Ursula rouva istui eräänä aamuna tornihuoneessansa suuren tammipöydän
ääressä taivaanpallo edessänsä. Hän oli hyvin kalpea; saattoi huomata,
että hän oli valvonut suuren osan yötä. Hänen pitkät mustat hiuksensa
valuivat huolimattomasti alas hänen pyöreille olkapäillensä ja
hänen mustassa, ruumiinmukaisessa samettipuvussansa kimmelsi, kuten
ainakin, tuo salaperäinen kivi. Hänen edessänsä seisoi hänen uusi
linnanvoutinsa, liiviläinen Malko.
-- Sinulla on siis tarkka tieto siitä, että he ovat päässeet pakenemaan
Naantaliin.
-- Aivan varma, armollinen rouva. Sten herraan miehet ajoivat heitä
takaa Ulvilaan asti ja olisivat ottaneet heidät siellä kiinni,
jollei Nahkasiipi olisi mieltynyt erään anekauppiaan kukkaroon. Mir
nix, dir nix, alles unter einander, niin luostarivouti sai viedyksi
Birger herran ja Beata neiden laivaansa ja purjehti heidän kanssansa
Naantaliin.
-- Pitäisi tehdä sitä, mitä on saanut toimeksensa, eikä puuttua muuhun.
Sano Sten herralle, että hän hirtättää varkaan.
-- Sten herra ei ole jättävä teidän armonne käskyjä täyttämättä.
-- Ja sitten tuo anekauppias. Parempi olisi ollut anastaa hänen
anekirjeensä, niistä meillä olisi ollut enempi hyötyä. Meillä ei ole
synninpäästöä enää muuta kuin yhdeksi viikoksi jäljellä. Malko, minä
olen tänä yönä tutkinut tähtiä. Ne eivät ennusta meille hyvää; ne
varoittavat minua piakkoin uhkaavasta vaarasta. Meidän täytyy olla
varovaisia. Valmistaudu matkaan. Minä kirjoitan Naantalin abbedissalle
ja vaadin lapset takaisin. Mahdollisesti he panevat vastaan, mutta sano
heille, että Goliat on taaskin linnanvoutina ja että heidän isäänsä
odotetaan joka päivä kotiintulevaksi.
-- Luottakaa minuun, armollinen rouva.
-- Odotahan, joka tapauksessa voit vapauttaa meidät tuosta hävyttömästä
myllärinpojasta. Hän on viekas ja uhkarohkea, hän voi käydä meille
vaaralliseksi. Olisit ansainnut riippua hirsipuussa, Malko, kun päästit
hänet pakenemaan kellarista.
-- Voin antaa hirttää itseni, armollinen rouva, jos rautaovi ei ollut
pönkitetty kiinni, ja paksujen muurien läpi hän ei ole voinut murtautua
ulos. Minä olen tutkinut jok'ainoan kiven kellarissa. Se on noiduttu,
täällä ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla.
-- Pidä varasi, ettet anna pettää itseäsi. Minkä valkoisen aaveen Jonas
sanoo nähneensä linnanmuurilla? Petosta on mukana pelissä, tähtien
nimessä, minä otan siitä selon ja heitätän petturit elävältä hehkuvaan
uuniin.
-- Armollinen rouva, sanotaan...
-- Mitä sanotaan?
-- Kansa sanoo, että Cecilia rouvan haamu leijailee linnanmuurilla.
Ursula rouva nauroi pilkallisesti.
-- Jos tämä näky uudistuu vielä, niin on minulle siitä heti
ilmoitettava. Olkoon se rouva Cecilia tai joku kadotuksen henki, minä
tahdon tutustua siihen. On kohtuullista, että niin läheiset sukulaiset
oppivat tuntemaan toisensa. -- Vielä yksi asia, elääkö Goliat vielä?
-- Teidän armonne käskyn mukaan on hän saanut ruokaa, mutta ei vettä.
Vielä eilen minä kuulin hänen ähkyvän siellä. Jano tekee hänet
hulluksi. Luullakseni ei hän huomenna enää ole meidän vastuksinamme.
-- Mene, orja, äläkä puhu _meistä_, kun sanot täyttäväsi minun käskyni.
Kahden tunnin kuluttua sinun pitää olla valmis lähtemään matkalle
Naantaliin.
Malko läksi selkä syvästi kumarruksissa, kunnes ovi sulkeutui hänen
ja hänen emäntänsä välille. Sitten hän katsahti kierosti taaksensa
ja mutisi äkeissänsä: -- Niin kopea, armollinen rouvani! Jos Malko
onkin ennen ollut orjasi, niin tuntee hän nyt liiankin paljon sinun
keinojasi, antaakseen hirttää itseänsä. Malkoko hirtettäisiin? Kukapa
sitte hirttäisi armollisen rouvan? Mutta Malko tahtoo odottaa. Malko
tahtoo nähdä, kuka paraiten maksaa.
Sillä aikaa kuin palvelia sellaisella mielellä läksi täyttämään
rouvansa käskyjä, heittäytyi Ursula rouva pienelle vuoteellensa
tornikamarissaan levätäkseen pari tuntia väsyttävän yövalvonnan
jälkeen. Mutta uni pakeni hänen silmistänsä. Tuhannet kunnianhimoiset
aikeet ja rauhattomat ajatukset risteilivät hänen mielessään. Oi, hänen
poikaansa, hänen poikaansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa ja joka
tuli maailmaan vain kuollaksensa! Siitä hetkestä saakka hän ei voinut
kärsiä Ljungarsin lapsia. He eivät saisi periä sitä, mikä ei tullut
hänenkään poikansa osaksi!
Hän oli laskenut uutimet pienen ikkunan eteen, huone oli melkein
pilkkoisen pimeä ja kosken kohina kuului niinkuin ainakin linnanmuurin
alapuolelta. Sen yksitoikkoinen ääni oli jo lopulta vaivuttaa uneen
tuon kunnianhimoisen naisen ajatukset, kun hänet äkkiä herätti
horroksestansa kylmä viima, joka riensi läpi huoneen ja jäähdytti
hänen kuumat poskensa. Hän avasi silmänsä. Kuuden askeleen päässä
hänestä, aivan verhotun ikkunan ääressä seisoi valkoinen haamu, ei
kuitenkaan sureva äiti, vaan hento, valkoinen tyttö, noin neljän tai
viiden vuoden vanhan lapsen kaltainen. Hänen valkoisen hameensa alta,
joka oli kultaisella vyöllä vyötetty, pisti esiin punaiset sukat ja
pienet hopeasolkiset punakengät. Haamu katseli Ursula rouvaa puoleksi
surullisena ja puoleksi ynseänä ja pilkallisena, ja vaikka hänen vieno
äänensä tuntui ikäänkuin sekaantuvan kosken kohinaan, saattoi kuitenkin
selvästi erottaa seuraavat sanat, joissa linnanrouvan omat ajatukset
kuvastuivat:
Poiss' on linnut paulastasi,
Viattomat vallastasi;
Kevät-aikas on kulunut.
Kadonnut kukoistuksesi.
Vaalene!
Vapise!
Poiss: on linnut paulastasi.
Viattomat vallastasi.
Vain hetken aikaa vastustamaton kauhistus masensi ylpeän linnanrouvan,
niinkuin jokaisen ihmisen käypi nähdessänsä tuntemattoman,
yliluonnollisen olennon vieressänsä. Mutta hän rohkaisi äkisti
mielensä, kohosi istualleen ja kysyi rohkeasti: -- Ken olet, ja mitä
tahdot minulta?
