-- Mutta se ei ole mahdollista, -- jatkoi vanha linnanvouti nähtävästi
levottomana; -- ei ole mahdollista, että minun herrani poika,
Ljungarsin suvun jäsen voisi aikoa jotain niin mieletöntä, kuin... --
Sana tarttui hänen kurkkuunsa.
-- Kuin ruveta papiksi, sitäkö tarkoitat? -- sanoi Taavi leikillisesti.
-- Kyllä, se on sekä mahdollista että totta, ja ennenkuin toista
kertaa puhut ylenkatseella hengellisestä säädystä, niin pyydän minä
sinua muistamaan, Goliat ystäväni, että olet piispan linnassa ja
puhuttelet korkea-arvoisen isän uskollista palveliaa, joka voisi pitää
velvollisuutenaan vaatia sinulta sellaisen häpäisevän puheen tähden
ankaraa katumusharjoitusta -- esimerkiksi juomaan hänen kanssaan
haarikallisen pursuolutta.
-- Ei, Taavi, ei, rakas poikani, se on mahdotonta, sitä ei kukaan
voi saada minun päähäni, vaikka kuulinkin jo tuon paksupäisen vahdin
pälpättävän jotain sentapaista. Junkkeri Birgerkö pukeutuisi kaapuun ja
laulaisi messuja paljaspäisenä sen sijaan että hän eläisi ja kuolisi
ritarina miekka kädessä, niinkuin hänen esi-isänsäkin? Sanoppa, onko
piispa pannut poika paran pään pyörälle?
-- Minä luulen, -- sanoi Taavi, että piispa sangen mielellään sitoo
Birgerin kirkkoon, sillä Ljungarsin suku on aina ollut riidassa
hengellisten isien kanssa ja tuottanut heille enemmän haittaa kuin
kymmenen muuta herrassukua yhteensä. Piispa itse on korkeata sukua
ja sukulaisuussuhteissa maan etevimpien sukujen kanssa. Ehkäpä hän
ajoissa tahtoo etsiä itselleen yhtä korkeasukuista seuraajaa, ja kukapa
tietää, vaikka Ljungarsin Birger herrasta kerran voisi tulla yhtä
hyvä Kuusiston linnanherra, kuin Arvid Kurjestakin. Mutta tällä en
tahdo sanoa, että Birgeriä on tarvinnut kovin viekotella. Muistathan,
kuinka hän jo poikana istui nenä tuossa koreassa kirjassa, jossa oli
niin kauniita pyhimysten kuvia, eikä kyennyt edes kunnolleen hevosta
hoitamaan. Olipa Beata, niin pieni kuin hän olikin, kerran vähällä
ratsastaa hänet kumoon, sillä aikaa kuin hän ratsasti unessa ja tavaili
ajatuksissaan mustia kirjainkoukeroitaan? Juo, Goliat, ja muista
katumusharjoitustasi!
-- Mutta saihan poika oppia sekä ratsastamaan että miekkailemaan, --
sanoi vanhus surkealla katseella.
-- No niin, juuri sen verran, ettei häntä voitu puhaltaa kumoon.
Mutta viisitoistavuotiaana hän omasta pyynnöstänsä lähetettiin Rauman
luostarikouluun, ja siellä on viiden vuoden kuluessa päntätty häneen
litaniaa ja ajettu hänestä käsivoima ulos. Pyhä Priita tietäköön,
että minä pidän junkkeri Birgeristä ja uhraisin hänen tähtensä kurjan
henkeni, jos hänellä olisi siitä hyötyä, mutta ratsumieheksi ja
miekkailiaksi, -- ei vanha Goliat, siksi sinä et kuuna päivänä saa
häntä, vaikka asettaisit hänet päälaellensa seisomaan, ja siksipä
luulen, että lopulta kuitenkin on parasta niinkuin asia nyt on.
Piispalla, katsos, on makeanleivän päivät, vaikka, Jumala paratkoon,
hänelläkin on paljo päänvaivaa, sen minä voin todistaa, joka olen näinä
aikoina nähnyt Arvid piispan riitelevän tanskalaisten kanssa.
-- Sitäpä minä pelkäsinkin, että asiat niin olisivat. Minä sanon
sinulle jotakin näin meidän kesken, Taavi. Minä tulin tänne saadakseni
puhua rakkaan herrani pojan kanssa, ennenkuin minun silmäni painuvat
umpeen, ja siihen minun täytyy saada tilaisuutta vielä tänä iltana.
Huomenna, katsos...
-- Huomenna hän tekee valansa, kyllä ymmärrän. Mutta minä pelkään,
ettei hän ota sinua vastaan. Hän on paastonnut koko yön ja eilisestä
saakka hän on sulkeutunut huoneesensa, jossa hän rukoilee ja harjoittaa
katumusta. Näetkö lampun tuolla? Hänen ikkunansa on tässä vastapäätä.
Useana yönä, kun olen tarkastanut vahteja, olen nähnyt tuon lampun
palavan kaiken yötä.
