Luostarikirkon suuri kello ilmoitti sydänyön tuloa ja sen syvä,
juhlallinen kaiku, jonka sanottiin hajoittavan rajuilmat ja ajavan
pahat henget pakosalle, ei vielä ollut ehtinyt haihtua kallioiden
ja muurien lomiin, kun kirkon maalatuista ikkunoista tulet alkoivat
tuikkia ja messunsävelet seurasivat heti kellojen ääntä. Nunnat
kulkivat juhlasaatossa kirkkoon tavalliseen sydänyön messuun, jota
tällä kertaa vietettiin tavallista juhlallisemmin alkavan Olavinpäivän
sekä piispan kunniaksi.
Melkein samaan aikaan tuli toinen saatto munkkien puolelta. Sen
etupäässä astui piispa ja hänen kaniikkinsa, jotka eivät uskaltaneet
rasittavan matkankaan jälkeen rikkoa luostarinsääntöjä ja nauttia
rauhallisen levon suloutta, sekä ylikonfessori, joka ei ollut
yhtään paneutunut levolle. Kaikki olivat täydessä juhlapuvussa,
yksin kirkkolaulajakin, Markus veli, oli äkkiä muuttunut haarikan
kallistajasta arvokkaaksi virkamieheksi ja uniset munkitkin kokosivat
kaiken arvokkaisuutensa, johon hetken tärkeys ja korkean ylipapin
läsnäolo heitä velvoitti.
Mestari Gervasius ei juuri luottanut väkeensä ja senpätähden hän piti
vartiota kaiken yötä estääkseen äkkiyllätyksiä tapahtumasta. Mutta
hänen pelkonsa tyyntyi suuresti, kun hän vartalosta ja käynnistä
tunsi neiti Ingeborgin nunnan hunnun alta. Hän saattoi olla rauhassa
luostarin hyvästä maineesta.
Turha toivo! Kun munkkien saatto kulki hänen sivutsensa hänen
seisoessansa kirkon muuria vasten, kumartui viimeinen rivissäkulkia
hiukan eteenpäin ja kuiskasi hänen korvaansa: _pax vobiscum!_ Se oli
ritari Lydikin maallinen ääni, siitä hän oli varma. Kevytmielinen
nuorukainen oli käyttänyt lainaamaansa kaapua tavalla, jota vouti
hyväntahtoisuudessaan ei lainkaan ollut tarkoittanut.
Sillä välin alkoi messu siunattujen vahakynttilöiden valossa, jotka
kirkkaasti valaisivat luostarikirkkoa. Vaikka vouti olikin niin useasti
välinpitämättömästi katsellut näitä juhlallisuuksia, niin tekivät
ne nyt häneen harvinaisen vaikutuksen. Yö oli yhä enemmän pimennyt,
ukkosilma oli tulossa, eikä kestänyt kauan ennenkuin salama aika-ajoin
leimahti ikkunaruutuja vasten ja kumeat jyrähdykset, jotka paukkuivat
yhä lähempänä, olivat voittaa urkujen hillityn äänen, kuoripoikien
laulun ja pappien juhlallisen messun kirkossa.
Voudin ajatukset kiintyivät vaistomaisesti siihen päivään, jolloin
hän viimeksi näki mahtavan ukkosilman Myllyrannan myllyllä. --
Voisipa luulla, -- sanoi hän itseksensä, -- että joku Ljungarseista
taas on liikkeellä. Turhia haaveita! Varmaankin olen hiukan liiaksi
kallistellut haarikkaa.
Rajuilma yltyi, sade virtaili virtanaan ja mestari Gervasius pakeni
porttiholvin suojaan. Mutta hän ei jättänyt vartiotointaan; yhä
edelleen hän piti silmällä epäiltävää kaapua.
Vihuri kävi läheisen selän yli, vaahtopäiset aallot loistivat valkeina
salaman valossa ja vanhat tammet puutarhan muurin reunassa suhisivat
niin ihmeen synkästi. Huikeat, paukahtavat jyrinät, ikäänkuin raskaat
vaunut olisivat hirveällä vauhdilla ajaneet kivetyllä kadulla,
osottivat että synkät, mustat pilvet vähitellen keräytyivät lauetakseen
aivan kirkon kohdalla. Messua jatkettiin: luonnon raivolla ei näyttänyt
olevan mitään vaikutusvoimaa noihin kirkkaihin, syviin ja juhlallisiin
säveliin, jotka kohosivat temppelistä, samoinkuin se, mikä on pyhää
maailmassa, tyynenä luopi katseensa tämän katoavaisen maailman
pimeyteen ja myrskyihin, synteihin ja intohimoihin.
Suuren kellon ääni kajahteli jälleen. Se ikäänkuin kutsui avuksi
korkeampia voimia. Salama iski torniin, sulatti uurteen kuparikattoon
-- niinkuin jäljestäpäin huomattiin -- ja tärisytti kirkkoa perustuksia
myöten. Mutta kellon ääni ei vaiennut, ja Arvid piispa nähtiin
valkoisessa juhlapuvussa seisovan loistavalla pääalttarilla.
Silloin vouti, kesken kärsivällistä odotustaan, säpsähti äkkiä ja
teroitti korvansa kuunnellakseen ääniä myrskyn pauhinassa. Hän oli
kuulevinansa, että joku kolkutti luostarin lukittua porttia.
-- Luultavasti minä erehdyin, -- ajatteli hän itseksensä. -- Varmaan
myrsky repäisi jonkun ikkunaluukun ja heitti sen seinää vasten tuolla
alhaalla kylkirakennuksessa.
Mutta kolkutus kuului uudelleen: raskaita, määräkkäitä lyöntejä,
niinkuin joku kärsimättömästi haluaisi päästä sisään, mutta pitää
velvollisuutenaan kunnioittaa talonväen yörauhaa.
Mestari Gervasius riensi portille. -- Kuka siellä? -- kysyi hän
aukaisematta porttia.
-- Sairas, joka on avuntarpeessa, -- vastattiin ulkoa.