Olento vastasi:
Ken olen, älä kysele,
Älä turhin tiedustele;
Oman suojelen sukuni,
Pienoisia puolustelen.
Kostoa
Kavahda!
Ken olen, älä kysele,
Älä turhin tiedustele.
-- Minä en pelkää sinua, kurja kummitus! -- huudahti Ursula rouva,
repäisi rinnastansa keltaisen topaasin ja ojensi sitä haamua kohti.
-- Tunnetko tämän merkin, jolla kuningas Salomon aikoinansa hallitsi
henkiä? Polvistu minun eteeni, voimaton valekuva, ja alistu minun
tahtoni alle, sillä minulla on voima murtaa tuo vyö, jota pidät
uumillasi!
Kun hän uhkaillen lähestyi haamua, väistyi tämä tieltä, tai oikeammin
hän haihtui pois, ja lopulta hän häämötti vain kuin valkea harso
ikkunaverhojen välistä, Mutta sama vieno, kohiseva ääni kuiskasi tai
lauloi pilkallisesti:
Kytke tuuli taivahalla,
Estä virta kosken alla;
Ilman impeä utuista
Et pelota, et pidätä.
Tehoton
Taikas on.
Kytke tuuli taivahalla,
Estä virta kosken alla!
Viimeiset sanat eivät vielä olleet lakanneet kuulumasta, kun haamu
jo oli tietymättömiin kadonnut, ikäänkuin uudinten läpi haihtunut
pois. Ursula rouva oli vieläkin kuulevinaan sen pilkallista ääntä,
työntäessään uutimet sivulle ja nähdessään kosken kuohun kimmeltävän
auringonpaisteessa ja yhä kuullessaan sen yksitoikkoista, uuvuttavaa,
sanatonta kohinaa.
-- Olisikohan tuo vanha juutalainen voinut pettää minua? -- huudahti
hän, tahtomattaankin vapisten ja epäröiden. -- Minä kuitenkin annoin
tämän kallisarvoisen kiven lunastukseksi isäni linnan, niin kunniani
ja omantuntonikin, jotta kerran voisin alistaa jalkojeni alle kaikki
olennot, niin elävät kuin kuolleetkin. Olisikohan yksinkertainen kansa
oikeassa? Olisikohan todellakin olemassa henki, minun noitakeinojani
voimakkaampi, joka suojelisi tätä vihattua sukua, jonka kohtalolla minä
leikittelen niin kauan kuin minua haluttaa, kunnes aika kukistaa sen?
Ja mitä merkitsevät tähtien salaperäiset varotukset? Vanki kadonnut
tietämättömiin suljettujen ovien ja sylenpaksuisten muurien läpi!
Onko siis tämä linna toisten vallassa kuin minun? Kärsivällisyyttä!
Suuren Salomon Benhasin oppilas ei ole turhaan uhrannut poskiensa
punaa ja kuluttanut viittätoista vuotta elämästänsä oppiaksensa
kesyttämään luontoa ja henkiä. Minä tarvitsen vain synninpäästöä,
enemmän synninpäästöä; on hirveätä ajatella kiirastulta. Toistaiseksi
tarvitsen pyhimystenkin suosiota. Mitä? Jospa lähettäisin timanttisen
helminauhani pyhälle Birgitalle Naantaliin? Olipa se hyvä ajatus.
Sanotaan hänen kernaasti ottavan lahjoja vastaan, kysymättä keneltä
lahja tulee. Niin, hän auttaa minua, ja kun hän kerta on puolellani,
niin minä uhmaan Ljungarsin vihaa, vaikkapa he lähettäisivät minun
kimppuuni legioneja haamuja.
Tämän taikauskoisen ajatuksen elähyttämänä heitti Ursula rouva
kopean silmäyksen torninikkunasta ulos ja keksi kymmen- tai
kaksitoistahenkisen ratsastajajoukon, joka ajoi nelistä Myllyrannasta
Ljungarsiin vievällä tiellä.
30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraasta
ritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää.
Ratsastajat pysähtyivät Ljungarsin linnan portille ja pyysivät päästä
sisään. Etumaisena ratsasti pitkä, laiha ja ahavoittunut ritari, joka
oli helposti tunnettava kauniista vartalostansa. Se oli herra Sten
Knuutinpoika, Leton kartanon herra ja Ljungarsin herran nuorempi veli.
Sten herra oli noin neljänkymmenen vuoden vanha, voimakas, notkea,
kauniskasvuinen mies. Hänen tukkansa oli pitkä ja tumma, hiukan kulunut
kypäränreunasta, parta tumma, silmät siniset ja vilkkaat ja kasvot
itsestään miehuullisen kauniit, mutta niitä rumensi kaksi suurta arpea
otsassa ja vasemmalla poskella. Kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat
päättäväisyyttä ja rohkeutta. Tapa, millä hän ohjasi hevostansa, osotti
taitavaa ratsastajaa; ja ääni, millä hän pyysi päästä sisään, todisti
hillitsemätöntä kiivautta. Hän oli nyt parantunut nuolenhaavasta, joka
niin kauan oli koetellut hänen malttiansa, ja paluumatkallaan Ulvilan
tienoilta hän oli kulkenut Myllyrannan läpi, ohimennessänsä revittänyt
lohipadon ja ryöstänyt taloista kaiken, mitä hän kiireessä oli voinut
ottaa mukanansa.
Sten herra sekä hänen joukkonsa näyttivät tällä kertaa paljoa
muhkeammilta ja säädyllisemmiltä kuin tavallista. Sten herran varustus
oli kiilloitettu, kypärässä hänellä oli höyhentöyhtö ja satula oli uusi
ja kaunis. Hänen huovinsa olivat parhaan taitonsa mukaan paikanneet
vanhoja tamineitaan. Kaikki olivat puhtaat kasvoiltansa, niin, olipa
usealla uudet viitatkin, jalustimet ja hihnat, jotka luultavasti joku
matkustava kauppias oli saanut kunnian lainata kunnianarvoiselle
seurueelle, saamatta penniäkään korvausta.
Sama portti, jonka Bo herra kerran syyssateessa niin kylmästi oli
sulkenut veljeltänsä, avautui nyt selkosen selälleen Sten herralle ja
hänen huoveillensa, jotka kursailematta anastivat asunnon itsellensä
linnassa ikään kuin olisivat olleet siellä kotonansa. Ursula rouva
vastaanotti lankonsa juhlallisella arvokkaisuudella ritarisalissa
ja tarjosi hänelle tavallisen tervetuliaismaljan. Sten herrakin
koetti hiukkasen mukautua ajan kohteliaihin tapoihin; alistuipa hän
suutelemaankin linnanrouvan ojennettua kättä ja kohteliaasti kehumaan
hänen lakastumatonta kauneuttansa. Mutta tämä herra ei ollut juuri
tottunut hovitapoihin, vaikka vanhastaan hänen muistissaan oli
säilynyt muutamia lauseparsia sinnepäin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin
hän ilmoitti tuovansa tärkeätä sanomaa ja pyysi saada kahdenkesken
keskustella rouvan kanssa.
Ursula rouva vaihtoi pikaisen silmäyksen hänen kanssaan; hän näytti
odottaneen sitä ja vei hänet sisempään huoneesen, Bo herran asesaliin.
-- Bo herra ja hänen poikansa Knuutti ovat kuolleet, -- sanoi ritari
välinpitämättömästi ja ilman mitään valmistuksia, heittäytyen
huolimattomasti istumaan vanhalle tammituolille, jonka selkänojaan oli
Ljungarsin vaakuna leikattuna.
