Jalosukuinen, hurskas ja apostolinen "Neitsyt sisar Margareta
Juhanantytär", Naantalin brigittalaisluostarin abbedissa, on Suomen
kirkkohistoriassa ainoasti nimeltä tunnettu, mutta jos saa uskoa
tätä kertomusta, niin hän oli siihen aikaan, josta tässä kerrotaan,
kunnianarvoisa, hienohipiänen ja vielä sangen kaunis nainen, iältään
neljän, viidenkymmenen vuoden välillä, sekä jonkun verran lihavampi,
kuin mitä olisi luullut hänen olevan hänen painavien huoliensa vuoksi;
muuten hän näytti pikemmin hyväsydämiseltä, kuin ankaralta. Hän oli
juuri ollut puheenjohtajana kapitulin neuvottelussa, ja hänellä oli
vielä yllään se pitkä valkoinen huntu, jota sellaisissa juhlatiloissa
käytettiin. Hänen rinnallansa riippui hienoissa kultavitjoissa
hopearisti, eivätkä luostarin säännöt kieltäneet häntä käyttämästä
suurta luostarin sinetillä varustettua kantasormusta harvinaisen
kauniissa kädessään, jota hän -- ehkä jokin vielä kuolettamaton
maailmallisen turhuuden jäännös sydämessään -- kuului pitävän
enemmän nähtävissä, kuin mikä sopi hänen hengelliselle arvollensa.
Epätietoisesti, melkeinpä pelokkaasti hän usein katsahti pitkään
ja laihaan, ankaran- ja epämiellyttävännäköiseen mieheen, joka nyt
seisoi hänen rinnallaan. Näistä katseista päättäen ei kaitselmus ollut
suonut hanalle sitä lujaa ja käskevää luonnetta, jota niin tärkeässä
asemassa olisi tarvittu näinä kovina aikoina. Ja se väsymyksensekainen
kärsimättömyys, jolla hän näytti hoitavan hallitustoimiansa, osotti
pikemmin, että tämä hyvä abbedissa olisi mielemmin kuin loistavassa
asemassaan luostarissa, ollut kunniallisena papinrouvana maalla,
ympärillä tusina reippaita lapsia ja joukko toimekkaita palvelioita,
sekä porsaita ja nautakarjaa hyvinhoidetussa navetassa, niitä kun on
helpompi hallita, kuin hurskaita luostarikonventteja ja uppiniskaisia
pappeja.
Pitkä munkki hänen rinnallaan ei ollut kukaan vähemmänarvoinen mies,
kuin ylikonfessori Sven Thordinpoika, joka kolme vuotta sitten oli
eronnut samasta korkeasta virasta Vadstenassa ja siirtynyt Naantaliin
uudelleen kohottaakseen puoleksirappeutunutta tytärluostaria. Tämä
mies, sanoo kertomuksemme, oli sitä ainetta, josta katolinen kirkko
oli rakentanut peruspylväänsä. Koko hänen ryhdissään oli jotakin
raudankovaa, joka ehdottomasti pakotti tottelemaan ja pelkäämään. Ja
jos uskalsi katsoa häntä suoraan silmiin, niin näki niissä uskoninnon
tulen, joka asianhaarain mukaan saattoi lämmittää hänen ympäristöänsä
taikka leimahtaa tuhoatuottavaksi vimmaksi. Abbedissaa kohtaan hän
säntillisesti osotti sitä kunnioitusta, joka hänen arvolleen tuli.
Mutta Taavinkin tottumaton silmä huomasi helposti, että ylikonfessori
se täällä hallitsi ja ohjasi kaikkea, ja että abbedissalla oli vain
sen vallan ulkokuori, joka todellisuudessa oli hänen tarmokkaamman
virkaveljensä käsissä.
Kun lapset olivat tavan mukaan polvistuneet ja saaneet abbedissan
siunauksen, niin hän viittasi kädellään Birgeriä ja Beataa istumaan
nojatuoleihin, mutta Taavi sai jäädä ovensuuhun seisomaan. Poika paran
poskille kohosi tumma puna. Hän oli melkein jo unohtanut, kuinka suuri
ero oli köyhän myllärin pojan ja maan milteipä vanhimman aatelisperheen
ylhäisten perillisten välillä. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi,
että häntä siitä juuri täällä muistutettaisiin, ja mitä joku muu
olisi pitänyt luonnollisena asiana, se loukkasi ja nöyryytti Taavia
koskettaen hänen neljäntoista-vuotiaan sydämensä arinta kohtaa.
-- Hyvät lapset, -- sanoi abbedissa suopeasti, -- minulle on kerrottu,
että jumalattomat ihmiset ovat riistäneet teidät isänne määräämästä
asunnosta, ja että te pyydätte päästä luostarin ja pyhimyksien turviin,
kunnes Bo Knuutinpoika Ljungars palaa takaisin Ruotsista.
Birger vastasi myöntävästi, hämillään sammaltaen puhettaan.
-- Minua ihmetyttää, -- jatkoi abbedissa, -- ettette mieluummin
hakeneet turvaa isänne kartanosta, joka kuuluu olevan hyvin varustettu
rosvoja vastaan ja jossa emintimänne varmaankin olisi tarjonnut teille
turvaa ja hoitoa.
Birger oli vaiti. Beata, joka jo oli osaksi ehtinyt saada takaisin
rohkean mielensä, vastasi säikähtämättä: -- En minä tahdo lähteä
Ljungarsiin, niin kauan kuin isämme on poissa. Ursula rouva on niin
paha meille. Ursula rouva on noita-akka.
-- Mieletön lapsi, -- sanoi abbedissa, -- niinkö sinä olet oppinut,
kunnioittamaan häntä, joka on sinulla äidin siassa? Mitä isäsi on
sanova sellaisesta tottelemattomuudesta?
Birger punastui. -- En minä tiedä, onko äitipuolemme noita, -- sanoi
hän, -- mutta sen minä tiedän, että hän vihaa meitä, että hän on
antanut vangita uskollisen Goliatimme linnan holviin, ja että hän on
liitossa niiden kanssa, jotka ryöstivät meidät. Sen voi Taavi todistaa.
Abbedissa katsahti neuvotonna neuvonantajaansa, ja kun hän oli saanut
tämän suostumuksen, niin hän kääntyi Taaviin ja käski hänen tarkasti
selittää mitä lapsille oli tapahtunut, ja mitä syytä heillä saattoi
olla niin loukkaaviin epäluuloihin omaa äitipuoltaan kohtaan.
Taavi selitti lyhyesti, mitä oli tapahtunut, eikä salannut, mitä
luuli tietävänsä Ursula rouvan osallisuudesta Sten herran petokseen
ja hyökkäyksestä myllykylään. Hän ei salannut muuta kuin Ljungarsin
valkoisen tytön osallisuuden hänen seikkailuihinsa.
Abbedissa kuunteli äänetönnä tätä kertomusta ja meni sitten
ylikonfessorin kanssa sisähuoneesen neuvottelemaan, mikä vastaus lasten
pyyntöön olisi annettava.
-- Arvoisa isä, -- sanoi hän huolissaan, -- teidän viisautenne ymmärtää
kyllä, kuinka vaarallista näinä rauhattomina aikoina on loukata niin
mahtavaa, vaikka jumalatonta sukua, kuin Ljungarsin herroja. Jos Bo
herralla olisikin syytä olla kiitollisuuden velassa meille siitä
suojeluksesta, jota me annamme hänen lapsillensa, niin vaatii varmaan
Ursula rouva heidät takaisin, ja minä pelkään pahoin, etteivät lasten
kertomukset ole vallan perättömiä. Jos hän todellakin on liitossa
paholaisen kanssa, niin iän koettaa kaikin tavoin vahingoittaa meitä,
ja Bo herra, jota hän rajattomasti vallitsee, on lukeva meille viaksi
sen, josta olisimme ansainneet hänen kiitollisuutensa.
Ylikonfessori hymyili halveksien sanoessansa: -- te tiedätte,
kunnianarvoinen sisar, epäilemättä, että koko meidän tehtävämme
on taistelua perkelettä vastaan, ja hänen kiusauksensa saattavat
ainoastaan tuottaa pyhälle Brigitallemme uutta kunniaa ja luostarille
uutta mainetta.
-- Arvoisan veljen mielipide on siis se, että me otamme lapset vastaan?
-- Sitä minä en sano. Pyhimykset valistakoot meitä, sisareni. Jos
heidän tarkoituksensa on, että paha suku hävittää itse itsensä, niin ei
meidän sovi ryhtyä sitä estämään.
-- Siis tarkoitatte, arvoisa veli, että meidän ei tule myöntyä lasten
pyyntöön?
-- Minä jätän sen kokonaan kunnianarvoisen sisaren viisauden
harkittavaksi, -- jatkoi konfessori, melkein ilkeästi, näyttäen
tuntevan huvia heikon ja hämmentyneen virkasisarensa neuvottomuudesta.
-- Ilmeistä väkivaltaa on ainakin tehty luostarin omaisuutta ja
alustalaisia vastaan Myllyrannassa. Ja koska se on Sten herran tekoa,
joka on vihassa Bo herran kanssa, niin pitäisi meidän ehkä koettaa
tehdä jotakin saadaksemme Bo herralta apua väkivallantekiöitä vastaan!
-- Nouskoot jumalattomat toisiansa vastaan ja hukuttakoot toisensa.
_Pereant inimici Dei in peccatis suis. Dominus caecos eos faciet;
pervastabunt se invicem_. [Hukkukoot Jumalan vihamiehet synneissänsä.
Herra on tekevä heidät sokeiksi; hävittäkööt he keskenään toinen
toisensa.]
-- Siis tulee meidän sittenkin suostua lasten pyyntöön ja suojella
heitä?