-- Menkää kaupungin majataloon ja tulkaa huomenna uudelleen! --
tiuskasi vouti.
-- Me emme voi odottaa, -- vastattiin taaskin ulkopuolelta. -- Pyhän
Henrikin ja pyhän Brigitan tähden, päästäkää meidät sisään! Meidän
mukanamme on ritari, joka varmaan kuolee tässä hirveässä rajuilmassa,
jos hänelle ei anneta yrttejä, voiteita ja lääkkeitä luostarissa.
-- Ritariko? -- toisti vouti vihaisena. -- Kaikki maankuljeksiat
nykyään sanovat olevansa ritareita. Mikä hän on nimeltään?
-- Sen saatte aikoinaan kuulla; mutta jos ette laske meitä heti
sisään, niin valitamme huomenna piispalle, sillä me tiedämme, että hän
paraillaan oleskelee luostarissa.
Se auttoi. Mestari Gervasius veti vastahakoisesti telkimen pois
portista ja laski sisään odottavat, jotka seisoivat portin edessä aivan
läpimärkinä.
Neljä aseellista miestä ratsasti luostarin pihalle. Heidän hevosensa
olivat nääntyneet väsymyksestä, ja he itse näyttivät masentuneilta
ja alakuloisilta. Kolme heistä tuki neljättä, joka vaivoin pysyi
satulassaan ja tuo neljäs oli kookas ritari.
Sen verran kuin pimeässä saattoi erottaa, oli hänen varustuksensa
tahrattu ja särkynyt, hänen käsivartensa riippui voimatonna ohjaksissa,
hänen päänsä oli sidottu osottaen että se oli pahasti haavoitettu, ja
raskaan kypärän asemesta oli hänellä kevyt hattu päässä, sekin veressä,
niinkuin kaikki muukin.
Veljeskunnan säännöissä oli nimenomaan määrätty, ja se olikin luostarin
kauneimpia puolia, että vieraanvaraisuutta oli osotettava ilman
erotusta kaikille vieraille, mutta erittäinkin kodittomille, köyhille
ja sairaille. He saivat vapaan asunnon, ruuan ja lääkärin hoidon,
eikä kukaan tiedustellut heidän nimeänsä eikä säätyänsä, jos he eivät
itsestänsä halunneet sitä ilmaista. Rauhattomien aikojen tähden ei
mestari. Gervasius heti tahtonut avata porttia, mutta kun hän huomasi,
että tuliat todellakin olivat suuresti luostarin vieraanvaraisuuden
tarpeessa, saattoi hän heidät, sen enempää kyselemättä, sairaita
ja vieraita varten varattuihin vierashuoneihin, samalla pyytäen
kohteliaasti anteeksi, ettei hän voinut tarjota heille mukavampaa
asuntoa, sillä paremmat huoneet olivat piispan ja hänen seurueensa
käytettävinä.
Kun ritari oli päässyt levolle yksinkertaiseen vuoteesensa, hevoset
viety talliin, palveliat saaneet virvoitusta ja takkavalkea oli
sytytetty, jonka ääressä he saattoivat kuivata märkiä vaatteitansa,
läksi voutikin pariksi tunniksi levolle kootaksensa voimia huomispäivän
puuhien varalle. Sadetta kesti yhä, mutta ukkosilma oli tauonnut; messu
oli päättynyt, koko luostari uinui unen helmassa aamuvartioon saakka ja
ainoastaan ikuinen lamppu loisti taaskin yksinänsä ja hartaana Jumalan
äidin kuvan edessä luostarikirkon kuorissa.
Mutta tuskinpa oli virkeä aamuaurinko ehtinyt nousta kuusten latvoihin
koilliselle taivaankulmalle ja tuhannet pikkulinnut riemulla tervehtiä
ihanaa päivää, niin pikku kaupunki jälleen elpyi eloon, ja eloa
heräsi luostarinkin synkkien muurien sisäpuolelle. Öinen rajuilma
oli useita viikkoja kestäneen kuivuuden jälkeen virkistänyt janoavaa
luontoa, vesipisarat kimmelsivät kukissa ja vihreillä lehdillä,
kauniit tammet luostaripuutarhassa levittelivät tuuheata lehväkupuansa
auringonpaisteessa, herneenvarret näyttivät kohonneen pystyyn
virvoittavan kylvyn jälkeen, pellava kukki, mehiläiset luostarin
mehiläispesistä kilvan kimalaisten kanssa nauttivat aamiaistaan
ruusupensaissa ja pääskyt kiertelivät sukkelasti pyörähdellen
tornin ympärillä, ikäänkuin he olisivat vaatineet uneliaita lokkeja
kilpasoutuun sinertävällä ilmaulapalla. Koko luonto loisti terveyttä ja
nuoruutta, kaikesta päättäen oli päivänpaisteinen, rauhaisa ja ihana
kesäpäivä tulossa.
Mutta silloin alkoi tavatonta liikettä näkyä nunnien puolelta. Ovissa
juostiin, kurkisteltiin ristikkojen takaa, portailla näyttäytyi nunnia,
alussa yksitellen, lopulta yhä useampia, ja vihdoin siellä näkyi itse
abbedissakin hämillänsä ja neuvotonna. Jotakin oli tapahtunut, jotakin
haettiin, koetettiin etsiä puutarhasta; sitten herätettiin vouti, hän
ravisteli luostarin rengit hereille, muutamia hevosia satuloittiin ja
ratsumiehiä läksi rientämään eri tahoille. Kaikki kävi niin hiljaa ja
salaperäisesti kuin mahdollista. Varsinkin varottiin, ettei pidettäisi
vähintäkään melua munkkien osaston puolella, jossa piispa nukkui.
Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin asia tuli ylikonfessorin kuuluviin,
joka alituisesti valvoi ja vakoili kaikkea. Sittenkun hän itse oli
ottanut selkoa asiasta ja huomannut sen todeksi, niin hän suuntasi
askelensa rohkeasti piispan huoneihin ja vaati että etuhuoneessa
vartioiva palvelia päästäisi hänet heti sisään.
