Jos suosiollinen lukija tuntee jotakin ystävyyttä paria turvatonta
lasta kohtaan, jotka ovat joutuneet rosvojen käsiin, niin voimme nyt
hetkeksi jättää Taavin seuralaisineen valkoisen tytön huostaan ja sen
sijaan silmäillä, Mitä nuorelle Birger herralle ja Beata neidelle
tapahtui tuon rajun hyökkäyksen jälkeen, jonka alaisena Myllyrannan
kylä oli ollut.
Molemmat lapset nukkuivat, väsyneinä pitkästä metsämatkastaan, juuri
makeimmassa unessaan, kun heidät äkkiä temmattiin ylös vuoteistaan ja
nostettiin, vielä puolinukuksissa hevosen selkään ja vietiin aika ravia
pois palavasta talosta. Hämmästyneinä ja unimielissään eivät he edes
koettaneet vastustella, ja mitä apua siitä olisikaan ollut? Heidän
silmänsä sidottiin heti, eivätkä he sentähden voineet nähdä, mihinkä
heitä vietiin, tai kuka heitä piti sylissään hevosen selässä. Ainoa
mitä he muistivat, kun he vähitellen heräsivät unestansa, oli, että he
olivat nähneet tulen hohteen, ja kuulleet vieraitten ihmisten meluavan
heidän ympärillänsä ja Inkerin ja Renatan huutavan heitä nimeltä. He
koettivat riistää siteen silmiltään, mutta heitä estettiin siitä. He
kokivat riuhtoa itsensä irti; turha vaiva. He itkivät ja rukoilivat
saadaksensa tietää, minne heitä vietiin; ei kukaan vastannut. Ja kun
he sitten olivat istuneet hetkisen aikaa ja kuunnelleet yksitoikkoista
kavionkapsetta, sai väsymys taas vallan heissä, ja he nukkuivat
kumpikin uudestaan ryövääjiensä satuloissa.
Kun he heräsivät, pysähtyivät ratsumiehet, jotta hevoset saisivat
levähtää, ja antoivat lapsille maitoa juoda. Olihan toki joku, joka
tahtoi heille hyvää. Beatan onnistui hetkeksi työntää side sen verran
ylös, että hän vilaukselta saattoi nähdä miehen, joka piteli häntä
kiinni. Hän oli rautapuvussa kiireestä kantapäähän asti ja hänen
ruosteisessa asussansa oli veripilkkuja. Kypärin alta näki Beata
partaiset kasvot, joiden julma muoto näytti vieläkin iljettävämmältä,
kun nenä oli ikäänkuin kahtia halkaistu.
Tämä ruma mies antoi hänelle maitoa. -- Juo niin paljon kuin tahdot, --
sanoi hän ystävällisemmin, kuin mitä ulkomuodosta päättäen olisi voinut
luulla, -- mutta sulje korpinluukkusi. -- Ja sitten veti hän taas
siteen tytön silmille. Beata oli vaiti.
-- Olisinpa luullut, että enemmin Turun piispa rupeaisi palkkasoturiksi
kuin Sven lapsenpiiaksi, -- nauroi hänen vieressänsä toinen ratsumies,
joka piteli Birgeriä.
-- Älä juo, Beata, -- sanoi poika suutuksissaan. -- Kuollaan mielemmin
janoon, kuin otamme mitään noilta häijyiltä rosvoilta. Isä tulee kyllä
takaisin, ja silloin he saavat nähdä, mitä hänen lastensa rosvoaminen
heille maksaa.
-- Ole vaiti, nulikka, -- ärjäsi nyt toinen ratsumies. -- Sven,
heitetään kakarat koskeen, niin pääsemme koko hommasta vähimmällä
vaivalla.
Sven ei viitsinyt vastata mitään. Mutta olipa sitten ehdotus pilaa tai
todentekoa, niin sai se tarkoitetun vaikutuksensa aikaan, sillä Birger
ei enää avannut suutansa eikä Beata kurkistanut siteen alta.
Matkaa jatkettiin nyt keskeyttämättä, kunnes koskien kohina kuului yhä
lähempää, ja lopulta ihan hevosten kavioiden alta, kun ne astuivat
epätasaista ja horjuvaa puusiltaa myöten. Heti senjälkeen avautui
portti, ratsumiehet seisauttivat hevosensa, lapset nostettiin satulasta
ja vietiin, yhä vieläkin silmät sidottuina, taloon. Täällä talutettiin
heitä jyrkkiä, kurjia rappusia taikka oikeammin tikapuita myöten ylös,
ja jätettiin yksikseen huoneesen, jonka ovi suljettiin ulkopuolelta
hakaan.
Nyt vasta he saattoivat riistää siteet silmiltään ja uteliaina he
katselivat ympärilleen. He olivat kurjassa ullakkohuoneessa, ihan
korkean tuohikaton alla, joka kuului suurenpuoleiseen rakennukseen.
Huoneen ulkoseinässä oli yksi ainoa pieni avoin luukku. Lattia ja
seinät olivat veistämättömistä honkahirsistä, ja huonekaluja ei ollut
muita kuin kaksi korkeaa höyläämätöntä jakkaraa. Muuten saattoi
huoneesta päättää, että rakennus oli toiseen malliin rakennettu, kuin
tavalliset pirtit.
Veli ja sisar riensivät nyt kumpikin luukulle ja jakkaroiden avulla
he kurkistivat ulos, nähdäksensä, missä he nyt olivat. Heidän eteensä
aukeni kolkko, autio ja tuntematon seutu, jonka läpi virtasi joki. Se
näytti juoksevan juuri talon perustuksien vieressä.
Lapset katsahtivat toisiinsa surumielin ja pettynein toivein. -- Minä
luulin, että ne veivät meidät myllyyn takaisin, kun kuulin kosken
pauhaavan, -- sanoi Beata.
-- Ei, -- sanoi Birger, -- miksi he sitten olisivat vieneet meidät
pois sieltä? Minä luulin, että äitipuolemme olisi tehnyt meille häijyn
kepposen, ja että nyt olisimme taas Ljungarsin linnassa.
Ja molemmat turvattomat lapset purskahtivat katkeraan itkuun.
-- Tiedätkö mitä? -- sanoi hetken päästä Beata, pyhkien pois
kyynelensä; hänen kasvonsa saivat jälleen päättäväisen ilmeen, joka
sopi hänelle niin erittäin hyvin. -- Minä luulen, että on parempi olla
rosvojen käsissä, kuin kotona Ljungarsissa, niin kauan kuin isä on
poissa.
-- Mutta siellä meillä ainakin oli Goliat, -- vastasi Birger
murheissaan.
-- Hoh, -- sanoi tyttö, -- nyt me olemme heidän vallassansa, mutta me
karkaamme. Mitä pikemmin sitä parempi.
-- Luukku on niin pieni ja koski kohisee allamme. -- Kun yö tulee, niin
me kiipeemme katolle.
-- Mutta kuinka me sinne pääsemme?
-- Koettakaamme. -- Ja hän koetti kiivetä ylös seinän epätasaisia
hirsiä myöten, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
-- Ah, -- huokasi Birger, -- jos Taavi nyt olisi täällä. Hän aina keksi
jonkun neuvon.
-- Hiljaa! -- kuiskasi tyttö. -- Etkö kuule jonkun puhuvan huoneessa
meidän allamme?
Molemmat kuuntelivat. He kuulivat epäselviä ääniä huoneesta, joka oli
heidän allansa. Beata huomasi, että yksi permannon hirsistä keinui
hänen jalkojensa alla. Se oli naulojen puutteessa kiinnitetty puisilla
vaarnoilla, mutta nämä olivat lahonneet, ja tukki päässyt irti.
Yksin voimin nostivat lapset hiljaa tukin ylös. Kun sen alla oli vain
harvassa hirsiä, niin saattoi aukosta sekä kuulla että nähdä, mitä
alhaalla huoneessa tapahtui. Tukki pysyi helposti pystyssä toisen
jakkaran avulla, joka työnnettiin sen alle, ja molemmat lapset kävivät
pitkäkseen lattialle, missä he hämmästyksekseen saivat näkymättöminä
todistajina kuulla keskustelua, jonka esineenä he itse etupäässä olivat.
He näkivät alhaalla suuren, pitkän huoneen, johon valo pääsi vain
kahdesta tai kolmesta kapeasta ampumareiästä huoneen alaseinässä, joka
oli muurattu, tai oikeammin kokoon ladottu hakkaamattomasta harmaasta
kivestä. Tämä huone näytti olevan jonkun tavallista talonpoikaa
arvokkaamman henkilön keittiö, ruokasali, vastaanotto- ja makuuhuone
samalla kertaa. Huoneen perällä jykeätekoisessa takassa paloi tuli,
jonka ääressä nuori ja kaunis, mutta kalpea ja alakuloinen nainen
puuhaili valmistaen ateriaa äsken ammutusta riistasta. Keskellä
huonetta seisoi pitkänlainen ruokapöytä, jonne oli heitetty sikin
sokin aseita, valjaita ja edellisen aterian jätteitä. Puoleksi
mustuneet penkit, hirvensarvia, keihäitä, vanhoja haarniskoja seinällä,
sekä kauempana perimmäisellä seinällä, juuri lasten kohdalla,
kömpelötekoinen vuode repaleisine uutimineen, jossa vielä saattoi
erottaa entisten kultausten jälkiä, -- siinä huoneen koko siivoton
sisustus, joka selvästi todisti asukkaitten köyhyyttä, huolimattomuutta
ja raakaa, hillitöntä elintapaa. Puoleksi istuallaan lepäsi vuoteessa
jättiläisen pituinen mies, joka näytti olevan talon herra. Hän ei
saattanut olla 35 tai 40 vuotta vanhempi, mutta hänen muotonsa oli
kalvakka, laiha ja kovin villiytynyt. Hänen jalkansa oli haavoittunut;
luultavasti nuolen tapaamasta; se näytti tuottavan hänelle tuskaa,
sillä hän huudahti usein kärsimättömästi ja kiroili hurjasti. Nuori
nainen astui silloin takan luo, ja tarjosi nöyrästi apuansa, mutta
hän työnsi hänet tuimasti luotaan ja jatkoi keskusteluaan kahden
miehen kanssa, jotka seisoivat hänen edessään ja näyttivät vieläkin
hurjemmilta kuin hän itse.
Birger tunsi tämän miehen. Hän oli nähnyt hänet vain yhden ainoan
kerran ennen, mutta sellaisissa olosuhteissa, jotka olivat painuneet
syvälle hänen lapsen mieleensä. Eräänä syys-iltana kaksi vuotta sitten,
oli illan hämärässä eräs ritari seisonut neljän sotamiehen kanssa
Ljungarsin linnan nostosillan edessä ja pyytänyt yösijaa. Bo herra oli
silloin itse mennyt vierasta vastaan, ja Birger oli uteliaana hiipinyt
perässä. Mutta heti kun Bo herra tulisoihtujen valossa näki vieraan
kasvot avoimesta kypärinsilmikosta, niin käänsi hän hänelle selkänsä ja
jätti hänet ulos sateesen seisomaan. Niin, Bo herra oli heti käskenyt
huolellisesti vartioida nostosiltaa ja asettaa vartioita muurille, ja
sinä yönä oli linnan miehistö valvonut täysissä varuksissa ikäänkuin
verivihollinen olisi seisonut portilla. Vieras ritari oli silloin
ratsastanut pois pimeässä, uhaten kostaa tämän häpeän Bo herralle ja
hänen suvullensa. Mutta sotamiehet olivat kuiskailleet keskenään, että
Bo herra oli menetellyt oikein, vaikka hän olikin kieltänyt omalta
veljeltänsä Steniltä, Leton herralta yösijaa linnassaan ja jättänyt
hänet sateesen ja syyspimeään.
Birger nykäisi sisartansa hameesta ja kuiskasi:
-- Beata, Beata, tuo on meidän setämme Sten herra, ja me olemme hänen
talossaan Letossa, peninkulman päässä Ljungarsista.
-- Ja tuo ilkeä mies, jonka nenä on halki, on juuri sama, joka piti
minua edessään hevosen selässä, -- kuiskasi Beata veljelleen.
