Useinkin sattuu maailmanhistoriassa, että vaihtuva aikakausi, ennenkuin
se väistyy toisen tieltä, vielä kerran puhkeaa täyteen kukoistukseensa
siten, että jossakin jalossa, loistavassa henkilössä kuvastuu
sammuvan ajan parhaimmat ja kunniarikkaimmat ominaisuudet. Niinpä
ilmestyi keskiajan iltapuhteena Ruotsissa mies, joka oli puhtaimpia
luonteita, mitä tämä ritarillinen aika on tuottanut, ritariston kukka
ja kaunistus, tuo urhokas, ylevä ja jalo Sten Sture nuorempi. Ja
sattuipa samaan aikaan Suomessa, juuri niinä päivinä, jolloin katolisen
aikakauden aurinko oli laskemaisillaan, että pyhän Henrikin istuimella
istui mies, joka oli arvokkaimpia ja voimakkaimpia mitä pohjolassa
milloinkaan on ollut edustamassa Rooman pappisvaltaa, jalomielinen ja
samalla valtioviisas Arvid Kurki. Molemmat nämä miehet koettivat sekä
yksin voimin että eriksensä pitää voimassa heikkonevaa isänmaatansa;
molemmat he joutuivat kohtalonsa uhriksi ja sortuivat, niinkuin silloin
arveltiin, korvaamattomaksi vahingoksi maallensa. Mutta he sortuivat
oikealla ajalla ja siirtyivät uuden ajan miesten tieltä ja molemmat
he saattoivat ylpeydellä sanoa, että he ottivat aikakautensa mukanaan
hautaan.
Sten Sture oli kuollut Bogesundin taistelussa saamiinsa haavoihin
Mälarin jäällä, ja verinen Kristian oli lähettänyt palkkasoturinsa
panemaan valtansa alle Ruotsia ja Suomea, kun eräänä syyspäivänä vuonna
1520 yksinäinen vanha vaeltaja lähestyi hämärissä hyvin varustetun
Kuusiston linnan porttia ja pyysi päästä sisään. Päivä oli ollut
sateinen, ja vaeltajan, joka oli läpimärkä, väsynyt ja viluinen, ei
olisi luullut voivan herättää portinvartian epäilyksiä. Kuitenkin
vastattiin, että ei kukaan muu kuin linnan oma väki päässyt portista
sisään, jos hänellä ei ollut kirjettä tai sinettiä todisteena, että
hän kulki oikeissa asioissa ja että hänellä oli jotakin toimitettavaa
linnassa. Se huolellisuus, jolla piispa Arvid Kurki oli korjauttanut
vanhat muurit, ne tuliputket, joilla muurit olivat varustetut, ja
etuvartiat, jotka yöt päivät vartioivat kaikkia käytäviä, olivat
selvänä todistuksena siitä, että epävarmat ajat vaativat tavatonta
varovaisuutta. Mahdotonta oli tietää, minkälaisessa valepuvussa
tanskalainen vakooja voisi salaa hiipiä linnaan ja kavaltaen ilmaisisi
viimeisen varustuksen, jossa saattoi olla suojassa vieraalta
valtaajalta.
Vaeltaja, jonka pyyntö hyljättiin semmoisella kovuudella, joka ei juuri
näyttänyt soveltuvan kristillisen ylipaimenen palvelialle, kohotti
vielä kerran vapisevan äänensä ja pyysi saada puhutella junkkeri Birger
Bonpoikaa, joka oleskeli linnassa.
-- Junkkeri Birgeriäkö? -- toisti vartia äkäisesti. -- En tunne sen
nimistä junkkeria. Menkää tiehenne, niin ehditte vielä kaupunkiin
ennenkuin pimeä teidät yllättää.
-- Minulle on sanottu, että junkkeri Birger, Ljungarsin herra, on
parast'aikaa Kuusiston linnassa, -- vastasi vaeltaja itsepäisesti.
-- Jos tarkoitatte teiniä, niin hänellä tuskin on halua jutella
maantienkuleksian kanssa juuri nyt kun hän huomenna vihitään papiksi,
-- vastasi vartia.
Vastaus oli hiukan pilkallinen ja näytti kuohuttavan vaeltajan mieltä.
-- Vihitään papiksi! -- huudahti hän tuskaisesti. -- Pyhä neitsyt,
se on siis totta, ja minä tulen liian myöhään voidakseni ehkäistä
onnettomuutta!