-- Kunnianarvoinen rouva sisar, tehkää, mitä parhaaksi näette, mutta
minä en voi kehottaa siihen, -- vastasi taipumaton neuvonantaja.
-- Mutta taivaan ja siunatun pyhän Brigitan nimessä, arvoisa veli,
sanokaa sitten suoraan ajatuksenne, viimeisen kerran minä rukoilen
sitä teiltä, -- puhkesi abbedissa raukka lausumaan samalla sekä
huolestuneena että suuttuneena ja kärsimätönnä. Hän oli niin kauan
tottunut ajattelemaan veli Svenin selvemmällä päällä, että hän nyt
oikeutetulla suuttumuksella luuli huomaavansa, että tämä oli jättänyt
hänet pulaan.
Ylikonfessori oikaisi vartensa, heitti sen teeskennellyn nöyrän äänen,
jolla hän vast'ikään oli puhunut, ja vastasi matalalla, terävällä,
käskevällä äänellä:
-- Olen jo monta kertaa sanonut teille, sisar Margareta, että Herran
tahto ei edisty ontumalla kummallekin puolelle, kuten te ja teidän
edeltäjänne olette tehneet, meidän pyhän asiamme korvaamattomaksi
vahingoksi. Te olette kumartaneet milloin piispaa, milloin
maailmallisia herroja; milloin pelosta, milloin väärän voiton himosta,
milloin taas mukavuudesta, päästäksenne taistelemasta sitä taistelua,
jonka Herra on pannut pyhiensä taisteltavaksi. Ja nyt te tahdotte
samalla olla ystävyydessä sekä toisen että toisen herran kanssa,
niinkuin sanotaan: _eum apellamus vere politicum, qui Demn ita colit,
ut Diabolum nullo modo offendat_. [Se vasta on oikea valtioviisas,
joka niin palvelee Jumalaa, ettei hän perkelettäkään millään tavalla
loukkaa.] Mutta minä sanon teille: tämä on ulkokultaisuutta, joka
tuottaa luostarille taivaan vihan, heikontaa pyhimysten esirukouksien
voiman ja saattaa meidät riitaan maallikkojen kanssa. Eivätkö nämät
Ljungarsin herrat jo monessa miespolvessa ole murhanneet, vainonneet
ja häväisseet Jumalan pyhiä, ryöstäneet kirkon omaisuutta, minkä
vain ovat voineet, ja koonneet päänsä päälle kauheita veljesvainoja,
jotka ovat suvusta sukuun kohdanneet heitä, kuin taivaan pannanuolet?
Eikö tämän suvun kanta-äiti ollut vihitty nunna, joka ryöstettiin
Roeskilden luostarista, ja eikö sen vuoksi tämä jumalaton suku kaikkina
aikoina ole ollut kummituksien ja noituuden vallassa? Ja te epäilette
heittää heitä perikatoon! Tahdotteko te vielä lisäksi olla liitossa
ja ystävyydessä näiden kirouksen sikiöiden kanssa? Sisar Margareta,
sisar Margareta, varokaa pyhää Brigittaa, ettei hän ikipäiviksi
tempaisi teiltä pois auttavaa kättänsä! Karkoittakaa nämät kauhistuksen
lapset kynnykseltänne. Mutta jos te välttämättä tahdotte pitää heidät
luonanne, niin olkoot he vain panttina, jonka heidän isänsä saa ostaa
takaisin koko omaisuudellaan ja lupaamalla vastedes ruveta kirkon
vasalliksi.
21. Mitä pakolaisista päätettiin sekä kuinka luostari sai
odottamattomia vieraita.
Abbedissaa hänen ankaran ja taipumattoman virkaveljensä esiintuomat
syyt enemmän pelottivat kuin vakuuttivat. Mutta hän katsoi kuitenkin
parhaaksi olla suoraan vastustamatta hänen mielipidettään, sillä
hän ajatteli niinkuin heikkojen ja epävakaisten sielujen tapa on,
että aika neuvon tuopi. Suomi oli käynyt ylikonfessorin levottomalle
ja vallanhimoiselle hengelle liian ahtaaksi, ja vaikka hän olikin
kyllin viisas huomatakseen, että Naantalille olisi edullista olla
paremmissa väleissä Turun piispan kanssa, niin hän oli itse liian
ylpeä kumartaakseen kankeata papinniskaansa tälle hengelliselle
yliherralleen. Veli Sven Thordinpoika oli sen vuoksi ilmoittanut, että
hän muutaman päivän kuluttua palaisi Vadstenaan, suureksi suruksi
abbedissalle ja Naantalin molemmille konventeille, sekä munkeille
että nunnille, jotka saivat tuota tarmokasta miestä kiittää monesta
toimenpiteestä luostarin vaurastuttamiseksi.
Turhaan he olivat monissa tärkeissä neuvotteluissa koettaneet saada
häntä pysymään toimessaan, luostarin varsinaisena hallitusmiehenä.
Hän oli puolustuksekseen maininnut tärkeitä toimia Ruotsissa ja pysyi
lujasti päätöksessään. Kenties hän ymmärsi sangen hyvin, ettei hänen
lähtönsä niin syvästi surettanut hurskaita veljiä ja sisaria, kuin
miltä se nyt näytti, kaikista vähimmin abbedissaa, joka tunsi hänen
anastamansa vallan enemmän häntä nöyryyttävän kuin miellyttävän.
Samalla kertaa kuin hän tunsi itsensä turvattomaksi ja avuttomaksi
menettäessään tämän vahvan tuen, ei hän saattanut olla tuntematta
salaista tyytyväisyyttä, päästessään vapaaksi kurittajastansa, ja
tätä ajatellessaan hän päätti toistaiseksi suoda Ljungarsin lapsille
turvapaikan luostarissa. -- Me pidämme heidät panttivankeina, -- hän
sanoi, -- ja teemme sillä välin valituksen Arvid piispalle siitä
väkivallanteosta, joka on kohdannut alustalaisiamme Myllyrannassa.
Neitsyt Margareta tiesi varsin hyvin, että jokainen sana, jonka
hän piispasta lausui oli kuin neulanpistos ylikonfessorille, ja
hengellisessä pukimessaankin oli hän liiaksi nainen voidakseen luopua
tästä kostosta. Mutta veli Sven kohautti vain olkapäitään tämän
nuppineulan pistoksen johdosta, jota hän katsoi arvoansa alentavaksi,
ja vastasi:
-- Minä olen nyt sanonut vähäpätöisen mielipiteeni; kunnianarvoinen
sisar tekee minkä parhaaksi näkee. Sten herra on ryöväri ja verikoira,
joka vetää yhtä köyttä tanskalaisen puolueen kanssa ja on sitäpaitsi
riidassa piispan sukulaisten kanssa. Arvoisan sisaren ei siis liene
vaikea viekoitella sitä, jonka ilmankin mieli tekee, ja ehkäpä
jonakin päivänä Leton kartano tasoitetaan maan tasalle. Mutta samalla
kertaa olette, arvoisa sisar, tehnyt Bo herran kahta vertaa entistään
mahtavammaksi, hakkaamalla poikki sen vitsan, jonka taivas itse on
asettanut hänen varallensa. Tämä vitsa on hänen veljensä Sten herra.
Toivotan onnea että luostarin alusmaat saavat niin hyvän naapurin.
-- Arveletteko siis, arvoisa veli, ettei minun pitäisi valittaa? --
virkahti abbedissa, uudelleen äskeisen neuvottomuuden vallassa.
-- Valittakaa, sisar hyvä, nöyryyttäkää itsenne, lannistakaa ylpeytenne
tottelemaan hengellistä isäämme Turussa! Olinpa unohtamaisillani, että
Bo herran varalla on vieläkin korkeampi vitsa, kuin hurja veli; hänellä
on nainen, hänen vaimonsa, se ehkä riittänee. Ja nyt hyvästi, sisareni;
pyhät valaiskoot meidän heikkoa ymmärrystämme. Minä menen kuulemaan
voudin tilintekoa hänen viime veronkannostaan.
Näin sanoen ylikonfessori poistui, jäykkänä, ryhdikkäänä, varmana
omasta paremmuudestaan, suomatta ainoatakaan silmäystä etuhuoneessa
odottaville lapsille. Abbedissa sitä vastoin puhutteli heitä
ystävällisesti, lupasi suojella heitä ja käski osottaa Birgerille ja
Beatalle paikan sisarten pöydässä, sekä luostarikammion asuinhuoneeksi,
mutta Taavi majoitettiin pihan toiselle puolelle luostarin renkien
joukkoon.
Margareta sisar palasi nyt yksityiseen huoneesensa, missä hän
helpotusta tuntien riisui virkapukunsa, joka lämpimänä vuodenaikana
tuntui liian rasittavalta, puki ylleen kevyemmät vaatteet ja meni
sitten alas puutarhaan, joka oli hänen mielipaikkansa. Siellä hän
tarkasteli kaali-istutuksia ja marjapensaita, poimi madot pois
lehdiltä, ja katseli puhtaalla ilolla kauniita omena- ja kirsikkapuita
sekä käski palvelevia sisaria pitämään huolellisesti taimilavoja
auki, ja kitkemään rikkaruohot persiljoista, dillistä, meiramista ja
porkkanoista. Itse hän vihdoin suloisella mielihyvän tunteella pysähtyi
parin kukkapenkereen ääreen, joihin oli istutettu ihania ruusuja,
tulpaaneja ja neilikoita, jotka luostari vartavasten oli tuottanut
Alankomaista. Tässä rauhallisessa ja mieluisassa toimessa pelästytti
hänet kuitenkin pahanpäiväisesti eräs luostarin palvelia, joka oli
lähetetty jollakin asialla Turkuun ja joka nyt veräjän edustalla
hyppäsi vaahtoisen hevosen selästä sekä tuli suoraan haltiattarensa
luo, kun näki tämän olevan puutarhassa.
