Goliat vaikeni, ikäänkuin odottaakseen, minkä vaikutuksen hänen
kaunopuheisuutensa olisi tehnyt kuuliaansa. Mutta hän jäi vastausta
vaille. Birger tuijotti häneen mietteihinsä vaipuneena, eikä
varmaankaan ollut kuullut muuta kuin ensimäiset sanat.
-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi hän; -- taivaan tahdon alle täytyy
alistua. Mutta liha on heikko, Goliat. Lihaa ja verta vastaan ihmisen
täytyy taistella...
-- Kuinka? -- vastasi vanha palvelia. -- Ettekö ole ymmärtänyt minua?
Sanotteko, että ihmisen täytyy taistella omaa vertansa vastaan? Niin,
tuo ruoska on veressä, teidän veressänne, herra, ja se on teidän oman
kätenne vuodattamaa! -- Näin sanoen hän työnsi huppukauluksen pois
nuorukaisen olkapäiltä ja huomasi hänen selässänsä selviä ruoskan
jälkiä.
-- Niin pitkällekö, -- huudahti hän, -- on kirous seurannut Ljungarsin
sukua, että sen jälkeläiset vuodatettuaan toistensa verta, vihdoin
vuodattavat omaansakin.
-- Mene tiehesi! -- huudahti nuorukainen, työntäen äkkiä ja kiivaasti
neuvonantajan luotaan.
-- En, minä en mene, ennenkuin olen puhunut teille, -- vastasi
vanhus päättävästi. -- Ja jollette kuuntele minua, niin täytyy
teidän kuolleita kuunnella. Minulla on teille tuotavana tervehdys
Bo Knuutinpojalta, Ljungarsin herralta, isältänne, joka nyt on maan
multana.
-- Puhu! Mutta lyhyesti!
-- Kas niin, herra, aivan niin, lyhyesti ja käskevästi, niin kuin
isännekin, siitä minä pidän; tuota surkeata ilmettä, joka teillä äsken
oli, en voi kärsiä, kun ette edes kuullutkaan mitä teille sanoin.
Työntäkää minut luotanne, niinkuin äsken, lyökää minua, heittäkää minut
alas portaista, jos niin tahdotte, sallikaa minun nähdä Ljungarsin
kiivasta verta vihastuneilla poskipäillänne, mutta ei ruoskassa, jolla
orjia piiskataan! No niin, minä puhun. Te olette nyt kahdenkolmatta
vuoden vanha. Minun olisi pitänyt tulla teidän luoksenne kun täytitte
yhdennenkolmatta ikävuotenne, mutta siihen aikaan minä sairastin. Minä
sain muistelman Ljungarsin linnan holveista.
Birger kohotti maltittomasti olkapäitään.
-- Malttia. Minä tulen nyt itse asiaan. Birger Bonpoika Ljungars,
tunnetteko sukunne historian? Oletteko koskaan tarkastellut Ljungarsin
vaakunaa?
Goliat muisti että Birger jo lapsuudessansa oli suurimmalla
uteliaisuudella katsellut tuota ihmeellistä vaakunaa ja oli ollut
hyvin huvitettu niistä kummallisista taruista, jotka olivat tämän
vaakunan yhteydessä. Tämä lapsuudenmuisto leimahti äkkiä ihka elävänä
nuorukaisen mieleen.
-- Ne ovat maallisia, turhia asioita, joita sinulla ei ole oikeutta
tänä hetkenä muistuttaa minun mieleeni. Mutta kerro minulle kuitenkin,
mitä siitä tiedät. Minä olen usein ihmetellyt niiden kuvien merkitystä,
eikä kukaan ole vielä voinut minulle niitä oikein selittää. Kilpeä
kannattaa kaksi kruunattua jalopeuraa ja niiden yläpuolella on Ruotsin
valtiovaakunan kolme kruunua. Keskikilpi on poikkivyöllä jaettu kahtia.
Vasemmalla... mutta sehän on pelkkää hullutusta, josta ei maksa vaivaa
puhua.
-- Miettikäämme. Vasemmalla, sanoitte?
-- Vasemmalla on lapsen kuva, pieni noin nelivuotias tyttö valkeassa
puvussa, päässä hänellä on hopeainen nauha, kultainen vyö uumillansa ja
punaiset sukat jalassa, aivan kuin...
-- Aivan oikein. Aivan samanlainen, kuin sanotaan Ljungarsin tytön
vielä tänäpäivänäkin olevan. Ja oikeassa kädessään...
-- Oikeassa kädessään hänellä on ukonnuoli.
