Samoin kuin useimpien muittenkin aatelishovien oli myös Ljungarsin
linnan ympärillä kylä, joka oli asettunut ikäänkuin linnan turviin.
Mutta sen rappeutunut ulkomuoto, huonosti hoidetut kaskimaat ja
aitaamattomat laitumet osottivat kyllin selvästi, ettei rauhallinen
viljelys viihtynyt tässä sotaisessa naapuristossa.
Taavi oli menehtyä janosta, mutta hän ei malttanut edes juoda
vallihaudasta, vaan huusi heti vartiaa, joka oli pienessä tornissa
portin vieressä. -- Päästäkää minut sisään, -- hän sanoi, -- minun
täytyy heti paikalla saada puhutella Goliatia.
-- Mene matkaasi, ja anna ihmisten maata rauhassa, taikka minä paikkaan
sinun nuttusi teiren sulilla, -- ärjäsi vartia äkäisesti murtamalla
puhuen suomea, samassa kuin hän kurkisti ulos tornin reiästä.
-- Ja minä paikkaan sinun kurkkusi korpin sulilla, ellet paikalla laske
minua sisään, -- huusi poika takaisin, näyttäen säikähtämättä kahta
sulkaa, jotka hänellä oli vyössänsä. Hän tunsi miehen, se oli Malko
niminen liivinmaalainen, joka vuosi sitten oli tullut Ursula rouvan
muassa linnaan.
Joko vahti tunsi tämän merkin, jota monasti käytettiin sen laatuisia
sanomia lähettäissä, taikka hän huomasi Taavin päättäväisestä äänestä,
että jotakin oli tapahtumassa, oli miten oli, hän laski mutisten pitkät
tikapuut alas, joita toisinaan käytettiin tähän tarkoitukseen, kun ei
viitsitty laskea siltaa alas. Niiden avulla kapusi Taavi pian muurin
sisäpuolelle.
-- Nyt sinä olet sisällä, -- sanoi mies häijysti irvistellen. -- Laita
että pääset yhtä hyvin ulos.
-- Herätä heti vouti, -- käski Taavi mahtavasti, -- olen Bo herran
käskystä täällä.
-- Jopa jotakin! -- ivaili mies. -- Ikäänkuin voudilla ei olisi muuta
tehtävää, kuin nousta vuoteeltaan kaikkien kananvarkaitten takia! Mitä
sinä tahdot? Mikä on asiasi?
-- Olen jo sanonut sinulle, että olen täällä Bo herran käskystä, ja
jollet heti vie minua voudin luo, niin varo päätäsi, -- vastasi poika.
-- No, no, nykyaikaan luulee jokainen piimäsuu voivansa vetää miestä
parrasta. Seuraa minua, niin vien sinut linnaan.
Vartia ravisti nyt toista miestä, joka makasi tornissa, ja pani hänet
vartioimaan, jonka jälkeen hän ohjasi Taavin takaoven kautta siihen
korkeaan pimeään sokkeloon, joka oli Ljungarsin linnan päärakennuksena.
Taavi ei ollut koskaan ennen käynyt tämän suuren kartanon sisällä.
Varhaisimmasta lapsuudestaan alkain se ollut hänen pelkonsa ja
kunnioituksensa esineenä, ja sentähden häntä melkein kammotti astua
valoisasta kesäyöstä pimeyteen, jossa vain hänen ohjaajansa raskaitten
askelien ääni johti häntä ahtaissa käytävissä. He astuivat ylös kapeita
kiertoportaita, kunnes he tulivat pieneen etuhuoneesen toisessa
kerroksessa.
-- Odota täällä, -- sanoi hänen seuralaisensa ja jätti hänet yksin
pimeään.
Taavi odotteli ja odotteli; odotus tuntui niin pitkältä hänen
malttamattomasta mielestänsä, mutta vihdoin tuli mies takaisin.
-- Seuraa minua, -- sanoi iän taaskin.