Jo kaukaa hän huusi: -- Teidän arvoisuutenne, kiiruhtakaa heti
luostariin, piispa on matkalla tänne neljänkymmenen palvelian seurassa!
Minä ratsastin heidän ohitsensa Raision kirkon kohdalla, ja puolen
tunnin kuluttua he ovat täällä!
Margareta sisar parka! Hänen ainoa ilonsa, joka hänellä oli
hedelmistään ja kukistaan, ainoa maallinen korvaus kaikista hänen
vaivoistaan ja huolistaan, oli nyt kokonaan häiritty! Hänellä oli
kyllä syytä kummeksua tätä odottamatonta sanomaa, sillä kun piispa
joskus kunnioitti luostaria käynnillään, mikä ei koskaan tapahtunut
ilman tärkeitä syitä ja lukuisaa seuruetta, oli ollut sekä tavan että
kohteliaisuuden mukaista, että vartavasten lähetetty sanantuoja paria
kolmea päivää ennen oli ilmoittanut asian, jotta vastaanotto tulisi
niin arvokkaaksi kuin sellainen korkea-arvoinen vieras saattoi odottaa.
Joko Arvid piispa nyt tahtoi osottaa valtaansa laiminlyömällä tämän
muodollisen vaatimuksen, taikka hän aikoi äkkiarvaamatta tarkastaa
luostaria. Jos selitti tätä äkkinäistä käyntiä millä tavalla hyvänsä,
niin ei piispan laiminlyönti saattanut muuta kuin loukata ylpeätä
luostaria, joka tähän asti, ainoana brigittalaiskunnan edustajana
Suomessa ja Vadstenan haaraosastona, oli sangen vähän ollut hänen
valtansa alainen. Ja mitäpä ylikonfessori tästä sanoisi, hän joka
piti itseänsä melkein yhtä suurena herrana kuin itse piispakin. Mikä
onni, jos hän jo olisi ollut tiessänsä matkalla Ruotsiin, niin ettei
abbedissan tarvitsisi kiusaantua kahden tulen välissä, niinkuin varmaan
oli käypä, jos nämät pappismiehet joutuisivat riitaan, kuten syystä
kyllä saattoi pelätä!
Mutta nyt oli todellakin muuta ajateltavaa, ettei liemi ja velli
palaisi pohjaan päivälliseksi, niinkuin aina sanotaan käyvän, kun
piispa pistäytyy kyökkiä katsomassa.
Syvään huoahtaen kiirehti Margareta sisar uudestaan pukeutumaan
juhlapukuunsa, jaellen käskyjä joka taholle; ja hänen kunniakseksensa
on myönnettävä että hän hoiti melkoista paremmin hyvän emännän
toimia kuin huolettavaa hengellistä hallitusvirkaansa. Luostarissa
syntyi kova hälinä. Sisaret ja naispalveliat juoksivat kilvan hätä
pikaa kiilloittamaan ja puhdistamaan kaikkea, minkä ehtivät. Munkit
kiiruhtivat hädissänsä, hälyytettyinä siitä lyhyestä levosta, jonka
he olivat suoneet itsellensä kapitulin kokouksen jälkeen kuumana
kesäpäivänä, järjestämään messupaitojansa, tuulettamaan kammioitansa,
tomuttamaan luostarin kirjastoa, ja ajamaan ulos ovesta ne teinit ja
sairaat, jotka tavallisuuden mukaan olivat tulleet sinne, edelliset
saamaan henkistä ravintoa ja jälkimäiset ruumiillista lääkettä.
Ylikonfessori oli ainoa, jota tuo suuri uutinen ei näyttänyt erittäin
liikuttavan. Hän jatkoi kirjettänsä Vadstenaan, jonka hän juuri oli
alottanut, mutta jakeli sitä tehdessään, ikäänkuin ohimennen, muutamia
lyhyitä, tarkkoja määräyksiä, jotka olivat aiotut asettamaan hänen
alueensa mitä paraimpaan valoon ja poistamaan näkyvistä kaikkea
semmoista, joka ei ollut aiottu asiaankuulumattomien silmien nähtäväksi.
Toimekkaimmin puuhasivat mestari Gervasius ja hänen kovaonninen
talonmestarinsa, jota huudettiin kahdeltakymmeneltä eri taholta
yhtähaavaa. Hänen tuli laittaa talli kuntoon hevosia varten, hankkia
tuoretta kalaa ja metsänriistaa päivälliseksi, siistitä pihaa,
ripottaa lehtiä portille ja pihalle, tiuskia rengeille, joista ei
koskaan näyttänyt tulevan valmista, tuoda olutta luostarin kellarista,
olla poliisina uteliaassa ihmisjoukossa, joka koko kaupungista oli
kokoontunut tänne katsomaan vieraitten tuloa, sekä suorittaa sadoittain
muita toimia, jotka panivat mies paran pään kerrassaan pyörälle. Vouti
hikoili ja puhkui, sai toruja esimiehiltään ja jakeli niitä runsaasti
alaisilleen. Hänen pulansa vielä paheni, kun hän sai käskyn lähettää
jonkun luotettavan henkilön tähystelemään Raision tielle ja hankkimaan
tarkempia tietoja piispan tulosta. Kaikki palveliat olivat kiinni
valmistuspuuhissa, eikä sinä hetkenä ollut ketä lähettää; silloin vouti
huomasi Taavin, joka seisoa töllisteli toimetonna renkituvan rappusilla.
-- Taavi, reipas poikani, otappa laukki, jonka nuo tolvanat ovat
jättäneet kiinni kaivon luo, ja ratsasta heti pitkin Turun tietä.
Odota vähän matkan päässä ulkopuolella kaupunkia, ja kohta kun näet
tomun nousevan maantiellä piispan hevosten astunnosta, niin aja
henkesi tiestä, poika, niin että saamme juhlakulkueen järjestykseen,
muuten minä olen onneton ihminen! -- huudahti vouti, pyyhkäisten hikeä
päivettyneeltä otsaltaan. -- Odotas vähän, -- lisäsi hän; -- sano
miehille, jotka poraavat kiviä tuolla satamavuorella, etteivät he ammu,
silloin kun hänen pyhyytensä ratsastaa ohi. Eivät ne aasit välitä
ihmisten silmistä eikä korvista, vaikka itse pyhä Priita ratsastaisi
heidän ohitsensa tietä pitkin.
Taavi ei toista käskyä kaivannut. Vilauksessa hän oli hevosen selässä
ja ajoi nelisti niin nopeaan, kuin lihava luostarin koni sai koipensa
liikkumaan, osotettua suuntaa kohti, ja pian hän oli jättänyt taaksensa
Naantalin pienen keltaiseksi maalatun tulliportin, jonka ylimmällä
kaarella komeili Priita pyhimyksen kuva.
Kauaksi ei hän kumminkaan ehtinyt, niin hän jo näki pikaviestin
ilmoittaman komean saaton, jossa oli noin neljäkymmentä hevosta,
hiljaista karkua ajaen lähestyvän kaupunkia. Etunenässä ratsasti kaksi
uljasta aseilla varustettua palveliaa, jotka vanhan tavan mukaan
tarkastelivat, oliko tie avoinna. Näiden jäljessä seurasi säysyllä
ratsullansa piispa itse, yllä yksinkertainen, tummanvärinen, villainen
matkakaapu, joka peitti hänen papillisen pukunsa, sekä päässä matala
turkkireunuksinen päähine, jota hänellä oli tapana tällaisilla
matkoilla käyttää arvokkaan, mutta epämukavan piispanhiipan asemesta.
Hänen molemmilla puolillansa ratsasti kaksi hänen ylintä kaniikkiansa
samassa puvussa kuin hänkin, ja aivan hänen takanansa rautapuvussa
kypärinsilmikko avoinna, eräs ritari jonka raskaampia aseita, kilpeä
ja keihästä, kantoi hänen seurueesensa kuuluva aseenkantaja. Sitten
seurasi koko joukon sekä hengellisiä että maallisia palvelioita, kaikki
ratsain. Näistä oli kaksi- tai viisitoista samoin täysissä aseissa;
nämät muodostivat jonkinlaisen henkivartioston, taikka, niinkuin
luultavampaa oli, kuuluivat ritarin yksityiseen seurueesen.
Ennenkuin Taavi malttoi uteliaisuudeltaan noudattaa voudin käskyä ja
heti kääntyä takaisin luostariin sanaa viemään, sattui odottamaton
tapaus, joka saattoi hänet kokonaan unohtamaan tärkeän tehtävänsä.
Tämän kertomuksen aikana käytettiin jo ruutia yleisesti vuoren
särkemisessä, ja voudin pelko toteutuikin, ennenkuin Taavi ehti
onnettomuutta ehkäisemään. Vuorensärkiät satamavuorella kävivät juuri,
huolettomuudessaan ja aavistamatta korkeitten vieraitten tuloa,
laskemaan laukauksiaan, ennenkuin lähtivät päivällisaterialleen. Koska
tämä tapahtui aivan lähellä tietä sinkoilivat kivenpalaset ratsumiesten
päähän, heidän hevosensa pillastuivat ja jotkut lähtivät nelistämään
täyttä karkua. Säyseimmätkin ratsut kävivät levottomiksi. Arvid piispa,
joka muuten oli hyvä ratsumies, puheli paraikaa lähimmän naapurinsa
kanssa, ohjakset luiskahtivat hänen kädestään, ja hevonen lähti
kiitämään sellaista kyytiä, että se näytti uhkaavan turmiota Turun
piispanistuimen silloiselle haltialle.