-- Tuo kolmas, pieni hoikka mies, joka puhuu ja yhtä päätä räpyttelee
ilkeitä silmiään, -- kuiskasi Birger, -- hän, se uhkasi heittää meidät
koskeen; minä tunnen hänet äänestä. Mutta kuunnellaanpa mitä ne sanovat.
Haavoitettu ritari, jota nyt tahdomme nimittää Sten herraksi, ei
näyttänyt olevan tyytyväinen siihen kertomukseen, jonka hänen huovinsa
antoivat kylässä käynnistään. -- Hiisi vieköön luostarin roistot
lohipadon ja paljon muunkin tähden, -- ärjäsi ritari kiivaasti. --
Miksi ette polttaneet koko kylää viimeiseen nurkkaan asti heidän
kirottujen, ulkokullaisten päittensä päälle?
Halkinenäinen Sven vastasi tähän, vähän häpeissään, että eräs poika
oli päässyt hiipimään ulos kylästä, eikä voitu tietää, vaikkapa hän
olisi voinut hankkia jostakin apua, heiltä kun oli kulunut kaksi
tuntia satulain korjaamiseen, ja sen vuoksi oli ollut pakko kiireesti
toimittaa itse pääasia.
-- Olisittehan voineet ottaa puolen tusinaa luotettavia miehiä
Ljungarsista, -- vastasi ritari.
-- Anteeksi, teidän armonne, -- virkahti silmiään räpyttelevä hoikka
mies, joka ei ollut kukaan muu kuin vakooja Kukko, -- Goliat on kyllä
hyvässä tallessa, mutta enpä luule, että Ljungarsin rouva tällä kertaa
olisi tahtonut auttaa meitä muulla tavalla kuin ummistamalla silmänsä,
ratsastaessamme siitä ohitse.
-- Hitto vieköön sen mustan rouvan mitä pikemmin sitä parempi, kerran
se kuitenkin siksi tulee, -- sanoi ritari nyreästi ja kärsimättömästi.
-- Ja miksi te toitte nuo kakarat minun niskoilleni? Niinkuin ei täällä
olisi puuhaa ja vaivaa jo muutenkin.
Miehet katselivat merkitseväisesti toisiinsa. -- Sitäpä minäkin sanoin
Svenille, -- virkahti Kukko arvokkaasti.
-- Minä luulin, että teidän armonne Bo herran vuoksi...ja että teidän
armonne tahtoisi lähettää ne pois tieltä ystäviemme luo Hämeesen, --
virkahti halkinenäinen Sven, ja raappi neuvotonna korvallistansa.
Ritari puri äkäisenä huultansa. -- Aasit! -- huudahti hän. -- Ellette
olisi tyhmempiä kuin Hämeen pässit, niin ymmärtäisitte puolinaistakin
sanaa. Mitä minä teen noilla käärmeen sikiöillä? Siitä saan kiittää
tuota kirottua nuolta, jonka Laukossa sain. Marjaana, onko tämäkin
olevinaan side, senkin velho? Ulos, nainen, tuo parempia yrttejä! Ja
-- odotas, voit tuoda noita-akan Siveristä jalkaani lukemaan. Sano
hänelle, että minun täytyy olla jaloillani ylihuomenna, ja ellei hän
tule sinun seurassasi, niin annan minä nipistää tulisilla pihdeillä
hänen punaista nenäänsä, ymmärrätkö? No, mars, mitä sinä siinä
ällistelet?
-- Mutta Siverin noita-akka on liitossa pirun kanssa, ja se on syntiä,
-- lausui nuori naisparka nöyrästi ja pelokkaasti, uskaltamatta
kuitenkaan ilmaista ajatustansa.
-- Syntiäkö? Hullutusta!
Ritari nauroi tuimasti. -- No, mene sitten Ursula rouvan luo, jos se
on vähemmän syntistä! Laita itsesi ulos ja muista, että minä tahdon
ylihuomenna olla jaloillani, muuten...
Marjaana ei kuunnellut uhkausta loppuun, vaan riensi ulos, jättäen
paistit jäntterän piian hoidettavaksi. Mutta sillä aikaa kuuli Birger
hoikan miehen kuiskaavan Svenille: -- Parasta lienee heittää ne nyt
kohta veteen.
-- Ei, kuiskasi Sven vältellen; -- odottakaamme mielemmin yötä. He ovat
sentään Bo herran lapsia.
14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi Marjaanan Siverin
mökillä.
Kun Birger Bonpoika Ljungars kuuli halkinenäisen Svenin kuiskailevan
ilkeän toverinsa kanssa, valtasi hänet määrätön pelko ja hän antoi
lattiahirren laskeutua hiljaa alas, niin että se peitti aukon. Birger
oli siksi vanha, että hän saattoi Svenin sanojen johdosta pelätä
jotakin salaista juonta, jonka Sten herra ehkä hyväksyisi, vaikka
hän ei tahtonutkaan antaa siihen suoranaista käskyä, ja hän päätti
siitä syystä olla varuillansa. Ihmeeksensä hän huomasi, että Beata
jäi paikoillensa makaamaan. Lapsi rukka oli nukahtanut makeasti ja
unohtanut kaikki huolet ja vaarat, loikoessaan pitkänään lattialla ja
katsellessaan julmaa setäänsä.
Birger riisui takkinsa ja levitti sen sisarensa alle, ja nosti hänen
päänsä jakkaran nojaan, niin että hänellä olisi niin mukava makuupaikka
kuin suinkin. Sitten hän istahti vartioimaan siltä varalta, että
jotain epäilyttävää tapahtuisi, ja vastusteli hetkisen urheasti unta,
joka ratsastuksen ja yövalvonnan jälkeen raskaasti painoi hänen
silmäluomiansa. Mutta väsymys, hiljaisuus ja yksinäisyys tekivät hänen
hyvät aikeensa tyhjiksi. Ennen pitkää hän itsekkin, nojaten pienen
huoneen nurkkaan, nukahti aiotusta vartiotoimestansa.
Silloin aukeni ovi hiljaa, ja sisään astui mies; se oli tuo julma
Sven. Tuokion aikaa hän seisoi ääneti ja katseli nukkuvia lapsia, ja
mutisi itsekseen kuten alhaallakin, että "he ovat sentään Bo herran
lapsia." Sitten hän laski permannolle ison kivivadin, joka oli täynnä
kaurapuuroa, ja pienen maitoruukun. Sen jälkeen hän otti pienet neli-,
viisinappulaiset tikapuut esille, nosti ne pystyyn seinää vasten,
kiipesi ylös ja työnsi voimakkaalla kädellä tuohet ja malat yhdestä
nurkasta pois tieltä, niin että kattoon jäi reikä. Sitten hän otti
pitkän niiniköyden, joka ympäröi hänen vyötäisiään, sitoi toisen
pään kiinni lattiahirteen ja työnsi köyden toisen pään ulos reiästä,
jossa hän kiinnitti sen vielä kattoriuvun ympäri. Kun hän oli saanut
sen tehdyksi, niin hän taas seisoi hetkisen neuvottomana, ikäänkuin
odottaen että lapset heräisivät. Mutta koska he yhä edelleen nukkuivat,
niin hän meni pois ja mutisi, että hän kyllä palaisi takaisin oikeaan
aikaan.
Niin pitkältä oli salaperäinen kohtalo kehrännyt lankansa Ljungarsin
lasten ympärille, kun me taaskin, hyväntahtoisen lukian suostumuksella,
jätämme heidät Leton rosvolinnaan nukkumaan, ja palaamme katsomaan
mihin toimiin Taavi sillä aikaa oli ryhtynyt heitä pelastaaksensa.
Taavi ja hänen seuralaisensa olivat ratsastaneet Junkkarin kuivuneen
lähteen ohitse ja sieltä lähenneet linnaa tavallista ratsutietä pitkin.
Mutta he olivat varovaisuuden vuoksi kuljettaneet hevosensa sivuteitse
pelätyn Ursula rouvan linnan ohi, niin ettei tornin vartia voinut
heitä huomata, ja sitten he olivat jatkaneet matkaansa ylimaantietä
myöten, joka vei Lettoon. Taavilla oli opas, johon hän nyt täysin
luotti. Valkoinen, salaperäinen tyttö liiteli alati hänen edellään.
Vaikka olikin ilmipäivä ja aurinko loisti korkealla taivaalla, näki
hän utuhaamun aivan selvästi leijailevan kanervikon yli, samoinkuin
aamutuuli ajaa edellään öisen sumun jätteitä. Poika seurasi arvelematta
tätä viittausta, varsinkin kun tuoreista kavioitten jäljistä saattoi
päättää, että hänen takaa-ajamansa rosvot olivat kulkeneet samaa tietä.
Siten hän läheni puolenpäivän aikana sitä pahanmaineista seutua, jossa
Sten herra joukkoinensa asui.
Noin neljännespenikulman päässä Letosta oli Siverin mäki, joka oli
huonossa huudossa sen vuoksi, että siinä oli pakanuudenaikuinen
uhripaikka ja senpä tähden tällä kohdalla yksinäinen matkamies
mielellään kiirehdytti askeleitansa iltahämärässä. Kukkulan laella oli
vielä pieni tasainen kivitetty paikka, joka muodosti ympyrän suuremman
laakean kallion ympärille. Tällaisilla kivitetyillä paikoilla, joita
tunnetaan "Jatulin tarhojen" nimellä, uhrasivat pakanat ennen muinoin
epäjumalillensa. Mutta ikäänkuin poistaakseen tästä epäpyhästä paikasta
sen ikivanhan taikavoiman, olivat kristityt myöhempinä aikoina
pystyttäneet ristin juuri mäen alapuolelle, tien viereen. Ani harvoin
kulki kukaan matkamies siitä ohitse mutisematta hurskasta rukousta,
vaikka hänellä olisi ollut suurikin kiire. Eräs vanha vaimo, jota
paikan mukaan nimitettiin Siveriksi, oli asettunut tänne asumaan,
joko sitte paikan omituinen vetovoima lie häntä viehättänyt, tai
ehkäpä hän halusi herättää pelkoa ja kunnioitusta ympäristössänsä.
Mäen rinteessä, noin ristin ja uhripaikan keskivälillä, oli hänellä
pieni rappeutunut mökki. Hänen siinä asuessansa niin sanoaksemme
kristinuskon ja pakanuuden keskivälillä, arvelivat toiset että hän
oli jonkinlainen erakko tai pyhimys, toiset taas julkisesti syyttivät
häntä pakanalliseksi noita-akaksi, joka taikakeinoillansa osasi lääkitä
haavoja, parantaa ja nostaa tauteja, hankkia takaisin varastettua
tavaraa ja yleensä harjoittaa sellaista tointa, joka ei ollut liioin
ylentävää hurskaille kristityille.
Taavi ja hänen kumppaninsa olivat juuri ehtineet tälle mäelle ja
valmistautuivat lukemaan tavallista rukousta ohi ratsastaessansa, kun
poika huomasi, että Ljungarsin tyttö poikkesi tieltä vasemmalle ja
katosi matalan turvemajan luona mäen rinteesen.
Taavi seurasi tätä viittausta sitä mielemmin, kun oli jo ratsastettu
siksi pitkältä, että täytyi antaa hevosten syödä ja levätä hetkisen
aikaa. Hän poikkesi siitä syystä majaan päin ja rohkaisi pelästyneitä
seuralaisiaan vakuuttamalla, ettei paikan pahalla asukkaalla ollut
mitään valtaa niiden ylitse, jotka antautuivat pyhän neitsyen ja
pyhän Priitan suojaan. Ratsastajat astuivat alas ja antoivat hevosten
syödä tuoretta viheriäistä ruohoa rinteeltä, mutta itse he välttivät
lähestymästä majaa ja istahtivat aterioimaan evästänsä.
Vähän epäröityänsä päätti Taavi astua majaan, toivoen että valkosen
tytön ohjaus ehkä antaisi hänelle jotakin tietoa hänen matkansa
päämäärästä. Mutta aikoessaan avata matalaa ovea, hän kuuli sieltä
ääniä ja hän jäi ulkopuolelle kuuntelemaan. Hän tunsi äänestä Siverin
noita-akan, joka puhui hyvin kiivaasti, sekoittaen yhteen pakanallista
taikauskoa ja katolilaista jumalisuutta melkein tähän tapaan:
-- Sano herrallesi, että Hiiden nuolet puhkaiskoot hänen jalkansa
ja pyhän Henrikin verinen peukalo repiköön silmät hänen päästänsä.
