Kauniina lauantaiaamuna heinäkuun lopulla armon vuonna 1512 purjehti
se pieni alus, jossa mestari Gervasius ja Myllyrannan pakolaiset
kulkivat, onnellisesti Naantalin satamaan ja laski laituriin, hiukan
luostarin alapuolelle. Jos Taavin ja hänen ystäviensä mielestä Ulvila
oli ollut kovin ihmeteltävä, niin nyt vielä suuremmassa määrässä heidän
kunnioitustansa herätti muhkea luostarin kirkko sekä ne monet ja
pitkät, sekä kiviset että puiset rakennukset, jotka kohosivat mäellä
kirkon vasemmalla puolella ja muodostivat varsinaisen luostarin.
Brigittalais-luostarikunnan sääntöjen mukaan oli luostarissa kaksi
osastoa, toinen nunnia ja heidän abbedissaansa varten ja toinen
munkkeja ja heidän ylikonfessoriansa eli yliripittäjäänsä varten.
Kumpikin osasto oli kuitenkin eri rakennuksessa, ja nunnilla oli se
etu, että heidän asuntonsa oli rakennettu kirkon yhteyteen, jotta
messuja voitaisiin pitää kautta koko vuorokauden kaikkina vuoden
aikoina.
Sataman oikealla puolella sijaitsi pieni kaupunki tai kauppala, joka
oli melkoista laajempi ja varakkaampi kuin myöhempien aikojen Naantali.
Siellä tarvittiin majataloja monelle hurskaalle ihmiselle, jotka
tekivät toivioretkiä luostariin kaikista Suomen eri seuduista, joko
itse saadaksensa rippiä ja synninpäästöä, taikka pyytääksensä messujen
lukua kuolleitten omaistensa puolesta. Naantalin messuja, jotka olivat
Brigitta pyhimyksen erityisen suojeluksen alaisina -- puhumattakaan
neitsyt Maariasta ja Johannes kastajasta, jotka myöskin kuuluivat
luostarin suojeluspyhien joukkoon, -- pidettiin sekä komeampina ja
täydellisempinä, kuin useampien muitten Suomen kirkkojen, että myöskin
erityisesti pyhinä ja vaikuttavina. Ja nämät monet toivioretkeläiset
eivät suinkaan tulleet tyhjin käsin. Tosin ei koskaan kielletty
köyhältä ripitystä eikä muita kirkon hyviätöitä. Päinvastoin jaettiin
paljon almuja, varsinkin niinä päivinä, joita vartavasten vietettiin
suojeluspyhimysten kunniaksi, nimittäin kesäkuun 24 päivänä, lokakuun
6 päivänä, lukuisina Maarian päivinä ja myöskin, sukulaisuuden
vuoksi, Kaarinan messuna elokuun 2 päivänä, koska ruotsalainen
Katarina pyhimys oli pyhän Brigitan tytär. Mutta aikakauden yleinen
usko oli, että rakkaat pyhimykset, tai totta puhuen heidän maalliset
edustajansa, pitivät kaikenlaisia lahjoja luostareille ja kirkoille
sangen ansiollisina ja otollisina; ja sentähden toivat kaikki varojensa
mukaan jotakin mukanansa. Rikkaat lahjoittivat tiluksia, kartanoita
ja hopeakannuja. Vähempivaraiset toivat voita, viljaa, turkiksia ja
muuta tavaraa. Ne, joilla ei ollut muuta kuin hurskaat sydämensä ja
terveet käsivartensa, tekivät elonkorjuun aikana työtä päiväpalkatta
luostarin tiluksilla, vetivät kiviä sen rakennuksia varten ja
kitkivät rikkaruohoja sen puutarhoista. Siten tuli kuitenkin koko
seutu varakkaaksi, kaupusteliat ja käsityöläiset asettuivat luostarin
läheisyyteen, jolle he maksoivat vuotuista veroa, ja harjoittivat
kannattavia ammatteja monenlaisia tavaroita myöskennellen, vaikka
kaikki ulkomaan kauppa oli Turun kaupungille pidätetty.