22. Kuinka piispa Arvid Kärki saapui Naantalin luostariin ja riitaantui
ylikonfessorin kanssa.
Luostarin rehevät ja huolella hoidetut tilukset tarvitsivat monta
veräjää ja aitaa suojaksensa. Eräältä tämmöiseltä veräjältä näki Taavi
piispan seuralaisineen ratsastavan täyttä lentoa pillastuneitten
hevosten selässä ja suurimmassa sekasorrossa kaupunkia kohti.
Reipas poika tietää, mitä hänen on tehtävä. Taavi hyppäsi maahan,
sulki veräjän ja pysähdytti ensimäisen hevosen, jonka selässä istui
itse Turun arvokas piispa. Säikähtynyt eläin hypähti sivulle ja näytti
haluavan kiitää yli aidan, mutta Taavi kaappasi samassa hetkessä
riippuvat ohjat ja esti hevosen aikeet, joka korvat pystyssä ja
sieramet levällään kuunteli vuorensärkiäin laukausten jatkuvaa jyrinää.
-- _Te Deum laudamus!_ -- huudahti Arvid piispa, toinnuttuansa ensi
säikähdyksestään. -- Totta tosiaan, _mi fili_, pyhä Brigitta on
sinut lähettänyt, sillä sinun hengellinen ylipaimenesi olisi ilman
sinun reipasta tekoasi ratsastanut hyvin surkeassa tilassa Naantalin
kaupunkiin. Mutta kuinka teidän laitanne on, _domine Henrice?_ Pelkään
pahoin, ettei kukaan meistä enää pääsisi voitolle turnauspelissä taikka
saisi palkintoa kilpa-ajossa.
Viimeiset sanat hän lausui Turun tuomioprovastille, mestari Henrik
Vennelle, vanhalle kirkon palvelialle, joka oli vielä surkeammassa
tilassa kuin piispa itse. Hän oli näet suullansa hevosen selässä, ja
piti kiinni sen kaulasta samalla kuin hänen pullea ruumiinsa kieppuili
kuin villasäkki milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Voimatta
vastata hän viittasi lähintä naapuriansa ja käskynalaistansa, Turun
pääteiniä, mestari Paavalia, joka kesti melkoista urheammin kovaa
leikkiä ja joka vuorostaan taas kutsui muutamia kirkonpalvelioita
apuun, niin että arvoisa provasti saatiin varovasti nostetuksi alas
hevosen selästä ja asetetuksi omille jaloillensa. Mutta tuskin mestari
Henrik tunsi maata jalkainsa alla, niin hän rupesi omin neuvoin,
liikkaamaan kaupunkia kohti niin nopsaan kuin vain saattoi.
-- Mikä tulinen kiire, arvoisa veli? -- huusi piispa hänelle.
Mutta Henrik mestari astui vain eteenpäin, mutisten:
-- _Conquassabunt terram sub pedibus nostris_, he järistyttävät maan
meidän jalkaimme alta. -- Niin suuresti oppinut ja korkea-arvoinen
kuin Henrik mestari olikin -- häntä pidettiin kylläkin saksalaisen
valtaruhtinaan arvoisena -- muisti hän heti äsken tapahtunutta
Viipurin pamausta ja oli aivan varma siitä, että se jyrinä, jonka
hän nyt kuuli, oli ilkeiden taikakeinojen työtä, ehkäpä kerrassaan
kavala salajuoni häntä vastaan, jonka alkuunpanioina olivat Naantalin
luostariveljet ja erittäinkin ylikonfessori Sven Thordinpoika, jonka
kanssa Turun tuomiokapituli ei ollut kaikista paraimmissa väleissä.
-- _Siste, quaeso, et moderare passum, donec sequamur_ [Seisahdu,
tee hyvin ja hiljennä vauhtisi, kunnes mekin ennätämme.] -- jatkoi
piispa pikemmin huvitettuna, kuin pahoillansa tästä tavattomasta
tottelemattomuudesta. Mutta tuomioprovasti laukkasi eteenpäin niin
että hiki tippui, kunnes hän arveli olevansa räjähdyksen piirin
ulkopuolella. Silloin Henrik mestari pysähtyi kaupungin portille ja
katsahti taakseen. Koko saattojoukko seurasi häntä jalan jonkun matkan
päässä. Arvid piispa oli näet katsonut paraaksi kävellä jäljellä olevan
lyhyen matkan, ja kun hän kävi jalan, niin ei seuratapa sallinut
kenenkään hänen seuralaisensa istua hevosen selässä. Ainoa, joka ei
katsonut tarvitsevansa noudattaa sellaisia kursailuja, oli Taavi,
joka vihdoinkin muisti varsinaisen tehtävänsä ja koetti nyt korvata
vitkailunsa ratsastamalla oikotietä aitojen ja niittyjen poikki
voidakseen ajoissa tuoda sanaa vieraitten tulosta.
Oikeastaan tämä huoli oli jotenkin tarpeeton, sillä Naantalin
väestö oli jo jalkeilla ja keräytyi kaupungin portille mitä
kunnioittavaisimmasti odottaen. Henki kurkussa tuli myöskin muutamia
munkkeja piispaa vastaanottamaan heidän alueensa rajalla. Mutta
ylikonfessori oli, täysin tajuten oman tärkeytensä, pysähtynyt
luostarin portille, siinä lujassa päätöksessä, ettei hän astu
askeltakaan enemmän, kuin mitä hän katsoi kerrassaan välttämättömäksi,
nöyrtyäkseen Suomen kirkon ja oman ylipaimenensa edessä.
Arvid piispa oli riisunut yltänsä matkavaipan ja pannut päähänsä
korkean kullatun hiippansa. Tämä hänen piispallinen pukunsa,
sekä Kurjen suvulta perimänsä ylevä ryhti tekivät hänet sangen
uljaannäköiseksi, ja kun hän jalkaisin astui portista kaupunkiin,
lankesivat nuo sadat katseliat itsestänsä polvillensa ja Naantalin
pormestari astui esiin ja tarjosi, hänkin polvea notkistaen,
alamaisuutensa osotukseksi piispalle kaupungin avaimet.
Suopea hymy, joka niin äskettäin oli väreillyt hengellisen herran
huulilla, oli nyt väistynyt ja se mitä näkyi, se oli vain arvokkuutta
ja majesteetillista ryhtiä. Siinä oli kirkon ruhtinas, joka
armollisesti tervehti uskollista kansaansa, ja kun hän vitkalleen
astui eteenpäin, jaellen siunaustansa oikealle ja vasemmalle, tunsi
kukin, että hän edusti valtaa, jonka edessä keisarit ja kuninkaat
vuosituhansien kuluessa olivat polvistuneet. Itse tuo äskettäin niin
pelkuri tuomioprovasti Henrik, nosti tämän loiston heijastuksen
valossa harmaan päänsä koko joukon korkeammalle. Paavali mestari
koki niin tarkasti kuin suinkin jäljitellä esimiehensä juhlallista
käyntiä, ja vähäpätöisinkin palvelia loi nöyriin Naantalilaisiin
jotenkin samanlaisia katseita, kuin millä Rhodus saaren kolossi katseli
kalastajaveneitä, jotka soutivat sen jalkojen juuressa.
Piispa oli kyllä huomannut, ettei ylikonfessori ollut saapuvilla hänen
kaupunkiin astuessaan, mutta hän ei ollut siitä tietävinään. Mitä
lähemmäksi hän tuli luostaria, sitä juhlallisemmaksi kävi vastaanotto,
mikä kaikki oli väsymättömän uutteran voudin ansiota. Nuoret tytöt
sirottelivat piispan tielle viheriöitä koivun lehtiä ja ja luostarin
puutarhassa kasvaneita ruusuja. Kirkonkellot alkoivat soida. Abbedissa,
nunniensa etunenässä, tuli hänen korkea-arvoisuuttansa vastaan vähän
matkan päässä luostarista, veisaten virttä _Benedictus ille_. Niin
pitkälle oli kaikki saatu kiitettävään järjestykseen. Mutta ne, jotka
tyystemmin tarkastelivat korkeata vierasta, saattoivat ehkä huomata,
että hänen ylevää otsaansa pimensi pilvi. Abbedissa ei sittemmin,
kertoessaan tästä elämänsä tärkeästä tapahtumasta, milloinkaan
jättänyt kuvailematta kuinka hämmästynyt hän oli, kun katu oli
niin huonosti lakaistu, että korkea-arvoinen vieras astui toisella
jalallaan lehmänjälkeen, ja kuinka hän häpesi luostarin puutteellisen
järjestyksen valvonnan vuoksi, kun kaksi pellavatukkaista poikaa oli
päässyt kiipeämään raitapuuhun kadun varrelle, missä he tukkanuottaa
vetäen riitelivät paraasta paikasta, juuri piispan ohi kulkiessa.
Tarkkanäköisemmät katseliat olisivat kuitenkin helposti huomanneet,
ettei piispa kiinnittänyt suurta huomiota näihin abbedissan mielestä
niin huolettaviin seikkoihin. Hänen katseensa etsi erästä, joka
ei ollut mukana juhlakulkueessa, luostarin miehistä päämiestä,
ylikonfessori Sven Thordinpoikaa.
Tämä mahtava herra odotti useimpien munkkiensa kanssa luostarin
portilla ja teki omasta puolestaan töin tuskin sen kunniatervehdyksen,
jonka veljeskunnan säännöt määräsivät. Munkit virittivät virren _In
gloriam_.
Piispa vastasi tähän tervehdykseen, samoinkuin kaikkiin muihinkin,
siunauksella ja astui luostariin. Kaikesta näki että lääniherra se
tässä astui vasalliensa asuntoon.