Uskaltaako hän, tuo kadotettu ja pyhimyksien kirooma, joka on
tahrannut kätensä verellä ja hakannut maahan jumalien lehdot, ja
koonnut Ukon salamat rikoksellisen päänsä päälle, uskaltaako hän
uhkailla Siveriä tulisilla pihdeillään ja murhakeihäillään? Voi häntä!
Murtukoon hänen miekkansa kahvan kohdalta, menköön hänen sotisopansa
tuhansiksi pirstaleiksi ja kyykäärme pistäköön hänen hevostansa
takajalkaan. Koirat karkoittakoot hänet sudenluolastansa. Tuli ja vesi
hänet hukuttakoot. Lemmon liekkiöt kärventäkööt hänen karvansa tuli
vastoilla. Pyhä Henrikki kuulkoon minua! Leton sudet uhkaavat minua
hehkuvilla pihdeillänsä, mutta minä syöksen heidät palavaan järveen.
-- Älä suutu, hyvä eukko, -- kuului mökistä nuoremman naisen ääni,
joka huomattavasti värähteli pelosta ja nöyryytyksestä. -- Kuka sen
on sanonut, että Sten herra olisi uhannut sinua palavilla pihdeillä?
Kultaa hän antaa sinulle, paljon kultaa, jos parannat hänen jalkansa
jonka nuoli on haavoittanut.
-- Hyvä eukko! -- toisti noita-akka pilkallisesti. -- Kuka on sanonut
sinulle, että minä olen hyvä? Korppi on hyvä, kun se on puhkaissut
pikkulintujen silmät. Sinulla on kauniit silmät, sinulla, ja vielä
kauniimmat ne olivat ennenkuin tulit Leton suden luo. Minullakin oli
tytär, ei hän ollut paljoakaan sinua vanhempi, mutta paljoa kauniimpi,
sataa vertaa kauniimpi. Hänen poskensa olivat kuin nurmineilikat ja
hänen silmänsä loistivat kuin kesäinen kuutamo viheriäisillä lehvillä
Laurin messun aikana. Sten herra otti hänet minulta samoinkuin hän on
ottanut sinutkin ja monta muuta maan tytärtä ja poikaa ja laahannut
ne rosvoluolaansa Kokemäenjoen koskien rannalle, kunnes neilikat
kuihtuivat ja kuutamo katosi yön pimeyteen. Vai kiellätkö sinä,
ettei hän ole uhannut minua hehkuvilla pihdeillä? Vai tarjooko hän
minulle kultaa? Hiiden kultaa, lemmon kultaa, pirun kultaa! Manalan
mustia kiviä! Tuonen rautasormia! Kultaako? Minä annan hänelle rautaa
sen sijaan, hyvää rautaa kristityn jousesta. Eilen se sattui hänen
jalkaansa; huomenna se osuu hänen sydämeensä ja puhkaisee hänen
haarniskansa kuin sukkapuikko taulanpalan... Mene matkaas, sinä
näivettynyt ruoho; huomenna sinut viskataan tuleen.
Ovi aukeni ja Leton nuori kalpea nainen, jota lapset olivat kuulleet
Marjaanaksi kutsuttavan, kiiruhti ulos, kintereillä mielipuoli
noita-akka, joka yhä sätti häntä herjauksillaan. Marjaana olisi
paennut, mutta pelko, ja kenties myöskin omantunnon soimaukset, veivät
hänen voimansa, niin että hän mäen alla vaipui tunnottomana kapealle
polulle.
Kohta kun Siveri näki Taavin, niin hän hillitsi raivonsa, otti häntä
käsivarresta kiinni ja tuijottaen häntä silmiin kuiskasi: -- Etsitkö
sinä Ljungarsin lapsia?
-- Etsin, -- sanoi Taavi saman taikauskoisen kauhun vallassa, jolla
koko ympäristö tätä noita-akkaa katseli.
-- Minä tiesin kyllä, että sinä tulisit, -- jatkoi noita riemuiten. --
Neitsyt Maaria ja Hiisi ovat valinneet sinut aseekseen rankaisemaan
Leton ritaria naisten kyynelten ja lasten ruikutusten tähden. Mutta
aika ei vielä ole tullut, poikaseni, ei vielä tänään. Sinä tulet liian
myöhään. Aurinko oli jo alhaalla taivaalla, kun Ljungarsin lapset
ratsastivat Siverin majan ohitse.
-- Pyhimykset varjelkoot, etten tulisi liian myöhään heitä pelastamaan,
-- vastasi Taavi. -- Mutta mitä sinä heistä tiedät? Minkä neuvon voit
minulle antaa?
Siveri sanoi: -- Susia pyydetään hautoihin eikä jouhisatimiin. Jos
tahdot kuin houkkio ennen iltaa riippua niiniköydessä Leton muureilla,
niin ratsasta suoraa päätä perille ja kiiruhda, jos olet elämääsi
kyllästynyt. Mutta jos tahdot pelastaa lapset, niin odota täällä,
kunnes aurinko laskee tuolla kunnaalla näkyvän mustan kuusen taakse.
Ratsasta sitten huoletta nuolen kantaman päähän Letosta, ja lapset
tulevat sinua vastaan, silloin kuin vähimmin heitä odotat.
-- Mutta nainen, joka äsken oli sinun luonasi, hän antaa meidät ilmi.
-- Minä olen sitonut hänen jalkansa, -- lausui Siveri halveksivaisesti,
ikäänkuin Marjaana hänen taikakeinojensa vaikutuksesta olisi mennyt
tainnoksiin. Näivettynyttä ruohoa, näivettynyttä ruohoa; antaa hänen
maata!
Taavi ei kuitenkaan hennonnut jättää onnetonta avutta. Hän juoksi
hakemaan vettä lähteestä mäenrinteeltä ja kostutti sillä nuoren naisen
kalpeata otsaa, jonka valkeutta vielä kohotti tuuhea ja tavattoman
kaunis tumma tukka. Hän virkosi vähitellen ja katseli Taavia epäilevin
silmin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: -- ansaitsenko minä, että
joku ihmisolento osottaa minulle lempeyttä?
-- Olet liiaksi heikko voidaksesi käydä, -- sanoi Taavi hänelle. --
Saat minulta hevosen lainaksi, jos tahdot paeta Leton ilkeän ritarin
luota?
Marjaana nousi ylös ja hänen mieleensä muistui jotain. -- Ei, -- sanoi
hän kiivaasti, -- minun täytyy heti lähteä Lettoon. Sten herra on
haavoittunut, eikä kukaan muu kuin minä osaa hänen haavaansa hoitaa.
-- Kohteleeko Sten herra sitten niin hyvin sinua? -- kysyi Taavi
sääliväisesti, sillä hänellä oli syytä epäillä sitä.
-- Se on yhdentekevää. Niin, kyllä hän osaa olla hyväkin, kun hän vain
on terve. Minun täytyy lähteä takaisin, nyt kohta minun täytyy mennä
Lettoon takaisin, Sten herra odottaa minua. -- Ja näin sanoen hän
yritti astua muutaman askeleen, mutta hän horjui ja olisi kaatunut,
ellei Taavi olisi häntä tukenut.
-- Näethän, ettei se käy päinsä, -- sanoi Taavi ja vei hänet
puoliväkisin pehmeälle nurmikolle, jossa hän levitti hevosloimen hänen
allensa ja valmisti hänelle tuota pikaa mukavan lepopaikan. -- Lepää
tässä hiukan, kunnes olet vähän voimistunut, minä vien sinut sitten
ritarin taloon takaisin.
Marjaanan täytyi vihdoinkin suostua tähän vastentahtoiseen
odottamiseen, joka tuotti hänelle niin suurta levottomuutta. Toisinaan
vain kuultiin hänen vielä valittelevan: -- Ritari odottaa minua! Kuka
hoitaa Sten kerran haavaa?
-- Jospa hän olisi edes kahdenneksikymmenenneksi osaksi niin kaunis
kuin minun Appuni, niin sanoisin, että olet tehnyt laupeuden työn, --
lausui noita halveksivasti. -- Mutta miksi täytyy toisen kukan kuihtua
ennen kuin toisen? Kuivunutta ruohoa, kuivunutta ruohoa, eikä se kelpaa
edes ensi kevääksi säästettäväksi!
15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin
tapahtui.
Taavi neuvotteli seuralaistensa kanssa, ja kaikki olivat sitä mieltä,
että oli iltaa odotettava, ennenkuin yritettäisiin lähetä Lettoa.
Tiedettiin, että vanha Siveri kantoi leppymätöntä vihaa Sten herraa
kohtaan. Sen jutun kaikki tunsivat. Siveri oli erään Bo herran soturin
leski; mies oli kaatunut taistelussa, ja heille jäi tytär, joka oli
niin kaunis, ettei hänen vertaistansa tavattu seitsemässä pitäjässä.
Silloin jo ihmiset sanoivat, että Siveri oli joka aamu hieronut
tytärtänsä Appua karhun silmistä keitetyllä voiteella; se hänet niin
kauniiksi teki. Mutta se ei estänyt, että Sten herra, taikka oikeammin
hänen kätyrinsä, eräänä talvi-iltana tytön mennessä avannolta vettä
noutamaan, tarttuivat häneen uumista kiinni, heittivät hänet hevosen
selkään ja ratsastivat hänen kanssaan Leton kartanoon. Turhaan raappi
äiti kyntensä rikki Leton kivimuuriin. Turhaan hän valitti Bo herralle,
joka silloin oli sotatoimissa, ja Turun piispalle, jolla siihen aikaan
oli muuta ajateltavaa. Appu oli kadonnut, ja Siveri asettui asumaan
tuohon pahamaineiseen mökkiin, ollakseen lähempänä Lettoa. Mutta tästä
ajasta alkaen tuli Siveri mielipuoleksi ja sekoitti kristillistä ja
pakanallista taikauskoa yhteen, vaikka hänellä itse asiassa oli vain
yksi ainoa ajatus, nimittäin miten hän voisi löytää kadonneen lapsensa
ja kostaa Sten herralle. Mökin huono maine siirtyi luonnollisesti
Siveriin itseensä ja hulluudessaankin hän käsitti sangen hyvin, että
tämä maine oli hänen ainoa puolustuskeinonsa tässä vaarallisessa
naapuristossa, jonka vuoksi hän ei ensinkään tahtonut sitä kieltääkkään.
Päivä kului. Hirvi-Jaakko ja nuo kaksi kylän nuorukaista paneutuivat
makuulle metsikköön, ja sillä aikaa Taavi oli vartioimassa. Marjaana
rukka istui vielä mäellä. Hän luuli aivan varmasti, että Siveri oli
noitunut hänet ja hänen mielikuvituksensa voima oli niin suuri, että
vaikka hän kärsimättömästi halusi päästä takaisin Leton hirmuvaltiaan
luokse, hän ei kumminkaan voinut astua neljää askeltakaan, maahan
vaipumatta.
Iltapäivällä tuli Letosta linnan soturi hakemaan Marjaanaa. Sten herra
oli ankarasti käskenyt, että hänen piti heti rientää kotiin. Taavi
kätkeytyi majaan, eikä tarvittu muuta kuin että Siveri meni uhkaellen
tulijaa vastaan, niin hän pötki käpälämäkeen, uskaltamatta edes
taaksensa katsoa. Useampia sanantuojia ei tullutkaan. Ensimäinen oli
luultavasti kertomuksellaan pelottanut toiset, niin ettei kukaan enää
halunnut häiritä pelottavaa noita-akkaa.
Vähitellen laski heinäkuun aurinko alemma taivaanrantaa kohti ja
vihdoin se oli puolittain ehtinyt kunnaalla kasvavan synkän petäjän
peittoon. Silloin varustautui pieni joukko lähtöön. Siveri rukoili
vuoroin neitsyt Maariaa, vuoroin metsän jumalan Tapion emäntää
suojelemaan heidän yritystään; Marjaana pantiin toisen irtonaisen
hevosen selkään ja sitte lähdettiin matkaan.