Samoin kuin monet muut ylhäisessä asemassa olevat miehet, ei mestari
Gervasiuskaan ollut välinpitämätön siitä vaikutuksesta, minkä kaikki
tämä komeus teki hänen nuoriin matkakumppaneihinsa. Vieläpä hän
suvaitsi näyttää heille luostarin lukuisia pitkulaisia rakennuksia,
jotka kaikki olivat varustetut savupiipuilla ja lasi-ikkunoilla,
selittää niiden tarkoitusta ja edeltäpäin kuvaili sitä juhlallista
jumalanpalvelusta, jonka he omin silmin saisivat huomenna nähdä
Olavinmessussa. Mutta hän ei huolinut heille kertoa, että luostarin
paraimmat päivät jo olivat olleet ja menneet, sitten kuin aikakauden
yhä kasvava epäusko ja jumalattomuus oli vaikuttanut sen, että
lahjoitukset yhä vähenivät ja toivioretket yhä harvenivat. Luostaria
oli sitäpaitsi, niinkuin kaikkina merkillisinä ajanvaiheina, kohdannut
kova isku, jonka moni selitti lähenevän perikadon enteeksi, nimittäin
tuo suuri rutto syksyllä 1508, jonka uhreiksi oli joutunut kokonaista
35 veljeä ja sisarta molemmilta osastoilta. Tosin oli Vadstenan
emäluostari seuraavana vuonna lähettänyt kuusi sisarta ja oman
ylikonfessorinsa Naantaliin vahinkoa kärsineen laitoksen avuksi, ja jos
ajat olisivat olleet samat kuin ennen, niin luultavasti olisi kaikki
taas voinut tulla entiselleen. Mutta niinkuin asianlaita nyt oli, ei
Naantali enää koskaan voinut täydellisesti toipua tästä hirmuisesta
iskusta, ja vaikka luostari kaikissa suhteissa vielä säilytti
ulkonaisen loistonsa, niin oli mestari Gervasius kyllin perehtynyt
kaikkiin sen salaisuuksiin, että hän selvästi ennakolta tunsi sillä
olevan alkavan rappion edessään.
Yksi toive piti vielä Naantalin alenevaa rohkeutta vireillä ja se oli
Turun uusi piispa Arvid Kurki. Luostari oli nimittäin ollut pitkissä
ja kiivaissa riidoissa edellisten Turun piispojen kanssa, sillä
kaksi suurta herraa ei sovi saman katon alle, ja Naantali oli siksi
lähellä Turkua, että se hengellisillä markkinoilla tuotti paljon
haittaa sikäläiselle tuomiokirkolle, luostarille ja piispalle. Vaikka
Naantalilla olikin hyvänä selänsuojana Vadstena ja Sturet, joiden
mielestä Turun mahtavat piispat toisinaan olivat liian itsevaltaisia
herroja, niin oli ruotsalaisilla ystävillä viime aikoina ollut
kylliksi tekemistä omissa huolissansa, ja siitä syystä oli pyhän
Priitan konventti Suomessa viime aikoina joutunut alakynteen. Mutta
tämä hengellinen sota näytti nyt säätyvän sovinnoksi. Piispa Arvid
oli viisas herra. Hän tiesi jotakuinkin mitä tiimaa ajan kello
näytti. Hän tunsi varmaan jo etäältä tulevan maailmanpalon hajun,
syttyaineet olivat valmiina, kun kipinä viisi vuotta myöhemmin leimahti
Wittenbergissä. Hän käsitti kenties myöskin, että näinä tukalina
aikoina oli parempi pitää Naantalia, joka vielä oli suuressa arvossa,
ystävänä, kuin vihamiehenä. Ja luostari, jonka ylpeys oli suuresti
lannistunut äskeisen onnettomuuden takia, näytti omasta puolestansa
taipuvaisemmalta nöyrtymään piispan valtikkaan alle kuin ennen.
Jotenkin semmoisella kannalla olivat asiat siihen aikaan, kun
mestari Gervasius vei pakolaisensa luostarin turviin. Tuo hyvä mies
ei unohtanut teroittaa heidän mieliinsä sitä kunnioitusta, jota he
olivat velkapäät osottamaan niille mahtaville henkilöille, joille
heidät täällä esitettäisiin. Hän neuvoi heitä tekemään ristinmerkkiä
astuessaan luostarin portista sisään, polvistumaan abbedissan
eteen ja pyytämään hänen siunaustaan, nimittämään ylikonfessoria
kunnianarvoiseksi isäksi, sekä pyyhkimään, tomun kengistänsä eteiseen
tullessansa. Taaville hän erittäin muistutti, ettei hän saanut
millään muotoa luostarissa niistää nenäänsä sillä yksinkertaisella ja
luonnollisella tavalla, johon hän Myllyrannassa oli tottunut.
Tätä kaikkea lupasivat lapset tarkasti noudattaa, ja sitten vei heidän
suojeliansa heidät, ällistyneinä ja uteliaina, luostarin suureen
odotussaliin.