Vaikka Ursula rouva oli odottanutkin tätä sanaa, niin hän kuitenkin
kalpeni ja näytti hetken epäröivän, vaatisiko säädyllisyys, että
hän näyttäisi murehtivalta leskeltä saadessaan niin odottamattoman
surusanoman.
Sten herra huomasi hänen epäröimisensä, nyökkäsi hänelle tutunomaisesti
päätä ja sanoi puoleksi ilvehtien: -- Hämmästyttääkö se teitä, rouvani!
Enpä luullut, että vapaus tuntuisi teistä vastenmieliseltä.
-- Minä vastaan teille, kun voitte todistaa minulle ettei sanomanne ole
väärä, -- vastasi Ursula rouva kopeasti. Hänellä ei ollut halua vaihtaa
toista herraa toiseen.
Sten herra hymyili katkerasti. -- On turhaa, kaunis rouvani, --
sanoi hän, -- että me koetamme olla vieraat toisillemme. Te olette
suvainnut ottaa vastaan ihailuni, enkä minä ole salannut, millä
tavalla minä olen kokenut ansaita sitä. Te tiedätte siis, että minulla
on palveluksessani muutamia sukkelia miehiä ja niiden joukossa eräs
Hurri, joka hämäläiseksi on aika viisas. Te tiedätte myöskin, että
tuo Hurri antoi leikata toisen korvansa -- joka maksoi minulle
kauniit summat -- uskotellaksensa Bo herralle jos jotain minun
julmuudestani. Se onnistuikin niin hyvin, että mies sai selon Bo
herran matkasuunnitelmasta, ja hän luonnollisesti antoi siitä vihiä
tanskalaisille ystävillemme. Ulvilassa minä tapasin erään laivurin,
joka äskettäin oli palannut Tukholmasta. Tuo mies sai kerta myrskyn
tähden laskea ankkuriin Signilsskärin edustalla, ja siellä hän sai
nähdä oikean mestarityön, jonka kaksi Otto Rudin kaleerilaivaa sai
aikaan, lyhyesti, _hyvä_ rouva, tanskalaiset valloittivat yöllä
Bo herran laivan, ja koko miehistö, niin hyvin rakas veljeni kuin
veljenpoikanikin surmattiin kovan ottelun jälkeen viimeiseen mieheen
saakka. Oletteko nyt tyytyväinen?
-- Huhu ei vielä ole mikään todistus.
-- Ja miksi te tätä sanotte? -- Ritari otti pienen, kultaisen
kantasormuksen esiin.
Ursula rouva tarkasti sormusta ja sanoi kylmästi: -- Tämän sormuksen
sai poikapuoleni Knuutti lapsena kumminlahjaksi Sten Sture vanhemmalta.
-- Aivan niin. Laivuri jäi tanskalaisia peläten kokonaiseksi viikoksi
Signilsskäriin. Sillä aikaa heitti hyrsky useita ruumiita rannalle, ja
niiden joukossa oli nuori mies, jonka keihäs oli lävistänyt. Laivuri
hautasi hänet, luki muutaman pater nosterin hänen haudallansa ja piti
palkkanansa tämän sormuksen, joka oli kuolleen sormessa.
Ursula rouva veti syvään henkeänsä ja sanoi hymyillen: -- Minun
täytyy kai vihdoin uskoa, että olen leski, koska te, herra ritari,
näytte sitä niin suuresti haluavan. -- Enkö minä ikävöitsisi sitä
päivää, joka yhdistäisi meidät, kaunis rouvani? Mikä nyt enää estäisi
meitä hallitsemasta tätä linnaa ja kaikkia siihen kuuluvia maita, te
kauneudellanne ja minä miekallani.
-- Kaksi estettä, herra ritari, ja tätä nykyä ne eivät ole meidän
vallassamme.
-- Oi, nuo lapset! Mutta te olette oikeassa, he voivat aikaa myöten
käydä meille vaarallisiksi. Minun voutini Sven vakuutti, ettei hän
koskaan ole nähnyt niin uhkarohkeita lapsia. He murtautuivat katosta
ulos Letossa, hinasivat itsensä nuoran avulla alas ja luiskahtivat
minun käsistäni.
-- Olkaa huoletta, urhokas ritarini. Te olette pitänyt huolta toisesta
puolesta, nyt minä otan toisen huolekseni. Älkäämme ajatelko koko
asiaa. Teidän väkenne tulee viettää hauska päivä Ljungarsissa.
Koettakaamme nöyrästi kantaa suruamme.
Ritari naurahti ja hänen muutenkin niin tuimat kasvonsa tulivat
vieläkin tuimemmiksi. Ja sinä päivänä valmistettiin Ljungarsin linnassa
suuret kemut.
Kaksi tuntia päivällisten jälkeen, kun kaikkialla vallitsi hilpeä
mieliala, kuului odottamatonta torventoitotusta portilta ja puoleksi
päihtynyt vartia ilmoitti, että eräs vieras ritari, jolla oli
kaksikymmentä huovia seurassansa, halusi puhutella linnanrouvaa.
-- Millainen vaakuna on hänen kilvessänsä? -- kysyi Ursula rouva.
-- Veripunainen enkeli, jolla on musta kotkanpää ja ihonväriset
kädet valkealla pohjalla, -- vastasi Malko, joka oli tähystänyt
vartiotornissa.
-- Se on Djeknen suvun vaakuna. [Tällainen vaakuna riippui Nousiaisten
ja Porvoon kirkoissa. Toisilla tämän kuuluisan suvun haaroilla oli
kilvessä kolme lumpeenlehteä tai kolme kuusikärkistä tähteä.] Ja koska
he ovat piispan sukulaisia, niin tiedustelkaamme, mitä papeilla on
meille sanottavaa, -- sanoi Sten herra.
Asian laita oli seuraava. Kun ritari Lydik Klaunpoika oli vienyt
neitosensa Naantalin luostarista hyvään turvaan ystävänsä ja
sukulaisensa, ritari Iivari Flemingin luo Kokemäen kartanoon, niin
hänen mielestään hänen ritari-velvollisuutensa ja kunniansa vaati häntä
täyttämään sitä tehtävää, jonka piispa oli antanut hänelle toimeksi.
Sitä tarkoitusta varten luovutti herra Fleming hänelle kaksikymmentä
huovia, ja kuultuansa, että Sten herra oli Ljungarsin linnassa, niin
hän tuli nyt sinne toimittamaan asiaansa.
Ursula rouva läksi heti Sten herran ja muutamien aseellisten miesten
seuraamana muurille ja kysyi vieraalta ritarilta, mitä asiaa hänellä
oli.
Ritari, jonka kilvessä oli tuo kuuluisa Djeknen suvun vaakuna, antoi
uudestaan puhaltaa torvea ja kysyi, oliko hänellä kunnia puhutella Sten
Knuutinpoikaa, Leton herraa ja korkeasukuista Ursula rouvaa, ritari Bo
Knuutinpoika Ljungarsin puolisoa?
Sten herra vastasi, että sanantuoja oli oikeassa ja lisäsi ivallisesti,
että hän olisi hyvin mielissänsä, jos Turun piispa lähettäisi hänelle
säkillisen synninpäästöä, sillä juuri tänään hän oli syönyt luostarin
lohta, ja ensi tilassa hän joisi luostarin oluttakin, jos piispalla ei
olisi mitään sitä vastaan.