Oikealla puolella valtatietä, joka johti sisäiseen Satakuntaan, kulki
kurja ratsutie alas virran vartta myöten ja vei Lettoon. Metsä oli
täällä niin tiheätä, että saattoi aivan huomaamatta lähestyä taloa
noin nuolen kantahan päähän. Se olisi kuitenkin muuten tuskin ollut
mahdollista, ellei Sten herra olisi ollut kykenemätön pitämään silmällä
huolimatonta väkeään.
-- Marjaana, -- sanoi Taavi, joka tunsi syvää sääliä onnetonta naista
kohtaan, -- sinä voit nyt palata Sten herran taloon. Mutta jos tahdot
seurata hyvää neuvoa, niin käänny mielemmin takaisin, ja ratsasta,
minkä ehdit, Myllyrantaan, ja sitten minä pidän huolta siitä, että
pääset muuttamaan niin kauaksi täältä, jottei Sten herra koskaan enää
saa sinua valtoihinsa.
Marjaana hyppäsi hevosen selästä, ja riensi vastaamatta taloa kohti,
ikäänkuin hän olisi itsekkin pelännyt, että hän antaisi vietellä
itsensä pakoon. Hirvi-Jaakko katseli ihmeissään hänen jälkeensä, otti
sitten aivan tyynesti jousensa ja pani nuolen kouruun, mutisten: --
Tyhmä poika! Hän antaa meidät kaikki ilmi.
Taavi tarttui hänen käsivarteensa. -- Anna jousen olla, kunnes sitä
paremmin tarvitsemme, -- sanoi hän. -- Häpeä, Jaakko! Turvatonta naista!
-- Sinun olisi pitänyt neuloa hänen kielensä kiinni, ennenkuin päästit
hänet irti, -- vastasi kalastaja suuttuneena. -- Katsos vaan kuinka
nopsasti hän luikertelee tuonne sudenpesään. Mutta semmoista se on, kun
pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikamiehet. Mitähän sinä nyt aiot
tehdä?
Taavilla oli ollut hyvä aikaa valmistautua tähän kysymykseen, mutta
sittenkin hän jäi vanhalle seuraajalleen vastauksen velkaan. Hän häpesi
tunnustaa, että hän salaa luotti Siverin lupaukseen. -- Täytyy odottaa
yötä, -- sanoi hän vihdoin, jotakin sanoakseen.
-- Odottaa? Niin, odottaa kunnes koko vaapsahaisparvi ryntää niskaamme,
-- tiuskasi Jaakko. -- Olinpa minä oikea pässinpää, kun tulin sinun
kanssasi tänne, että halkinenäinen Sven saisi teurastaa minut kuin
jouluporsaan ennen huomisaamua!
-- Hiljaa, -- sanoi Taavi, -- tuolla tulee hän itse!
Sillä aikaa kuin toiset pitelivät hevosia kiinni, olivat Taavi ja
Jaakko astuneet maahan, ja puitten ja pensaitten suojassa hiipineet
kenenkään huomaamatta niin lähelle taloa kuin suinkin. Heidän edessään
kohosi tuo yksinäinen, koko seudussa pelätty ja kammottu kartano taikka
linna, jos sitä siksi tahtoo nimittää, vaikka Letto paljon vähemmän
kuin Ljungars ansaitsi tätä kunnianimeä. Letto oli ruma ja rappeutunut
rakennus, jykevistä hirsistä rakennettu saarelle keskelle virtaa,
joka tällä kohdalla oli sangen vuolas. Kapeamman virranuoman yli kävi
vitsaksilla liitetty kaarisilta, joka yhdisti saaren mantereesen. Ainoa
varsinainen varustus, minkä saattoi nähdä, oli pieni neljän tai viiden
kyynärän korkuinen kivimuuri, joka oli rakennettu saarelle juuri sillan
eteen ja varustettu kapealla portilla, joka tällä hetkellä oli auki
ja ilman puolustajaa. Nähtävästi Leton asukkaat etupäässä luottivat
siltaansa, jonka helposti saattoi hajoittaa, niin pian kuin vihollinen
tuli näkyviin, ja taas laskea ulos, kun vaara oli väistetty.
Tälle sillalle astui nyt vanha tuttavamme halkinenäinen Sven, ja
talutti kuormahevosta. Tämä toimi olisi paremmin sopinut jollekin
Myllyrannan ajomiehelle, kuin Leton rosvolle, sillä hevosen selkään
oli sälytetty rauhallisia viljasäkkejä. Ei ollut lainkaan tavatonta,
että nämät maantieritarit, juuri kun he olivat tehneet, taikka olivat
aikeessa tehdä jonkin oikein ilkeän kujeen, näyttäytyivät aivan
rauhallisiksi ja toivat jauhettavaa Myllyrannan myllyyn. Mutta he
olivat siksi varovaisia, etteivät he koskaan lähteneet sellaiselle
retkelle ilman riittävää miesvoimaa, ja ilman rautavuorisia lakkeja ja
rautapaitoja nuttujensa alla. Se oli vain ihmeellistä, että Sven näytti
lähtevän matkalle yksinänsä, ja heti sellaisen ilkityön jälkeen, joka
varmaan oli herättänyt sitä suurempaa huomiota, kun se oli kohdannut Bo
herran lapsia ja luostarin rauhoitettua omaisuutta.
-- Kenenkähän merkillä nuo säkit lienevät merkityt, -- kuiskasi Jaakko
Taaville pensaassa. -- Jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin
ratsastamme heti samaa tietä takaisin kuin olemme tulleetkin. Sveniä
ei ole hyvä peijata. Annanpa ajaa päälakeni yhtä paljaaksi, kuin
kerjäläismunkin, ellei tuo ilkiö ole kätkenyt tusinan lurjuksia metsään
selkämme taakse, ja nyt hän aikoo vietellä meitä sievästi satimeen.
-- Ritari on haavoittunut, ja Sven on hänen oikea kätensä, -- sanoi
Taavi mietiskellen. -- Annetaan hänen tulla meidän ja noiden toisten
väliin, ja otetaan hänet sitten kiinni joko hengissä tai hengettömänä.
Hänet me otamme panttivangiksi Ljungarsin lasten varalta.
Näin sanoen Taavi hiipi takaisin odottavien ystäviensä luo
antamaan heille tarpeellisia ohjauksia ja oli muutamien minuuttien
kuluttua taaskin etumaisella paikallaan. Vanha kalastaja oli liian
hidasluontoinen ruvetakseen vastustamaan tätä, vaikka se ei lainkaan
ollut hänelle mieleen. Salaisena syynä siihen, että Taavin kumppanit,
jotka olivat häntä niin paljoa vanhemmat, suostuivat alistumaan hänen
valtansa alle, oli se, että luonto oli suonut Taaville niin paljon
suuremmassa määrässä reippautta ja päättäväisyyttä, kuin Myllyrannan
muille asukkaille.
Aurinko oli sillä välin laskenut, ja puitten varjot kävivät yhä
tummemmiksi. Sven jatkoi hiljalleen matkaansa kaarisillan yli ja sitten
metsään, monta kertaa salavihkaa katsahtaen taaksensa, ikäänkuin hän
olisi pelännyt ritarin kartanoa enemmän, kuin sitä asumatonta seutua,
jota kohti hän kulki näin myöhään illalla. Hän kulki aivan Taavin ja
Jaakon ohi, mutta ei huomannut heitä. Jaakko pisti taaskin nuolen
jouseensa, mutta Taavi tarttui jälleen hänen käsivarteensa kiinni. --
Ei verta! Meidän täytyy saada hänet kiinni elävältä, -- kuiskasi poika,
vaikka hänen sydämensä sykki nuoruuden koko kiihkolla nähdessään tuon
inhottavan rosvon, joka niin äskettäin oli polttanut hänen äitinsä
talon ja ryöstänyt hänen turvattinsa.
Oli tärkeätä antaa Svenin rauhassa kulkea niin syvälle metsään, ettei
häntä voitu talosta nähdä eikä kuulla, ja heti kun hän oli ehtinyt
ohi, hiipivät Taavi ja Jaakko varovasti perässä. Antti ja Eljas olivat
saaneet käskyn vetäytyä taaksepäin hevosineen ja siten pitkitettiin
hiljaista takaa-ajoa, kunnes taas oli tultu Siverin mökin kohdalle.
Nyt oli aika tullut. Myllyrannan pieni parvi ryntäsi esiin kahdelta
taholta yht'aikaa, etumaiset ratsain, takimaiset jalkaisin, ja sulkivat
tien Sveniltä. -- Antaudu, -- huusi Taavi, -- taikka muuten saavat
korpit työtä tänä yönä Siverin mäellä!
-- Mitä ihmettä? Ketä roistoja te olette, kun käytte ihmisten kimppuun
aukealla maantiellä! -- vastasi Sven aivan huolettomasti, torjuen
tapparallaan neljää keihästä, jotka tähtäsivät hänen rautaista
nuttuansa.
-- Me olemme Myllyrannasta, -- vastasi Taavi, voimatta kauemmin hillitä
suuttumustaan. -- Murhapolttajia ja lasten ryövääjiä me rankaisemme
niinkuin he ansaitsevatkin ja jollet heti paikalla heitä pois aseitasi,
niin lävistämme nuttusi.
-- Neljä yhtä vastaan, se on sangen sopivaa parrattomille pojille, --
ivaili Sven. -- Vai tulette te Myllyrannasta? No sittenhän te voitte
säästää vaivojani ja viedä säkkini myllyyn. -- Näin sanoen hän irrotti
säkit hevosen selästä ja nosti ne vasemmalla kädellään varovasti
maahan, oikealla kädellään yhä torjuellen keihäitä.
-- Pois paistinvartaasi! -- huudahti Taavi raivostuneena ja tähtäsi
kopeata rosvoa kohti voimakkaan iskun, samassa kuin Jaakko tarttui
hänen toiseen jalkaansa aikoen vetää hänet alas hevosen selästä.
-- Joutuupa sitä hyttysten käsiin näin iltahämyssä! -- huusi Sven
halveksivasti, torjui iskun ja antoi väkevän, hyvin opetetun hevosensa
hypähtää taaksepäin, niin että se kaasi Jaakon maahan. Samassa
lämähytti hän tapparansa varrella Anttia ja Eijasta korville, tarttui
kuormahevosensa ohjiin, kannusti omaansa, ja ivallisesti nauraen hän
ajoi täyttä nelistä hämmästyneiden ahdistajiensa käsistä.
Taavi, joka vielä oli jalkaisin, ei voinut ajaa häntä takaa, vaikka
hänellä olisi ollut siihen haluakin, ja toiset seisoivat ällistyneinä
ja puolitainnuksissa saamistansa aimo sivalluksista. He olivat
joutuneet tekemisiin miehen kanssa, joka oli paljoa tottuneempi
sellaisiin seikkailuihin kuin he, ja sentähden hän oli tehnyt kaikki
heidän tuumansa tyhjiksi.
-- Nyt minä ratsastan kotiin, -- sanoi Jaakko äreästi. Hän oli
mielestänsä jo tehnyt kylläksi tämän kunnian vuoksi.
Taivas oli vetäytynyt pilveen ja hämärä lisääntynyt. Taavi oli
kumminkin lujasti päättänyt palata Lettoon, vaikka hänen täytyisi
lähteä yksin, kun aivan äkkiarvaamatta tuttu ääni, joka tuntui tulevan
maan alta, huusi hänen nimeään.
He olivat Siverin mökin edustalla. Ei kukaan voi moittia tuota
oppimatonta poikaa siitä, että hän nyt luuli pahan hengen puhuttelevan
häntä maan alta. Mutta kohta toisti vienompi ääni hänen nimensä samaan
tukahutettuun tapaan, ikäänkuin olisi se tullut kaukaa syvyydestä.
-- Birger, Beata! -- huudahti hän. Kenties joutuivat he juuri tällä
hetkellä Sten herran julmuuden uhreiksi, ja ehkäpä heidän hätähuutonsa
etäisyydestä huolimatta kaikuivat hänen korvaansa.