Arvid piispalla oli, samoin kuin muillakin kirkon ruhtinailla
mukavuusvaatimuksia, jotka olivat hänen arvonsa mukaisia. Koska hän
sydänyön aikana oli alistunut seuraamaan rasittavia sääntöjä, oli
hänellä mielestänsä oikeus maata rauhassa ja hän oli käskenyt palveliaa
herättämään häntä vasta seitsemältä. Mutta nyt oli kello vasta
viisi aamusella. Palvelia kieltäytyi sen johdosta päästämästä häntä
makuusuojaan.
-- Sano hänen korkea-arvoisuudellensa, että eräs hänen seuralaisistansa
on törkeästi loukannut luostarin pyhyyttä ja palkinnut sen
vieraanvaraisuuden jumalattomalla solvauksella! -- huudahti suuttunut
munkki niin kovalla äänellä, että se välttämättä kuului sisempään
huoneesen.
Tarkoitus saavutettiin täydellisesti, sillä piispa näyttäysi heti
yöpuvussaan huoneensa ovella ja kysyi mitä oli tapahtunut.
-- Ei mitään muuta, -- vastasi ylikonfessori riemuiten, -- kuin
että ne, joitten etupäässä tulisi olla luostarin suojelioita, ovat
solvaisseet sitä ja polkeneet sen lait jalkojensa alle. Teidän
korkea-arvoisuutenne oma sukulainen ja seuralainen, ritari Lydik
Klaunpoika Djekne on tänä yönä salaisesti luostarista ryöstänyt
jalosukuisen neitsyen Ingeborg Bitzen, joka ennen pitkää oli
saapa hunnun ja tuleva vihityksi pyhän neitsyen ja pyhän Birgitan
palvelukseen.
36. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa ja
haavoitettu ritari kohtasivat toisensa.
Uhkamielinen munkki luuli epäilemättä syvästi nöyryyttäneensä
ja loukanneensa vihattua esimiestänsä. Mutta mitä tahansa Arvid
piispa tunsikin kuullessaan tuon odottamattoman tiedon sukulaisensa
rikoksesta, joka tapauksessa hän hillitsi itsensä täydellisesti ja
vastasi heti: -- Me pidämme varmana, veljeni, että vain teidän intonne
luostarin edun puolesta on saattanut teidät unohtamaan, millä tavalla
teidän on asianne esitettävä. Me sallimme teidän kapitulisalissa
odottaa käskyjämme.
-- Teidän korkea-arvoisuutenne antaa kai käskyn ajaa takaa jumalatonta
rikollista, sukulaistanne herra Lydikiä, ja väkivallalla tuoda hänet
takaisin...?
-- Kurt, -- sanoi piispa henkipalveliallensa, -- saata kunnianarvoista
veljeä; tätä nykyä me tulemme toimeen ilman hänen palvelustansa.
Näin sanoen Arvid piispa sulki oven ja palvelia oli heti valmis
kiivaalla, mutta samalla merkitsevällä liikkeellä seuraamaan herransa
käskyä. Jos ylikonfessori tällä hetkellä olisi istunut pyhän Pietarin
istuimella, niin piispa Arvid ei olisi kovin vakavasti istunut pyhän
Henrikin istuimella.
Sillä välin oli koko luostari liikkeellä. Varmaankaan ei mikään
nykyajan pikkukaupunki ole saavuttanut yhtä suurta taitoa
juorujuttujen keksimisessä, kuin keskiajan luostarit. Mutta mitenkä
nuo vangitut nunna ja munkki raukat saisivatkaan pitkät väliajat
kulumaan hengellisten rukoushetkiensä ja yksitoikkoisten maallisten
askareittensa välillä? Niinpä jo tiedettiin Ingeborg neiden sinne
tullessa, ettei hän omasta tahdostaan halunnut huntua, ja syyksi siihen
luultiin, että hän iloisina nuoruudenpäivinänsä Turussa oli salaisesti
rakastunut. Ja aivan aiheeton tämä luulo ei tainnut ollakkaan. Mutta
hänen kunnianhimoinen sukunsa oli toivonut aikaa voittaen saavansa
jonkun omaisistansa Naantalin mahtavan luostarin johtoon, eikä
luostarillakaan tietysti ollut mitään sitä vastaan, koska sille, paitsi
suurta proventtia, oli eduksi että sen sisarien ja veljien joukossa
oli maan ylhäisiäkin. Tämä toive oli nyt rauennut ja kaikki liukkaat
kielet joutuivat lipeään liikkeesen. Etenkin ne nunnat, jotka ehkä
suurimmalla mielihyvällä olisivat sallineet jonkun nuoren kauniin
ritarin hevosellaan ryöstää heidät pois, tuomitsivat kaikista kovimmin
nuoren uusikon pakoa, ja he kiistelivät jo edeltäkäsin, minkälainen
rankaistus olisi säädettävä senkaltaisesta rikoksesta varoitukseksi
vastaisen varallekin. Abbedissa itse ei kuulunut niiden joukkoon. Tosin
oli hyväsydäminen Margareta sisar niin pahoillaan ja hämmästyksissään,
kuin hänen hiljainen luonteensa suinkin salli; mutta ajatellessansa,
mitä piispa sanoisi ja veli Sven arvelisi, hän huokasi itsekseen kaiken
sen turhan puuhan tähden, joka nyt jälleen oli seuraava tätä tapausta
ja rasittava abbedissa raukkaa, joka ei muuta halunnut kuin saada elää
rauhassa.