Täällä joutui heidän kärsivällisyytensä aluksi kovan koetuksen
alaiseksi, sillä vouti jätti heidät yksikseen ja meni ilmoittamaan
matkastansa ja antamaan talonmestarille ohjeita hänen aluksensa lastin
purkamisesta. Lapsia kummastutti, etteivät luostarin palveliat, jotka
hiljakseen astuskelivat huoneen läpi, ensinkään näyttäneet huomaavan
heitä. Kaikki, jotka heidän näkyviinsä tulivat, näyttivät mahtavilta
ja salaperäisiltä. Suuri tiimalasi keskimäisen ikkunan komerossa
juoksi niin hiljaa ja yksitoikkoisesti, hiekkajyvä toisensa perästä,
kuin olisi aikakin tahtonut pysäyttää kulkunsa. Vanha palveleva
sisar tuli ulos vasu käsivarrellaan, jossa oli rohtoja ja tuoretta
spenaattia eräälle sairaalle kaupunkiin vietäväksi, ja vastasi
lasten nöyrään tervehdykseen hiljaisesti lausumalla; benedicite.
Kaksi nuorta luostarin palvelustyttöä pyyhki tomua ikkunoista ja
kuiskailivat salavihkaa toisillensa ikäänkuin heillä olisi ollut joku
valtiosalaisuus takanaan. Kaksi kalpeata ja ryhditöntä kuoripoikaa,
noin Taavin ja Birgerin ikäisiä, odotteli uskaltamatta sanaakaan
virkahtaa, kirkkolaulajan käskyjä huomispäivän varalle. Väliin kulki
huoneen läpi sanantuoja kapitulin istunnosta: silloin kaikkien
silmät kääntyivät säikähtyneinä sille taholle, ikäänkuin he olisivat
odottaneet jotakin onnettomuuden sanomaa. Suuressa salissa, jossa
ikkunat olivat sangen pienet, vallitsi hämärä, vaikka oli valoisa
kesäinen aamu. Ilmakin olisi tuntunut lapsista tukahuttavalta, jollei
yksi ikkunoista olisi ollut auki puutarhaan päin, jonka raittiit
kesätuoksun-tuulahdukset muistuttivat pakolaisille sitä nuoruutta ja
terveyttä uhkuvaa luontoa, josta he äskettäin olivat lähteneet.
Luostarissa vallitsi ikäänkuin ahdistuksen tunne ja perikadon aavistus.
Taavi ja hänen ystävänsä olivat tietämättänsä joutuneet näkemään tämän
loistavan ja mahtavan laitoksen juuri kesken sen kotoisia huolia,
joita oli maailmalta salattava. Metsän kokemattomat lapset eivät
sitä ymmärtäneet. Heistä luostarin ilma tuntui tukahuttavalta ja
painostavalta. Tuskin he olivat muurien sisään astuneet, ennenkuin he
taas halusivat päästä sieltä pois.
Vihdoin tuli mestari Gervasius ilmoittamaan, että kapitulin istunto
oli päättynyt, ja että lapset nyt esiteltäisiin abbedissalle, jolle
oli ilmoitettu heidän tulonsa ja pyyntönsä päästä luostarin turviin.
Tätä tärkeätä esittelyä varten vouti oli toimeliaisuudessaan tuonut
kamman ja harjan mukanansa, joilla lapset hätäpikaa siistittiin
ja hän varoitti heitä, etteivät vaan unohtaisi tuiki tarpeellisia
kunnianosotuksia.
Sen jälkeen kuljetettiin heitä pitkää pimeätä käytävää myöten, josta
sivuovet veivät nunnien kammioihin; heidän mielestään se näytti
pikemmin hautaholvilta, kuin ihmisasunnolta. Tämän käytävän päässä
avautui suurenlainen ovi, joka aukeni kahteen isonpuoleiseen ja
odottamattoman komeasti kalustettuun huoneesen, joissa asui Naantalin
silloinen mahtava abbedissa, "Neitsyt sisar Margareta Juhanantytär",
niinkuin häntä nimitettiin eräässä siltä ajalta säilyneessä
pärmäkirjassa.
Näiden huoneitten sisustus -- jykevä, hopealla ja norsunluulla
koristeltu pöytä, puuleikkauksilla kaunistettu avainkaappi, jossa
säilytettiin luostarin pääavaimia, korkeanojaiset suuret tammituolit,
täyshopeinen ristiinnaulitun kuva, jonka alla oli rukousjakkara ja
koruompeleinen tyyny abbedissan yksityistä hartautta varten, sekä
syvät ikkunakomerot ja maalatut ikkunaruudut, joista vain heikko ja
värillinen valo pääsi huoneesen, kaikki tämä oli aiottu tekemään
valtavaa vaikutusta niihin uskovaisiin ja uskomattomiin, jotka saivat
kunnian yksityisesti päästä paikan hengellisen haltiattaren puheille.
Myllyrannan lapsista tuntui kuin he seisoisivat Rooman pyhän isän
edessä, ja vain vapisevin polvin he kykenivät noudattamaan niitä
tarkkoja määräyksiä, joita heidän suojeliansa, vouti, niin suurella
huolella oli ennakolta painanut heidän päähänsä.