Silloin hän näki hämärässä ne säkit, jotka Sven oli jättänyt tielle.
Perin hämmästyksissään hän aukaisi nauhat, ja katso, nuo rakkaat, kauan
kaivatut, kadonneet lapset hyppäsivät kuin vapauteen lasketut linnut
ylös säkeistä ja heittäytyivät hänen kaulaansa!
16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkä he
lopuksi joutuivat.
Taavin hämmästys, kun hän niin aavistamatta sai takaisin kadonneet
turvattinsa, lisääntyi vielä melkoisesti, kun he vilkkaasti ja sikin
sokin kertoivat, miten he olivat joutuneet tähän omituiseen asemaan.
Kun he olivat heränneet ullakkohuoneessa, olivat he löytäneet
puurovadin ja maitoruukun vierestänsä lattialta. Vasta sitten kun he
olivat nauttineet hyvät herkut, oli Birgerin mieleen juolahtanut, että
ruoka mahdollisesti oli myrkytettyä. Kaikeksi kauhistukseksi astui
vielä halkinenäinen Sven samassa huoneesen, kantaen olallansa kahta
tyhjää säkkiä. Lapset luulivat silloin, että heidän viimeinen hetkensä
oli tullut ja koettivat saada tuon julman miehen sydäntä heltymään.
Hän oli lohdutellut heitä lempein sanoin ja kertonut heille, että hän
oli palvellut Ljungarsin linnassa heidän äitinsä aikana, mutta nyt hän
palveli Sten herraa ja oli herransa käskystä tuonut heidät Lettoon,
luullen, ettei heille siellä mitään pahaa tapahtuisi. Mutta siihen hän
ei enää voinut luottaa, ja siitä syystä hän tahtoi nyt auttaa heitä
pakenemaan, heidän äitinsä tähden. Heidän piti vaan astua säkkeihin ja
olla hyvällä mielellä. Hän lupasi asettaa niin, ettei kukaan epäilisi
heidän pakoansa, ja kun se tulisi huomatuksi, niin luultaisiin, että
he olisivat repineet reiän heikkoon kattoon ja kiivenneet niiniköyttä
pitkin alas, jonka hän juuri sitä varten oli kiinnittänyt kattoon. Sitä
paitsi oli hän tehnyt läven säkkeihin, niin että he saisivat pistää
päänsä ulos, koska vaan halusivat, mutta hän varotti heitä tekemästä
sitä ennenkuin he olisivat päässeet hyvän matkaa eteenpäin. Ja kun he
pääsisivät takaisin Bo herran luo, niin hän pyysi heitä muistamaan
halkinenäistä Sveniä. Ei voinut niin tarkoin tietää, milloin he
voisivat palkita hänelle sen ystävyydentyön, jonka hän nyt teki heille
henkensä uhalla.
-- Ei Sven näyttänyt ollenkaan pahalta, kun hän puhui sitä meille, --
virkahti Beata innokkaasti. -- Hänet on kerran tuomittu hirtettäväksi
siitä syystä, että hän ajoi Bo herran parhaan hevosen piloille suohon.
Sillä kertaa äidin rukous pelasti hänen henkensä, eikä Sven ole niin
julma kuin miltä hän näyttää. Hän muisti äitiämme ja auttoi meitä
pakenemaan.
-- En minä oikein uskonut häntä, -- lisäsi Birger, -- mutta mitä me
olisimme tehneet? Me teimme niinkuin hän pyysi ja hän nosti meidät
hartioillensa ja pani meidät hevosen selkään. -- Minnekkä sinä näin
myöhään menet, Sven? kysyivät miehet kartanolla. -- Minä menen
ystäviäni tervehtimään Myllyrantaan, vastasi Sven. -- Oletko sinä
hullu? sanoivat toiset; -- missä on myllyntullisi? Silloin työnsi Sven
pitkän sotatapparansa maahan, niin että se helisi ja sanoi: tässä on
minun myllytullini! Mutta toiset nauroivat ja sanoivat: kyllä Sven tuo
useamman säkin takaisin, kuin mitä hän viepi.
-- Niin, -- sanoi Beata, -- me heiluimme niin hirveästi, kun riipuimme
hevosen kyljessä, mutta minä en uskaltanut pistää päätäni ulos,
ennenkuin kuulin sinun äänesi, Taavi!
-- Ja nyt me ratsastamme Ljungarsiin, -- lausui Birger. -- Äitipuolemme
tosin ei liene liioin suopea meille, mutta onhan siellä rehellinen
Goliat, hän suojelee meitä kyllä, ja sitten olet sinä, Taavi, ja sinun
äitisi ja Renata. Teidän täytyy nyt kaikkien muuttaa Ljungarsiin,
kunnes isä tulee kotiin.
Taavi ei vastannut mitään. Hän tiesi paremmin, miten asian laita oli ja
hänellä oli tuuma, jonka hän piti vastaiseksi salassa. Ei hetkeäkään
ollut hukattavana, sillä ei voinut tietää koska Sten herra ja kavala
Kukko, joka oli sataa vertaa Sveniä pahempi, huomaisivat kepposen ja
silloin olisi Leton rosvojoukko heidän kintereillään. Lapset nostettiin
heti heille varattujen hevosten selkään, Taavi tarttui Beatan hevosen
ohjaksiin ja matkaa jatkettiin viipymättä.
Kauhuksensa pakolaiset kuulivat noita-akan kimakan äänen takanansa
mäeltä huutavan: -- Ajakaa, ajakaa, -- huusi hän heidän jälkeensä,
-- ajakaa niin että kivet säkenöivät! Susi nukkuu, ja karhun pennut
ryömivät ulos hänen luolastansa. Ajakaa! Ajakaa! Neitsyt Maaria istuu
pilven reunalla ja kehrää pitkää, pitkää lankaa silkistä ja kullasta.
Kun lanka valmistuu, kutovat maahiset siitä verkon, ja siitä tulee
sudenverkko. Ajakaa, ajakaa! Pikemmin ajaa onni, nopeammin ajaa terveys
ritarin talosta. Jo istuu Kivutar, tuskan tyttö, kaukana rautavuorella
ja keittää kaikki hänen tekonsa vaskikattilassa, Kattila kuohuu yli
reunojen, pihisee ruohikossa, se virtaa kuin tulipuro pitkin vuoren
rinteitä. Aja, Taavi, aja, takanasi savu nousee, Leton työt suitsuavat
taivasta kohti!
Ja hän seisoi iltahämärässä kunnaalla molemmat kädet ojennettuina
taivasta kohti, ikäänkuin loihtiakseen ukkosen esiin ja lauloi loitsua,
joka kauan pysyi kansan muistossa ja nimitettiin
_Siverin loitsurunoksi._
Ukko ylinen jumala
Työnnytti tulisen nuolen,
Ampui vaskisen vasaman
-- Tulinuoli, minne lennät,
Minne, vaskinen vasama?
-- Menen louhta louhtamahan,
Kalliot katkomahan.
-- Ei kivi kipuja itke,
Paasi vaivoja valita,
Riennä rintahan inehmon,
Ukkospoikien povehen,
Heihin leima leimahuta,
Iske heihin hiiden haava,
Aseta ikuinen arpi,
Vihan vimma viihtymätön!
Oi on vaskinen vasama,
Sinä paaduta sydämet,
Sinä rinnat raukaisuta,
Suet suista kankahalla,
Korven kontiot kesytä.
Oi Ukko ylijumala,
Rakenna rajuinen ilma,
Nosta suuri säiden voima,
Salamasi säihkyttele,
Lausuttele lausehesi.
Ken suulla suurenteleksen,
Hältä mahti murtukohon,
Maan madoksi maatukohon.
Yksi on ylijumala,
Yksi valtias väkevä.
Siten purki mielipuoli kirouksiansa, kunnes hänen äänensä katosi
etäisyyteen ja sekoittui yötuuleen, joka suhisi pitkien puitten
latvoissa tien varrella. Taivas oli mennyt yhä enemmän pilveen,
rajuilma oli tulossa, ja yö oli tähän vuodenaikaan nähden tavattoman
pimeä. Ei mikään kuitenkaan olisi voinut olla suotuisampaa Taavin
tuumille, sillä nyt hän saattoi kulkea aivan läheltä Ljungarsin linnaa,
pelkäämättä, että tornin vartia tuntisi ja huutaisi heitä.
Tämän toiveen teki kuitenkin Birger turhaksi, joka, nähdessään että
Taavi pysähtämättä ratsasti nostosillan ohitse, huusi hänelle, että
hän ajoi väärään; he olivat nyt muka perillä ja pitäisi pysäyttää ja
ilmoittaa heidän tuloansa.
-- Tahdotko saattaa meidät kaikki onnettomiksi? -- kuiskasi Taavi
kiirehtien seuruetta.
-- Mutta minä tahdon puhua Goliatin kanssa; hän kyllä suojelee meitä,
-- jatkoi poika itsepäisesti.
-- Goliat istuu vangittuna linnan syvimmässä holvissa eikä voi auttaa
meitä, ei sinua eikä minua. Mutta yhden minä tiedän, joka on valveilla,
ja hänen ohitsensa meidän on paras ratsastaa, -- vastasi Taavi.
Birger vaikeni. Mutta kovaksi onneksi oli se jo liian myöhäistä. Vartia
oli luultavasti tuntenut hänen äänensä, sillä muurilta kuului huutoja
ja hämärässä nähtiin ihmishaamuja kiireesti häärivän siellä.
-- Nyt minä toivon, että Siverin sanat toteutuisivat ja me voisimme
ratsastaa, niin että kivet kipinöisivät, -- huudahti Taavi, ja hänen
pelkonsa tarttui pian koko seuraan. Ajettiin niin nopeaan kuin suinkin
voitiin noita kankeita myllykoneja saada menemään, mutta he eivät
olleet ehtineet vielä puolitiehenkään Myllyrantaan, kun jo Taavin
tottuneet korvat kuulivat hevosten kopinaa takaapäin. Onneksi olivat
pakolaiset vielä sen verran edellä, että he ehtivät pujahtaa läheiseen
metsään. He valitsivat ainoan keinon, mikä heillä vielä oli tarjona,
astuivat alas hevosten selästä, päästivät ne irti omin päin hakemaan
kotiansa, ja poikkesivat kiireesti tieltä raivaamattomaan metsään,
missä ei ollut helppo heitä löytää ja ajaa takaa.
Pian kuulivatkin he iloksensa ratsumiesten laukkaavan ohi, ja
kiiruhtivat Myllyrannan irtonaisten hevosten jäljissä, jotka saivat
jalat allensa, kun he yöilmassa tunsivat tuttujen syöttöhakojen heinän
tuoksun. Silminnähtävästi ratsastajat olivat Ljungarsista, ja Ursula
rouva oli varmaan lähettänyt heidät hakemaan lapsia takaisin linnaan.
Mutta tätä Taavi tahtoi ehkäistä ja suunnitteli mielessänsä, miten
hän veisi heidät sellaiseen turvapaikkaan, jonne heidän epäiltävän ja
pelätyn äitipuolensa käsi ei enää ulottuisi.
Silloin rupesi tuulemaan ja satamaan. Etäältä kuului heikko ukkosen
ääni, ja siellä täällä kuusien välistä näkyi salama välähtävän mustaa
pilviseinää vasten. Hirvi-Jaakko mutisi, että sitä hän oli jo kauan
odottanutkin. Sitä ei muka koskaan puuttunut, kun Ljungarsin väki oli
seikkailuretkillä.
Taavi otti Beatan syliinsä ja kuljetti pientä joukkoansa yksinäisiä
metsäpolkuja pitkin Myllyrantaa kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi
lähestynyt kylää, missä ratsumiehet turhaan etsiskelivät, vei poika
joukkonsa kiertoteitse kylän ohitse ja tuli siten virran rantaan
kappaleen matkaa lohipatojen alapuolelle. Täällä hän kuiskasi jotakin
Jaakolle korvaan ja lähetti luotaan pienen armeijansa, joka tähän asti
oli uskollisesti häntä seurannut sekä vaaroissa että vastuksissa.