-- Mutta minun täytyy saada puhutella häntä! Oi, Ursula rouva, Ursula
rouva! Ehkäpä hänen lopulta tavalla tai toisella onnistuu perinjuurin
hävittää Bo herran lapset!
-- Luuletko todellakin, että Ursula rouva on pelissä mukana? --;
huudahti Taavi hämmästyneenä, sillä se kauhu ja inho, jota hän
aina lapsuudestaan saakka oli tuntenut Ljungarsin linnan kuuluisaa
rouvaa kohtaan, oli ainoastaan uinahtanut, mutta ei kadonnut hänen
muistissansa ja mielikuvituksestansa.
-- Tokko minä luulen? -- toisti Goliat. -- Minä olen siitä aivan varma.
Ei se ole muuta, -- ja vanhus katseli epäilevästi ympärilleen ja sanoi
kuiskaten: -- ei se ole muuta kuin noitajuomaa, tiedäthän. Minä epäilin
sitä jo pojan pienenä ollessa. Ljungarsin herroja on kyllä usein
pidetty pakanoina, mutta ei kukaan heistä ole käynyt mustassa kaavussa.
-- Sano mielemmin, että rouva on noitunut tuon kirjan, muistathan, kun
hän vielä oli lapsi! -- huudahti Taavi, joka uskoi yhtä lujasti kuin
muutkin senaikuisia taikauskoisia luuloja. Kuullessaan jo yksin Ursula
rouvan nimenkin, unohti Taavi kaikki ne järkevät syyt, joilla hän itse
oli koettanut vakuuttaa Goliatia, että Birgerin antauminen hengelliseen
säätyyn oli sangen ymmärrettävää. -- Odotappa, -- jatkoi hän, -- niin
minä koetan, saako junkkerin suljettua ovea avatuksi.
Näin sanoen hän jätti vieraansa yksin ja kiiruhti ulos. Goliat sai
odottaa kauan. Hän seisoi pienen torni-ikkunan ääressä ja tarkasteli
vastapäistä ikkunaa. Lamppu sieltä lekutteli niin himmeästi pimeään
syysyöhön. Välistä sen valoa himmensi varjo, joka jälleen katosi.
Goliat kuunteli. Hän oli väliin kuulevinansa syviä huokauksia, jotka
tunkeutuivat paksujen kivimuurien läpi. -- Pyhä neitsyt, -- rukoili
hän, -- anna minun, vanhan palvelian, ajoissa karkoittaa onnettomuus
herrani talosta ja estää sitä joutumasta perikatoon!
Vihdoin tuli Taavi takaisin. Hän oli kolkuttanut ovea, mutta sisään hän
ei ollut päässyt. Hän oli ulkopuolelta ilmoittanut, että Goliatilla
oli hyvin tärkeätä asiaa hänelle, mutta häntä oli käsketty odottamaan
huomis-iltaan. Oli tuiki mahdotonta, arveli Taavi, nyt puhutella heidän
yhteisten huoliensa esinettä.
-- Mitä? Mahdotontako? -- sanoi itsepäinen ukko. -- Seuraa minua,
Taavi, minä aion itse koettaa, mitä vanhan uskollisen palvelian rukous
saa aikaan.
-- Tule, -- sanoi tallimestari.
He astuivat kapeita torninportaita alas, menivät linnanpihan poikki ja
tulivat vastakkaiseen linnan-kylkirakennukseen. Kun he siellä olivat
kulkeneet jonkinmoisen päävartion läpi, niin he tulivat käytävää myöten
kapealle ovelle. -- Me olemme perillä, -- kuiskasi Taavi.
He kuuntelivat hetkisen. Sisältä kuului lyhyitä, katkonaisia askeleita
ja väliin viuhuvaa ääntä, joka sai Goliatin värisemään.
Hän kolkutti ovea. -- Birger herra! -- hän huusi. -- Avatkaa, minä
se olen, Goliat, isänne uskollinen palvelia, jolla on teille sangen
tärkeätä asiaa.
-- Tule huomenna uudelleen! -- vastattiin sisäpuolelta. Se oli Birgerin
ääni, mutta sillä ei ollut nuoren miehen raitista metallinhelähdystä,
vaan pikemmin se tuntui ukon raukealta, mörisevältä ääneltä.
-- Jumalan ja kaikkien pyhimysten tähden, avatkaa! Minun asiatani ei
voi jättää toiseksi kertaa. Minä vannotan teitä, Birger herra, oman
menestyksenne ja isänne muiston nimessä...
-- Minä pyydän, älä häiritse minua; odota huomiseeni, minä en voi nyt
ottaa sinua vastaan, -- vastasi taaskin ääni sisästä.
-- Ei, teidän täytyy kuulla minua, Birger herra, minä en mene pois,
vaikka minun pitäisi valvoa kaiken yötä teidän ovenne ulkopuolella.
Minulla on teille tervehdys isävainajaltanne!