Hänelle tarjottiin tavallinen tervetulijaismalja, viiniä ja vettä.
Hän työnsi sen luotaan. Välittämättä niistä ikävöivistä katseista,
joita hänen seuralaisensa loivat sille taholle, missä arvelivat
luostarin keittiön ja ruokasalin siaitsevan, suuntasi piispa heti
askeleensa kirkkoon, joka oli koristettu lehdillä ja kukkasilla niin
hyvin kuin kiireessä oli voitu aikaansaada. Väkeä tulvasi sisään, ja
ylikonfessorin oli pakko lukea messu.
Sen loputtua kuului juhlamenoihin, että hän kantoi vihkivesi-astian
piispan luoksi, joka sen siunasi, ja sitten oli ylikonfessorin vielä
pirskottaminen läsnäolioita, muiden muassa piispan koko seuruetta,
vihkivedellä. Isä Sven Thordinpoika sai vaivoin salatuksi epäpyhän
kiukkunsa, joka kiehui hänen sisässään.
Kun tämä juhlameno oli suoritettu, vietiin piispa munkkien osaston
paraimpaan huoneesen, ja täällä vaati seuratapa, että häntä lähimmän
miehen, siis taaskin ylikonfessorin, tuli tarjota hänelle hopeainen
pesuvati ja vesikannu. Tähänkin nöyryyttävään velvollisuuteen täytyi
tuon uppiniskaisen pääpapin alistua. Kardinaali pitää jalustinta
paaville, ruhtinaspiispa kardinaalille; luostarin esimiehen tuli
osottaa piispallensa samaa alamaista nöyryyttä, ja hän taas vuorostaan
vaati samaa käskynalaisiltansa. Sellainen oli tuo tarkoin määrätty
pappisvaltainen arvoaskelma; ehdotonta kuuliaisuutta ja alistumista
askel askeleelta, aina pyhän Pietarin istuimelle asti.
Mutta olipa sitten niin, että kiukku Sven Thordinpojan rinnassa
kiehahti yli reunojensa, taikka että hän ehdollansa haki tilaisuutta
voidakseen osottaa esimiehelleen halveksumistaan, joka tapauksessa hän
käyttäytyi toimessaan niin kömpelösti, että kaasi suuren osan kannun
sisällystä piispan jaloille.
Arvid piispa sanoi tyynesti latinaksi: -- Poikani, ota käsiliina ja
kuivaa meidän kenkämme!
Mutta tämä kävi yli sen määrän, mitä ylikonfessori jaksoi sulattaa,
varsinkin kun Turun kaniikit olivat huoneessa läsnä. Hän ei koukistanut
hiuskarvankaan vertaa jäykkää niskaansa noudattaakseen käskyä. Hän
viittasi vain eteisessä seisovaa munkkia luoksensa ja sanoi hänelle: --
veli Martin, pyyhi korkea-arvoisen isän kengät! Arvid piispa käski
sulkea ovet ja jatkoi, näyttämättä pienintäkään yllätyksen tai vihan
merkkiä, yhä latinaksi: -- Poikani, pyhä kirkko opettaa meille,
että nöyryyttäisimme maailmallisen ylpeytemme ja pesisimme yksin
kerjäläistenkin jalat. Me pyydämme sinua, täytä velvollisuutesi!
Mutta Sven Thordinpoika ei ollut se mies, jota tämä tyyni arvokkaisuus
olisi saattanut hämille. Hän ei hievahtanut paikaltansa ja vastasi
väkinäisesti teeskennellen ulkonaista kunnioitusta: -- Minä en
kieltäydy täyttämästä velvollisuuttani kaikille niille, joille olen
velkapää sitä tekemään. Mutta teidän kunnianarvoisuutenne ei ole
minun esimieheni. Minä olen Jumalan, pyhän Brigitan, hänen armonsa
_arkkipiispan_ ja hurskaan äitimme, Vadstenan abbedissan arvoton
palvelia.
-- Mitä, poikani? -- lausui piispa. -- Emmekö me ole uskoneet sinun
hoitoosi Naantalin luostarimme veljeskonventtia?
-- Olen suostunut tähän toimeen _curam gerens'inä_, siksi aikaa kuin
itse haluan, -- vastasi isä Sven. -- Teidän kunnianarvoisuutenne tietää
hyvin, missä tilassa luostari oli, kun minä otin sen johdon käsiini,
mutta nyt, kun asiat ovat kääntyneet paremmalle kannalle, olen minä
tänään veljien ja sisarten osastoille ilmoittanut aikovani ensi tilassa
palata Vadstenaan.
-- Me otamme sinun alamaisen anomuksesi harkintamme alaiseksi, --
vastasi piispa. -- Me tunnemme, niinkuin itsekkin sanot, ne murheet,
jotka Korkeimman tahdosta ovat kohdanneet teidän veljeskonventtianne
1509 vuoden ruttotaudin aikana. Mutta sitä vastoin sen nykyinen tila
ja sinun hallintosi, poikani, ovat meille tietymättömiä. Me olemmekin
tulleet tänne, _propter visitationem_, siinä tarkoituksessa, että
itse persoonallisesti vakuuttautuisimme sinun uutteruudestasi ja
tunnollisuudestasi; mutta meidän täytyy tunnustaa, että sinä olet
ottanut meitä vastaan tavalla, joka ei juuri ole sopusoinnussa sen
tottelevaisuuden kanssa, jota olet velkapää osottamaan kirkolliselle
päämiehellesi, _dum hic moraris, sub tegmine nostro_. [Niin kauan kuin
viivyt täällä meidän kattomme alla.]
-- Hänen armonsa arkkipiispa -- yritti isä Sven sanoa.
-- Meidän kunnianarvoinen veljemme Upsalassa saa meiltä osaksensa
kaiken sen kunnian kuin hänelle tulee, -- vastasi Arvid piispa
arvokkaasti. -- Mutta niin kauan kuin Rooman pyhä isä on uskonut Suomen
kirkon meidän, halvan palveliansa hoitoon ja suojaan, olemme me hänen
sijaisenansa kirkkomme palveliain yliherrana; ja minä kysyn sinulta,
poikani, vieläkin kerran, tahdotko täyttää velvollisuutesi?
Ylikonfessori punastui ja kalpeni vuoroin. Hän tiesi epäilemättä,
että Arvid piispa oli persoonallisesti tunnettu ja hyvissä kirjoissa
Roomassa ja että hän saattaisi, arkkipiispan ja abbedissan
suojeluksesta huolimatta, vaikuttaa sen että hän menettäisi virkansa,
jos hän liiaksi kauan vastustelisi. Sentähden hänestä oli parasta
totella käskyä ja näön vuoksi pyyhkiä käsiliinalla piispan kenkiä. --
_Do tibi absolutionem_ [Minä annan sinulle synninpäästön.] -- sanoi
piispa ja levitti kätensä polvistuneen yli. -- Mene rauhaan; sinun
tulee sovittaa tottelemattomuutesi kolmen päivän paastolla.
23. Naantalin luostarin tarkastuksesta sekä ritari Lydik Klaunpojasta
ja siitä tehtävästä, jonka hän sai piispa Arvid Kurjelta.
Sääli että niin monta Naantalin luostarin päivä- ja talouskirjaa
sekä muita tärkeitä asiapapereita on kadonnut seuraavien aikojen
levottomissa vaiheissa. Muuten ehkä muinaistutkija olisi voinut
löytää niistä aineksia täydelliseen teokseen, joka olisi käsitellyt
sitä yksinkertaista ateriaa, jonka Naantalin abbedissa, Margareta
Juhanantytär tarjosi tänä merkillisenä päivänä piispa Arvid Kurjelle
sekä hänen kunnianarvoisille, jalosukuisille, kunniasyntyisille,
hyvinymmärtäväisille ja urhoollisille seuralaisilleen. Luultavaa, on
ettei siitä puuttunut luostarissa kasvatettuja lihavia vasikoita,
lampaita, kananpoikia, tai hirvenpaistia läheisimmästä metsästä,
lohia ja kampeloita luostarin runsaista kalavesistä, kaikenlaisia
maukkaita kasviksia luostarin puutarhasta, hunajaa sen mehiläispesistä
tai harvinaisia ryytejä Turusta, joista sokuri oli mitä harvinaisin,
koska vielä siihen aikaan yhtä tai kahta sokurinaulaa näkyy pidetyn
suurena ylellisyytenä juhlallisissa tilaisuuksissa. On myöskin
luultavaa, että väkevän kotipanoisen oluen ohessa tyhjennettiin
luostarin kellarista muutamia tynnyreitä espanjalaista ja reiniläistä
viiniäkin. Veljeskunnan säännöt eivät myöskään kieltäneet tämmöisissä
tärkeissä tilaisuuksissa tarjoamasta ruokaa hopea-astioista, jommoisia
luostari oli saanut lahjaksi suuret määrät, vaikka sisaret ja veljet
jokapäiväisessä olossa säännöllisesti yhteisessä ateriapöydässänsä
käyttivät vain tinalautasia, tinalusikoita ja ruukkuja. Sanalla sanoen,
vaikka panetteliat eivät olisi voineet moittia Naantalin hurskasta
luostaria liiallisesta ylellisyydestä toisten luostarien rinnalla,
joissa kyökkiä ja kellaria pidettiin ainakin yhtä tärkeinä kuin
sakaristoa, niin emme, sen hyvinvarustettuihin aittoihin ja tunnettuun
vieraanvaraisuuteen nähden, saata muuta olettaa, kuin että piispa
Arvidia ja hänen joukkoansa kestitettiin sinä päivänä tavalla, jolle ei
moni linna eikä varmaankaan mikään muu luostari Suomessa siihen aikaan
olisi voinut vetää vertoja.