-- Vie äidille terveiset, -- sanoi hän, -- ja kiellä häntä
huolehtimasta! Hän saapi meistä tietoja sieltä, mistä Leton vainukoirat
eivät löydä meitä, eivätkä Ljungarsin haukat havaitse.
-- Minnekkähän hän aikonee laahata heidät, -- ärisi Jaakko palatessaan
kylään molempien nuorukaisten kanssa. -- Ikäänkuin Bo herran lapset
olisivat kissanpoikasia joita voi langan pätkällä viekotella ja pistää
minne van haluaa, niiden sätkyttelemättä takakäpäliään! Mutta semmoista
se on, kun pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikaihmiset ja
sekaantuvat asioihin, joita he eivät käsitä.
Jaakko oli yksi niitä, jotka voimatta itse tehdä ripeätä päätöstä,
eivät voi sietää, että joku toinen rohkeasti tarttuu asioitten
kulkuun, mutta seuraavat sittenkin, joskin vastahakoisesti lujempaa
tahtoa, melkeinpä kuin härkä, joka sarvistaan sidottuna työrattaihin,
vastaanponnistellen ja mylvien seuraa johtajaansa vaikka minne, yksin
teurastuspenkkiinkin. Nyt oli Jaakko saanut sarvensa irti, mutta hän
oli tottunut puskemaan ja oikeaan suomalaiseen tapaan hän tunsi vasta
silloin, kun hän oli päässyt vapaaksi riippuvaisesta asemastansa,
nöyryytystä siitä, että hän oli antanut pojan käskeä itseänsä. Nyt
oli hänen vuoronsa käskeä: hän ojensi selkänsä suoraksi ja marssi
voittoisan sotapäällikön juhlallisilla askelilla takaisin Myllyrantaan.
Virran rannalla oli vanha rappeutunut nuottakota, josta kalastajat
etsivät katon suojaa, kun he monena lokakuun pimeänä ja sateisena
yönä vetivät siikanuottaa. Tähän yksinäiseen ja kätkettyyn suojukseen
vei Taavi turvattinsa. Täällä heillä oli tarjona mitä he kipeimmin
kaipasivat: varma piilopaikka, sateensuoja sekä pehmeä ja kuiva
nuottavuode. Nuotat riippuivat siellä leveissä ja syvissä poimuissa,
ja he laskivat takimaiset alas ja levittivät ne vuoteeksi. Kalastajat
voivat vakuuttaa, että moni on saanut maata huonommalla vuoteella
märällä ilmalla, eivätkä lapset tarvinneetkaan liiallisia houkutuksia
tyytyäksensä siihen, mitä talo tarjosi. He haukkasinet hiukan Taavin
eväästä ja rupesivat sitte levolle.
Mutta heidän nuori suojeliansa -- itsekkin vielä miltei lapsi --,
joka oli ottanut tuon tärkeän toimen tehtaaksensa, päätti vartioida
nuottakodan ovella. Ukkonen oli laannut, mutta sade vuosi vielä
virtanaan ja hurja myrskytuuli taivutteli koivujen latvoja, pauhullansa
yhtyen kosken kohinaan. Kerran oli Taavi näkevinänsä Ljungarsin
valkoisen tytön leijailevan kosken yläpuolella. Mutta se olikin vain
veden vaahtia, joka pirskui kiviä vasten ja kimalteli omituisesti
nousevan aamuruskon ensi säteissä.
17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutui
sekä ystävien että vihamiesten pariin.
Taavi ja hänen turvattinsa pysyivät neljä yötä ja neljä päivää
syrjäisessä suojapaikassaan piilossa. Sinä aikana varusti heidän vanha
ystävänsä Jaakko heitä öiseen aikaan kaikella, mitä he tarvitsivat,
mutta hän ei ilmoittanut edes Myllyrannan ystävällisille, mutta
puheliaille naisille heidän piilopaikkaansa. Taavi oli varmuuden vuoksi
irroittanut muutamia hirsiä nuottakodan permannosta ja niiden alle
tehnyt komeron, johon kaikki kolme mahtuivat, jos vaara heitä uhkasi.
Onneksi pääsivät pakolaiset vain pienellä pelästymisellä. Vakoilevia
ratsumiehiä, milloin Sten herran, milloin Ursula rouvan väkeä, samoili
seudussa ristin rastin ja he lähestyivät pari kertaa nuottakotaakin.
Mutta vilkaistuaan sinne sisään ja nähtyään sen autioksi, he taas
ratsastivat tiehensä ja jatkoivat etsimistänsä metsissä. Ettei se
heille onnistunut on helppo arvata, ja muutamia päiviä harjoitettuaan
pikku vierailuansa kylässä kaikenmoisten tekosyiden nojalla ja
anastettuansa kaikki, mitä käsiinsä saivat, he vihdoinkin lähtivät
kotiinsa ilmoittamaan turhasta etsinnästään.
Neljäntenä yönä heidän tultuansa piilopaikkaansa virran varrelle,
toi Jaakko sen ilosanoman, että tie oli vapaa. Hänellä oli mukanansa
talonpoikaispukuja ja puhtaita liinavaatteita lapsille sekä voita,
leipää, kutunjuustoa, lohta ja maitoa Inkerin ruoka-aitasta. Samalla
kertaa hän toi vähän Turun rahaa Inkerin ja Renatan pienistä
säästövaroistakin sekä kolme hevosta, ilmoittaen, minnekkä ne saisi
jättää perille tullessa. Ne olivat tosin kylän huonoimmat hevoset, yksi
oli ontuva, toinen satulan lyöttämä, kolmas paha pattikontti. Sillä
Sten herran väki oli ottanut paraimmat hevoset ja jäljelle jääneistä
tarvittiin vetojuhdat maanviljelyksen tarpeihin. Joka tapauksessa oli
apu tervetullut ja lapset erosivat vanhasta liittolaisestaan hellästi
puristaen hänen kättänsä. Turvautuen Jumalaan, pyhään Henrikkiin ja
pyhään Priittaan he lähtivät öiselle matkalleen virran vartta pitkin
länteenpäin Ulvilan kaupunkia kohti.
Vaikka pakolaiset olisivat voineetkin turvallisuuttaan alttiiksi
panematta kulkea kuin muut matkustajat, eivät he sittenkään olisi
tiellänsä tavanneet kyytihevosia eikä kestikievareita, sillä siihen
aikaan ei tunnettu sellaisia mukavuuksia. He sanoivat olevansa
orpolapsia, matkalla erään kaukaisen sukulaisen luo, ja he poikkesivat
milloin mihinkin taloon tai kylään tien varrelle. Koska seutu lähempänä
rannikkoa oli tiheämmin asuttu ja tie samassa määrässä turvallisempi
sissien ja rosvojen hyökkäyksiltä, jotka häiritsivät ylimaan seutuja,
päättyi matka enemmittä vaaroitta.
Pyhän Henrikin saarnahuoneessa Ylistaron kylässä pitivät he
hartaushetkensä ja antoivat hurskaan lahjan kuparimaljaan, joka oli
siellä esillä köyhien toivioretkeläisten hyväksi, ja jo seuraavana
päivänä illalla he saapuivat Ulvilan kaupunkiin.
Nykyisestä rikkaasta ja uhkeasta Porista ei tämän kertomuksen
aikana ollut edes nimeäkään. [Pori oli kuninkaankartano, joka
sijaitsi luoteesen päin silloisesta kaupungista, ja vasta vuonna
1558 Juhana herttuan toimesta muutettiin kaupunki lähemmä satamaa
ja sai sittemmin nimensä kartanosta.] Mutta jo kaksi sataa vuotta
aikasemmin oli Kokemäen joen väkirikkaalla rannalla, Ylistaron
kylässä, viisi penikulmaa kaakkoon päin nykyisestä Porista, vanha
kaupunki tai kauppala, jota nimitettiin Teljän kaupungiksi. Se
oli sittemmin muutettu lähemmäksi rannikkoa ja saanut nimeksensä
Ulvilan Olavi pyhimyksen mukaan. Koska tällä seudulla oli runsaasti
laivanrakennusaineita ja turkiksia, oli Ulvila Albrecht kuninkaalta ja
seuraavilta hallitsioilta saanut edullisempia kauppaoikeuksia, kuin
mikään muu Suomen kauppakaupunki, Turkua lukuunottamatta. Unioonin
aikana se olikin siihen määrään vaurastunut, että Tukholma rupesi sitä
kadehtimaan ja sai aikaan sen, että valtionhoitaja Sten Sture vanhempi
supisti Ulvilan vanhoja kauppaetuja. Tämä tapahtui vuonna 1502, ja
siitä ajasta aikain vähentyi kaupungin entinen varallisuus melkoisesti.
Vieläkin se korjaili ja keräili, mitä valtava virta toi sinne muassaan,
mutta nämät tuotteet olivat nykyään vietävät Turkuun tai Tukholmaan, ja
koska molemmat nämät kaupungit olivat joutuneet rappiolle sisällisten
sotien kautta, eivät ne voineet edes omaksi hyödyksensä käyttää sitä
vientitavaraa, jota Ulvila parkaa niin kohtuuttomasti pakotettiin
niille tarjoamaan.
Lasten tullessa kaupunkiin, saattoikin siellä kaikkialla nähdä alkavan
rappeutumisen merkkejä. He ratsastivat kaupunkiin ahtaita ja vääriä
katuja pitkin. Rakennukset olivat aikaan nähden sangen kauniit ja hyvin
rakennetut, kaikki yksikerroksisia, päädyt kadun puolella; huoneita ei
niissä ollut kuin kauppapuoti, tupa ja kamari. Suurempaa ylellisyyttä
ei vielä silloin, ja kauvan jälkeenkäänpäin Suomessa tunnettu. Rannassa
oli kosolta aittoja, laivaveistämöitä ja säilytyspaikkoja, joissa oli
lahonnutta, lastaamatta jäänyttä puutavaraa. Veistämöt ja aitat olivat
enimmäkseen tyhjinä, liike kaduilla oli vähäinen eikä sinnepäinkään
sama kuin kaupungin vaurauden aikana. Yhdestä veistämöstä vain
kuului vielä kirveeniskuja ja vasaranlyöntejä, mutta ei sielläkään
työskennelty Ulvilan omaa laivastoa varten. Uusi valtionhoitaja oli
Ivar Flemingin, Kokemäen kartanon, kautta tilannut muutamia kuljetus-
ja sotalaivoja, jotka olivat aiotut silloisina vaarallisina aikoina
vahvistamaan valtakunnan laivastoa tanskalaisia vastaan.
Ensi kertaa Taavi ja hänen nuoret ystävänsä näkivät kaupungin. Niin
vähäpätöiseltä kuin Ulvila olisi näyttänytkin uudempien aikojen ja
toisien katselioitten silmissä, niin olivat nämät kapeat, likaiset
kadut, lukuisat rakennukset, joista isoimmat olivat varustetut
oikeilla savupiipuilla ja muutamat pienillä lasi-ikkunoillakin, niin
ihan uutta metsäseutujen kokemattomille lapsosille, etteivät he
ihmeissään ja ällistyksissään tienneet, minnepäin kääntyä. Erittäinkin
herättivät myymälät heissä suurta ihmetystä. Useimmat olivat hyvin
yksinkertaisia, pieni suojus vain talon kadunpuoleisessa päässä,
johon oli ripustettu tai levitetty esille halukkaiden ostajien
houkuttelemiseksi kaikenmoisia hyödyllisiä, mutta koruttomia esineitä,
kuten saviastioita, satuloita ja hihnoja, vaski- ja tina-astioita,
kirveitä ja veitsiä, naskaleita ja höyliä, anturanahkaa ja rukkasia,
Ruotsin liinaa, saukonnahkaisia röijyjä, sukkia ja lammasnahkaisia
takkeja, hamppua, suolaa, pippuria, tulikiveä ja kaikenlaista muuta
tavaraa. Kalleimpia mutta samalla harvinaisimpia tavaroita olivat
flandrilaiset verat, joita tänne asettuneet saksalaiset kauppiaat
olivat tuottaneet, sitä paitsi kaikenlajisia aseita aatelistoa
ja huoveja varten, joilla oli varaa tai halua hankkia itsellensä
parempaa tämänlaatuista tavaraa. Hunajaa oli kaupan sekä suuremmissa
että pienemmissä ruukuissa, samoinkuin palsamia ja suitsutusainetta.
