-- Arvoisa veli, -- sanoi piispa latinan kielellä anekauppiaalle, --
suvaitsetteko näyttää meille valtakirjan, joka tuottaa meille sen edun,
että saamme nähdä teitä Suomessa?
Munkki astui esiin pöyhkeänä ja ojensi esiin paavinkirjan suurine
sinetteineen, mutta varovaisuuden vuoksi hän ei päästänyt sitä irti
kädestänsä.
-- Aivan oikein, -- jatkoi piispa äkkiä silmäisten sen sisällystä. --
Meidän pyhä isämme Roomassa on antanut teidän myötäväksenne aneita
Ruotsissa ja Suomessa, ja meidän, hänen halpojen palveliainsa, tulee
noudattaa hänen sanaansa ja käskyänsä.
Munkki oikaisi lihavaa ruumistansa ja vastasi röyhkeästi, että
kaikki ne, jotka ovat tuottaneet hänelle rauhattomuutta, olisivat
julistettavat kirkon pannaan. Ja hän varoitti ketään estämästä hänen
pyhää toimintaansa. Hän oli tullut pohjoista tietä Ruotsista ja oli
nyt aikeissa lähteä Turkuun jatkaakseen kauppaansa itse tuomiokirkon
portilla.
-- Ja siihen teillä on täysi oikeus, arvoisa veli, -- sanoi piispa
järkähtämättömällä tyyneydellä. -- Pyhä isä on antanut teille oikeuden
myödä aneita kaikkialla maassa, mutta koska hän ei ole teidän tointanne
varten määrännyt mitään määräaikaa, niin me näemme kohtuulliseksi
määrätä, kaiken rauhattomuuden estämiseksi, että te tästä lähtien
saatte kaupita tavaraanne kello kymmenestä illalla neljään aamulla. --
Ääretön ilo, jota tuskin piispan läsnäolokaan saattoi hillitä, syntyi
tämän määräyksen johdosta läsnäolevien joukossa -- Onnea hyville
markkinoille, arvoisa veli! -- huusivat naantalilaiset. -- Herran
tähden, älkää petkuttako yölepakoita! Ja sallikaa toki pöllöparkojen
hiukan tinkiä synninpäästöstä!
Dominikaani säpsähti. Oliko todellakin olemassa piispa, joka uskalsi
sortaa hänen oikeuksiansa, panematta vaaralle alttiiksi hiippaansa ja
sauvaansa. Ja hän mutisi jotakin sentapaista, että hän kirjoittamalla
yhden ainoan kirjeen Roomaan voisi panna koko Suomen, piispoineen ja
tuomiokapituleineen kirkon kiroukseen.
Mutta niin pitkälle ei Arvid piispa aikonut asiata ajaa. Hän oli viisas
mies; hän tiesi aivan hyvin, että tuollainen häpeemätön lurjus, jolla
oli paavinkirje taskussansa, voisi saada arveluttavia sekaannuksia
aikaan. Hän viittasi sentähden munkin luoksensa ja kuiskasi hänelle
hiljaa korvaan. -- Varo itseäsi, ettei paha vihollinen saa sinua
valtoihinsa, veljeni, sillä siinä suhteessa ei ole suomalaisiin
luottamista! Tahdotko ottaa viisikymmentä markkaa Turun rahaa ja lähteä
minun aluksellani huomenna Riikaan?
Dominikaani katsahti salavihkaa ensin ympärillä seisoviin, joiden
kasvot eivät ennustaneet mitään hyvää, ja sitte piispaan, joka seisoi
siinä korkeana, levollisena ja vakavana juhlapuvussansa. Luultavasti
hän tunsi tällä kertaa oman voimattomuutensa, sillä hiukan mietittyänsä
hän oli taipuvainen ottamaan tarjouksen vastaan. Siten saatiin
hyvällä hinnalla poistumaan yksi pahimpia iilimatoja, jotka imivät
maan kuivilleen. Mutta kalliimmaksi kävi Sten Sture nuoremmalle eräs
toinen anekauppaneuvos, paavin lähettiläs Archimboldus. Tätä herraa ei
käynyt ostaminen vähemmällä kuin suurilla rahasummilla, täyshopeisella
pöydällä ja salaisella lupauksella Upsalan arkkipiispanistuimeen.
