3. Tervehdys herra Bo vainajalta.

Goliat vaikeni, ikäänkuin odottaakseen, minkä vaikutuksen hänen

kaunopuheisuutensa olisi tehnyt kuuliaansa. Mutta hän jäi vastausta

vaille. Birger tuijotti häneen mietteihinsä vaipuneena, eikä

varmaankaan ollut kuullut muuta kuin ensimäiset sanat.

-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi hän; -- taivaan tahdon alle täytyy

alistua. Mutta liha on heikko, Goliat. Lihaa ja verta vastaan ihmisen

täytyy taistella...

-- Kuinka? -- vastasi vanha palvelia. -- Ettekö ole ymmärtänyt minua?

Sanotteko, että ihmisen täytyy taistella omaa vertansa vastaan? Niin,

tuo ruoska on veressä, teidän veressänne, herra, ja se on teidän oman

kätenne vuodattamaa! -- Näin sanoen hän työnsi huppukauluksen pois

nuorukaisen olkapäiltä ja huomasi hänen selässänsä selviä ruoskan

jälkiä.

-- Niin pitkällekö, -- huudahti hän, -- on kirous seurannut Ljungarsin

sukua, että sen jälkeläiset vuodatettuaan toistensa verta, vihdoin

vuodattavat omaansakin.

-- Mene tiehesi! -- huudahti nuorukainen, työntäen äkkiä ja kiivaasti

neuvonantajan luotaan.

-- En, minä en mene, ennenkuin olen puhunut teille, -- vastasi

vanhus päättävästi. -- Ja jollette kuuntele minua, niin täytyy

teidän kuolleita kuunnella. Minulla on teille tuotavana tervehdys

Bo Knuutinpojalta, Ljungarsin herralta, isältänne, joka nyt on maan

multana.

-- Puhu! Mutta lyhyesti!

-- Kas niin, herra, aivan niin, lyhyesti ja käskevästi, niin kuin

isännekin, siitä minä pidän; tuota surkeata ilmettä, joka teillä äsken

oli, en voi kärsiä, kun ette edes kuullutkaan mitä teille sanoin.

Työntäkää minut luotanne, niinkuin äsken, lyökää minua, heittäkää minut

alas portaista, jos niin tahdotte, sallikaa minun nähdä Ljungarsin

kiivasta verta vihastuneilla poskipäillänne, mutta ei ruoskassa, jolla

orjia piiskataan! No niin, minä puhun. Te olette nyt kahdenkolmatta

vuoden vanha. Minun olisi pitänyt tulla teidän luoksenne kun täytitte

yhdennenkolmatta ikävuotenne, mutta siihen aikaan minä sairastin. Minä

sain muistelman Ljungarsin linnan holveista.

Birger kohotti maltittomasti olkapäitään.

-- Malttia. Minä tulen nyt itse asiaan. Birger Bonpoika Ljungars,

tunnetteko sukunne historian? Oletteko koskaan tarkastellut Ljungarsin

vaakunaa?

Goliat muisti että Birger jo lapsuudessansa oli suurimmalla

uteliaisuudella katsellut tuota ihmeellistä vaakunaa ja oli ollut

hyvin huvitettu niistä kummallisista taruista, jotka olivat tämän

vaakunan yhteydessä. Tämä lapsuudenmuisto leimahti äkkiä ihka elävänä

nuorukaisen mieleen.

-- Ne ovat maallisia, turhia asioita, joita sinulla ei ole oikeutta

tänä hetkenä muistuttaa minun mieleeni. Mutta kerro minulle kuitenkin,

mitä siitä tiedät. Minä olen usein ihmetellyt niiden kuvien merkitystä,

eikä kukaan ole vielä voinut minulle niitä oikein selittää. Kilpeä

kannattaa kaksi kruunattua jalopeuraa ja niiden yläpuolella on Ruotsin

valtiovaakunan kolme kruunua. Keskikilpi on poikkivyöllä jaettu kahtia.

Vasemmalla... mutta sehän on pelkkää hullutusta, josta ei maksa vaivaa

puhua.

-- Miettikäämme. Vasemmalla, sanoitte?

-- Vasemmalla on lapsen kuva, pieni noin nelivuotias tyttö valkeassa

puvussa, päässä hänellä on hopeainen nauha, kultainen vyö uumillansa ja

punaiset sukat jalassa, aivan kuin...

-- Aivan oikein. Aivan samanlainen, kuin sanotaan Ljungarsin tytön

vielä tänäpäivänäkin olevan. Ja oikeassa kädessään...

-- Oikeassa kädessään hänellä on ukonnuoli.

