Birger Jarlilla, Bjelbon herralla, joka kuului tuohon mahtavaan, ja
sittemmin onnettomaan Folkungasukuun, oli neljä poikaa; Valdemar ja
Magnus tulivat Ruotsin kuninkaiksi, mutta Bengtistä tuli Suomen herttua
ja Eerikistä Smålandin herttaa. Kuningas Valdemarilla oli suloinen
puoliso, Sofia, joka oli tanskalaista syntyperää, mutta hänen kälynsä,
prinsessa Jutta, oli vieläkin suloisempi. Jutta oli ollut vihitty
nunna ja Roeskilden luostarin abbedissa, mutta hän oli kääntynyt
takaisin maailman turhuuteen, sillä hän rakasti sitä enemmän kuin
Jumalaa, kunniatansa ja omaatuntoansa. Mutta kävipä niin, että kuningas
Valdemar, joka oli aikansa kaunein mies, rakastui prinsessa Juttaan,
joka oli sen ajan kaunein nainen.
Eräänä päivänä, kun kuningas ja prinsessa olivat metsästysretkellä,
nousi kova ukkosilma, ja heidän täytyi viettää yötä luolassa. Ukkosilma
lakkasi, mutta kuninkaalla, kuningattarella ja prinsessalla oli
sittemmin tapana sanoa, että heidän onnettomuutensa saivat alkunsa tänä
yönä. Ja sattuipa myöskin joka kerta, kun prinsessa Jutta läksi kesällä
ratsastamaan, että ukkonen jyrisi ja salamat leimahtelivat.
Kuningatar Sofia kävi päivä päivältä kalpeammaksi ja kuningas itse
tuli surumieliseksi ja katuvaiseksi. Sitä ei prinsessa voinut kärsiä,
vaan hän itsekkin tuli synkkämieliseksi ja läksi Bengt herttuan kanssa
Suomeen hirviä pyytämään.
Herttua Bengt Birgerinpoika oli Linköpingin piispa, mutta mieleltänsä
hän oli enemmän maailmallinen kuin hengellinen ja hän koetti
huvituksilla karkoittaa prinsessan synkkämielisyyttä. Koska hän piti
paljon hurjista metsästysretkistä, niin hän ajatti esille karhuja ja
metsästi niitä kaukana Satakunnan erämaissa. Herttualla oli Sam niminen
lappalainen kääpiö, ja hän osasi noitua. Sam sai seurata herttuata
hänen metsästysretkillänsä, sillä hän tiesi karhujen piilopaikat
ja niinpä tuli koko seurue kerta sille paikalle, jota sittemmin
nimitettiin Junkkarin -- se on Ljungarsin lähteeksi. Prinsessalla oli
sinä päivänä valkoinen puku, tanskalainen kruunu tummilla hiuksillaan,
hopeanauha kulmillaan, kultavyö vyötäisillään ja punaiset sukat ja
kengät jalassa. -- Mutta te ette kuuntele minua, Birger herra.
-- Jatka! -- vastasi nuorukainen ja katsoi arasti ympärilleen hämärässä
huoneessa. -- Tuon puvun tunnen minä liiankin hyvin.
-- Ei ole hyvä, -- jatkoi Goliat, -- kertoa sellaisia asioita pimeässä;
minä lisään puita uuniin, niin että kaikki kummitukset pakenevat.
Mihinkä me jäimmekään? Niin, kaikki jotka tunsivat prinsessa Jutan,
olivat ihmeissään että metsästysretkeä tähän asti oli suosinut mitä
ihanin kesäilma. Seurue istahti ruohikkoon koukkuisen männyn siimekseen
tuon suuren kallion luo, tiedättehän, ja prinsessa Jutalle tuli kova
jano, mutta vettä ei ollut peninkulman matkalla.
Silloin Bengt herttua veti paksun kultasormuksensa sormestaan,
kutsui Samia ja käski hänen hankkia prinsessalle vettä. Jos se
hänelle onnistuisi, niin hän saisi sormuksen, muussa tapauksessa hän
ripustettaisiin lähimpään puuhun. Sam otti sormuksen, luki veden luvut
ja löi sauvallansa kallioon. Heti kumpusi kalliosta kirkas lähde esiin
ja kääpiö kiiruhti tarjoamaan prinsessalle virkistävää juomaa. Mutta
prinsessa oli sinä päivänä synkällä mielellä, työnsi kääpiön luotaan
ja huudahti: kuinka sinä uskallat, muodoton hirviö, käsilläsi tahrata
kuninkaantyttären juomaa? Jos olet niin taitava taikatempuissasi, kuin
kehut olevasi, niin lähetä minulle juomaani tarjoamaan palvelia, joka
on minun arvoiseni!