Harvoin puuttui hyvinvarustetuista puodeista suurempia sekä
pienempiä vahakynttilöitä, joita hartaat seurakuntalaiset käyttivät
jumalanpalveluksissa, kaikenlaisia ja monenhintaisia rukousnauhoja
suuriarvoisista kalleuksista alkaen, joissa helmet olivat kullasta,
hopeasta, helmistä ja merenkullasta, aina sellaisiin saakka, joita
köyhäkin rovollansa saattoi lunastaa ja joihin oli pujoteltu
värillisiä puukuulia, pähkinöitä tai kirsikan sydämiä; sitä paitsi
vielä ristiinnaulitun ja pyhäin kuvia, suurempia ja pienempiä ynnä
monenlaatuisia: hopeaisia, vaskisia, puisia tai savisia, pergamentille
painettuja ja kömpelöitä saksalaisia puupiirroksia. Ilman näitä
esineitä ei kukaan tahtonut olla, ja kukin valitsi varansa ja aistinsa
mukaan. Ei liioin ollut ainoatakaan myymälää, jonka ovella ei olisi
ollut suojelevana kotijumalana neitsyt Maarian, pyhän Priitan, pyhän
Olavin tai pyhän Henrikin kuvaa. Kylttejä oli monenmoisia, joissa
kussakin oli suojeluspyhimyksen kuva, mutta ei ainoassakaan omistajan
nimeä tai muita kirjoituksia. Ne olisivat olleet aivan tarpeettomia,
sillä paitsi pappeja ja munkkeja ei kukaan olisi osannut lukea niitä,
vielä vähemmin niitä kirjoittaa.
Beata ihastui niin kaikkeen tähän komeuteen, varsinkin helminauhoihin
ja hunajaruukkuihin, että hän päästi ohjakset irralleen ja antoi
hevosen mennä, minne tahtoi. Taavin ja Birgerin konit arvelivat
voivansa seurata toverinsa esimerkkiä, ja ne kaikki poikkesivat omin
päinsä eräälle pihalle, missä näkivät kuusi tai seitsemän muuta hevosta
heinäkasan ja muutamien kaurapussien ympärillä, ja missä näytti
tarjoutuvan lepoa matkan vaivoista.
Tuskin olivat matkustajamme päässeet pihalle, kun Taavi, joka ensiksi
virkosi ihmetyksestänsä, oli tuntevinansa lyhytkasvuisen, hoikan ja
kavalannäköisen miehen, joka tarkkaavasti katseli häntä vanhan talon
ikkunareiästä.
-- Tulkaa pian pois täältä toivioretkeläisten majataloon, -- sanoi hän
ja käänsi pikaisesti hevosensa kadulle päin. -- Inkeri oli neuvonut
heille tämän majatalon, johon sekä luostarin väki että hartaat
toivioretkeläiset tavallisesti poikkesivat, ja jonka emäntä oli hänen
sukulaisensa.
Beata ja Birger vitkastelivat. Heidän mielestään saattoi kaupungissa
hakea majataloa, mistä vain halutti. -- Tulkaa! -- toisti Taavi
kiivaasti; -- minä näin jonkun tuolla, joka huomasi meidät, pahimman,
jonka voimme täällä tavata; se oli Kukko, Sten herran vakooja. Hän
on arvannut minne me suuntasimme matkamme ja on varmaan ratsastanut
edeltäpäin ottaakseen meidät täällä kiinni.
Tämä nimi jo riitti peloittamaan lapset pakoon. Ulvila, joka äsken
näytti heistä niin ihmeelliseltä ja ihastuttavalta, tuntui nyt
ainoastaan pelottavalta, sitten kun he niin äkkiarvaamatta olivat
tavanneet siellä vaarallisimman takaa-ajajansa. Mistä he nyt saisivat
varman turvapaikan? He kyselivät tietä toivioretkeläisten majataloon;
heitä neuvottiin kaupungin toiseen päähän. He kiirehdyttivät
vastahakoisia hevosiansa ja ravasivat aika vauhtia osotettuun suuntaan.
Mutta kadut, niinkuin jo sanoimme, olivat kovin kapeat, ja oli
kielletty ajamasta kovaa vauhtia kaupungissa, joka olikin sangen
tarpeellinen kielto. Pakolaisillamme ei ollut aavistustakaan siitä, ja
Birger ja Beata, jotka eivät liioin olleet taitavia ratsastajia, eivät
osanneet välttää eteensattuvia esineitä, ja seurauksena oli, että he
ajoivat milloin minkin yli, joka heidän tiellensä sattui. Missä kirkui
akka, jonka maitokiulun he olivat kaataneet, tuolla savenvalaja, jonka
saviastia oli rikki lyöty. Lopuksi olivat he ajamaisillaan kumoon
erään mahtavan ja hartiakkaan henkilön, joka tuntien loukkaamattoman
arvonsa, vaelsi huolettomana heidän edellänsä, aavistamatta sitä vaaraa
joka ratsastajien varomattomuuden takia oli uhkaamassa hänen leveätä
selkäänsä.
-- Mitä nyt, hävyttömät katupojat, ettekö näe, että ihmisiä kulkee
edellänne? -- karjasi mies äkäisesti katsoen taaksensa ja huomaten että
hänen kaunis sininen sarkanuttunsa, jossa oli nahkakölteri rinnalla ja
miekka vyöllä, oli katuliassa.
-- Mestari Gervasius! Mestari Gervasius! -- huudahti Taavi, kovin
iloissaan tästä toisesta aavistamattomasta kohtaamisesta.
-- Sinäkö se oletkin, veijari? -- ärähti vanha tuttumme, luostarin
vouti, jonka mielessä yhtymisen iloa jonkun verran hämmensi tunto
selkäänsä sattuneesta töytäyksestä. -- Eikö sinulla ole parempaa
tehtävää kuin ajella hullun tavoin pitkin Ulvilan katuja?
-- Älkää olko vihainen! -- pyysi poika hartaasti. -- Kaikkien
pyhimysten nimessä, mestari, suojelkaa Ljungarsin lapsia, sillä tuolla
kadun toisessa päässä on Sten herran väkeä, jotka ovat tulleet meitä
takaa-ajamaan!
18. Kuinka mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa ja mitä
sitten vielä tapahtui.
Kohta kun mestari Gervasius näki Sten herran miehet, jotka tulivat
ratsastaen kadun toisessa päässä, niin hän joudutti askeleitaan ja
sai siten pakolaiset viedyksi "toivioretkeläisten majataloon", jossa
hän tavallisesti itsekkin asui kaupungissa käydessään. Majatalon
pihan ympärille oli, niinkuin useimmissa muissakin Ulvilan taloissa,
rakennettu korkea aita, ja sen portin päällä komeili muodoton,
kaikenmoisilla aistittomilla koruilla koristeltu pyhimyksenkuva,
joka oli kuvaavinaan pyhää Birgittaa. Sen oli määrä osottaa, että
paikka oli aiottu lepopaikaksi niille hartaille ihmisille, jotka
sisä- ja pohjoisosista maata vaelsivat Turun tuomiokirkkoon tai
Naantalin luostariin. Mutta jos joku luuli että majatalossa vallitsi
luostarimainen hiljaisuus ja äänettömyys, niin hän pettyi suuresti,
sillä kartano oli täynnä väkeä ja sieltä kuului niin kova hälinä, että
se enemmän muistutti metelistä markkinaelämää, kuin toivioretkeläisten
rauhallista lepopaikkaa pyhiinvaellusmatkallansa.
Keskellä kartanoa seisoi lyhyt, paksu dominikaanimunkki paljain
päin, likaisessa mustasta kamlottikankaasta tehdyssä kaavussa, nuora
vyöllä, niinkuin kerjäläismunkkien oli tapa pukeutua, ja tarjoili
kaupaksi omituista tavaraa, jota hän säilytti lujasti raudoitetussa
arkussa valjaista päästetyillä rattaillansa. Päättäen hänen murtavasta
puheestansa, oli arvoisa isä ulkomaalainen, luultavasti saksalainen,
mutta hän oli oppinut suomea sokertamaan ja muutamia ruotsin sanoja,
joita hän ahkerasti käytti yhdessä latinalaisten sujuvien lauseparsien
kanssa, jota rahvas silloin kunnioitti yhtä paljon, ellei enemmänkin,
kuin moni nykyään vanhan virsikirjan suomea. Hänellä oli sitäpaitsi
tulkki mukanansa, rappiolle joutunut saksalainen rihkamakauppias
Müller, joka kilvan munkin kanssa ylisteli tavaraa ihmettelevälle
joukolle, jolle tällaiset markkinat näkyivät olevan jotakin aivan outoa.
-- _Benedicite, filii, pagani atque barbari, imo barbarissimi, et
vos quoque, filiae et mulieres stupidissimae!_ [Jumala siunatkoon
teitä, pakanat!] -- huusi munkki sujuvalla saarnannuotilla, varmana
siitä, että hänen latinankielisiä haukkumasanojansa pidettäisiin yhtä
mieltä-ylentävinä, kuin ne olivat käsittämättömiä. -- Kuka tahto
osta se autuus sen pienen maallisen kultan und hopjan edest, för
gold und silfver, se tulkko kiirust, _per Sanctum Petrum_, ostama
_margaritas ex profundo suibus_. Se ise ja eiti huutta _in purgatorio
misericordia_. [Ostamaan omaisilleen helmiä syvyydestä. Isä ja äiti
huutavat kiirastulessa sääliväisyyttä.] Und se piene Turku pfennig osta
ne vappaks; se piene pala hopja vapatta kuolluit ja elävit, syntynei ja
syntymättömi, päistikka gerad ins himmelrike! _Per sanctum Dominicum,
Olavum, Ericum, Henricum et in gloriam sanctae virginis, salvete
animas!_ [Pyhän Dominicuksen, Olavin, Eerikin, Henrikin ja pyhän
neitsyen kunnian tähden; pelastakaa heidän sielunsa.]
-- Hän sanoo, -- tulkitsi rihkamakauppias vapaasti suomentaen, --
että Rooman pyhä isä armahtaa hurskaita lapsiansa täällä pohjolassa
ja lähettää heille autuuden halvasta hinnasta. Täällä te voitte
pienellä rovolla pelastaa isänne ja äitinne kiirastulesta, ja pienellä
hopearahalla te voitte ostaa kaikki synnit anteeksi sekä itsellenne
että kelle tahansa, sekä kuolleille että eläville, syntyneille
ja syntymättömille, tarvitsematta ripittää itseänne Turussa tai
Naantalissa, missä munkit teitä nylkevät ja pettävät. Voivatko he teitä
auttaa? Eivät voi, yhtä vähän kuin nilkku akka voi kengittää äksyä
hevosta. _Per sanctnm Dominicum, Olavum, Ericum, Henricum, Brigittam,
Parasitum_ ja niin edespäin, ja niin edespäin, _salpeter spradibas!_
-- Kuulkaa, kuulkaa, hyvät ihmiset! Niin totta kuin minä olen
kunniallinen mies, olette te joutuneet tekemisiin valehteliain ja
petturien kanssa, jotka teitä ryöstävät ja riistävät, niin, he ovat
susia lammasten vaatteissa, jotka häpeämättömästi panettelevat
meidän pyhiä isiämme Turussa ja Naantalissa! -- huusi nyt pontevalla
äänellä mestari Gervasius. Hän oli yhtä suuresti hämmästyneenä kuin
vihastuneena kuunnellut tätä julkeata puhetta ja arveli, että hänen
puoleksi hengellinen arvonsa luostarin taloudenhoitajana valtuutti
hänet pitämään esimiestensä puolta. Mahdollista on myös, että tuo
tarmokas vouti, vaikkei hän ollutkaan oikeutettu siihen mestarin eli
maisterin arvonimeen, jolla hänen alaisensa häntä kunnioittivat, oli
sivumennen sen verran oppinut latinaa, että hän huomasi, millä vähän
sopivalla tavalla häpeemätön kerjäläismunkki ja hänen arvoisa toverinsa
käyttivät tätä kieltä. Jätämme sanomatta, eikö hänen oikeutettu
suuttumuksensa johtunut samalla siitä sopimattomasta kilpailusta,
jolla anekauppias uhkasi ryöstää luostarilta yhden sen paraimmista
tulolähteistä.