Vieras ritari ei ollut kuulevinaan tätä ivapuhetta, vaan painoi
keihäänsä maahan ja puhui niin kovasti että hänen äänensä kaikui
linnanpihalle saakka:
-- Minä Lydik Klaunpoika, Kankaisten herra [Djeknen suku käytti
Kankaisten herran nimeä ennenkuin tämä säterikartano, luultavasti
naimisen kautta, joutui Hornin suvulle], ritari Jumalan, pyhän
neitsyen, pyhän Olavin ja pyhän Henrikin palveluksessa, teen sinulle
tietäväksi, Sten Knuutinpoika, joka sanot itseäsi Leton herraksi, sekä
ritariksi ja aatelismieheksi, joka kuitenkin olisi vielä todistettava:
minun korkea, armollinen ja kunnianarvoinen herrani, Turun piispa
Jumalan armosta ja pyhän isän määräyksestä, ilmoittaa sinulle minun
kauttani, että sinä olet syytetty rikoksesta maan rauhaa ja kirkon
omaisuutta vastaan: koska olet kavalasti ja väkivallalla ryöstänyt
jalosukuisen ja korkeasyntyisen herra Birger Bonpojan sekä neiti Beata
Bontyttären heidän oikeasta ja laillisesta asuinpaikastansa ja kätkenyt
heidät ryöväripesääsi, koska olet väkivaltaa ja vääryyttä harjoittanut
rauhallisia matkustajia kohtaan, jotka ovat asioissansa kulkeneet, ja
lopuksi koska olet polttanut, haavoittanut, murhannut ja rääkännyt
kirkon alustalaisia Myllyrannan kylässä, ja rosvon ja ilkimyksen tavoin
riistänyt heiltä heidän omaisuuttansa, joka on kaikille tiettyä. Tämän
kaiken tähden minun armollinen herrani, kirkon suojeliana ja maan
rauhan vartiana haastaa minun kauttani sinut oikeuteen ja kutsuu sinut
yhdeksän päivän kuluessa vastaamaan teoistasi korkeasti-ennenmainitun
herran ja piispan luo Kuusiston linnaan Turun kaupungin läheisyyteen.
Ja jos sinä et seuraa tätä haastoa, niin julistan minä sinut jokaisen
jalkaportaaksi sekä mahdottomaksi kantamaan ritarin nimeä ja
kunnianmerkkiä; tämän minä todeksi näytän kelle tahansa hengellä ja
verellä, keihäällä ja miekalla, ratsain tai jalkaisin, Jumalan ja pyhän
neitsyen nimeen; niin totta kuin minua Kristus ja pyhä Henrik auttakoot
ruumiin ja hengen puolesta.
Näin sanoen heitti ritari Lydik hansikkansa maahan, kohotti keihäänsä
ja odotti vastausta.
Sten herran mielestä oli hänen puheensa liian pitkä ja Ursula
rouvan läsnäolo sekä tervetuliaismaljat eivät olleet juuri omansa
lauhduttamaan tämän herran hurjaa mielialaa. Sen sijaan että hän olisi
vastannut, repäsi hän lähimmän joutsimiehen kädestä joutsen, tähtäsi
ja lennätti samassa vingahtavan nuolen herra Lydikin päätä kohden.
Heleästi kilahtaen lensi nuoli ritarin ojennettua kilpeä kohti, lävisti
veripunaisen enkelin sydämen ja tunkeutui yhä syvemmälle haarniskan
läpi hänen vasempaan olkapäähänsä. Tätä kavalaa laukausta tervehdittiin
toiselta puolen ilon, toiselta kostonhuudolla, mutta samalla se
nopeudellaan ja voimallaan herätti jokaisen jousimiehen ihastusta.
31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknen
kaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, joka saapui
paikalle.
Ritari Lydik Klaunpojan kauniit kasvonpiirteet jotka näkyivät avatusta
kypäräsilmikosta vääntyivät hetkeksi, kenties pikemmin vihasta kuin
tuskasta. Hän veti nuolen olkapäästänsä, mursi sen moneksi palaseksi,
viskasi sen muuria vasten ja huusi:
-- Samalla tavalla kuin nyt minä muserran tämän hauraan, petollisen
nuolen, niin minä muserran täten Sten Knuutinpojan kunnian ja
julistan hänet vilpilliseksi konnaksi. Kaikki läsnäolevat minä otan
todistajiksi, että olen haastanut Sten Knuutinpojan oikeuteen ja miten
hän on siihen vastannut. Mitä kunnioitettuun Ljungarsin rouvaan tulee...
-- Ampukaa hänet! Hän häpäisee linnanrouvaanne! -- kuului Sten herran
ääni muurilta ja samassa lennätti miehistö taaskin jousistansa kolme,
neljä nuolta. Lydik herra, joka tällä kertaa piti paremmin varansa,
väisti taitavasti nuolet kilvellänsä ja jatkoi sitten vakavalla äänellä:
-- Mitä kunnioitettuun Ljungarsin rouvaan tulee, niin lähettää minun
armollinen herrani hänelle kunnioittavan tervehdyksensä ja pyytää
että hän suvaitsisi ottaa vastaan yhden hänen papeistansa, joka tulee
pyytämään kahdenkeskistä keskustelua hänen kanssansa.
-- Tervehdi armollista herraasi, -- vastasi Sten herra, -- että jos hän
omassa persoonassansa haluaa käydä täällä, niin me koetamme parhaan
taitomme mukaan kestitä häntä. Mutta koska me emme aio ripityttää
itseämme hänen papeillansa, niin on hyvin luultavaa, että semmoinen
herrasmies täältä lähtiessänsä on sileämmäksi ajettu, kuin tänne
tullessaan.
Sillä välin olivat Flemingin soturit, epäröiden ja kiihottuneina
väistyneet muurien luota niin kauaksi, että joutuivat ampumamatkaa
ulommaksi. Heillä ei ollut jousia, eivätkä he voineet vastata kavalaa
tervehdystä. Lydik herra yksin piti paikkansa nuolen kantomatkan
piirissä, vähääkään välittämättä nuolista, jotka tuon tuostakin
lensivät hänen kilpeensä. Eikä hän odottanutkaan turhaan. Mitä tahansa
herra Stenistä oli sanottukin, niin hän ei todellakaan olisi ansainnut
pelkurimaisuuden syytöstä. Hänen hiukan päihtynyt väkensä tarvitsi
aikaa satuloidakseen hevosensa ja pukeutuakseen uudelleen varuksiinsa.
He olivat nyt valmiit ja yhdessä Ursula rouvan väen kanssa, oli heitä
noin kolmekymmentä aseellista huovia, joten he siis olivat lukuisammat
päällekarkaajia. Mutta koska Flemingin soturit olivat tunnetut
kelvostansa ja sotataidostansa, päätti Sten herra vain hätätilassa
sallia käsikahakkaa. Hän antoi siis joukkonsa marssia vihollista
vastaan hyvässä sotajärjestyksessä, mutta pysähdytti sen alaslasketulle
nostosillalle, nosti keihäänkärjellä Lydik herran hansikan maasta ja
ratsasti sitten odottavan vihollisen luo yksinänsä, ilman muita aseita
kuin miekka kädessä.
-- Tunnusta nyt syntisi, suurisuinen poikanulikka, sillä elävänä sinä
et tältä paikalta pääse! -- huusi Sten herra hirvittävällä äänellä.