Mutta tuskin oli Arvid piispa hyvällä tavalla vapautunut tästä
rasittavasta vieraasta, niin hän palasi takaisin huoneesensa ja istahti
omakätisesti kirjoittamaan Rooman pyhälle isälle kirjettä, tekoansa
siinä puhdistaen. Niin vaarallisia olivat nämä pienet sekä suuret
verenimijät, joita Rooma lähetti ylt'ympäri koko kristityn maailman,
ja moni piispa oli saanut keikahtaa istuimeltansa sentähden, että oli
uskaltanut vastustaa hävytöntä kerjäläismunkkia, joka oli varustettu
samalla kaikkivaltiaalla paavillisella kirjelmällä, jonka edessä
kuninkaat ja keisarit kumartuivat maahan saakka.
Tuon tärkeän kirjeen konsepti oli juuri valmiiksi kirjoitettu ja
jätetty puhtaaksikirjoittajalle pergamentille piirrettäväksi, kun
piispa kuuli kavion kapsetta luostarin pihalta ja aseitten helinää
käytävästä. Selittääksemme tätä, täytyy meidän siirtyä pari tuntia
taaksepäin.
Nuori ystävämme, Myllyrannan Taavi oli tietysti ihmeissänsä katsellut
kaikkea sitä tavatonta komeutta ja ihanuutta, jota hän omin silmin
sai täällä nähdä ja joka oli niin paljoa suurenmoisempaa, kuin mitä
hän yksinäisellä kotiseudullansa oli voinut edes aavistaa. Hän oli
kuljeskellut markkinoilla, ihastellut kaikkea ihmeellistä, mitä siellä
oli nähtävänä, niinkuin tanssivia karhuja, kömpelöitä ilveilykaappeja
ja irvistäviä marakatteja, joista toiset olivat puetut ritareiksi,
toiset taas munkeiksi. Hän oli myöskin ollut mukana anekauppiaan
kahakassa: kuka ei tahtoisi olla mukana sellaisessa ilossa? Taavi huusi
yhdessä toisten kanssa; mutta kun hän ei vielä ollut päättänyt, kumpaa
puoluetta hän kannattaisi, niin hän punnitsi käsissänsä paria rannasta
löytämäänsä pilaantunutta munaa, ja mietti itseksensä, antaisiko hän
niiden tuoksun tulla anekauppiaan kaavun osalle, vai ampuisiko hän
niillä hänen vastustajiansa. Mutta samassa johtui hänen mieleensä, että
Birger ja Beata olivat koko päivän istuneet pimeässä kammiossa. Se
tuntui Taavin mielestä kohtuuttomalta ja hän hiipi takaisin luostariin
vapauttamaan vankeja, joka hänelle hyvin onnistuikin, sillä ei kellään
ollut aikaa ajatella heidän vartioimistansa.
Mutta sattuman kautta oli Bo herra juuri herännyt pitkästä,
vahvistavasta unestansa ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena ulos
pienestä ikkunasta, kun hän hämmästykseksensä huomasi lasten hiipivän
luostarin takaportista ulos. Ja hän lähetti palveliansa kutsumaan
heidät sisään. Lapset luulivat luostaripalvelian ajavan heitä takaa ja
juoksivat minkä jaksoivat markkinoille, kun he kuulivat heitä nimeltä
huudettavan ja tunsivat Bo herran huovin.
-- Birger herra! Neiti Beata! -- huusi sotamies. -- Bo herra tahtoo
puhutella teitä!
Birger ja Beata lensivät kuin lintuset takaisin häkkiinsä, mutta
Taavi jäi ällistyneenä ulkopuolelle ja heitti suutuksissaan oivat
ampumavaransa luostarinmuuriin.
Ljungarsin lapset riensivät ilosta huudahtaen isänsä syliin. Lapsi
parat tunsivat olevansa niin hyljätyt ja olivat kokeneet niin paljon,
siitä saakka kuin he erosivat isästänsä, että he eivät yhtään
muistaneet pelätäkkään häntä. Ankara ritarikin heltyi. Muistelossansa
vanhimman poikansa kuolemaa, vuosi hänen isänsydämensä verta,
ja salainen kyynelkin tunki vastahakoisesti esiin hänen tuiman
silmäluomensa alta.
Ritarin ihmetellessä että hän niin odottamatta tapasi heidät
Naantalissa rupesivat Birger ja Beata yhtä haavaa kertomaan ihmeellisiä
vaiheitansa. Ritarin katse synkistyi; ukkospilvi nousi yhä uhkaavampana
hänen otsalleen. Lopuksi hän kutsutti Taavin sisään.
-- Etkö sinä ole sama rohkea poika, joka löit minun sotilastani ja
jonka minä armahdin sillä ehdolla, että sinä palvelisit ja suojelisit
minun lapsiani kesän kuluessa?