Totta puhuaksemme olikin hurskas sisar Margareta oikeassa
mielityössänsä, kun hän sai istuttaa porkkanoita, valmistaa kastiketta
tai vispilöidä tusinan munankeltuaisia kerman ja vehnäjauhojen sekaan.
Keskellä puuhiansa hän viihtyi erinomaisesti; kaikki luonnistui häneltä
mainiosti, hän sai aikaan suorastaan mestariteoksia. Oi, jospa suotuisa
kohtalo oli sallinut hänen tulla vireäksi emännäksi, joksi luonto
oli hänet aikonut, niin ei arvatenkaan hänen nimensä olisi säilynyt
jälkimaailman tiettäväksi, mutta hänen elämänsä olisi kulunut kuin
hiljaisesti pyreilevä kastike, sen sijaan että nyt ajan leimuava tuli
usein ja pahoin poltti sen pohjaan.
Päivällisen jälkeen alotettiin tarkastusta, joka kesti aina
iltaan saakka. Arvid piispa oli ankara herra, joka väsymättömällä
innolla rankaisi kaikkia väärinkäytöksiä, jotka hänen edeltäjiensä
aikoina olivat saaneet juurtua. Hän tahtoi saada selkoa kaikesta,
kirkosta ja kirjastosta alkaen aina munkkien kammioihin saakka,
sekä veronkantokirjoista että rästiluetteloista. Hänen kaniikkinsa
pitivät niinikään tiukkaa tarkastusta kaikesta, mitä saattaisi
lukea luostarinhallinnon viaksi. Mutta jos he olivat ennakolta
arvelleet, että luostarissa vallitsisi epäjärjestys ja huono hoito,
niin he erehtyivät suuresti. He eivät voineet löytää vähintäkään
syytä moittia ylikonfessoria, Sven Thordinpoikaa. Huonon ajan
luonnollisena seurauksena oli se, että luostarin tulot viime vuosina
olivat vähenneet; ei liioin voinut hallinnon viaksi lukea sitä, että
muutamat pyhimysten kuvat olivat vanhuuttaan haljenneet; ja kulunut
maalaus rippituoleissa osotti vain uutteraa käytäntöä. Kaikki muu --
rukoushuone, kellotapuli, sairashuone, luostarikoulu, y.m. oli hyvässä
kunnossa. Isä Sven oli pitänyt sekä munkkeja että nunnia ankarassa
kurissa.
Se mikä eniten miellytti piispaa ja miltei herätti kateutta hänessä,
oli luostarikirjasto. Tanskalaiset olivat vast'ikään ryöstäneet Turun
tuomiokirkolta suurimman osan sen kirjoista, paitsi niitä, joita
säilytettiin Kuusiston linnassa. Naantalin oli onnistunut säilyttää ja
joka sisälsi noin kuusi- tai seitsemänkymmentä nidosta -- määrän, joka
siihen aikaan Suomessa oli tavattoman suuri. Siellä oli kirkko-isien
rinnalla ruotsalaisiakin kirjoja: pyhän Katarinan elämän vaiheet,
Makkabealaisten kirjat, Judithin, Esterin ja Ruthin kirja, Lucianus,
Tyndalus, pyhä Justina ja taikuri Cyprianus sekä useita huvittavia ja
ihmeellisiä legendoja, jotka kaikki oppinut ja uuttera veli Johannes
Budde oli Naantalissa kääntänyt ja käsinkirjoittanut. Suomessakin
kirjallisuuden ensimäinen kehto oli luostarikammioissa.
Näyttipä siltä kuin tarkastus olisi päättynyt odottamattoman
rauhallisesti, kun piispa huomasi päiväkirjassa vereksen muistiinpanon
siitä väkivallasta, joka oli kohdannut luostarin alustalaisia
Myllyrannan kylässä.
-- Mitä tämä tietää? -- huudahti hän otsa rypyssä. -- Taloja poltetaan,
tiloja ryöstetään, lapsia rosvotaan, eikä valitusta tehdä siitä, ei
hengelliselle eikä maalliselle esivallalle?
Ylikonfessori kertoi tapauksen voudin ilmoituksen mukaan, eikä jättänyt
mainitsematta, että Ljungarsin molemmat herrat, sekä Bo että Sten herra
olivat kirkon ja luostarin verivihollisia.
Piispa tuli vihan vimmoihin. Kirkon päämiehenä hän tahtoi rankaista
jokaista, joka loukkasi sen oikeuksia; Kurjen suvun jäsenenä hän
ei liioin voinut unohtaa sitä vanhaa vihamielisyyttä, joka oli
vallinnut hänen ja Ljungarsin suvun välillä. Hetken aikaa hän näytti
taipuvaiselta lykkäämään asian Jooseppi Pietarinpojan, Julan herran ja
Turun linnanvoudin ratkaistavaksi. Mutta näinä rauhattomina aikoina ei
voinut toivoa paljoa apua sieltäkään. -- Kutsukaa tänne sukulaiseni,
ritari Lydik Klaunpoika Djekne, -- sanoi hän hiukan mietittyään.
Tämä nuori herra, joka oli seurannut piispaa hänen Naantalin
matkallansa, oli päivällisen jälkeen lähtenyt kävelemään kaupungille,
mutta kun se kävi hänestä yksitoikkoiseksi, niin hänen päähänsä pisti
heittäytyä ruohopenkereelle puutarhaan ja lauleskella siellä hyvinkin
maallisia lauluja luutun säestyksellä, jonka hänen asepalveliansa
olivat tuoneet muitten tavaroitten keralla. Ei ole muistoonpantuna,
mitä nunnat tästä pilasta arvelivat, mutta luultavaa on, etteivät
hänen laulunsa olleet vaikutustaan tekemättä hurskaan talon nuorempiin
jäseniin, varsinkin kun hän istui aivan heidän kammioinsa pienten
ikkunain alla. Sitä paitsi oli ritari nuori, iloinen herra, jonka
siniset silmät ja leikattu vaalea tukka näyttivät niin somilta ruskean
samettihatun alta ja jonka vaaleansininen, keltaisella silkillä
vuorattu verkakauhtana niin keikailevasti liehui tuulen hengessä hänen
solakan vartalonsa ympärillä. Itsekkin hän näytti jotain sellaista
varovan, sillä hän katsahti usein salavihkaa erääsen ikkunaan,
ja jos tarkoin tarkasteli, niin saattoi huomata ristikon takaa
kaistaleen valkoista huntua, jonka alta pilkoitti kaksi tummaa silmää.
Näytti siltä kuin nuo silmät olisivat olleet kiintyneet johonkin
kirjaan, mutta mitä ne lukivat sitä ei tiedä kenkään. Onneksi -- tai
onnettomuudeksi -- oli abbedissa siksi kiinni maallisissa toimissa ja
vanhat sisaret odottivat siksi uteliaina tarkastuksen päätöstä, että
nuori, ylhäinen ja kaunis uusikko, neitsyt Ingeborg Bitze saattoi
jokseenkin rauhassa kuunnella joutilaan ritarin hellää soittelua
puutarhassa.
Lydik ritari oli juuri alottanut laulua "Iisa neidosta", kun hänet
kutsuttiin piispan luo. Huoaten hän laski luuttunsa penkereelle,
painoi kätensä sydämelleen osottaakseen, että nuo tummat silmät, jotka
katselivat häntä ristikon takaa, olivat haavoittaneet hänen sydäntänsä,
ja totteli sitten käskyä.
Sillä välin piispa Arvid oli kutsuttanut Ljungarsin lapset luoksensa
ja kyseli mitä tarkimmin kaikkea, mikä koski heidän ryöstöänsä.
Suurimmalla varovaisuudella hän otti selkoa Ursula rouvan
osallisuudesta tähän seikkailuun. Hän rypisti otsaansa ja vaihtoi
muutamia sanoja latinankielellä kaniikkiensa kanssa ja lupasi sitten
lapsille suojelusta sekä omasta että luostarin puolesta, kunnes Bo
herra palaisi takaisin.
Birger ja Beata saivat mennä ja he olivat suuresti hämmästyksissään
siitä, että niin suurellinen herra oli ruvennut heitä tutkimaan.
Sen jälkeen piispa lausui:
-- Veljeni, tämä asia on sangen tärkeä sekä maalliselle että
hengelliselle järjestykselle. Te tiedätte kaikki, kuinka laki ja oikeus
tässä maassa, Jumala nähköön, on näinä surkeina aikoina joutunut
rappiolle ja kuinka muutamat herrat maaseuduilla käyttäytyvät kuin
pakanat ilman lakia ja oikeutta, milloin toisiansa, milloin köyhiä
talonpoikia ja yhteistä kansaa vastaan, miten vain heidän mielensä
tekee. Toiselta puolen on kuultu, että perkele näinä aikoina on tuonut
noituutta ja pahuutta maahan, heikkojen sielujen lankeemukseksi ja
hurskaiden suureksi vastukseksi. Meidän rakas ja kunnioitettava
veljemme, valtionhoitaja herra Sten ei kykene suojelemaan tätä
kaukaista maanäärtä sen ulkonaisilta, saati sitten sisäisiltä
vihollisilta, ja päälliköt ja voudit saavat ummistaa silmänsä
asioilta, joita he eivät kykene rankaisemaan. Sentähden Me tahdomme,
apostolisen virkamme voimalla, suojella tätä köyhää maata ja vapauttaa
sen pahantekiöistä ja noituudesta, mikäli Me siihen kykenemme, johon
Jumala ja hänen pyhimyksensä Meitä armollisesti auttakoot. Viime
keväänä Me hyväksi aluksi rankaisimme Didrik Hanssonia sen johdosta,
että hän uskalsi harjoittaa rosvousta Rauman kaupungissa: ja nyt Me
Jumalan avulla tahdomme kurittaa noita Leton ryöväreitä sekä Ljungarsin
pimeyden henkiä. Meidän sukulaisemme Lydik lähteköön huomenna messun
jälkeen viidentoista asepalvelian seurassa ja ratsastakoon Leton
kartanoon. Siellä hän naulatkoon portille haasteen, joka sisältää, että
herra Sten Knuutinpojan tulee yhdeksän päivän kuluessa saapua Turkuun
vastaamaan siitä väkivallasta, jota hänen joukkonsa on harjoittanut
luostarin alustalaisia vastaan Myllyrannan kylässä. Mitä taas lapsiin
tulee, tahdomme toistaiseksi odottaa Bo herran kotiintuloa. Mutta te,
arvoisa veli ja mestari Paavali, ratsastakaa Lydik herran mukana ja
seuratkaa häntä Letosta Ljungarsiin, jonne te Jumalan ja pyhän kirkon
nimessä vaaditte sisäänpääsöä ja otatte tarkan selon rouva Ursulasta
ja hänen taikatempuistaan, joista teidän on sitte Meille tili tehtävä.