Hänen ankara vastalauseensa tekikin tehtävänsä. Suurin osa
kokoontuneesta kansasta tunsi syvää kunnioitusta luostaria ja
tuomiokirkkoa kohtaan, ja sentähden tulkin hyökkäys pyhiä isiä
vastaan enemmän vahingoitti kuin hyödytti hänen asiaansa. Väki
rupesi jo vetäytymään pois, huutaen, että vouti oli oikeassa ja että
kerjäläismunkki olisi ajettava ulos portista. Toiset taas, joiden
silmissä katolinen kirkko väärinkäytöksiensä vuoksi oli kadottanut
kaiken arvonsa, näyttivät haluavan pitää munkin puolta, vain siksi että
heitä huvitti nähdä kahden niin suuren kirkollisen mahtimiehen, kuin
voudin ja anekauppiaan, rupeavan tukkanuottasille. Väkijoukko jakaantui
huutaen, meluten ja elämöiden, kahteen puolueesen. Mutta kun useimmat
näyttivät yhtyvän mestari Gervasiukseen, olisi voitto nähtävästi
kallistunut hänen puolellensa, jollei hänen säikähtämätön vastustajansa
olisi ratkaisevalla mahtitempulla kääntänyt asiata päinvastaiseksi,
joten voitto yhtäkkiä siirtyi roomalaiselle puolelle.
Pieni munkki kiipesi näet rattaillensa, niin että hän näkyi kaikkien
muitten yli, ja veti juhlallisesti esille suuren pärmäkirjan, jossa
riippui monta keltaista ja punaista vahasinettiä, ylinnä paavin
suuri sinetti ikäänkuin täysikuu taivaanlaella. Ja nyt tulvaili tuon
kaunopuheisen isän huulilta loukkaantuneen hengellisen arvon koko
voimalla latinaa, saksaa ja suomea, enimmin toki latinaa, ja tulkki oli
heti valmis omalla tavallansa kääntämään tätä sanatulvaa. Hän uhkasi
kirkon pannalla sekä ajallisella ja ijankaikkisella kirouksella kaikkia
niitä, jotka uskalsivat epäillä tätä kieltämätöntä asiakirjaa, jonka
pyhä isä korkeanomakätisesti oli allekirjoittanut. Se oli siis siihen
määrään pyhä, että hänen mielestänsä heidän pitäisi suudella hiekkaa
niiden kärryjen pyörien alta, jotka olivat saaneet kunnian kuljettaa
tätä ihmeteltävää asiakirjaa ja niin arvokasta henkilöä, kuin paavin
lähettilästä. -- Mutta tässä, -- jatkoi tulkki, sovittaen sanansa
kuulioitten mukaan, -- tässä seisotte te kuin elukat ja mulkoilette
aurinkoa, vaikka taivaan lintusetkin osottavat kunnioitustansa
sille, jolle kaikki valta on annettu sitoa ja päästää maan päällä.
Ymmärrättekö, pöllöpäät? _Salibassi farifas!_
Viimeinen todistus oli taitavasti temmattu niin sanoaksemme tuulesta,
sillä samassa maahan varisseet jyvät viekottelivat koko parven
varpusia rattaitten ympärille. Enempää ei tarvittukaan lisäämään
pärmäkirjan vastustamatonta vaikutusta, pärmäkirjan, joka oli itse
Rooman; paavin allekirjoittama, ja tämän valtahan oli uskonkappale,
sitä enemmän uskottu ja kunnioitettu, mitä etäämpänä Roomasta oltiin.
Uskonpuhdistuksen historian ajoilta tiedetäänkin, että paavi Leo
X, joka lähetti anekauppiaansa kokoilemaan varoja Pietarinkirkon
rakentamista varten Roomaan, sai suurimmat tulonsa etäisimmistä
maista. Täällä tämä kaupustelu, aivan uusi ja tuntematon kun se oli,
vähäksi aikaa ällistytti rahvaan mielet uskomattomalla julkeudellansa,
mutta samalla se toi myöskin tavattoman hävyttömyytensä takia
uskonpuhdistuksen jäljessänsä.
Mestari Gervasius näki nyt, että hänen puoluelaisensa hänet äkkiä
hylkäsivät ja tulvailivat joukottain anekauppiaan luo suutelemaan
hänen käsiänsä ja hänen likaisen kaapunsa liepeitä. Lempeänä ja
anteeksiantavana paimenena munkki soi heille tämän oikeuden ja saivatpa
vielä muutamat valitut osakseen sen kadehdittavan onnen, että heidän
sallittiin suudella tuon kallisarvoisen asiakirjan takapuolta, tietysti
ei kuitenkaan ilmaiseksi, vaan oli siitä suuresta armosta suoritettava
runsaat antimet kirkolle. Nämät lahjat sekä anekirjojen hinnat
kilahtelivat suureen ja täysinäiseen kukkaroon, joka riippui nuorasta
pyhän miehen vyötäisillä. Kauppa kävi ihmeen hyvin. Vanhat ja nuoret,
miehet ja naiset kaivoivat kiireesti esille kaikki rahansa, niin,
monet juoksivat kaupunkiin hakemaan tai lainaamaan toisilta enemmän
rahaa, voidakseen lunastaa omaisensa kiirastulesta ja ostaa itsellensä
synninpäästön pyhimysten ylimääräisten hyvien töiden perustuksella.
Painetut liput, jotka sisälsivät paavin anteeksiannon latinan kielellä
sekä neitsyt Maarian tai jonkun muun kirkon pyhimyksen kuvan, vaelsivat
toinen toisensa perästä munkin kirstusta yhä kasvavaan kansajoukkoon,
joka joutui vastustamattoman huumauksen valtaan. Kellä ei ollut rahaa,
hän toi vaatteita, ruokatavaroita, aseita, työkaluja ja kaikkea, millä
arveltiin olevan rahanarvoa, munkin kärryille, kerjäten kyynelsilmin
synninpäästöä; vieläpä ne, joilla ei ollut mitään rahanarvoista,
halusivat kilvan edes kosketella pyhiä anekirjoja. Vanhat akat
ryömivät polvillaan rattaitten luoksi, saadakseen edes suudella pyhää
maata pyörien alta ja äidit kurottelivat kirkuvia lapsiansa munkkiin
päin rukoillen, että pyhän isän lähetti ainakin tekisi ristinmerkin
heidän ylitsensä. Toiset, vähemmin hartaat, mutta yhtä taikauskoiset,
tappelivat anekirjoista, repivät ne rikki ja säilyttivät palaset,
siinä luulossa, että joka palassa piili ihmeitätekevä voima. Yhteen
pihan nurkkaan oli istahtanut muutamia Fleming herran sotureita aitan
portaille ja he pelasivat arpapeliä paavin kirjeistä, jotka siten
kävivät kädestä käteen, kuten setelit meidän päivinämme, -- pilkkaavia
seteleitä, jotka vähäisen parannuksen ehdolla lupasivat omistajalle,
vaikka hän olisi mitä paatunein konna, viattoman omantunnon ja taivaan
autuuden!
Taavi ja hänen nuoret seuralaisensa joutuivat saman huumauksen
valtaan kuin kaikki muutkin. He ottivat esille pienet matkarahansa,
ja koettivat hekin tunkeutua esiin saadaksensa noita ihmeitätekeviä
paperiliuskoja. Onneksi oli mestari Gervasiuksella, vaikka hän olikin
suuresti hämmennyksissään, kun paavin sinetti hänet siten oli ryöstänyt
aseettomaksi, vielä siksi suuri määrä harrasta virkaintoansa jäljellä,
että hänen oli vaikea kateellisin ja tyytymättömin silmin jäädä
katselemaan tuota julkeata muukalaista, joka kursailematta tempasi
leivän Naantalin rippi-isien suusta. Hän koetti siksi päästä sievästi
peräytymään, ja siihen hänellä olikin monta syytä. Hän huomasi näet
pian, että Sten herran ratsumiehiä oli yhtynyt väkijoukkoon, ja koska
oikeudenkäynti Ulvilassa oli yhtä horjuvalla kannalla kuin muissakin
osissa maata, ei ollut takaamista, mitä näillä laista välittämättömillä
veijareilla oli mielessä Ljungarsin lasten turmioksi.
Odottamaton tapaus, joka anekaupan aikana ei ollut niinkään
harvinainen, tuli tässä pulassa voudin avuksi Pöyhistyneenä sitä
suunnattomasta arvosta, jonka paavin sinetti oli hänelle tuottanut,
rupesi munkki yhä häpeemättömämmin kaupittelemaan tavaraansa. Hän
myi halvasta hinnasta synninpäästön, ei vain jo tehdyistä synneistä,
vaan vielä niistäkin, joita _vastedes aiottiin tehdä_. Varsinkin
soturit halusivat hartaasti tätä tavaraa, epäilemättä siinä toivossa,
että talonpojat ja matkustajat saisivat monin kerroin korvata siitä
maksetun hinnan. Kiusaus tuli yhä suuremmaksi. Mestari Gervasius,
joka tunsi väkensä, huomasi salaisella vahingonilolla, kuinka Sten
herran ratsumiehet, jotka olivat työntäytyneet aivan kärryjen
luo, tuon tuostakin loivat ahneita silmäyksiä munkin täysinäiseen
kukkaroon. Eikä hän pettynytkään. Yksi sotureista, joka oli tunnettu
Nahkasiiven nimellä, rohkein ja neuvokkain koko rosvojoukosta lähinnä
Stenin vakoilija Kukkoa, oli juuri ostanut itselleen päästökirjan
vastedes kokonaisen kuukauden aikana tehtävistä synneistä. Mutta kun
toverit, kenties tahallansa, tunkivat ja työnsivät minkä jaksoivat,
oli Nahkasiipi kompastuvinaan kärryihin, samalla kuin hän oli
poislähdössä. Langetessaan hän tarttui munkin kaapuun kiinni, veti
hänet maahan ja kopeloitsi niin taitavasti hänen köysivyötään, että
tuo raskas rahakukkaro sattui epähuomiosta siirtymään munkin vyöstä
Nahkasiiven vahvoihin kouriin. Tuskin mies oli tämän runsaan saaliin
saanut anastetuksi, niin hän ketterästi kuin kissa luikahti tiehensä
toveriensa jalkojen välitse, työnsi syrjään kaikki, jotka olivat
hänen tiellänsä, hyppäsi valmiina odottavan hevosensa selkään ja oli
muutamassa sekunnissa kadonnut ällistyneen väkijoukon ja kirkuvan
munkin näkyvistä.
Kauhea meteli nousi pihalla. Kaikki syöksivät sikin sokin, huutaen,
että varas oli kiinni otettava, ja kaikista enimmin huusivat juuri Sten
herran soturit ja samalla he ratsastivat toisten tielle ollen ajavinaan
pahantekiää takaa ja estivät siten toisia häntä seuraamasta. Turhaan
päästeli munkki, jolta niin häpeällisesti oli viety hänen runsas
saaliinsa, kirkon hirmuisimpia pannansalamoita kaikilla tunnetuilla
kielillä julkeata rosvoa ja koko tätä kurjaa ja harhaoppista maata
vastaan. Turhaan yhtyi hänen kirouksiinsa akkojen ulvonta, lasten itku
ja saksalaisen rihkamakauppiaan haukkumasanat. Varas oli poissa, poissa
hurskaan isän koko suomalainen kolehti Rooman Pietarinkirkkoa varten,
ja toistaiseksi ei hänellä ollut muuta jäljellä kuin toivo saada tappio
pian korvatuksi uusilla kaupaksi tarjotuilla paperinipuilla.
Mestari Gervasius huomasi parhaaksi vetäytyä pois koko pelistä; hän sai
vaivalla palveliansa käsiinsä, vei Taavin, Beatan ja Birgerin mukaansa,
sekä hiipi kaikessa hiljaisuudessa rantaan, missä oli alus valmiina
purjehtimaan hänen ja hänen keräämänsä luostariveron kanssa Naantaliin.