-- Olen, -- vastasi Taavi.
-- Ja kuinka sinä olet täyttänyt käskyni? Sinä olet sallinut ryöstää
lapset?
-- Mutta minä olen vapauttanut heidät ja tuonut heidät luostarin
suojaan.
-- Vastaa, poika, miksi sinä et vienyt heitä Ursula rouvan luo linnaan?
-- Sentähden, että Ursula rouva on sulkenut Goliatin vankilaholviin.
Ja sentähden, että hän käski pitkää Malkoa pistämään minut kellariin,
kun minä pyysin apua Birgerin ja Beatan puolesta, ja että hän antoi
sotilaansa ajaa meitä takaa, kun me pääsimme Sten herraa pakoon.
Ritari katseli häntä tylysti ja sanoi: -- Minä otan itse selkoa asian
laidasta. Me ratsastamme vielä tänä yönä Ljungarsiin, ja sinä seuraat
minua. Jos olet puhunut totta, niin pidän minä sinut henkipalvelianani.
Mutta jos olet valehdellut, niin heitän minä sinut jalat ja kädet
sidottuina koskeen.
Arvid piispa oli juuri lopettanut kirjeensä paaville, kun Bo herra
astui ilmoittamatta hänen huoneesensa.
-- Minä olen, -- sanoi hän, -- saanut sellaisia tietoja, että minun
täytyy ratsastaa yötä päivää, ennenkuin Ljungarsissa ja Letossa saadaan
vihiä takaisintulostani. Tahdotko kahdeksi viikoksi lainata minulle
kymmenen tai kaksikymmentä huovia?
-- Sinun turvaksesi teen kaikki mitä voin; mutta kostoasi varten en
mitään, -- vastasi piispa.
-- Kuinka, -- sanoi ritari suuttuen. -- Sinä kieltäydyt auttamasta
minua oikeutettuun kostooni?
-- Minä autan sinua haastamaan Sten herraa, tai ketä sinä vain haluat,
pohjois-Suomen laamannin tai Turun hengellisen tuomioistuimen eteen.
Mutta jos lupaat minulle, ettet rupea kostamaan oman käden oikeudella,
niin ovat kaikki huovini sinun käskettävinäsi.
-- Ja sinä olet aatelismies! Sinä kärsit petosta, kärsit kuolettavaa
häpeää ja jättäisit kostosi parin kirjurin käsiin!
-- Kostoni minä jättäisin Jumalan käsiin; maallisen oikeuden maan lain
alaiseksi.
-- Olenpa houkkio, kun seison tässä kuuntelemassa pelkurimaisen ja
ulkokullatun papin pakinoita! -- huudahti ritari voimatta hillitä
vihaansa. -- Jää hyvästi, Arvid Jaakonpoika, taidatpa muistaa nuoruuden
ajoiltamme, että Bo Knuutinpoika Ljungarsilla on hyvä lainsäätäjä
vasemmalla kupeellansa, ja se laamanni on tuomitseva kysymättä sinulta
neuvoa.
-- Varo itseäsi, veljeni, -- varoitti piispa. -- Älä tee väkivaltaa,
älä pakota minua puolustamaan lain pyhyyttä! Ja sitä paitsi et ole
vielä tointunut haavastasi. Odota huomiseen, niin annan sinulle sopivan
seurueen.
-- Poikani, Knuutti, lepää kostamatta Itämeren syvyydessä ja sinä
tahtoisit, että minä lepäisin luostarisi höyhenpatjoilla! Kuitenkin
yhdessä asiassa voit olla minulle avuksi. Anna lapsilleni pari
luotettavaa palveliaa turvaksi, ja anna heidän hiljalleen seurata minua
Ljungarsiin.
-- Sen lupaan mielelläni, -- vastasi piispa. - Bo Knuutinpoika,
eroammeko me vihollisina? Etkö sinä huomaa, että korkean samoin kuin
alhaisenkin täytyy alistua lain voiman alle?
Ritari Bo ei häntä kuullut. Hän seisoi jo pihalla, puristi lastensa
käsiä, nousi hevosen selkään, ja ratsasti heti pois kaupungista
neljän palveliansa seurassa, Taavi neljäntenä. Arvid piispa katsahti
hänen jälkeensä surumielin. -- Milloin, -- sanoi hän itseksensä, --
milloinkahan tuo hillitön aateli on lakkaava viskaamasta veristä,
velimurhaista miekkaansa lain vaa'alle?