-- Onko tämä Goliatin huone? -- kysyi poika.
-- Seuraa vaan minua! -- toisti mies yhtä harvapuheisesti ja vei hänet
kahden kamarin läpi erään kulmahuoneen ovelle, jonka hän aukaisi,
työnsi pojan sisään ja jäi itse ulkopuolelle odottamaan. Kirkas valo
häikäisi Taavin silmiä, ja samassa hän huomasi olevansa aivan yksin,
ei, kuten hän oli luullut, linnanvoudin Goliatin kanssa, vaan Ursula
rouvan kanssa, jota hän kaikista vähimmin olisi halunnut kohdata.
Ursula rouva istui valvoen kaiken yötä kahden vahakynttilän valossa,
mustassa samettipuvussa, jota hän aina käytti, ja joka niin
omituisella tavalla lisäsi hänen kauneuttansa, mutta samalla teki
hänet niin synkän, miltei epäilyttävän näköiseksi kansan silmissä.
Huone, johon Taavi niin äkkiarvaamatta tuli, ei liioin ollut omansa
poistamaan hänen epäilyksiänsä ja lisäämään hänen luottamustansa tähän
pelottavaan rouvaan. Siinä oli vain yksi ainoa pieni kulmaikkuna,
ja sekin oli mustan verhon, peitossa. Tavallisen pyhän neitsyen
kuvan sijasta riippui seinällä kummallisia metalliesineitä, joista
toiset olivat pyöreitä, toiset kolmikulmaisia, ja joiden tarkoitusta
Taavi ei tiennyt. Ikkunan vieressä oli korkealla telineellä pitkä
musta putki, joka oli samantapainen kuin umpiputket ulkona muurilla.
Pöydällä oli toisella hopeisella telineellä maalattu pallo, joka
_oli täynnä_ kaikenmoisia eriskummaisia kuvioita -- varmaankaan ei
mikään messukirja. Taavi ei ollut koskaan edes aavistanutkaan, että
maailmassa voisi muita kirjoja olla. Muutamat pergamenttikääröt ja
vahataulu, joka myöskin oli piirustettu täyteen merkkejä, täydensivät
kokoelmaa. Yhdessä Ursula rouvan koko olennon kanssa teki se Taaviin
jotenkin saman vaikutuksen, kuin jos hänet yhtäkkiä olisi viety
ilkeän noita-akan salaiseen työpajaan, juuri sinä hetkenä kuin hän
yön yksinäisyydessä paraikaa olisi valmistamassa jotakin ilkityötä
lähimäistensä vahingoksi.
Taavi ei voinut tietää, että Ursula rouva, samoin kuin niin moni muukin
tänä aikana ja vielä kauan jälkeenkin päin, harjotti astrologiaa
eli tähti-ennustamistaitoa. Joskin tämä salainen tiedonhalu ei aina
ollut aivan vapaa, maallisista tarkoituksista, niin oli se kumminkin
tutkimusta, jota näinä aikoina harjoitti moni jumalinen ja oppinut
henkilö yhtä hyvin kuin Ursula rouvakin.
Mustapukuinen rouva katsahti ylös ja loi Taaviin mustat, läpitunkevat
silmänsä kysyen:
-- Mitä sinä täällä teet?
Taavi kokosi kaiken rohkeutensa, mikä hänellä vielä oli jäljellä ja
vastasi: -- Tahdon puhutella linnanvoutia ja ilmoittaa hänelle, että
Junkkarin lähde kuivui kello seitsemän tänä iltana.
-- Mitä sitten? Mitä se voutiin koskee, jos lähde onkin kuivunut?
-- Ajattelin vaan, -- jatkoi Taavi hämillään, -- että se aina on
ennustanut pahaa Ljungarseille, ja päätin sentähden antaa siitä tietoa,
jos se ehkä jotakin merkitsisi.
-- Mitä hullua puhetta tuo on? Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?
Vartia sanoi, että Bo herra oli sinut lähettänyt.