-- Oikealla puolella poikkivyön alapuolella on lähde, joka kumpuaa

esiin haljenneen kallion juurelta.

-- Junkkarin lähde! Mutta kalliolla on käyrä mänty...

Ja vaakunan alla on latinalainen kirjoitus.

-- _Fulminat, Fulget, refulget!_ [Salamoi, välkkyy, välkähtää.] Oi,

Goliat, älkäämme enää ajatelko sitä. -- Näin sanoen Birger istahti

olkivuoteelleen, ja viittasi, niinkuin lapsi, joka haluaa kuulla

satuja, Goliatia viereensä istumaan.

Goliat ei ollut kuulevinansa hänen viimeisiä sanojaan ja koetti yhä

enemmän kiinnittää kuuliansa huomiota.

-- Olipa, -- jatkoi hän, -- syysilta niinkuin nytkin, mutta yksitoista

vuotta sitten. Otto Rud oli ryöstänyt ja polttanut Turun kaupungin

Kaarinan yönä ja kaikki ritarit sekä läheltä että kaukaa olivat

kutsutut maata puolustamaan. Sinä päivänä oli meillä ollut kiivas

ottelu tanskalaisten kanssa. Bo herran hevonen oli saanut rintalevyyn

keihääniskun; Bo herra itse taisteluun kykenemättömänä oikeaan

käsivarteen saamansa iskun vuoksi oli vähällä joutua vangituksi ja

tapetuksi, kun minun, hänen halvan palveliansa, onnistui pelastaa

herrani lainaamalla hänelle hevoseni. Illalla minä tapasin hänet

uudestaan. Meitä oli silloin kolmekymmentä miestä metsässä Lemun

niemellä, emmekä uskaltaneet virittää valkeata syyssateessa, sillä

meidän pieni joukkomme pelkäsi vihollista, joka milloin tahansa saattoi

kiertää meidät kymmenkertaisella voimallansa... Mutta ehkä minun pitkät

puheeni väsyttävät teitä?

-- Jatka, jatka!

-- Silloin sanoi Bo herra minulle, kun olin sitonut hänen käsivartensa

niin hyvin kuin saatoin sitä pimeässä tehdä, sillä minä osaan

jotakuinkin hoitaa sellaisia haavoja, joita terävät aseet ovat

iskeneet, mutta nuijan ja sotatapparan jälkiin minä en mielelläni puutu

-- silloin sanoi Bo herra: mitä arvelet, Goliat, näemmeköhän vielä

kerran auringon nousua? Ja ennenkuin tiesin, mitä siihen vastaisin,

tarttui hän käteeni ja sanoi: lupaa minulle, jos pääset pakoon ja elät

minua kauemmin, että kerrot pojilleni, mitä minä en itse ole voinut

heille kertoa, koska he vielä ovat niin pienet. Mutta älä kerro heille

sitä, mitä nyt sinulle sanon, ennenkuin he ovat täysi-ikäiset miehet

ja ovat saaneet kultakannukset, taikka ovat täyttäneet yksikolmatta

vuotta, sillä se on meidän sukusalaisuutemme; vaikka se tuntuukin

lapsensadulta, kysytään sen kestämiseen miehen mieltä. Kuuletteko,

Birger herra? Miehen mieltä!

-- Minä kuulen. Mutta jatka, Goliat! Kerro minulle kaikki!

-- Kun olin luvannut täyttää Bo herran tahdon, niin hän puhui

seuraavaan tapaan meidän istuessamme synkän kuusen suojassa, ja

kun taivas vähitellen selkeni, loisti kuu kuusen oksien lomitse ja

kimalteli kirkkaasti isäntäni haarniskassa. Goliat, sanoi hän, sano

pojilleni, että he rakastaisivat eivätkä vihaisi toisiansa, sillä

veljesvihan kirous seuraa sukuamme aina sen alusta alkain. Sano heille,

että me olemme liitossa salaman ja elementtien kanssa ja että nimemme

on saanut alkunsa leimauksesta kauhealla ja hirvittävällä tavalla,

sillä me emme voi hallita niitä voimia, jotka palvelevat meitä, emmekä

tiedä milloin salama kääntyy meitä itseämme kohti. Sano heille, että

he pysyisivät kristinuskossa, vihittäisivät itsensä vaimoihinsa,

antaisivat kastaa lapsiansa ja luettaisivat messuja vanhempainsa

sielujen pelastukseksi, sillä siihen täytyy noiden tuntemattomien,

salaisien voimien pakosta alistua, vaikka se ei olekkaan heille

mieleen. Sano myös lapsilleni, ettei heidän tule kuin pahimmassa

hätätilassa lähestyä kirkkoa, tehdä ristinmerkkiä tai pirskoittaa

vihkivettä päällensä, kun ukkosilma raivoaa. Ja ennen kaikkea, paina

se heidän mieleensä, Goliat, ja käske heidän sanoa samaa lapsillensa,

lastensa lapsille ja lastensalasten lapsille, aina meidän sukumme

viimeiseen saakka, ettei kukaan heistä, ei mies eikä nainenkaan

rupeaisi hengelliseen säätyyn...