Silloin, kerrotaan, hymyili muodoton kääpiö ja vakuutti lähettävänsä
hienon, soman tyttösen, joka olisi aivan prinsessan kaltainen sekä
ulkomuotonsa että pukunsa puolesta, tytön, joka ei ainoastansa tarjoisi
hänelle juomaa, vaan joka palvelisi häntä ja hänen jälkeläisiänsä, niin
kauan kuin olisi olemassa joku hänen veriheimolaisensa. Hänen tuli
antaa hänelle vain pieni kaistale puvustansa.
Uteliaana ihmetellen voisiko hän pitää sanansa, prinsessa Jutta ojensi
kääpiölle kaistaleen valkoisesta puvustansa, joka oli repeytynyt
orjantappurapensaasen.
Sam mutisi loihtulukunsa ja heitti valkoisen kangaskaistaleen
lähteesen. Se kellui veden varassa; se näkyi silmään vielä nurmikon
luona, mutta sitten alkoi sumua kohota lähteestä ja sumusta nousi mitä
sievin valkoinen tyttö, prinsessan täydellinen kuva, paitsi että tyttö
oli niin pieni, hento ja hoikka kuin nelivuotias lapsi. Tuo valkoinen
tyttö astui prinsessan luo, tarjosi hänelle lähdevettä hopeamaljasta
ja prinsessa joi. Mutta tuskin hän oli saanut juoduksi, niin taivas
synkistyi ja kauhistuttava ukonilma nousi, jottei senkaltaista
koskaan ole nähty. Prinsessa olisi paennut, mutta hän ei voinut,
hänen kamarineitsyensä hajaantuivat ja Bengt herttuan, joka oli
aikeessa pelastaa häntä, raasti myrskytuuli kauas pois. Kun rajuilma
vihdoin tyyntyi ja herttua palasi takaisin sille paikalle, minne hän
oli jättänyt prinsessan, oli ukonnuoli halaissut suuren punertavan
kallion ja sen juurella makasi prinsessa Jutta kuolleena, mutta hänen
jaloissansa lepäsi pieni elävä poikalapsi unen helmassa ruohistossa.
Bengt herttua olisi mielellänsä suonut prinsessalle kuninkaalliset
hautajaiset, mutta koska hän oli ollut vihitty nunna, joka oli
rikkonut luostarilupauksensa, ei kukaan pappi tahtonut siunata hänen
ruumistansa, eikä liioin kastaa hänen lastansa. Herttua kasvatti pojan
linnassansa, nimitti hänet Knuutiksi ja antoi hänelle Ljungarsin nimen,
vaakunan ja tilukset muistoksi hänen sukuperästänsä. Kun poika oli
viidentoista vuoden vanha, niin hän kuuli linnanpihalla leikittelevien
lasten sanovan toisillensa: "tuossa käy Knuutti Ei-kenenkään poika, joka
on kastamaton." Knuutti otti kiven ja löi sillä lapsia, sitten hän
meni linnankappalaisen luo ja pyysi kastetta. Matta sitä hän ei voinut
saada, sillä hänen kätensä olivat veressä. Sen jälkeen Knuutti kulki
kirkosta kirkkoon, kaupungista kaupunkiin ja pyysi kastetta, mutta yksi
pappi kysyi häneltä: kuka isäsi oli? ja toinen kysyi: ken oli äitisi?
Kun Knuutti ei tahtonut antaa vastausta näihin kysymyksiin, niin ei
kukaan tahtonut häntä kastaakkaan ja niin hän vihdoin tuli samalla
pyynnöllä Rooman pyhän isän luo. Paavi kysyi niinkuin kaikki muutkin:
kuka oli isäsi? ken äitisi? Knuutti vastasi: metsänmänty oli isäni ja
hopealähde äitini, mutta jos tahdotte vielä lisää tietää, niin olen
prinsessa Jutan poika. Silloin sanoi paavi: mene pois, sinä kadotettu;
minäkö siunaisin luostarilainrikkojan pojan! Ja Knuutti läksi
vihoissansa pois, kastoi itse itsensä Junkkarin lähteessä ja kirosi
itsensä ja koko sukunsa, niin että jos joku heistä rupeaisi kirkon tai
luostarin palvelukseen, siitä koituisi hänelle vain onnettomuutta ja
varma perikato. Sitten hän rakensi Ljungarsin linnan ja tuli sukunsa
kantaisäksi, suvun, joka aina on ollut kirkon vihollisia. Mutta
kaikkialla minne hän vain kulki, seurasi häntä ukkonen ja Folkunga
suvun verinen sukuviha kulki perintönä hänen jälkeläisillensä.
Goliat lopetti Bo herran kertomuksen, tarttui Birgeriä käteen kiinni ja
sanoi: -- Olette nyt kuullut sukunne tarinan; vieläkö haluatte ruveta
kirkon palvelukseen?
Birger vastasi vain: -- En ainakaan huomenna! Se olisi mahdotonta.