-- Bo herra onkin lähettänyt minut, koska hän pyysi minua antamaan
yhden tai kaksi korpin sulkaa Goliatille merkiksi, jos jokin
vaara uhkaisi nuorta Birger herraa ja Beata neitiä. Ja nyt aikoo
halkinenäinen Sven, ja kymmenen Sten herran huovia hyökätä kylään ja
me tarvitsemme apua, Teidän armonne, sillä muuten en minä voi vastata
Ljungarsin lapsista.
-- Hullutuksia! Luuletko sinä, että Sten herran huovit uskaltaisivat
hyökätä kylään niin kauan kuin se on Bo herran suojeluksen alaisena?
-- Luulen kyllä, -- vastasi Taavi reippaasti. -- Ja siitä syystä,
Teidän armonne, kaikkien pyhimysten tähden, älkää salliko minun
kauemmin odottaa, vaan antakaa heti käsky kymmenelle miehelle, että he
nousevat hevosen selkään ja seuraavat minua kylään, sillä muuten en
tiedä, mitä saattaa tapahtua.
Ursula rouva näytti tuumivan hetken aikaa. Sitten soitti hän kelloa,
ja vartia, joka oli jäänyt ulos, astui sisään. -- Malko, -- sanoi hän
kylmästi, -- vie poika määrättyyn paikkaansa, ja odota kunnes saat
tarkempia käskyjä.
-- Armollinen rouva, -- pyysi Taavi innokkaasti ja hellittämättä, --
jos kymmenen miestä on mielestänne liiaksi, niin lähettäkää viisi, ja
minä lupaan, ettei mitään pahaa tapahdu nuorelle herralle eikä neidelle.
Ursula rouva ei vastannut mitään, viittasi vain kädellään, ja heti sen
jälkeen oli Taavi taaskin pimeässä porraskäytävässä. Mutta tällä kertaa
talutti liiviläinen Malko häntä käsivarresta.
-- Minä tahdon puhua Goliatin kanssa! -- huusi poika, sekä koetti
epäröiden päästä irti.
-- Tule vaan, -- sanoi hänen saattajansa, -- Goliat on täällä alhaalla,
saat kohta tavata häntä.
Vähän tyyntyneenä tästä lupauksesta, seurasi Taavi alas rappusia,
kunnes he alikerrassa tulivat suurelle raudoitetulle ovelle, johon
aamuaurinko loi säteensä raollaan olevasta ulkopuolisesta takaovesta.
-- Täällä Goliat asuu, astu sisään vaan! -- sanoi Malko ja avasi
ruosteisen lukon. Ja ennenkuin Taavi ehti kysyäkkään, kuinka
linnanvouti oli valinnut niin kummallisen asunnon, oli Malko työntänyt
hänet pilkkosen pimeään kellariin, mistä ummehtunut, jääkylmä ilma
löyhkähti häntä vastaan.
Liian myöhään huomasi petetty poika, ettei hänen "määrätty paikkansa",
johonka hän nyt oli tullut, ollut muuta kuin yksi noita pimeitä
vankilaholveja, joita ei koskaan puuttunut keskiajan ritarilinnoissa.
Mutta samassa kuin hän sen huomasi, meni raskas ovi hänen takanansa
lukkoon, ja hän kuuli saattajansa sanovan ivallisella äänellä: --
Hyvää yötä nuori herra! Hyvää yötä, Taavetti jalopeuran luolassa! Kun
vastedes pistät nokkasi tänne, niin varo, ettet jätä häntääsi satimeen!