-- Vaiti! Aiotko pilkata pyhää kirkkoa?

-- Älä keskeytä minua! Varoita heitä, sanoi Bo herra, ettei kukaan

heistä rupeaisi kirkon palvelukseen, ei munkiksi eikä nunnaksi, ei

papiksi eikä kirkon vasalliksi, sillä siitä koituisi sukumme varma

kadotus. Ja jos joku tulisi viekoitelluksi siihen, vaikka minä sitä

suuresti epäilen, niin sano hänelle, että se on vain noitakeinojen ja

pahan vaikutusta; sillä samoin kuin meillä on tuntematon suojelushenki,

niin on toisia henkiä, jotka toimivat meidän perikadoksemme. Anna

heille vettä Junkkarin lähteestä juodaksensa, sillä siitä vedestä

on meidän veremme luotu, ja sitä vettä me vielä tänä päivänä juomme

terveydeksemme ja onneksemme.

Näin sanoen Goliat otti kuluneen takkinsa povitaskusta pienen sarvesta

tehdyn pullon esiin ja ojensi sen rukoilevasti katsoen nuorelle

herrallensa. Mutta Birger hypähti ylös istualtansa, ikäänkuin käärme

olisi pistänyt häntä ja käveli kiivaasti edes takaisin. Nähtävästi

hän taisteli kiivaasti itsensä kanssa; hän mutisi itsekseen jotain

manausta, jolla kirkon miehet tavallisesti koettivat karkoittaa pahoja

henkiä.

-- Lapsena te usein joitte tätä vettä, -- sanoi Goliat sävyisästi. --

Se on niin läpinäkyvää kuin keväinen ilma ja vilvoittavaa kuin yötuuli.

Teidän äitinne haetti tätä vettä joka aamu lähteestä, mutta Ursula

rouva ei koskaan tahtonut sitä juoda. Pankaa mieleenne, Ursula rouva!

Rakas, hyvä Birger herra, ettekö tahdo juoda äitinne juomaa?

-- Mene pois, kiusaaja, mene pois, julma kummitus, -- huudahti

nuorukainen ja viuhtoi käsillään. -- Etkö ole seurannut minua tänne

saakka ja joka yö seisonut vuoteeni ääressä? Sinun kultavyösi se

on kiirastulesta, ja helvetistä ovat punaiset sukkasi! Etkö ole

lukemattomia kertoja laskenut kättäsi messukirjalleni ja levittänyt

valkoista hamettasi harsona pyhimysten kuville! Etkö ole, joka kerta

kun olen koettanut rukoilla _Pater peccavi_ ja _In te speravimus_

rukousta, huutanut korvaani: _fulminat, fulget!_ ja toisen kerran taas:

_refulget, refulget!_ Etkö ole sekottanut kirottua lauluasi yksin

pyhän messunkin säveleihin ja laulanut korvaani: "Syöksy taivahan

salama, säkenöivä ilman säilä." Joka kerran kun minä lauloin _Sancta

Maria, ora pro nobis!_ [Pyhä Maaria, rukoile puolestamme] väänsit sinä

yksin Jumalan äidinkin nimen ja viekottelit minua laulamaan _Mariatta,

Mariatta!_ Ja nyt sinä seisot ristiinnaulitun kuvan edessä ja himmennät

ristin valkoisella hameellasi! Pois, pois syvyyteen! Uskallatko

uhkailla minua, vaikka näet, että minä halveksin sinua? Pelasta minut,

Taavi, pelasta minut! Etkö näe kuinka hopeanauha hänen hiuksissaan

kimmeltää kuin tuli?

Ja onneton nuorukainen heittäytyi olkivuoteelleen väsyneenä paastosta

ja yövalvonnasta, joka oli pingottanut hänen mielikuvituksensa aina

hulluuten saakka, ja kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Hänen täytyy juoda vettä, hänen täytyy juoda Junkkarin lähteestä,

vapaaehtoisesti tai tahtomattansakin, -- mutisi Goliat hiljaa

itseksensä.

Ljungarsin taru · 第 21 / 37 题