Taistelu hevosen selässä alkoi taistelusääntöjen mukaan peitsellä,
mutta kun Lydik herra huomasi vastustajansa tarttuvan miekkaan, niin
hän heitti peitsen pois ja paljasti miekkansa. Tällaisessa miekkailussa
oli päävaikeus siinä, että täytyi yhtä aikaa vasemmalla kädellä ohjata
hevosta ja käyttää kilpeä, ja voitto riippuu suureksi osaksi hevosen
tottumuksesta ja ratsastajan taitavuudesta. Se taistelioista, joka
päästi vihollisen kupeellensa tai selkänsä taakse, oli melkein aina
mennyttä kalua.
Pian kävi selväksi, ettei Lydik herra tuottanut häpeätä Svante
Sturen asekoululle, jonka oppilas hän oli. Vaikka hänen olkapäänsä
oli haavoitettu, käytti hän asettansa niin notkeasti ja taitavasti,
että hän olisi ollut paljoa vahvemman vihollisensa kanssa täysin
tasavoimainen, jos hänellä vain olisi ollut oma hevosensa, joka oli
tottunut hänen ohjaamiseensa. Pahaksi onneksi hänen oli täytynyt
se jättää paetessansa Naantalista ja nyt hän ratsasti Flemingin
sotaratsulla, joka oli kömpelö ja tottumaton tämänkaltaisiin
seikkailuihin.
Sten herra pettyi toiveessansa, että hän jo ensi hyökkäyksellä
voisi lyödä nuorukaisen maahan. Senpä tähden hän käänsi hevosensa
sivulle, pyöräytti äkisti ympäri ja ajoi sellaisella vauhdilla vasten
vastustajaansa, ettei Lydik herra ehtinyt ajoissa kääntyä, vaan sai
samassa hirveän, musertavan miekaniskun kilpensä sisäpuolelle, suoraan
ennestään jo haavoittuneesen vasempaan olkapäähänsä. Tämä isku, joka
olisi voinut lyödä häränkin maahan, oli voimakkaampi kuin mitä hänen
hyvä flandrilainen varusteensa saattoi kestää. Maailma musteni hänen
silmissänsä, kilpi tulipunaisine enkeleineen vaipui maahan hänen
hervottomasta kädestänsä ja uusi isku, joka tällä kertaa kohtasi hänen
kypäränsä sivua, heitti hänet tunnottomana ja suinpäin satulasta
maahan. -- Näin käyköön jokaisen, joka kajoaa Sten Knuutinpojan
kunniaan! -- huusi Sten herra voitonriemulla ja hyppäsi hevosensa
selästä täyttääkseen vieläkin yhdellä loppuiskulla verisen työnsä,
kun samassa yksi Flemingin sotilaista laukkasi paikalle pelastamaan
johtajaansa. Tähän asti olivat molemmat puolueet katselleet asiaan
sekaantumatta hurjaa kaksintaistelua; mutta nyt ratsasti Sten herran
väki linnan puolelta hänen apuunsa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin
taistelu oli täydessä vauhdissa, -- yksi noita hurjia, yksityisiä
taisteluita, jotka niin useasti verellä tahrasivat maata Sturein
aikakautena. Kummaltakin puolelta tehtiin hyökkäyksiä peitsillä ja
tapparoilla, ja huudettiin korkealla äänellä. Sten herra tungettiin
erilleen kaatuneesta vihollisestansa ja hänen täytyi uudelleen nousta
hevosensa selkään.
Muurilla seisoi Ursula rouva ja katseli taistelua uhmamielin,
halveksivasti hymyillen. Keltainen topaasi kimalteli hänen rinnassansa
ilta-auringon loisteessa; hänen tummat silmänsä salamoivat, ja
ikäänkuin taivas olisi tahtonut todeksi tunnustaa taikauskoista tarua,
joka kertoi Ljungarsin suvun polveutuvan salamasta, nousi läntiselle
taivaanrannalle synkkä pilvi ja metsäisillä kunnailla alkoivat kalpeat
tulikielet risteillä.
Sten herran miehet ryntäsivät kiivaasti ja heidän johtajansa
taisteli sellaisella urheudella, joka olisi kelvannut suuremmallekin
taistelutantereelle ja puolustamaan parempaakin asiaa. Hänen suunnaton
miekkansa kaasi säälimättä toisen toisensa jälkeen Flemingin miehistä,
jotka askel askeleelta vetäytyivät takaisin hyvässä järjestyksessä,
kuljettaen haavoittunutta ritaria keskellänsä.
Mutta tuskin he olivat päässeet linnanportin näköpiiristä, niin
ylivoima ahdisti heitä niin valtavasti että heidän rivinsä murtui ja
näytti siltä, kuin heidän tappionsa olisi ollut varma. Neljä hevosta
karkasi pois tyhjin satuloin; neljä haavoittunutta sotilasta pysyi
vaivoin satulassa ja Sten herra raivasi yhä edelleen itsellensä tietä
haavoittuneen luo, josta kukaan ei enää näyttänyt voivan häntä estää.
Silloin ilmestyi Myllyrantaan vievälle tielle pieni, viisimiehinen
joukko, jonka johtajana näytti olevan munkki, sillä kookas mies, joka
ratsasti joukon etunenässä, oli päätä myöten mustan kaavun peitossa.
Kun nuo ratsastajat huomasivat taistelun, kannustivat he hevosiansa ja
ajoivat kiivasta karkua taistelupaikalle, jossa he heti peitsinensä
syöksyivät Sten herran väen kimppuun. Flemingin miehet saivat hetken
hengittämisen aikaa, kääntyivät takaisin ja ryhtyivät taas vuorostansa
hyökkäämään.
Vaikka tämä apujoukko olikin niin pieni, niin vaikutti sen tulo
ratkaisevasti taistelun menoon. Sten herran väki luuli tulokkaita Arvid
piispan etujoukoksi, joka tuli Lydik herran apuun ja lyhyen taistelun
perästä he laukkasivat ohjakset valloillaan takaisin linnaan.
Ljungarsin ja Leton väki vahvistui tässä luulossa vielä senkin
johdosta, että munkki, joka johti vieraita ratsumiehiä, jäi alussa
välinpitämätönnä metsänlaitaan. Hänen otaksuttiin olevan piispan
lähettilään, jonka tulon Lydik herra jo edeltäpäin oli ilmoittanut.
Tämä äänetön katselia oli asettunut tien laitaan Ljungarsin puolelle,
niin että jokaisen joka sinne aikoi, täytyi kulkea aivan hänen
ohitsensa. Liikkumatta ja välinpitämätönnä hän näki toisen toisensa
jälkeen pakenevan hänen ohitsensa. Sten herra yksin vain uhmaten
taisteli Flemingin sotureita vastaan.
Silloin ratsasti munkki hitaasti paikalle ja viittasi ratsumiehille
että lakkaisivat taistelusta. Ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta
vetäytyivät kaikki pois ja jättivät Sten herran tielle tuntemattoman
ratsumiehen kera.
Mutta Sten herra näytti tyytyvän kaksintaistelussa äsken saamaansa
voittoon ja kannusti hevostansa seuratakseen muita linnaan. Mutta
kookas munkki asettui hänen tiellensä.
-- Mitä, pappi, onko sinulla muuta kuin yksi henki menetettävänä?
Vastauksen asemesta veti munkki pitkän miekkansa kaapunsa alta ja iski
Sten herran hevosta niin kovasti niskaan, että pää melkein irtaantui
ruumiista ja hevonen sekä ratsumies pyörähtivät toistensa yli keskellä
verivirtaa.