Ja jos, josta Jumala varjelkoon, teitä kohdeltaisiin väkivallalla
tai osotettaisiin teille ja teidän sanantuojallenne semmoista
halveksimista, joka vahingoittaisi meidän pyhän kirkkomme valtaa
ja arvoa, niin annamme Me teille edeltäkäsin täyden synninpäästön
kaikesta, mitä siinä saattaisikin tapahtua. Kaiken tämän Me vahvistamme
teille piispallisella kirjeellämme ja sinetillämme. Jumalan haltuun! Ja
nyt arvoisa veli Sven, anna soittaa iltamessuun.
Arvid piispa antoi käskynsä ruhtinaan arvokkaisuudella, niinkuin
hän itse asiassa olikin tähän aikaan Suomen todellinen ruhtinas ja
herra. Joka kerta kun kuningasvalta Ruotsissa oli voimakas, veti se
ohjakset kireälle ja koetti kaikella tavalla masentaa kirkon mahtavia
ruhtinaita Turussa. Mutta jos sen voima oli murtunut ja heikko,
niinkuin nyt, jolloin maa ei tunnustanut tanskalaista kuningasta
omaksensa ja nuoren valtionhoitajan oli pakko kaikin keinoin tavoittaa
kirkon ystävyyttä ja kannatusta, niin tarttuivat Turun piispat itse
ohjaksiin. Arvid piispa oli viisas ja toimelias herra ja hän tiesi mitä
ajat vaativat. Ei kukaan uskaltanutkaan vastustaa hänen käskyjänsä.
Hän istui siinä vartevana, suorana ja ylhäisenä parhaassa miehuuden
ja mahtinsa voimassa. Hän oli tuskin viidenkymmenen vanha iältänsä,
komea vartaloltansa, komea piispallisessa puvussansa, täysin tajuten
rajattoman mahtinsa ja valtansa koko kansan yli. Hän oli katolisuuden
iltaruskon viimeinen loiste tässä pohjoisessa maassa ja yksi kirkon
kunniakkaimpia sotureita; loistava tähti, joka kerran oli vajoava
meren syvyyteen, mutta joka läpi aikojen hämärän loi loistonsa aina
etäisimpiin sukupolviin asti, joille hänen mahtavuutensa ja oppinsa oli
muuttunut vain vanhaksi taruksi.
24. Salaisista asioista, joita luostarissa yön aikana saattoi tapahtua,
sekä kuinka mestari Gervasius esti turmiollisen seikan ilmi tulemasta.
Iltamessu oli päättynyt, illallinen syöty ja vähitellen hiljeni monien
vieraitten tuottama hälinä Naantalin luostarissa. Kesäyö pimeni
myöhään, mutta vihdoin kuitenkin peittyivät pitkät asuinrakennukset,
arvokas temppeli sekä puutarhan tuuheat tammet yön hämärään vaippaan.
Pieni kaupunki lepäsi unen helmassa. Hiljainen maininki loiski läheistä
rantaa vasten, ja kaukaa synkältä selältä loisti iltaruskon viimeinen
kalpeneva siinne. Yhdestä ikkunasta vain tuikki himmeä ja juhlallinen
valonsäde; se oli ikuisen lampun valo, joka yöt päivät paloi Jumalan
äidin kuvan edessä luostarikirkon kuorissa.
Aivan autiota ei kuitenkaan ollut eräässä luostarin kylkirakennuksessa,
sillä sinne oli lyöttäytynyt yhteen kolme hyvää veljestä, mestari
Gervasius, kirkkolaulaja veli Markus ja piispan hovimestari Cleopkas
Gerde. Kaikessa hiljaisuudessa he olivat, sulostuttaaksensa päivän
vaivoja, istahtaneet pöytään, jossa oli tarjona kylmää ruokaa sekä
salaa kuljetettu ruukku tuota kuuluisata kirsikkajuomaa. Nämät
järjestyksen valvojat eivät uskaltaneet sytyttää kynttilää siitä
täysin oikeutetusta pelosta, että he tulisivat siten osottaneeksi
käskynalaisillensa esimerkkiä, jota ei oikein kävisi kehuminen. Senpä
tähden he istuivat melkein pimeässä, mutta siitä huolimatta heidän
tottuneet kätensä löysivät helposti haarikan, ja heidän liukkaat
kielensä liikkuivat päivän tapahtumien alalla. Heidän asemassaan olevat
henkilöt tuntevat tavallisesti tarkalleen esimiestensä salaisuudet,
ja jos meidän vuosisatamme pitkät korvat olisivat voineet ulottua
kuuntelemaan tämän salaperäisen kolmimiehistön keskustelua, niin on
luultavaa että tietäisimme paljoa enemmän kuin mitä nyt tiedämme
1500-luvun piispain sekä luostarin aikakirjoista.
Hovimestari selitti ystävillensä painavasti, niinkuin ainakin mies,
joka tuntee mahtavien neuvottelut viidellä sormellansa, että syynä
piispan äkilliseen käyntiin oli se, että valtionhoitajaa herra
Steniä odotettiin ensi syyskuussa Turkuun, jolloin hän halusi
persoonallisesti neuvotella Arvid piispan kanssa, miten valtakunta ja
Suomi parhaiten puolustautuisi tanskalaisia ja venäläisiä vastaan. Sen
ohessa että piispa katsoi tärkeäksi, että hänellä oli käytettävänä
luotettavaa väkeä kaikkialla maassa, tahtoi hän samalla ottaa selkoa
myös luostarin varallisuudesta, sen tapauksen varalta, että kirkon
täytyisi, alistua sotaveroa maksamaan näinä huonoina raha-aikoina. --
Ja sentähden, -- jatkoi Cleophas Gerde, joka tavallisesti haarikan
pohjaa kallistaessansa pisti hiukan latinaa joukkoon -- sentähden
kolikat pöytään, _Gervasi! Tibi frater! Bonum potum, bonam sitem et
bonum appetitum!_ [Maljasi, veikko! Hyvää juomaa, hyvää janoa ja hyvää
ruokahalua!]
-- Hänen korkea-arvoisuutensa saisi mielemmin ajaa maasta kaikki
kerjäläismunkit ja anekauppiaat, jotka hävyttömästi ryöstävät meidän
köyhältä luostariltamme sen lailliset tulot, -- vastasi vouti. --
Hirtettäköön minut karsimattomaan koivuun, jos meillä koko tällä
viikolla on ollut enemmän kuin viisitoista markkaa tuloja ripityksestä
ja synninpäästöstä, sen jälkeen kuin tuo saksalainen peijari on
ruvennut kuljeksimaan pitkin maata. Ja paljonko proventteja te
luulette meillä nykyään olevan? [Proventeiksi sanottiin sitä maksua,
jonka uusikot suorittivat elatuksestansa, ennenkuin heidät vihittiin
nunniksi.] Yksi ainoa tyttönen tänä vuonna, pieni sievänaamainen neiti
Bitze, on lahjoittanut meille talontontin ja muutamia laihoja niittyjä.
Mutta mitä luulette ansaitsevamme muutamista köyhtyneistä leskistä ja
ruotivaivaisista lapsista? Kauniita tuloja, veli Gerde, ja niitäkö
hänen kunnianarvoisuutensa ei soisi meille köyhyydessämme ankaraa
paastoa ja jokapäiväistä kidutusta kestäessämme.
Vouti mutisi nämät sanat epäselvällä äänellä, sillä hänellä sattui
olemaan suu täynnä kinkkua ja juustoa, jotka erinomaisen lajinsa
puolesta olisivat olleet omansa tyydyttämään hienointakin herkkusuuta.
-- Meillä ei ole edes ollut varaa lunastaa sitä uutta taulua, joka
tilattiin Danzigista kuoria varten. Meidän priorimme, isä Mathias on
parasta aikaa toivioretkellä Jakob Compostellalaisen luo anoen hänen
esirukouksiensa apua meidän surkuteltavaan köyhyyteemme, -- huokasi
kirkonpalvelia pannen haarikan pöydälle ja pyyhkäisi aimo kulauksen
jälkeen tyytyväisesti suutaan.
-- Loruja, -- väitti hovimestari, jonka leukasaranat kirsikkajuoman ja
siihen lisätyn erinomaisen ranskalaisen viinin vaikutuksesta rupesivat
hiukan hitaasti toimimaan. -- Ikäänkuin me emme Turussa tietäisi,
että te otatte kultavitjat jokaisesta benedicitestä ja ritaritilan
jokaisesta sielumessusta. Kuules, maisteri tai tohtori, mikä lienetkin,
veli Bulvasi, _ut ita clicam_; -- te paistatte omenanne perhanan
hienosti itse kiirastulessa.