Hetken äänettömyyden ja epäillyksen jälkeen ovi avautui. Vanha vouti
pääsi yksin sisään, ja Taavi palasi toimiinsa linnaan.
Huone oli pieni ja pimeä ja sen kapea ikkuna, jossa kuitenkin oli
lasiruutuja, oli syvällä vahvassa muurissa. Olkivuode, yksinkertainen
tuoli, maalaamaton pöytä, pöydällä kaksi kirjaa, nurkassa
ristiinnaulitun kuva ja sen alla lamppu, siinä koko kalusto, joka
kohtasi Goliatin silmää tässä synkässä, luostarimaisessa kammiossa.
Goliatin edessä seisoi nuorukainen; hänen kasvonsa olivat käyneet
kalpeiksi ja laihoiksi paastosta ja yövalvonnasta ja vaivoin
vain Goliat tunsi hänet tuoksi entiseksi kauniiksi, lempeäksi ja
haaveilevaksi pojaksi, joka viihtyi niin hyvin kukkien ja perhosten
parissa Kokemäenjoen rannalla. Hänellä oli yllään harmaaveljesten puku,
hallava, ruma villakaapu, karkea nuora vyötäisillä ja alaskäännetyn
huppukauluksen alta pilkisti esiin jouhipaita. Goliatin astuessa sisään
oli hänellä kädessänsä tuollainen lyhyt teräväsiimainen ruoska eli
solmupiiska, jota käytettiin ankarissa katumusharjoituksissa, ja vanhan
uskollisen palvelian tutkistelevalta silmältä ei jäänyt huomaamatta,
että siimat olivat verentahrassa.
Goliat purskahti itkuun, eikä saanut hyvään aikaan sanaakaan suustansa.
-- Mitä sinä tahdot? -- kysyi poika lyhyesti ja kärsimättömästi, eikä
tuntunut erittäin liikutetulta nähdessänsä vanhan ystävänsä. Hän näytti
häiriytyneeltä ja silminnähtävästi hän oli kiusaantunut, kun hän ei
saanut rauhassa suorittaa katumusharjoituksiansa.
-- Mitäkö minä tahdon? -- huokasi Goliat nyyhkyttäen. -- Minä tahdon
kysyä, puhuttelenko minä rakkaan isäntäni poikaa, Birger Bonpoikaa,
Ljungarsin herraa, sukunsa nuorinta jäsentä, joka on syntynyt kantamaan
miekkaa sivullansa?
-- Hyvä, hyvä, näethän että minä olen edessäsi. Mutta sano asiasi
lyhyesti, sillä luullakseni se on maallista laatua.
-- Maallista laatuako? Jos niin tahdotte. Minä olen vanha mies haudan
partaalla, ja puhuttelen nuorukaista, joka nyt vasta astuu elämään.
Jos niinä puhun maallisia asioita, niin minä teen sen teidän tähtenne,
herra. Minä tahdon estää suurta onnettomuutta ja sanon teille: te ette
voi, ettekä saa ruveta hengelliseen säätyyn.
Nuorukainen pudisti surumielisesti päätään. -- Minä kuuntelen sinua
kärsivällisesti, -- hän sanoi, -- sillä se on velvollisuuteni, mutta
minä pyydän sinua vieläkin, puhu lyhyesti, sillä Jumalan äidin tahto
on, että minä rupean hänen palvelukseensa ja minun päätöstäni et sinä,
eikä kukaan kuolevainen saa järkähytetyksi.
-- Jumalan äidin tahto! -- toisti taaskin vanhus, tapansa mukaan
itsepäisesti takertuen toisen sanoihin. -- Jumalan äidin tahto!
Älkää sitä sanoko, herra! Perkeleen tahto se on, eikä kenenkään
muun, kyllä minä tiedän mistä se tulee. Jumalan äiti ei voi koskaan
vaatia, että Suomen urhoollisimman ritarin poika tulisi aseettomaksi,
pelkurimaiseksi, tekopyhäksi munkiksi ja että hänen loistava sukunsa
vapaaehtoisesti sammuisi kurjassa munkinluolassa. Oi, jalo herrani,
ajatelkaa nuoruuttanne, muistakaa sisartanne ja isänne muistoa!
Kaatukaa sodassa, jos se on Jumalan ja pyhimysten tahto, niinkuin
kaikki teidän esi-isännekin ovat kaatuneet, miekka kädessä ja
urhomielin, niin vanha Goliat, jos hän silloin elää, ei sure katkeralla
mielellä teidän nuorta henkeänne ja nimeänne. Mutta kaiken sen
nimessä, mikä on teille rakasta, älkää haudatko itseänne elävältä,
olkaa uskollinen isienne perinnölle ja älkää salliko voitonhimoisten
luostarien, ryöstäessään perintö-osuuttanne, ulkokultaisesti osottaa
teeskenneltyä osanottoa Ljungarsin jalon veren sammumiseen, -- sen
suvun, jota he eivät milloinkaan ole voineet sietää!