Mies, joka saattoi antaa senkaltaisia iskuja, olisi nyt ilman mitään
vaivaa voinut kaataa Sten herrankin maahan. Mutta munkki ei käyttänyt
etua hyväksensä, hän ei liikahtanut paikaltaankaan, ennenkuin ritari
vihan vimmoissansa oli irroittautunut jalustimistaan. Silloin hänkin
hyppäsi hevosensa selästä ja niin he seisoivat hetken vastatusten,
katsellen vihaisin katsein toisiansa.
-- Kaljupää konna! -- huusi Sten herra, -- sinä tapoit hyvän hevoseni,
ja nyt minä heitän sinun pääsi sen pään viereen.
-- Säästä sanasi, Sten Knuutinpoika, ja käytä mielemmin miekkaasi,
sillä pyhän Henrikin luitten kautta, ei se koskaan ole ollut sinulle
niin tarpeen kuin tänään! -- vastasi munkki, heittäen päähineensä pois
ja paljastaen sen alta ritarin kypärän.
32. Kuinka kaksintaistelu päättyi molempien ritarien välillä, sekä
Ljungarsin suvun surullisesta kohtalosta.
-- Oletpa munkki tai maallikko, niin tänään saat maistaa Ljungarsin
säilää! -- huudahti Sten herra ja antoi vastustajalleen toisen iskun
toisensa jälkeen, niin että hän, jolla ei ollut kilpeä, vain mitä
suurimmalla taitavuudella saattoi suojella itseään. Mutta Sten herra ei
siten saavuttanut mitään erityistä etua; päin vastoin hän tunsi kätensä
väsyvän ja kaikki hänen iskunsa kilpistyivät tuntemattoman ritarin
varusteesta ja miekasta, ikäänkuin lasipinnasta.
-- Saat viisi minuuttia hengähtääksesi, -- sanoi vieras.
Vastauksen asemesta iski Sten herra niin voimakkaasti vieraan päätä
kohti, että leukahihna katkesi ja kypärä putosi maahan. Munkkikaapuun
puettu ritari seisoi nyt siinä paljain päin, hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja tuimat ja harmaantuneet kiharat ympäröivät hänen päätään. Se
oli Bo Knuutinpoika, Ljungarsin herra.
Tämä odottamaton näky sai Sten herran kauhun valtaan. Hän tuijotti
hetken aikaa veljeensä, ikäänkuin hän olisi ollut haamu kuolleitten
mailta.
-- Sinä olet tapattanut Knuutti poikani, -- sanoi Bo herra. --
Mutta sinä olet veljeni, ja minä suon sinulle viiden minuutin ajan
valmistaaksesi kuolemaan ja minä luetan messuja sinun sielusi puolesta.
Sten herran jäsenet tulivat nyt äkkiä liikkeesen, ei kuitenkaan
taistellaksensa, vaan paetaksensa. Hän heitti kilpensä pois ja juoksi
pakoon metsään päin, toivoen voivansa kiertämällä päästä linnaan.
Bo herra seurasi häntä hitaammin, mutta vähemmin väsyneenä. Ratsumiehet
näkivät heidän katoavan puitten suojaan; Bo herran väki, Taavi
etumaisena, seurasi kaukaa molempia ritareita. He ajoivat toisiaan
takaa niinkuin susi paimenkoiraa ja he tunkeutuivat yhä syvemmälle
tiheään metsään.
Hetken kuluttua huomasi Taavi joutuneensa kauas erilleen
seuralaisistaan, ja kuusien kahinasta hän saattoi väin aavistaa, mitä
tietä veljekset, takaa-ajaja ja pakolainen kulkivat metsän tiheikössä.
Poika parka ei ajatellut mitään muuta, kuin miten hän voisi auttaa
Bo herraa ja tietämättänsä hän vihdoin joutui Junkkarin lähteelle.
Lähde oli kuiva, niin kuiva kuin ei koskaan vesipisaraakaan olisi
sirahdellut sen sammaltuneella kivipohjalla. Vanha, koukkuinen mänty
loi varjonsa punertavalle, ukonnuolen halkaisemalle kivilohkareelle.
Iltasumu kohousi harsona suoperäisestä maasta ja kaste kimalteli jo
heinänkorsissa. Kaikki muistutti sitä iltaa, jolloin Taavi viimeksi oli
käynyt siellä Ljungarsin lasten kanssa. Taavin sydän tykytti kiivaasta
juoksusta. Bo herraa ei kuulunut; Sten herraa ei näkynyt. Hiljaisuus ja
rauha näytti vallitsevan tässä laaksosessa.
-- Mutta varmaan he juoksivat tänne päin, -- sanoi hän itseksensä.
-- Kas tuossa on jälki märässä sammalessa! Ja tuossa katkennut oksa.
Tuossa miekanhuotra! Se on Bo herran! Ja tuossa...
Taavi ei rohjennut sanoa sitä sanaa suustaan. Hän seisoi tuskin
kahdenkymmenen askelen päässä kivilohkareesta ja näki selvästi
näön, joka ei ollut hänelle vieras. Kun mailleen menevä aurinko
loisti lehtien ja usvan läpi kallioseinälle, ilmaantui siihen sama
valkoinen olento, jonka oikea koti näytti olevan tässä yksinäisessä
laaksossa. Hän ei voinut erehtyä; se oli Ljungarsin tyttö valkoisessa
verhassansa, kultavyö uumillansa ja punaiset sukat jalassa. Hänen
tavallinen uhmaileva ja pilkallinen katseensa oli nyt entistä tuimempi,
ikäänkuin itsepäisen lapsen, joka on polkenut rikki lempinukkensa. Hän
seisoi liikkumatta puoleksi poiskääntyneenä ja Taavi oli kuulevinansa
seuraavat sanat tai laulun, joka ehkä ei ollut muuta kuin öisen tuulen
hiljaista huminaa vanhan männyn nystyräisissä oksissa:
Kuka kaatoi kankahalta
Hongan pilviä pitävän;
Kuka syöksi hongan päältä
Kotkan ilmojen isännän?
Sukuni
Sortuvi.
Kuka kaatoi kaukahalta
Hongan pilviä pitävän?
Ei tiedä teräs sokea,
Mihin maalihin osuvi,
Ei tunne pimeä pilvi,
Mitä kohti kulkenevi.
Tiedoton,
Tunnoton.
Ei tiedä teräs sokea,
Mihin maalihin osuvi.
Vaikka tämä laulu tuntuikin niin hurjalta, puoleksi valittavalta ja
puoleksi pilkalliselta, oli Taavi jo siksi tottunut tähän ihmeelliseen
olentoon, että hän rohkaisi mielensä ja uskalsi kysyä, mistä hän
löytäisi Bo herran. -- Sinä sen kyllä tiedät, sinä! -- lisäsi hän. --
Jos olet Ljungarsien ystävä, niin suojele herraani, äläkä salli hirveän
Sten herran tappaa häntä!
Usvakuva ei näyttänyt panevan mitään huomiota hänen kehotukseensa,
vaan jatkoi -- jos se todellakin oli hän -- hämmentäen seuraavat sanat
puitten oksissa yhä kiihtyvän tuulen suhinaan:
Syöksy taivahan salama.
Säkenöivä ilman säilä;
Pahuuden pesät kukista.
Väkivallan suojat särje!
Sytytä,
Hävitä!
Syöksy taivahan salama,
Säkenöivä ilman säilä!