-- No, eipä näinä aikoina se lie niinkään onnetonta, jos voipi lihota
luostarissa tai tuomiokapitulissa, jota vastoin me muut paljoa
vähemmästä saamme panna nahkamme alttiiksi, -- jatkoi sotamies samaan
tapaan. -- Mutta menkää jo tiehenne, tallimestari tulee tuolta. Hän ei
kärsi turhaa juttelua palvelustoimissa.
Samassa tuli kookas nuori mies, jolla pukuna oli teräskypärä ja
hirvennahkainen költeri sekä lisäksi valkoinen sotavyö, joka
oli piispan väen tunnusmerkkinä. Hän näytti pitävän vahtien
tarkastusta ja pysähtyi muurille luultavasti sen johdosta, että
hän kuuli ääniä nostosillalta. -- Mikäs nyt? -- sanoi hän nopeasti
katsahtaen tuliaa. -- Sinäkö se olet, vanha Goliat, ja yksinkö sinä,
seitsenkymmenenvuotias vanhus, kuljeskelet? Mitä sinä täältä etsit?
Miksikä et pysy Kokemäen kartanossa, herra Flemingin luona?
-- Sen minä sanon sille, jota asia koskee, -- sanoi vanhus varovasti.
-- Mutta te olette oikeassa, nuori mies, minä olen vanha ja näköni on
hämärtynyt. Te tunnette minut, mutta minä en voi hämärässä tuntea teitä.
-- Päästäkää ukko sisään, minä vastaan hänestä, -- käski tallimestari.
Nostosilta laskettiin alas ja Ljungarsin entinen linnanvouti ja uskottu
palvelia Goliat pääsi Kuusiston linnaan.
-- Katsele minua nyt tarkemmin, kunnon ystäväni, ja muisteleppa
mielessäsi nälkävankeuttasi Ljungarsin linnan kellariholveissa, --
sanoi hirvennahkakölterinen nuorukainen, ystävällisesti johdatettuaan
vanhuksen pimeästä porttiholvista linnanpihalle.
-- No, kiitos pyhimysten, onpa se Myllyrannan Taavetti! -- huudahti
Goliat. -- Vanha muistini alkaa pettää minua. Miten ihmeessä olet sinä
tänne joutunut?
-- Hevosen selässä, ukko, ymmärtääkseni. Etkö sinä enää muista,
että minä kahdeksan vuotta sitten tulin korkea-arvoisan piispa-isän
palvelukseen ja sain valita sileäksi ajetun kalotin ja tiviin
rautakypärän välillä. Ja koska minulle aina on kannusten kilinä ollut
mieleisempää kuin tillitellä messuja munkkien kanssa, niin minä
valitsin kypärän. Ja koska piispa, jota Jumala siunatkoon, oli niin
ymmärtäväinen, ettei hän sentähden minusta vähemmän pitänyt, niin olen
puhdistanut myllyntomun itsestäni ja palvellut häntä hevosenselässä
paremmin kuin mitä kuorissa olisin voinut häntä palvella. Kaksi
vuotta sitten minä tulin hänen armonsa tallimestariksi ja kukapa
tietää, Goliat, jos yhä edelleenkin yhtä reippaasti täällä meillä
otellaan, niin... Mutta sama se. Äiti on nyt Kuusistossa; Myllyrannassa
hänellä oli niin pahoja unia aina siitä saakka kuin Ursula rouva sai
komentovallan Ljungarsin linnassa, ja meidän aikanamme on parempi
nukkua kivimuurin kuin puuseinän takana. Seuraa nyt minua; ehkäpä
tapaat täällä useampiakin tuttuja kuin mitä luuletkaan. Pyhän Priitan
luitten nimessä, Goliat, sinä et ole lihonnut Flemingin ruuassa;
näytätpä melkein yhtä surkealta kuin ollessasi Ljungarsin rottien
seurassa.