Huolestuneena Margareta sisar läksi aamumessuun. Hän hengähti
kepeämmin, kun hän huomasi että piispa kaikeksi onneksi ei ollut
läsnä. Harvoin on messua suoritettu suuremmalla kiireellä ja
hajamielisyydellä. Kuoripojat lauloivat tavallisen läksynsä, latinaiset
rukoukset luettiin hirveällä vauhdilla, mutta kaikkien ajatukset olivat
valloillaan ratsastamassa pakolaisten perässä. Pyhän Brigitan kuva,
joka oli veistetty puksipuusta ja koristettu hopealla ja norsunluulla,
silmäili synkkänä ja uhkaavana korkealta asemaltansa alttarin oikealta
puolelta pyhään Johannekseen, vasemmanpuoliseen naapuriinsa. Urut yksin
eivät antaneet hartauttaan häiritä. Ne eivät teeskennelleet, vaan
kaiuttivat _Gloria in excelsis_ lauluansa yhtä tyyninä ja juhlallisina
kuin ainakin, vähääkään välittämättä elämän pikkuhuolista.
Sillä välin pantiin toimeen tiedusteluja, jotka eivät kuitenkaan
tuottaneet mitään tulosta. Ritarin hevonen seisoi rauhallisesti
tallissa, mutta yksi hänen aseenkantajistansa ja Ingeborg neiden vanha
imettäjä, joka oli seurannut häntä luostariin, olivat kadonneet.
Tutkittiin satamassa olevat alukset ja silloin huomattiin että yksi
oli purjehtinut rannasta kello 3 ja 4 välillä aamulla. Selvää oli,
että pakolaiset olivat meritse paenneet, ja koska ukkosilman jälkeen
oli noussut navakka tuuli, ja alus jo oli ehtinyt pitkälle, täytyi
toistaiseksi luopua kaikista takaa-ajon yrityksistä.
Arvid piispa johti puhetta munkkien konventissa, näennäisesti
tyynenä mutta mieleltään synkkänä. Hän ajatteli ehkä pitkällisten
sotien ja maan sisällisten levottomuutten onnettomia seurauksia;
kuinka kuuliaisuuden, siveyden ja uskonnon siteet olivat tulleet
yhä löyhemmiksi ja voimattomammiksi pitämään koossa irtaantuneita
intohimoja. Kehenkä hän enää voisi luottaa, kun hänen oma
sukulaisensakin niin ilmeisesti uhmaili luostarin lakeja vieläpä
hänen läsnäollessansa? Kukapa nyt enää kunnioittaisi hänen pilkattua
arvoansa? Surumielin hän valmistautui tarkastuksen lopetettuansa
palaamaan Turkuun.
Silloin hänelle ilmoitettiin, että tuntematon, haavoittunut ritari,
joka yöllä oli etsinyt suojaa luostarista, pyysi saada tavata piispaa
eräässä luostarin yksinkertaisimmista vierashuoneista.
Haavoittuneiden ja sairaitten pyynnöt olivat käskyjä Arvid piispalle.
Hän läksi sentähden heti mestari Paavalin kanssa mainittuun huoneesen.
Pieni ikkuna oli verholla peitetty ja valaisi vain hämärästi huonetta.
Kolme palveliaa, jotka olivat olleet haavoittuneen seurassa, poistuivat
piispan tullessa sisään ja asettuivat vartioimaan oven ulkopuolelle,
ikäänkuin estääkseen asiaankuulumattomia sisälle pääsemästä.
Huoneen perällä oli vaatimaton vuode ja siitä kohousi vaivoin
istualleen korkeavartaloinen mies, joka sanoi äreästi ja
kärsimättömästi: -- Älkää pahastuko, teidän armonne, mutta kahden
keskustellessa on kolmas liikaa.
-- Mene, Paavali, -- sanoi piispa heti seuralaisellensa. -- Hän tahtoo
ripittäytyä.
-- Suokaa anteeksi, -- kuiskasi mestari latinaksi; -- teidän armollanne
on vihollisia sekä luostarin sisä- että ulkopuolella. Nuo kolme miestä,
jotka äsken menivät ulos, asettuivat vahtiin ovelle.
-- Mene, poikani, -- jatkoi piispa levollisena. -- Etkö häpeä pelätä
haavoittunutta miestä?
Arkkidiakoni poistui vastahakoisesti, mutta päätti salaa kutsua
muutamia piispan aseellisia palvelioita pitämään silmällä vieraita.
-- Olemmeko kahden? -- kysyi mies vuoteeltaan.
-- Emme, -- sanoi piispa. -- Paitsi meitä on vielä yksi läsnä: --
Jumala!
Haavoittunut oli hetkisen ääneti, pyyhkäisi puoleksi harmaantuneet
hiuksensa siltä puolelta otsaa, joka ei ollut siteen peitossa ja kysyi:
-- Arvid Jaakonpoika, tunnetko minut?
Piispa tarkasteli häntä hämärässä huoneessa ja vastasi: -- En.
-- Vedä verho tuon kurjan luukun edestä ja katsele minua tarkemmin, --
jatkoi mies.
-- Bo Knuutinpoika Ljungars! -- huudahti piispa.
-- Tiesinhän minä, että sinä tuntisit minut, -- jatkoi ritari hymyllä,
joka näytti hurjansekaiselta. -- Muistatko vielä, kun me hiihtelimme
yhdessä Laukossa? Ja muistatko niitä kahta sudenpenikkaa, jotka me
löysimme kuusen juurelta metsässä? Me jaoimme saaliin veljellisesti:
sinä otit toisen ja ruokit sitä kuorimattomalla maidolla kesyttääksesi
sitä. Sinun hellää immensydäntäsi! Penikka kasvoi ja puri kuoliaaksi
sinun lempikoirasi Hussin, -- tuon, jota me muut sanoimme abbotiksi,
muistatkos; sillä oli valkea hiippa päässä. Meidän olisi pitänyt sanoa
sitä piispaksi. Se oli siivosti tehty sudelta: se olisi voinut puraista
sinua itseäsikin kurkkuun. Mutta minä heitin pentuni koirille, ja siinä
minä tein oikein.
-- Me olimme siihen aikaan vallattomia poikia, veli Bo.