-- Oikealla puolella poikkivyön alapuolella on lähde, joka kumpuaa
esiin haljenneen kallion juurelta.
-- Junkkarin lähde! Mutta kalliolla on käyrä mänty...
Ja vaakunan alla on latinalainen kirjoitus.
-- _Fulminat, Fulget, refulget!_ [Salamoi, välkkyy, välkähtää.] Oi,
Goliat, älkäämme enää ajatelko sitä. -- Näin sanoen Birger istahti
olkivuoteelleen, ja viittasi, niinkuin lapsi, joka haluaa kuulla
satuja, Goliatia viereensä istumaan.
Goliat ei ollut kuulevinansa hänen viimeisiä sanojaan ja koetti yhä
enemmän kiinnittää kuuliansa huomiota.
-- Olipa, -- jatkoi hän, -- syysilta niinkuin nytkin, mutta yksitoista
vuotta sitten. Otto Rud oli ryöstänyt ja polttanut Turun kaupungin
Kaarinan yönä ja kaikki ritarit sekä läheltä että kaukaa olivat
kutsutut maata puolustamaan. Sinä päivänä oli meillä ollut kiivas
ottelu tanskalaisten kanssa. Bo herran hevonen oli saanut rintalevyyn
keihääniskun; Bo herra itse taisteluun kykenemättömänä oikeaan
käsivarteen saamansa iskun vuoksi oli vähällä joutua vangituksi ja
tapetuksi, kun minun, hänen halvan palveliansa, onnistui pelastaa
herrani lainaamalla hänelle hevoseni. Illalla minä tapasin hänet
uudestaan. Meitä oli silloin kolmekymmentä miestä metsässä Lemun
niemellä, emmekä uskaltaneet virittää valkeata syyssateessa, sillä
meidän pieni joukkomme pelkäsi vihollista, joka milloin tahansa saattoi
kiertää meidät kymmenkertaisella voimallansa... Mutta ehkä minun pitkät
puheeni väsyttävät teitä?
-- Jatka, jatka!
-- Silloin sanoi Bo herra minulle, kun olin sitonut hänen käsivartensa
niin hyvin kuin saatoin sitä pimeässä tehdä, sillä minä osaan
jotakuinkin hoitaa sellaisia haavoja, joita terävät aseet ovat
iskeneet, mutta nuijan ja sotatapparan jälkiin minä en mielelläni puutu
-- silloin sanoi Bo herra: mitä arvelet, Goliat, näemmeköhän vielä
kerran auringon nousua? Ja ennenkuin tiesin, mitä siihen vastaisin,
tarttui hän käteeni ja sanoi: lupaa minulle, jos pääset pakoon ja elät
minua kauemmin, että kerrot pojilleni, mitä minä en itse ole voinut
heille kertoa, koska he vielä ovat niin pienet. Mutta älä kerro heille
sitä, mitä nyt sinulle sanon, ennenkuin he ovat täysi-ikäiset miehet
ja ovat saaneet kultakannukset, taikka ovat täyttäneet yksikolmatta
vuotta, sillä se on meidän sukusalaisuutemme; vaikka se tuntuukin
lapsensadulta, kysytään sen kestämiseen miehen mieltä. Kuuletteko,
Birger herra? Miehen mieltä!
-- Minä kuulen. Mutta jatka, Goliat! Kerro minulle kaikki!
-- Kun olin luvannut täyttää Bo herran tahdon, niin hän puhui
seuraavaan tapaan meidän istuessamme synkän kuusen suojassa, ja
kun taivas vähitellen selkeni, loisti kuu kuusen oksien lomitse ja
kimalteli kirkkaasti isäntäni haarniskassa. Goliat, sanoi hän, sano
pojilleni, että he rakastaisivat eivätkä vihaisi toisiansa, sillä
veljesvihan kirous seuraa sukuamme aina sen alusta alkain. Sano heille,
että me olemme liitossa salaman ja elementtien kanssa ja että nimemme
on saanut alkunsa leimauksesta kauhealla ja hirvittävällä tavalla,
sillä me emme voi hallita niitä voimia, jotka palvelevat meitä, emmekä
tiedä milloin salama kääntyy meitä itseämme kohti. Sano heille, että
he pysyisivät kristinuskossa, vihittäisivät itsensä vaimoihinsa,
antaisivat kastaa lapsiansa ja luettaisivat messuja vanhempainsa
sielujen pelastukseksi, sillä siihen täytyy noiden tuntemattomien,
salaisien voimien pakosta alistua, vaikka se ei olekkaan heille
mieleen. Sano myös lapsilleni, ettei heidän tule kuin pahimmassa
hätätilassa lähestyä kirkkoa, tehdä ristinmerkkiä tai pirskoittaa
vihkivettä päällensä, kun ukkosilma raivoaa. Ja ennen kaikkea, paina
se heidän mieleensä, Goliat, ja käske heidän sanoa samaa lapsillensa,
lastensa lapsille ja lastensalasten lapsille, aina meidän sukumme
viimeiseen saakka, ettei kukaan heistä, ei mies eikä nainenkaan
rupeaisi hengelliseen säätyyn...