Tämän keskustelun kestäessä Taavi vei vieraansa pieneen huoneesensa
linnan torniin, ja Goliat huomasi että tuo entinen hurja ja
rohkeamielinen myllärinpoika oli näinä kahdeksana vuonna piispan
palveluksessa varttunut reippaaksi nuoreksi soturiksi. Se seikka,
että Taavi joka päivä oli ollut tilaisuudessa näkemään mitä Suomessa
siihen aikaan oli korkeasyntyisintä ja sivistyneintä, ei ollut
tietenkään ollut vaikuttamatta Taavin avonaiseen mieleen ja hän oli,
esiintymättä millään tavoin turhilla vaatimuksilla, jotka eivät
sopineet luostarin yksinkertaisen vouraajan pojalle, itsetiedottomasti
omistanut sen kohteliaan käytöstavan ja ritarillisen ryhdin, joka
oli häntä paljoa ylempien yhteiskuntaluokkien tunnusmerkkinä. Goliat
ymmärsi sangen hyvin Taavin hienotunteisuuden, kun tämä ei tahtonut
viedä häntä uteliaan linnanväen katseltavaksi siinä surkeassa
tilassa, johon raihnainen vanhus pitkän jalkamatkan ja epäedullisen
vuodenajan vaikutuksesta oli joutunut, vaan ensiksi hankki hänelle
kuivia vaatteita, leimuavan takkavalkean ja haarikan lämmitettyä, ja
inkiväärillä maustettua olutta, jota useasti käytettiin tämmöisissä
tapauksissa elinvoimien virkistykseksi.
Kun sitten vanha linnanvouti tunsi mieluisan lämmöntunteen vähitellen
pehmittävän hänen jäseniänsä, päätti hän varovaisesti tiedustella
jotain, joka näytti olevan hänen sydämellään ja joka luultavasti oli
hänen vaivalloiset matkansa tarkoituksena.
-- Sinun on täällä hyvä olla, poikani, -- sanoi hän. -- Piispa ei
olekkaan milloinkaan ollut mikään saivarennylkiä, ja minä olen kuullut
että hän on ollut aivan isän sijaisena minun rakkaan herra vainajani
lapsille. Sanoppas, junkkeri Birger on kai tätä nykyä Kuusistossa?
-- On kyllä, ja samoin Beata neitikin. Hepä tulevat iloisiksi sinut
nähdessänsä, Goliat.
-- Ne rakkaat, siunatut lapset! Pyhä neitsyt, minä saan siis vielä
kerran nähdä heitä, ennenkuin ummistan silmäni lepoon! Onko pikku Beata
vielä yhtä iloinen ja vallaton kuin ennenkin? Hyppääkö hän vieläkin
yhdellä ainoalla hyppäyksellä satulaan, ja juokseeko hän vieläkin
yhtä uhmaavalla kasvojenilmeellä karkuun, kun Renata häntä toruu?
Muistaakseni hän lähetettiin hurskaan rouvamme, Naantalin abbedissan
kouluun!
-- Niin kyllä, ja siellä hän oppi sekä lukemaan että kirjoittamaan,
ompelemaan ja kutomaan, mutta katsoppas, huntuun he eivät saaneet
häntä suostumaan, vaikka nuo hyvät sisaret eivät vaivaansa säästäneet.
Ljungars on Myllyrannan lähin naapuri ja tekee alinomaa haittaa
luostarin lohipadoille. Luostari ja mestari Gervasius kyllä kovin
mielellänsä ottaisivat palasen rantaa myllykosken yläpuolelta. Mutta
tiedä, Beata neiti on nyt kuudentoista vanha ja on jo vapautunut
Renatan torumisista. Mutta kyllä hän osaa ratsastaa ja heiluttaa
peistä, jos niiksi tulee, ja jousta hän käyttää niin taitavasti, että
-- siitä minä voin kerskailla, joka olen ollut hänen opettajansa --
että, ennenkuin kotka tähyää teeren metsässä, on sen jo ennättänyt
lävistää Beata neiden nuoli. Siinä syy, miksikä ei abbedissa voinut
enää pitää häntä aisoissa, vaan lähetti hänet viime kesänä Arvid
piispan turviin. Mitä etua siitä koitunee luostarille, sen saamme kai
nähdä.
-- Ljungarsin verta! Ljungarsin nuolia! -- huudahti vanhus tyytyväisenä
ja siveli partaansa. -- Mutta sanoppa, jos Beata on oppinut sellaisia
tapoja luostarissa, niin on kai junkkeri Birgeristä, joka on
nimenomaan saanut harjaantua miekkaa ja peistä käyttämään tullut nopsa
asepalvelia, ja hän kai on pian valmis saamaan kultaiset kannuksetkin,
jos hän hiukankin tulee isäänsä, Bo herraan.
-- Birger tulee äitiinsä, lempeään Cecilia rouvaan, josta äitini vielä
puhuu kyynelsilmin, -- vastasi Taavi vältellen.