-- Meidän isämme olivat ystäviä, niin kauan kuin sitä kesti, ja he
olivat yksissä neuvoin Flemingejä ja Frillejä vastaan. Mutta sinun
suonissasi on vaan maitoa, Arvid! Sinä valitsit huonoimman toimen,
mihin aatelismies voi ryhtyä; sinä rupesit lukemaan. Kukapa sitä olisi
luullut niin reippaasta hevosmiehestä? Lempo soikoon, mies, -- miksikä
rupesit papiksi?
-- Jättäkäämme nuo muistot, -- sanoi piispa vältellen, -- ja sano
minulle mielemmin, vanha ystävä, miten voin olla sinulle avuksi. Minä
luulin sinun tähän aikaan olevan Tukholmassa.
-- Sinä olet oikeassa, -- vastasi ritari ja pyyhkäisi kädellään
otsaansa, ikäänkuin selvittääkseen sekavia ajatuksiaan. -- Sen
sijaan minä olen täällä, niinkuin näet, -- haavoittuneena, kurjana,
hyljättynä, vaivalla päästen pakoon kuolemaa ja vankeutta. Oi,
Knuuttini! Poikani! Silmieni ilo! Nuori kotkani! Nuo roistot karkasivat
sinun kimppuusi, kun olit haarniskatta, muuten sinä olisit rutistanut
ne mäsäksi kuin sammakot! Mutta se on mennyttä, kaikki mennyttä!
Onneton ritari heittäytyi tuskansa vallassa vuoteelleen ja näytti
nyyhkyttävän, mutta kyynel ei puhjennut esiin kostuttamaan hänen
silmäluomiaan ja huojentamaan isänsydämen surua.
Kun hän oli hiukan tointunut, koetti Arvid piispa todellisen
sielunpaimenen hellyydellä tarjota uskonnon lohdutusta entiselle
leikkikumppanilleen. Hänen onnistui ainakin tyynnyttää hänen kuohuvaa
mieltänsä, niin että hän hämmentymättä saattoi kertoa onnetonta
kohtaloaan. Väliin hän kuitenkin hurjilla huudahduksilla keskeytti
kertomustansa.
-- Me olimme vuokranneet aluksen Turusta, -- kertoi hän, -- ja
olimme matkalla Tukholmaan, mutta saimme vastatuulen tähden viipyä
kaksi viikkoa Ahvenanmaana. Minä kävin Eerikki Juhananpoika Wasen
luona Kastelholmassa. Waset ja me olemme ennen yhdessä vastustaneet
Stureja, nyt me olemme samalla puolella, sillä Juutilainen petti
meidät. Lyhyesti, me kävimme yhdessä hirvijahdissa; aika ei ollut
luvallinen, mutta jotakin meidän piti tehdä. Minun Knuuttini ja
nuori Kustaa Eerikinpoika lensivät kuin kotkapari metsässä. Olisitpa
nähnyt heidät, piispa! He olivat sellaista puuta, josta kuninkaita
tehdään! Minä sanoin Eerikki herralle: jospa me lyöttäytyisimmekin
yhteen ja anastaisimme valtakunnat pojillemme? Sinun Kustaasi ottaa
Ruotsin, minun Knuuttini Suomen. Herra Eerikki nauroi, niinkuin hänen
tapansa on; hurskas sielu, herra piispa; hänestä voisi tulla pappi.
Vihdoin tuuli kääntyi koilliseen; me erosimme Waseista ja purjehdimme
pois. Signilskärin luona me laskimme yöksi ankkurin. Silloin nousi
myrsky ja ukkosenilma; ukkonen seuraa meitä maalla ja merellä. Meidän
nukkuessamme ja salamoiden leimutessa mastoissamme hyökkäsivät
tanskalaiset niskaamme aivan aavistamattamme. Ne olivat Otto Rudin
joukkoa; minä tunsin, heidät punaisista hankkiluksistaan, mutta itse
hän ei ollut mukana. Muuten minä olisin sinun puolestasi, piispa,
saanut kiittää häntä viimeisistä Turussa. Vaikka he yllättivät meidät
unessa, haarniskoitta, kypärittä ja kiivittä, puolustauduimme me kuin
karhut jousimiehiä vastaan. Toista tuntia taistelu kesti, ja minun
kuninkaallinen, komea kotkanpoikani oli kaatanut kuusi vihollista
hurmeiselle kannelle, kun hän sai keihäänpiston suojattomaan kylkeensä
ja syöksyi mereen. Oi, sinä yönä Junkkarin lähde varmaan kuivui viime
pisaraansa saakka!
Tässä ritari vaikeni ja hetki aikaa kului, ennenkuin hän taas saattoi
jatkaa:
-- Taikauskoa, piispa, kurjia eukkojen satuja, älä niihin pane
huomiota!... Ei maksa juuri vaivaa kertoa, mitä sitten tapahtui.
Tanskalaiset voittivat minut ja jäljellejääneen joukkoni ylivoimallaan
ja veivät meidät vangittuina laivaan. Me luovailimme muutaman viikon
ajan merellä ja hävitimme useita suomalaisia laivoja. Me vietimme erään
myrskyisen yön Paraisten saaristossa. Minun oli onnistunut keskustella
muiden vankien kanssa. Me hyökkäsimme vuorostamme tanskalaisten
kimppuun, löimme heidät viimeiseen mieheen asti ja heitimme muutamat
elävinä mereen. Sen jälkeen me suuntasimme Turkua kohti mutta tuuli
ajoi meidät Naantalin rantaan ja me saimme kuulla, että sinä olit
täällä. Kun minä sain hevoseni tänne Turusta, päätin minä etsiä sinua.
Naarmu, jonka viime löylyssä sain, vaivaa minua enemmän, kuin mitä
olisin luullut. Mutta nyt minä olen täällä, piispa, -- minä olen täällä
pyytämässä sinun apuasi voidakseni kostaa poikani kuolemaa!
27. Bo herran kertomuksesta, Olavinmessusta Naantalissa, sekä mitä
siellä vielä tapahtui piispa Arvidin vierailun aikana.