-- Vaiti! Aiotko pilkata pyhää kirkkoa?
-- Älä keskeytä minua! Varoita heitä, sanoi Bo herra, ettei kukaan
heistä rupeaisi kirkon palvelukseen, ei munkiksi eikä nunnaksi, ei
papiksi eikä kirkon vasalliksi, sillä siitä koituisi sukumme varma
kadotus. Ja jos joku tulisi viekoitelluksi siihen, vaikka minä sitä
suuresti epäilen, niin sano hänelle, että se on vain noitakeinojen ja
pahan vaikutusta; sillä samoin kuin meillä on tuntematon suojelushenki,
niin on toisia henkiä, jotka toimivat meidän perikadoksemme. Anna
heille vettä Junkkarin lähteestä juodaksensa, sillä siitä vedestä
on meidän veremme luotu, ja sitä vettä me vielä tänä päivänä juomme
terveydeksemme ja onneksemme.
Näin sanoen Goliat otti kuluneen takkinsa povitaskusta pienen sarvesta
tehdyn pullon esiin ja ojensi sen rukoilevasti katsoen nuorelle
herrallensa. Mutta Birger hypähti ylös istualtansa, ikäänkuin käärme
olisi pistänyt häntä ja käveli kiivaasti edes takaisin. Nähtävästi
hän taisteli kiivaasti itsensä kanssa; hän mutisi itsekseen jotain
manausta, jolla kirkon miehet tavallisesti koettivat karkoittaa pahoja
henkiä.
-- Lapsena te usein joitte tätä vettä, -- sanoi Goliat sävyisästi. --
Se on niin läpinäkyvää kuin keväinen ilma ja vilvoittavaa kuin yötuuli.
Teidän äitinne haetti tätä vettä joka aamu lähteestä, mutta Ursula
rouva ei koskaan tahtonut sitä juoda. Pankaa mieleenne, Ursula rouva!
Rakas, hyvä Birger herra, ettekö tahdo juoda äitinne juomaa?
-- Mene pois, kiusaaja, mene pois, julma kummitus, -- huudahti
nuorukainen ja viuhtoi käsillään. -- Etkö ole seurannut minua tänne
saakka ja joka yö seisonut vuoteeni ääressä? Sinun kultavyösi se
on kiirastulesta, ja helvetistä ovat punaiset sukkasi! Etkö ole
lukemattomia kertoja laskenut kättäsi messukirjalleni ja levittänyt
valkoista hamettasi harsona pyhimysten kuville! Etkö ole, joka kerta
kun olen koettanut rukoilla _Pater peccavi_ ja _In te speravimus_
rukousta, huutanut korvaani: _fulminat, fulget!_ ja toisen kerran taas:
_refulget, refulget!_ Etkö ole sekottanut kirottua lauluasi yksin
pyhän messunkin säveleihin ja laulanut korvaani: "Syöksy taivahan
salama, säkenöivä ilman säilä." Joka kerran kun minä lauloin _Sancta
Maria, ora pro nobis!_ [Pyhä Maaria, rukoile puolestamme] väänsit sinä
yksin Jumalan äidinkin nimen ja viekottelit minua laulamaan _Mariatta,
Mariatta!_ Ja nyt sinä seisot ristiinnaulitun kuvan edessä ja himmennät
ristin valkoisella hameellasi! Pois, pois syvyyteen! Uskallatko
uhkailla minua, vaikka näet, että minä halveksin sinua? Pelasta minut,
Taavi, pelasta minut! Etkö näe kuinka hopeanauha hänen hiuksissaan
kimmeltää kuin tuli?
Ja onneton nuorukainen heittäytyi olkivuoteelleen väsyneenä paastosta
ja yövalvonnasta, joka oli pingottanut hänen mielikuvituksensa aina
hulluuten saakka, ja kätki kasvonsa käsiinsä.
-- Hänen täytyy juoda vettä, hänen täytyy juoda Junkkarin lähteestä,
vapaaehtoisesti tai tahtomattansakin, -- mutisi Goliat hiljaa
itseksensä.