Haamun kasvot vääntyivät hänen näin sanoessaan ja kävivät yhä
epäselvemmiksi, ja lopulta ei silmä voinut erottaa muuta kuin paljaan
kallioseinän. Näytti siltä kuin synkät ukkospilvet olisivat kiirehtien
totelleet manausta, sillä tuskin olivat viimeiset sanat kajahtaneet
tuuleen, niin kirkas salama valaisi korkeimman männyn, joka seisoi
lähteen toisella puolen olevalla kunnaalla, ja sen mukana seurasi
räikeä jyrähdys, joka tavallisesti merkitsee että ukkonen on iskenyt
maahan. Taavi joutui uudelleen tuskan valtaan. Hän ei voinut jäädä
paikalleen, paeta hän ei myöskään tahtonut, ennen kuin hän oli löytänyt
herransa. Hän kiipesi vastakkaiselle kukkulalle: ei mitään jälkeä, ei
vähintäkään ääntä. Hän palasi takaisin laaksoon, hän tutki uudestaan
sammalessa näkemiänsä jälkiä. Ne johtivat kallion toiselle puolelle,
samalle nurmikolle, missä Birger ja Beata kaksi viikkoa sitten olivat
iloisina nauttineet illallisensa. Ruoho oli poljettu ja veressä. Vähän
kauempana, kallion vieressä olevan käyrän männyn takaa löysi Taavi
etsittävänsä, mutta sellaisessa tilassa, että hämmästys ja kauhistus
täytti hänen mielensä.
Molemmat veljekset, Bo herra ja Sten herra, makasivat verissänsä
kanervikolla. Kun Sten herra ei mitenkään enää voinut paeta, oli hän
luultavasti epätoivossansa koettanut puolustautua. Hän makasi siinä
olkapää halaistuna ja hänen hurjissa, ruhjoutuneissa kasvoissansa asui
viha. Mutta Bo herrakin makasi hänen vieressänsä syvissä haavoissaan,
ja hänen kauniit, harmaantuneet kiharansa olivat poikkileikatut, sillä
isku oli kohdannut häntä vasempaan ohimoon sellaisella voimalla, että
Sten herran miekka oli siihen katkennut. Kaksi urhokasta miestä, kaksi
etevätä tottunutta soturia, jotka onnellisemmissa oloissa olisivat
voineet voittaa ja vuodattaa kunnialla verensä isänmaan eteen, olivat
tässä kunniatta ja voittoriemutta kaatuneet, veljesmurhaisessa
kaksintaistelussa, yksityisen vihan ja koston uhreina. Tämä laiton ja
verinen aikakausi ei vielä ollut kyennyt sitomaan oman käden kostoa
lailla ja oikeudella, vaan oli ikäänkuin koonnut itseensä kaikki
keskiajan sotaisat levottomuudet, jotta nuo tulossa olevat ensimäisen
Kustaan päivät esiintyisivät sitä kirkkaammassa valossa.
Taavi heittäytyi kaatuneen herransa yli ja koetti kaikin neuvoin saada
häntä henkiin. Mutta se oli turhaa. Bo herra oli päättänyt maalliset
taistelunsa ja lähtenyt tapaamaan vanhinta poikaansa, jonka kuoleman
hän omaksi turmioksensa oli niin katkerasti kostanut.
Sillä välin oli kova rajuilma puhjennut, jommoinen yksin näissä
kallioisissa seuduissakin, joissa ukkosilmat niin useasti raivoavat,
oli harvinainen. Ukon iskemän männyn latva oli syttynyt tuleen ja
myrsky oli heitellyt palavia havuja lähimäisiin kuusiin ja mäntyihin.
Niistä tuli levisi kuivaan kanervaan, joka paloi kahisten kuin
oljet, ja näiden runsaiden sytykkeiden kasvattamina liekit leveänä
kolmikulmiona, kapea tulikieleke huippuna, kohosivat ilmaan; sade niitä
vain vähän hillitsi, mutta ei sammuttanut. Hetken kuluttua oli aivan
mahdotonta kestää tukahduttavaa savua, joka painui sille puolelle,
missä Taavi seisoi ja koki viimeiseen saakka pelastaa liekistä kuolleen
herransa ruumista. Mutta hänen täytyi surusydämin luopua tästä
yrityksestä, ja hän otti vain Bo herran miekan mukanansa ja kiiruhti
etsimään metsään eksyneitä seuralaisiansa.
33. Kuinka Arvid piispa tuli Ljungarsin linnaan ja määräsi sen
asukkaiden kohtalot.
Sillä välin olivat paenneet soturit kertoneet Ursula-rouvalle, jolla ei
ollut aavistustakaan, että hänen kuolleeksi luultu miehensä oli ollut
häntä niin lähellä, sen väärän huhun, että Arvid piispa oli suurella
sotavoimalla tulossa linnaa piirittämään. Hän oli heti käskenyt nostaa
sillan, ladata sotaputket kivillä, korjata rappeutuneet kohdat muurissa
ja ylipäänsä ryhtyä sellaisiin toimiin linnan puolustukseksi, joita
aika myönsi. Sten herran viipyminen huolestutti häntä, mutta kun hän
tiesi hänen olevan yhtä viekkaan kuin uhkarohkeankin, niin hän toivoi
hänen vielä tulevan hänelle apuun niiden seuralaistensa kanssa, joita
hänellä saattoi olla siellä täällä metsässä.
Illalla nousi rajuilma ja kulovalkean savu tunkeutui linnaan saakka.
Ursula rouva lähetti tiedustelioita, mutta he palasivat tyhjin toimin,
sillä Flemingin soturit vartioivat tarkasti kaikkia käytäviä. Niin
kului yö ja koko seuraava vuorokausi.
Kolmantena päivänä kahakan ja kaksintaistelun jälkeen toteutui
sattumalta tuo väärä huhu ainakin osittain. Arvid piispa läheni, tosin
ei suurella sotavoimalla, mutta hän oli Bo herran lähdettyä Naantalista
suuresti huolehtinut, miten tämä taistelu päättyisi, joka koski niin
läheisesti kirkonkin etuja. Ja kun hän sitäpaitsi kuuli että ritari
Lydik oli kulkenut Kokemäelle päin, niin hänelle muistui mieleen,
että hänellä oli syytä lähteä tarkastusmatkalle näille seuduille
sekä paluumatkalla käväistä Rauman luostarissa ja koulussa. Hän
läksi viipymättä matkalle, 40 henkeä seuranansa niistä, toinen puoli
aseellisia; sitä paitsi seurasivat Birger ja Beata hänen suojassansa
Ljungarsin linnaan.
Sillä välin oli Taavi pikalähetillä ilmoittanut piispalle Junkkarin
lähteellä tapahtuneesta onnettomasta kaksintaistelusta. Tämä uutinen
kiirehdytti siihen määrään piispan matkaa, että hän jo kolmannen päivän
illalla saapui Myllyrantaan ja levättyänsä siellä yön, seuraavana
aamuna läksi Ljungarsin linnaan aseellisine miehineen, joihin oli
liittynyt noin kaksikymmentä miestä Myllyrannan kylästä.
Ursula rouva oli viettänyt rauhattoman yön. Sten herra viipyi poissa,
hämäriä huhuja kulki, että Bo herra oli palannut takaisin, Malkoon
ei ollut luottamista, miehistö tuntui pelonalaiselta ja keskusteli
antaumisesta, sillä linna ei voinut kestää ylivoimaista piiritystä.
Mutta uhkarohkea linnanrouva luotti epäilemättä salaiseen taikakeinoon,
jota hän oli jo lapsuudessaan isänsä linnassa Liivinmaalla oppinut
eräältä vanhalta juutalaiselta taikurilta ja joka oli täydelleen
sopusoinnussa aikakauden taikauskon kanssa.