-- Selitä, Bo Knuutinpoika, -- sanoi piispa Arvid hiljaisesti. --
Kuinka minä voisin kostaa sinun poikasi kuolemaa? Ylettyisikö minun
heikko käsivarteni kauas meren toiselle puolelle ja voisiko se masentaa
tanskalaisten valtaa?
Ritari nousi istualleen, tarttui piispan käteen ja katsoi häntä
jäykästi kasvoihin. -- Kuule minua, sanoi hän. -- Minun isoisälläni Bo
Ollinpojalla oli verivihollinen, se oli hänen ainoa veljensä Alrik,
liialta nimeltä Raajarikko, sentähden että hänen vasen käsivartensa
oli lyhyempi kuin oikea. Minun isoisäni oli kuningas Kristianin
puoluelainen, mutta Alrik Raajarikko puolusti Kaarle Knuutinpoikaa.
Aina sen mukaan, kellä herralla oli valta Suomessa, ryösti Alrik Bon
taloa tai Bo Alrikin taloa. Vihdoin tahtoi piispa Olavi rakentaa
sovintoa heidän välillensä ja kutsui heidät Turkuun. He tulivat
kumpikin aseellisen joukkonsa kanssa ja lähenivät eri teitä kaupungin
porttia. Silloin kannusti Bo herra hevostansa, ehtiäksensä edelle,
mutta samassa kannusti myös Alrik hevostansa ja he tulivat portissa
vastakkain. Raajarikko Alrik vetäisi pitkällä käsivarrellansa miekkansa
ja löi isoisäni hevoselta kaulan poikki, niin että se kaatui maahan,
ja silloin minun isoisäni löi miekallaan herra Alrikin käden poikki.
Alrikilla oli silloin vielä lyhyempi käsivartensa jäljellä ja hän
löi isoisääni olkapäähän rautapaidan läpi, niin että hän paikalla
kaatui. Mutta samana iltana juoksi Raajarikko Airikin veri kuiviin
lähimmässä talossa. Minun isoisäni jätti jälkeensä kaksi poikaa Knuutin
ja Åken. Minun isäni Knuutti oli Sten Sturen miehiä, setäni Åke taas
kuningas Kristianin. Åke karkoitettiin maanpakolaisuuteen, mutta hän
tuli takaisin tanskalaisten kanssa ja kohtasi isäni Brunkebergin
taistelussa. Siellä Åke herra lävisti keihäällä isäni, Knuutti herran.
Mutta samassa hetkessä löi Knuutti herra veljeänsä sotatapparalla
suoraan kypäränkupuraa kohti, niin että tapparan varsi katkesi. Sinä
hetkenä taaskin kaksi Ljungarsin veljeä tuotti toisilleen surman. Mitä
sinä siihen sanot, pappi? Ljungarsien suonissa ei juokse maitoheraa.
-- Minä sanon siihen, -- vastasi piispa arvokkaasti, -- että nämät
veriset ja inhottavat veljesvihat ovat häpeäpilkkuna koko maalle. Ja
jos sinä toivot, että minä kirkon paimenena ihailisin tai hyväksyisin
näitä hurjia väkivallantöitä, niin sinä erehdyt suuresti. Minä tahdon
päinvastoin Jumalan ja pyhän Henrikin avulla koettaa estää teidän
mielettömiä taistelujanne. Minä kuulutan jumalanrauhan yli koko maan,
enkä minä kehota ketään aatelismiestä rikkomaan tätä rauhaa, niin totta
kuin hän haluaa välttää sekä kirkon että maallisen vallan rankaisevaa
käsivartta.
-- Kuulehan vielä, -- jatkoi ritari, joka tuskin näytti kuuntelevan
piispan sanoja. -- Minun isäni, Knuutti herra, jätti myös jälkeensä
kaksi poikaa, minut ja veljeni Stenin. Minä, joka olin vanhempi,
sain isiemme linnan osakseni ja sitä veljeni ei ole koskaan voinut
antaa anteeksi. Hän läksi erämaihin ja rakennutti tien varrelle Leton
kartanon, jossa hänestä piankin tuli kaikkien matkustajien vitsaus. Jos
minä pidin yhtä tanskalaisten kanssa, niin hän yhtyi Stureihin, tai
päinvastoin. Minun hevoseni katosivat laitamiltaan, minun lohipatoni
hävitettiin kesäöinä. Eräänä syysiltana tuli Sten herra portilleni;
silloin satoi ja salamoitsi, mutta sen sijaan että olisin avannut
hänelle porttini, minä asetin mieheni muureille, keihäät ojossa, nuolet
jousissa. Sten vannoi kostoa, ja hän on pitänyt lupauksensa. Hän
lähetti minun luokseni erään karkurin, Hurrin, yksikorvaisen miehen,
ja se lurjus uskotteli minua, että hänen isäntänsä oli häpeällisesti
hakannut toisen häneltä pois. Mies oli taitava jousimies, ja minä
tarvitsin sellaisia. Minä otin hänet palvelukseeni. Hän se juuri oli,
joka kavalsi meidät tanskalaisille Signilskärin luona. Sitten, kun
me jälleen otimme laivan haltuumme Paraisissa, silloin minä hirtätin
konnan pää alaspäin ja panetin painoja miehen ranteihin. Kurja,
viheliäinen kosto! Hän tunnusti, että veljeni Sten oli palkannut hänet.
Tiesinhän sen, että niin lopuksi kävisi. Ja nyt, Arvid Jaakonpoika,
minä pyydän sinulta apua kostaakseni, sillä minun väkeni on kaatunut
taistelussa, itse minä olen haavoitettu ja voimaton, mutta sinä olet
rikas, Arvid; sinulla on sotilaita, vaikka oletkin piispa, ja sinä olet
yhä vieläkin aatelismies, vaikka oletkin ajattanut päälakesi.