-- Minä toivon ettet itse tule siellä paistetuksi, -- vastasi vouti
suuttuneena. -- Siitä saakka kuin Kreeta Juhontytär antoi meille
Bölen Maskussa, emme ole muita lahjakirjoja saaneet, kuin muutamia
poltettuja kaskia ja kalavesiä, joissa ei ole muita kaloja kuin kiiskiä
ja muikkuja ja päälle päätteeksi olemme saaneet riidellä niistä
perillisten kanssa.
-- _Taceat hereticus, dum fideles laborant in vineto_ [Kerettiläinen
olkoon vaiti kun uskolliset työskentelevät viinitarhassa.] -- jatkoi
hovimestari yhä vallattomampana. -- Sanoppas, mitä muuta uutta te
olette oppineet Vadstenassa, sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme
toisemme tässä hurskaassa talossa? Sanotaan että brigittiläiskunta on
niin helläsydäminen, ettei ole vaikea saada synninpäästöä joistakuista
pienistä rakkaudenseikkailuista, vai mitä arvelet, _domine Abulfasi?_
Tämä juoma on tosiaankin parempaa, kuin mitä olisimme voineet toivoa
saavamme täällä sydänmaassa ja me sallimme sinun sentähden tarjota
meille vieläkin haarikan.
Mestari Gervasius huomasi, että hän jo oli harjoittanut
vieraanvaraisuutta suuremmassa määrässä, kuin mitä luostarin maine
ja hänen oma turvallisuutensa salli. Hän aikoi sentähden vastata
kiertelevästi, kun samassa hiljainen ääni läheisestä puutarhasta sai
sanat hänen huuliltaan mykkenemään ja hän painoi korvansa pieneen
ikkunaruutuun kuulostellaksensa.
Ehkäpä hovimestarinkin satunnaisesti huonontunut kuulo teroittui
pimeässä ja hiljaisuudessa, sillä hän nykäisi salavihkaa voutia takista
ja koetti kuiskuttaa niin hiljaa, ettei veli Markus kuulisi sitä: --
Pyhän Jaakopin nimessä, puutarhasta kuuluu luutun soittoa!
-- Tässä on vuoteeni, Gerde; toivon sinulle hyvää yötä ja että arvoisa
herrasi tapaa sinut selväpäisenä huomenna, -- sanoi isäntä, mestari
Gervasius ja jätti hovimestarin sekä kolmannen juomaveikon sopimaan
mielensä mukaan tyhjästä haarikasta sekä ruuanjäännöksistä.
Varmuuden vuoksi kääriytyi vouti käsillä olevaan munkkikaapuun.
Tultuaan ulos pihalle ei hän enää kuullut mitään epäilystä herättävää.
Koko luostari tuntui niin hiljaiselta kuin holvattu hauta. Mutta
mestari Gervasius ei luottanut siihen, vaan veti saappaat jalastansa ja
hiipi varpaillaan lähemmäksi puutarhaa, jonka takaporttiin hänellä oli
avain.
Ennenkuin hän pääsi portille, täytyi hänen kulkea munkkien kammioiden
ohi, jotka sijaitsivat vastapäätä kylkirakennusta. Rakennukset loivat
tumman varjon luostarin pihalle, mutta ikkunoita vastakkaisella
seinällä valaisi öinen hämy. Viimeinen ikkuna oikealla oli Sven
Thordinpojan huoneen ikkuna. Musta vartalo kuvastui selvästi ahtaasta,
ikkunareiästä, eikä ollut vaikea tuntea ylikonfessorin kaljupäätä, joka
nojautui ulos avonaisesta ikkunasta ja kuunteli.
Mestari Gervasiuksen voudinsydän säpsähti ja hän kiirehdytti
askeleitansa. Tuskin hän ehti kääntyä kulman ympäri ja astua
puutarhaan; niin hän jälleen kuuli saman äänen, joka oli herättänyt
hänen epäillystään. Humalikkolehdosta aivan nunnien ikkunoitten alta
kuului hiljaista luutun soittoa. -- Suomi on varmaankin Naantalin
luostarille kiitollisuuden velassa ensimäisistä humalikoista, samoin
kuin myöskin liinaa ja hamppua ensiksi ruvettiin viljelemään luostarin
mailla, -- pysyväisimmät hyvät työt mitä luostari on jättänyt jälkeensä
pohjoismaihin.
Vouti kyykistyi alas ja kulki huomaamatta karviaismarjapensaitten
suojassa aina humalikkolehtoon saakka. Hän taivutti varovaisesti
suuret lehdet sivulle ja hämärässä hän silloin huomasi jotakin, joka
täytti hänen mielensä ihmetyksellä, hämmästyksellä ja oikeutetulla
suuttumuksella.
Ylhäällä pienessä ristikkoikkunassa istui kaunis neiti Ingeborg Bitze
uusikkopuvussansa kosketellen luutun kieliä ja ikkunan alla istui
ritari Lydik Klaunpoika Djekne antaen hänelle opetusta soitannossa.
Senkaltaisia opetustunteja sellaisten olosuhteiden vallitessa on
kaikkina aikoina pidetty vaarallisina nunnaluostareissa, ja vaikka
huhu joskus ennen oli tiennyt kertoa, etteivät tämmöiset kohtaukset
olleet aivan kuulumattomia hurskaassa Naantalissakaan, niin oli
ankara ylikonfessori viimeisenä kolmena vuonna saanut kaikki pahat
kielet vaikenemaan. Naantali oli hänen johtonsa aikana, ja verrattuna
kevytmieliseen Vadstenaan, oikea esikuva brigittiläiskunnalle, ja
vouti, joka omasta puolestansa oli jättänyt taaksensa intohimojen ajan,
oli siksi viisas, että hän käsitti mikä suuri etu laitoksella oli
hyvästä maineestansa sellaisena aikana, jolloin kaikki sen muut tuet
horjuivat. Lydik ritari oli juuri laulanut laulun pikku Liisasta:
Pieni Liisa lian istuvi tammella
Ja laulavi laulua kaunista,
Viheriöivien lehmusten alla.
Ja kuningas korkeessa tornissaan
Nyt kerääpi lauluhun ihanaan,
Viherjöivien lehmusten alla.
-- Rakkahin neiti, -- kuiskasi ritari, -- nyt minä olen laulanut
teille kaikki ne laulut, jotka opin ollessani hovipoikana herra Sten
Svantenpojan luona Vesteråsin linnassa. Laulakaa te nyt minulle,
kaikkein suloisin kukkani, suomalaisia lauluja, joita olette Turussa
oppinut. Minä tiedän, että te osaatte useitakin.
-- Kyllähän minä olen kuullut enemmän lauluja kuin lintujen ääniä,
-- vastasi neiti Ingeborg ujosti, -- ja kyllä minä vielä muistan
sekä "Elinan surman", "Inkerin sulhot", sekä uuden laulun Viipurin
pamauksesta. Mutta ne ovat talonpoikaislauluja, rakas herra Lydik, ja
mielemmin minä tahtoisin uudestaan kuulla laulua herra Hillebrandista
ja pikku Leenasta.
-- Sallikaa minun kuulla teidän laulujanne, ruusutarhan kaunihin
lilja! -- huokasi ritari senaikuisella kukkaskielellä ja samassa hän
luultavasti loi neiteen himosta hiukeevan katseen, vaikkei sitä voinut
pimeässä erottaa. -- Kuinka tuo hupainen laulu olikaan, jonka kuulin
teidän laulavan kaksi vuotta sitten Turussa:
Älä itke, neiti rukka!
-- Ja sitäkö te, herra Lydik, sanotte hupaiseksi lauluksi! Minä
toivoisin etten koskaan olisi oppinut sitä, sillä se on niin
surullinen, -- sanoi neiti Ingeborg surunvoittoisesti.
-- Jos se on surullinen, niin minun rakkahin kyyhkyni ja
paratiisilintuni ei saa sitä koskaan enää laulaa, -- vastasi ritari.
-- Iloisesti satakieleni viserrelköön viheriässä lehdossa. Silkillä ja
helmillä levätköön hänen sydämensä kukkasvankeudessa.
-- Siihen minä en kehottaisi, -- puuttui mestari Gervasius
puheesen, jonka mielestä oli aika veisata toista virttä, sillä
hän oli kuulevinansa pelättävän ylikonfessorin hiipivän esiin
karviaismarjapensaiden ja hernemaitten takaa.
Molemmat nuoret hypähtivät ylös ikäänkuin käärme olisi heitä puraissut.
Ritari pudotti luuttunsa ja tarttui kiinni miekankahvaan.
-- Niinpä se vaan on, -- jatkoi vouti puhettaan, astuen esiin. -- Minä
neuvoisin sitä, jolle vapaus ja kunnia on kallis, soittamaan luuttuaan
siellä, missä korvat eivät sitä kuule, sillä isä Sven ei ole kaukana,
eikä Arvid piispa ymmärrä Vadstenan tapoja.
Ingeborg neiti lensi kuin pelästynyt lintu pois ikkunasta. Ritari
suostui synkentynein mielin lainaamaan munkinkaavun ja katosi varjojen
joukkoon.
Kahta minuuttia myöhemmin oli ylikonfessori puutarhassa. -- Mitä on
tekeillä? -- kuiskasi hän vastaantulevalle voudille.
-- Täällä oli poikia kaupungista herneitä varastamassa, -- vastasi
vouti.
-- Eikö muuta? -- vastasi isä Sven pettyneenä. Hän olisi niin
mielellänsä tahtonut nöyryyttää Arvid piispaa aikaansaamalla
häväistystä hänen sukulaisellensa, tuolle nuorelle keikarille, jolla
oli silkkivuorinen samettivaippa.