Näin oli asiain laita, kun Ursula rouva, joka jo oli saanut kuulla
kaksintaistelusta lähteen luona, näki neljäntenä aamuna taistelun
jälkeen piirittäjien pienen joukon äkkiä lisääntyneen noin 60
aseelliseen mieheen, jotka piirittivät linnaa joka puolelta. Heti
sen jälkeen tuli tavanmukainen torventoitottaja kehottaen linnaa
antautumaan.
Vastaus kuului: -- Tervehdä hänen armoansa ja kysy, milloinka on tullut
tavaksi, että piispat väkivallalla murtautuvat rauhallisiin asuntoihin
ja uhkaavat aatelisnaisia aseilla ja verenvuodatuksella. Tervehdä häntä
ja sano, että kaikki väkivalta on turhaa, sillä koko linna on hänen
armonsa käskettävänä.
Heti sen jälkeen laskettiin nostosilta ja Arvid piispa astui
henkivartioineen Ljungarsin linnaan.
Ursula rouva oli linnan avainten kanssa jo portilla häntä vastassa. Hän
oli pukeutunut kallisarvoisimpaan surupukuunsa; hänen suunsa oli mitä
herttaisimmassa hymyssä, mutta hänen sydämessään vallitsi samalla pelko
ja katkeruus. Kaikki hänen väkensä oli laskenut aseensa linnan pihalle;
kaikki linnan ovet seisoivat selkosen selällään ja linnansaliin oli
katettu juhlallinen ateria. Näytti siltä kuin olisi tahdottu viettää
juhlaa suuren ja tervetulleen vieraan kunniaksi.
Arvid piispa ei antanut pettää itseänsä. Hän pani miehiä seisomaan
joka ovelle, asetti vartioita muureille ja otatti miehistöltä yksin
puukotkin pois, jotka heillä maan tavan mukaan oli vyössänsä. Ursula
rouva ei osottanut tyytymättömyyttä; hän oli nöyrä ja alistuvainen
ja myöntyi kaikkeen. Aivan huomaamatta hän vain laitti niin, että
hänen kauneutensa esiintyi edullisimmassa valossa, eikä se voinut
olla vaikuttamatta edes piispankaan seitsenkertaisesti pansaroittuun
sydämeen.
Ja millä äidillisellä hellyydellä hän iloitsi nähdessään lapsensa!
Ei milloinkaan enää hän tahtonut lähettää heitä noiden jumalattomien
ihmisten pariin, jotka olivat tuottaneet hänelle ja heille niin
paljon huolta. Oi, hän oli itkenyt yöt päivät, kun kuuli, että heidät
oli ryöstetty. Ja sen lisäksi oli kohtalo tuottanut hänelle vielä
senkin koettelemuksen, että, hän oli kadottanut parhaan, urhokkaimman
puolison, ritarikunnan kunnian ja kaunistuksen, tuon uljaan Bo herran,
jota hän ilolla oli seurannut rikkaammasta kotimaastansa, elääksensä
hänen kanssansa näissä yksinäisissä, metsäisissä erämaissa! Sten herra
oli pyytänyt häntä rakentamaan sovintoa veljensä kanssa; kuinka hän
olisi voinut olla suostumatta niin kiitettävään pyyntöön? Mutta, --
ja hän huokasi syvään -- hirveä erehdys teki hyvän aikeen tyhjäksi ja
oli syynä onnettomaan loppuun, jota hän ei voisi lakata suremasta koko
elämänsä aikana.
-- Hyvä rouva, -- sanoi piispa, jonka sydän ei kuitenkaan sekään ollut
kokonaan kiveä, -- jos teidän puheenne on tosi, niin teitä on julmasti
paneteltu, enkä minä kiellä teiltä ansaitsemaanne hyvitystä. Mutta
sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, että Bo herran lapset eivät
enää saa jäädä teidän turviinne. Beata neiti kasvatetaan Naantalin
luostarissa ja Birger herra saapi oman valintansa mukaan joko olla
mukana aatelisissa harjoituksissa herra Flemingin johdolla Kokemäen
kartanossa, taikka nauttia opillista kasvatusta minun valvontani alla
Rauman luostarikoulussa.
-- Siis, armollinen herra, -- sanoi Ursula rouva hymyillen, -- te ette
pidä minua enää noitana eikä miehenmurhaajana?
-- Toivoakseni, -- vastasi piispa, -- ja sitä paitsi voitte te täällä
häiritsemättömässä rauhassanne osottaa jalomielisyyttänne hoitamalla
hyvin isättömien lastenne laillista perintöä.
Ursula rouva puri huultansa; hän ei saanut kirkkoruhtinasta
johdatetuksi sinne, minne hän tahtoi, mutta hän ajatteli; aika neuvon
keksii.
-- Taavi, -- sanoi Arvid piispa tuolle reippaalle pojalle, -- sinä olet
uskollisesti palvellut Bo herraa hänen viimeisinä päivinänsä. Sitä
paitsi olet eräässä tilaisuudessa ansainnut kirkon kiitollisuutta.
Tahdotko tulla minun palvelukseeni?
-- Pitääkö minusta siinä tapauksessa tulla pappi? -- kysyi poika.
-- No, eihän se kai olisi niin vaarallista, luullakseni. Mutta ole
huoleti; ei hevosen selässä papiksi lueta.
-- Saanko minä uhrata henkeni ja ruumiini teidän armonne palvelukseksi?
-- Ehkäpä kyllä; ajat ovat kovat ja rauhattomat, poikani.
-- Saanko minä haarniskan, selkäkilven ja teräskypärän, niinkuin
muutkin huovit?
-- Sinulla on monta ehtoa; mutta sehän on itsestäänkin selvä.
-- Saanko minä myöskin avaimen vankilaholviin, joka on kellarin
sisäpuolella?
-- Ota vain, narri. Ursula rouva on sanonut minulle, että siellä on
vaan rottia.
Taavi riensi pois ja tuli hetken perästä takaisin pienen harmaan ukon
kanssa, joka oli enemmän aaveen kuin ihmisen näköinen.
-- Goliat! -- huudahti Ursula rouva. -- Minä luulin, että olisit aikoja
sitten kuollut.
-- Eipä se ihme olisikaan, -- sanoi Taavi, -- kahteen viikkoon hän ei
ole saanut muuta kuin suolaista leipää, eikä tippaakaan vettä. Onneksi
oli Goliatilla ystävä hädässä, nimittäin virta, josta aina välistä
sirahteli joku pisara muurin halkeaman läpi.
-- Ensi kertaa näen tämmöisen Taavetin tuollaisen Goliatin rinnalla,
-- vastasi piispa hymyillen. -- Mutta te, jalo rouva, -- jatkoi hän
vakavammin, -- mitä te voitte tähän syytökseen vastata?
-- Että Goliat on petturi ja tuo poika valehtelia, teidän armonne.
-- Kyllin, rouvani! Teillä on vielä jalansiaa tässä linnassa; niin
kauan kuin mahdollista minä tahdon kunnioittaa teitä Bo herran
puolisona. Mutta muistakaa, että teidän kerran vielä on tehtävä tili
Ljungarsin lasten perintö-osuudesta!
Ursula rouva kohotti olkapäitänsä. Mitä hän ajatteli, on tietymätöntä,
mutta ehkäpä se vielä selviää tämän kertomuksen jatkossa.
_Edellisen osan loppu_.