Taavi ei ollut mikään pelkuri, mutta nyt hän oli kadottaa kaiken
rohkeutensa. Hän oli kuullut sanottavan Ljungarsin vankilaholveja
toivottomiksi muureiksi ja nyt hän itse oli elävältä haudattu näihin
puolittain maanalaisiin luoliin, joissa niin moni vanki ennen häntä
oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä keskinäisten taisteluiden
aikana. Mikä olisi hänen äitinsä kohtalo, ja Ljungarsin lasten ja koko
kylän? Sten herran ratsumiehet olivat varmaankin jo saaneet katkaistut
hihnansa korjatuiksi ja olivat valmiit murhaten ja polttaen hävittämään
Myllyrantaa. Eikä hän voinut auttaa heitä! Tämä ajatus oli hänelle niin
kiusallinen, että hän ikänsä koko lapsellisella kiivaudella heittäytyi
rautaovea vastaan, ja puoliksi uhkasi, puoliksi rukoili siinä turhassa
toivossa, että pahansuopa vartia olisi vain tahtonut ilvehtiä hänen
kanssaan ja seisoisi vielä oven ulkopuolella päästääkseen hänet ulos.
Mutta turhaan. Malko oli välittämättä hänen uhkauksistansa, sekä
rukouksistansa lähtenyt jo pois ja luultavasti mennyt korvaamaan
vahinkoansa, nukahtamalla makeasti nostosillan tornissa.
Kun Taavi huomasi, ettei kukaan hänelle vastannut, ja että rautaovi
kesti kaikki hänen ponnistelunsa, niin hän istahti kostealle
lattialle ja purskahti katkeraan itkuun, niinkuin jokainen poika
hänen asemassansa olisi tehnyt, pettyneenä ja tietämättä mitään
pelastuskeinoa.
Kun hän siten oli itkenyt hyvän aikaa, rupesi hän lukemaan kaikkia
niitä rukouksia pyhimyksille ja neitsyt Maarialle, jotka hän
oli äidiltänsä oppinut, ja sen tehtyänsä hänestä tuntui paljoa
rauhallisemmalta. Hän ryhtyi nyt, pimeässä hapuillen tutkimaan
vankilaansa. Se oli matala, mutta avara holvi, kahta- tai
viittätoista askelta pitkä ja leveä, sekä näytti olevan etuhuone
sisempään vankikoppiin, jonka lukittu ovi aukeni ulospäin. Taavi
jyskytti tätä ovea; eihän hänellä ollut muutakaan tehtävää. Suureksi
hämmästykseksensä vastattiin hänen koputukseensa sisäpuolelta.
-- Sinäkö se olet, Malko? Avaa ovi ja tuo minulle vettä, minä kuolen
janoon, -- huusi surkea ääni sisäholvista.
Vettä? Nyt vasta tunsi Taavikin polttavaa janoa. -- Kuka sinä olet? --
kysyi poika ja painoi päänsä oveen.
-- Kuka itse sitten olet? -- kysyi ääni, pettyneenä toivossaan.
-- Minä olen Myllyrannan Taavi, -- vastasi poika -- ja minut on
konnamaisesti vangittu, kun tulin apua pyytämään Sten herran huoveja
vastaan.
-- Sitten saat kauan odottaa, poika parka, -- toisti ääni. -- Minä
olen Goliat, Bo herran uskottu palvelia ja linnanvouti. Kaksi viikkoa
olen minä jo kitunut tässä vankilassa, sentähden että tottelin herrani
käskyjä. Ursula rouva ja Malko ne tässä linnassa nyt vallitsevat.
He ovat lähettäneet pois ja raivanneet tieltänsä jokaisen, joka on
ollut Bo herralle uskollinen, ja pyhimykset tietäkööt, mitä heillä on
mielessä, mutta hyvää se ei ole. Sten herran huoveja vastaan sanoit?
Jumala suokoon, Taavi, että voisimme suojella herramme lapsia!
-- Me murtaudumme ulos, Goliat, meitä on kaksi, me murtaudumme ulos! --
sanoi Taavi rohkeammalla mielellä, kun hän huomasi, että hänellä oli
toveri onnettomuudessaan. Hän rupesi aavistamaan, että Ursula rouvan
petos, hänen oma vankeutensa ja Sten herran aikeet olivat jossakin
salaisessa yhteydessä toistensa kanssa.