Uupuneena kiivaasta mielenliikutuksesta ritari taas heittäytyi
vuoteellensa. Mutta piispa Arvid oli hetken aikaa ääneti ja näytti
miettivän. Vihdoin hän sanoi: -- Kostoa en voi sinulle luvata, onneton
veljeni, sillä se sotii pyhää virkaani vastaan, jonka tulee rakentaa
rauhaa ja sovintoa maan päällä. Mutta hengellistä ja maallista oikeutta
minä voin luvata sinulle ja sitä tarvitaankin enemmän, kuin mitä sinä
voit aavistaa. Mutta ennen kaikkea rauhoita ja hoida haavojasi; minä
lähetän luoksesi veli Mattiaksen, joka on taitava valmistamaan hyviä
lääkkeitä. Sinun vuoksesi tahdon viipyä vielä päivän luostarissa ja
sitten me voimme tuumia, mitä olisi tehtävä. _Pax tecum_, veljeni; minä
menen puolipäivämessuun.
Kun piispa läksi ritarin luota jumalanpalvelukseen, jossa häntä
jo kauan oli odotettu, antoi hän käskyn sulkea Birgerin ja Beatan
huoneihinsa, jottei haavoittunutta ennen aikojaan uusilla huolilla
häirittäisi. Heti pantiin luostarin senaikuinen kuuluisa lääkkeitten
valmistustaito koetteelle, ja Bo herra sai nauttia rauhoittavaa juomaa,
jonka vaikutuksesta hän nukkui koko päivän ja herätessänsä tunsi
itsensä melkoista virkeämmäksi.
Messua vietettiin tavallisella komeudella. Ei ainoastaan Naantalin
kaupungin koko väestö, vaan myöskin aatelisia, pappeja ja talonpoikia
lähiseuduilta tulvaili sinä päivänä luostariin ja sen edustalle.
Kaikki tahtoivat nähdä mahtavaa piispaa loistavassa juhlapuvussansa
ja kullatussa messupaidassa pääalttarin edessä, tai ihmetellä pyhien
jäännöksiä, joita jumalanpalveluksen jälkeen juhlakulussa kannettiin
kaupungin läpi. Useat näistä jäännöksistä olivat semmoisten pyhimysten
luita, joita ainoastaan kirkkoisät tunsivat; ne olivat suurilla
summilla ostetut Roomasta ja niitä säilytettiin nyt pienissä hopea-
tai norsunluurasioissa. Kallisarvoisin näistä oli kultarasia, jonka
sisällä ei ollut mitään vähäarvoisempaa kuin apostoli Paavalin järeä
poskihammas. Muunkinlaisia hyvin pyhiä jäännöksiä kuljetettiin
saattokulussa mukana, esimerkiksi pyhän Priitan rukouskirjaa; tämä
kallisarvoinen muisto, joka oli kätkettynä kalliisen, kultaha'oilla
kiinnitettyyn koteloon, oli lahja Vadstenan emäluostarilta. Vielä
nähtiin saattokulussa pyhän Eerikin kannukset, joiden luultiin
parantavan hammastautia; sen hevosen kuolaimet, jolla pyhä Henrikki oli
ajanut, kun Lalli hänet murhasi, pyhän piispa Hemmingin villasukat,
jotka aivan varmasti paransivat ontuvia ja rampoja, kun he vain
niitä koskettivat varpaanpäillä, j.n.e. Pyhien jäännösten edellä
kannettiin hopea-astioissa vihkivettä, jota pirskotettiin läsnäolevien
päälle, sekä suitsutusastiaa, josta hyvä tuoksu levisi kautta koko
kaupungin. Kaksitoista kuoripoikaa, valkoisiin paitoihin puettuina,
kävi laulaen munkkien kulkueen edellä, ja nunnien edellä kulki yhtä
monta valkeapukuista tyttöä, jotka sirottelivat kukkia ja lehviä
luostarissa tehdyistä somista vasuista. Ja heti kun vasut tyhjenivät,
täyttivät naiset ja lapset katseliajoukosta ne uudelleen. Komeutta
lisäsi vielä kuusi suurta, poikittain riipustettua lippua, jotka olivat
tehdyt keltaisesta, punaisesta ja sinisestä silkistä ja koristetut
pyhän neitsyen, Johannes kastajan, pyhän Olavin, pyhän Eerikin, pyhän
Henrikin ja pyhän Birgitan kuvilla. [Nimeä kirjoitettiin vaihdellen
muodoissa Brigitta ja Birgitta.] Tämmöinen loisto ja prameus oli
omansa kansassa herättämään suuria ajatuksia kirkon ja sen paimenten
määrättömästä vallasta.
Kirkko oli, niinkuin ainakin juhlapäivänä, koristettu kukilla ja
lehvillä lattiasta kattoon saakka ja vahakynttilät, jotka paloivat
kuorissa ja pääalttarilla keskellä valoisata päivää, valaisivat vain
heikosti kirkkoa ja sen pieniä maalatuita ikkunaruutuja. Kirkon
sisäänkäytävissä oli uhrimaljoja, joihin hurskaat saattoivat panna
antimensa pyhän Priitan kunniaksi.
Jumalanpalveluksen jälkeen antoi piispa omalla kustannuksellansa
kaupungin ja paikkakunnan kaikille köyhille runsaan aterian, jota
tarjoiltiin varta vasten pystytetyissä teltoissa. Hänen hovimestarinsa
laski suurista tynnyreistä mietoa, mutta makeata olutta. Almujenjakaja
jakeli täysin kourin -- ei kuitenkaan rahaa, sillä siitä oli suuri
puute -- vaan pieniä n.s. penninki-kynttilöitä, joita käytettiin
juhlakulkueissa, sekä jalkineita ja sukkia köyhille lapsille,
lähenevän talven varalle. Iltapäivällä alkoi sitä paitsi kaupungilla
suuret markkinat, joiden ei katolisuuden aikana katsottu häiritsevän
juhlapäiviä, vaan ne päinvastoin vetivät paljon kansaa kirkkojen
läheisyyteen. Lukemattomat matkustajat tulivat luostariin kahtalaisessa
tarkoituksessa, sekä rippiä käymään että kauppaa tekemään. Markkinoilta
he menivät rippituoliin, ja kun he siellä olivat itsensä ripittäneet,
uhranneet rovon pyhimyksille ja saaneet synninpäästön, niin he
palasivat markkinoille, monikin ehkä aikoen pettää lähimäisensä ja
ansaita niin paljon, että hän taaskin saattaisi ostaa synninpäästön
ja kuitenkin kaupallansa voittaa jonkun rovon säästöön. Minkäarvoinen
tämä tulonlähde oli luostareille, näkyy siitäkin, että jo sataa vuotta
aikaisemmin kuningatar Philippa oli vastannut paavi Martti I:selle,
kun oli ollut puhe anekaupan poistamisesta, että sen lakkauttaminen
syöksisi brigittalaisluostarit häviön partaalle. Ja kuinka suuressa
määrässä olikaan tämä kaupanteko ihmisten synneistä ja omistatunnoista
lisääntynyt kuningatar Philippan ajoilta!
On siis helposti ymmärrettävä, että mestari Gervasius hämmästyi
ja suuttui pahanpäiväisesti, kun hän iltapäivällä kävellessänsä
virkatoimillaan kaupungilla huomasi saman lihavan, inhottavan
dominikaanimunkin, jonka kanssa hän oli riitaantunut Ulvilassa, ja
jonka hävyttömyys oli siihen määrin kasvanut, että hän oli asettunut
anekauppoineen tuskin kolmensadan askelen päähän luostarin portista.
Tietysti oli munkilla tulkkinsakin mukana ja tämä koki päivänselväksi
todistaa kansalle, kuinka narrimaista oli turhanpäiten ripittää
itseänsä luostarissa, koska heillä täällä oli tilaisuus ostaa paljoa
voimakkaampaa synninpäästöä, vieläpä saada Rooman pyhän isän omakätinen
synninpäästökirjakin. Ja verraten siihen, mitä he luostarissa
saivat maksaa kelvottomasta tavarasta, oli kaikki tämä saatavana
todellakin polkuhinnasta. Vouti huomasi tosi-iloksensa, että tämä
puhe herätti nurinaa Naantalin asukkaiden joukossa, sillä he olivat
kaikki kiintyneet luostariin ja pitivät hyvällä syyllä sen etuja
ominaan. Mutta useihin matkustajiin, ja etenkin Turkulaisiin, jotka
jo kauan aikaa olivat kateudella huomanneet Naantalin rikkauksien yhä
lisääntyvän, teki tämä puhe sitä paremman vaikutuksen, eikä kestänyt
kauan, ennenkuin dominikaanin vyötäröllä riippuva uusi kukkaro alkoi
paisua yhä pulleammaksi, ja hänen pienet painetut paperiliuskansa
levisivät yhä tiheämmin kasvavan kansajoukon riveihin. Mestari
Gervasius piti varansa, ettei hän toistamiseen joutuisi tekemiseen
kaikkivaltiaan paavinkirjeen kanssa. Hän tiesi, mitä hän teki; hän meni
esimiehensä, ylikonfessorin luo.
-- Mene tiehesi ja anna munkin kaupitella, -- vastasi Sven Thordinpoika
rypistäen otsaansa. -- Se on piispan tahto.
Vouti totteli epäillen ja ihmetellen. Hän huomasi kyllä että asiassa
oli jokin mutka. Mutta hän ei voinut kärsiä, että hänen rakas
luostarinsa saisi tänä päivänä kärsiä toisen häväistyksen toisensa
jälkeen. Hän kertoi tuumansa kaikessa hiljaisuudessa muutamille
lujakouraisille kaupungin porvareille, ja ennenkuin tunti oli kulunut,
nousi hirveä meteli kansajoukossa luostarinportin ulkopuolella.
-- Hän ryöstää paljaaksi luostarimme ja häpäisee pyhää Priitaa!
-- huusivat naantalilaiset ja tunkeilivat seipäineen ja kivineen
anekauppiaan rattaiden ääreen.
-- Se on noitaukko, joka myö sieluja perkeleelle! -- huusivat toiset.
-- Mutta hänellä on paavin omakätinen kirje ja sinetti! -- väittivät
toiset.
-- Hävetköön paavi, jos hän lähettää meidän niskoillemme mokomia
konnia! -- vastasivat uudet äänet, joissa saattoi jo erottaa
uskonpuhdistuksen ukonjyrinän etäistä kaikua.
-- Heittäkäämme munkki rattaineen mereen! -- huusivat rohkeimmat
ja siten alkoi käsikahakka, joka helposti olisi voinut
verenvuodatuksellakin päättyä, koska useat matkustajat puolustivat
munkkia. Nyrkit heiluivat jo usealla taholla ja kohotettujen karttujen
keskellä kiilsi jo joku miekkakin. Naiset pakenivat, lapset itkivät
ja dominikaani antoi latinaisten kirousten jyrähdellä ilmassa. Mutta
äkkiä väistyivät joukot itsestään sivulle ja kaikki hiljenivät, niin
että selvästi saattoi kuulla kaukana lännessä meren hyrskyävän etäisiin
kallioihin.
Arvid piispa lähestyi korkea hiippa päässä, pappiensa ympäröimänä.
Hän kohotti käsivartensa puoleksi uhaten, puoleksi siunaten, ja aseet
laskeutuivat taistelevien käsistä. Hän puhui muutamia sanoja kansalle,
puhui voimakkaasti, puhui lempeästi, ja tuhansiin nouseva, äsken
niin hurjistunut ja vimmastunut ihmisjoukko laskeutui vaistomaisesti
polvilleen ja hiljainen kuiske kävi miehestä mieheen tiheitten rivien
läpi:
-- Pyhä isä, anna meille siunauksesi! --
-- Benedicite! -- sanoi piispa kuuluvasti ja vakaasti. -- Pyhän kirkon
nimessä kehotan teitä rauhaan ja sovintoon. Menkää, lapseni, älkääkä
täst'edes syntiä tehkö! --