-- Ulos me emme voi murtautua, se on aivan mahdotonta, -- vastasi
vanki. -- Kyllä minä muurit tunnen; ennen voisi korppi nokkia
Ljungarsin kallion kappaleiksi. Sitä paitsi on tämä holvi puoleksi
virran pinnan alla. Mutta, -- jatkoi hän hiljemmällä äänellä, --
pitäkäämme varamme, Taavi, kun Malko ensi kerralla tuo meille ruokaa,
elleivät he aio antaa meidän nälkään ja janoon kuolla. Heti kun hän
avaa minun oveni, niin ota häntä jaloista kiinni, poika, minä tiedän,
että sinä olet vahva, ja sitten pyhä Priita pitäköön lopusta huolen.
Olkaamme kärsivälliset, siksi ja älkäämme enää puhelko. Seinilläkin on
korvat.
Taavi lupasi tehdä parastansa, ja taas vallitsi pimeässä holvissa
haudan hiljaisuus. Minuutit tuntuivat tunteja pidemmiltä, ja tunnit
kuluivat niin vitkalleen, kuin olisivat ne olleet viikkoja. Poika
löysi yhdeltä seinältä kivilavitsan ja olkilyhteen. Väsymys sai vallan
edellisen päivän ja yön vaivalloisten jalkamatkojen jälkeen ja hän
nukahti sikeästi, niinkuin neljäntoista vuoden vanhana voipi nukkua se,
jolla on raitis ruumis ja hyvä omatunto.
11. Ihmeellinen luku siitä, mitä Taaville vielä Ljungarsin linnassa
tapahtui.
Taavi oli luultavasti maannut useita tunteja hyvän omantunnon unta,
kun eilispäivän tapahtumat rupesivat hämärästi hänen aivoissaan
kummittelemaan. Hän luuli taas olevansa Junkkarin lähteellä. Hän
aikoi juoda siitä mutta lähde oli niin kuiva, etteivät edes kivetkään
sen pohjalla olleet kosteita. Vähän matkan päässä kunnaalla seisoi
tuo salaperäinen tyttö ja viittoi häntä seuraamaan itseänsä. Mutta
hän ei voinut liikuttaa ei kättä eikä jalkaa; hän oli ikäänkuin
kiinni kasvanut kallioon. Pikku tyttö viittasi yhä kiivaammin ja
maltittomammin hän ymmärsi kyllä, että hänen olisi pitänyt lähteä,
mutta se oli aivan mahdotonta. Vanhan männyn takaa häämöittivät mustan
samettihameen liepeet. Se oli Ursula rouva, ja hän loihti hänet
mustilla läpitunkevilla silmillään. Kaukaa metsästä kuului huutoa, ja
taivaalle nousi sakea savu Hän ei voinut kauemmin epäillä, Myllyranta
se paloi, ja hänen äitinsä ja Beata ja Birger huusivat apua.
Tuskan vallassa Taavi riuhtasihen unen käsistä. Lumous oli kadonnut!
Hän heräsi ja istui kivilavitsalla pilkkopimeässä kammottavassa
vankilaholvissa.
Ensi hetkessä hän aikoi huutaa Goliatia, jotta hän voisi turvautua edes
yhteen ihmisolentoon. Mutta kääntyessään sinne päin hän näki jotakin,
joka täytti hänet uudella kauhulla.
Pimeän holvin vastaiselle seinälle näkyi kalpea, hämärä loiste
heijastuvan, jotenkin samaan tapaan, kuin syysyönä näkee heikon kuun
valon kaukana järvellä. Mitä kauemmin Taavi katseli valoa ja ihmetteli,
mitä se voisi olla, sitä selvemmäksi se tuli ja näytti käyvän yhä
kirkkaammaksi. Hän ei uskaltanutkaan koputtaa ovelle. Hän istui
liikahtamatta ja katseli tuota käsittämätöntä valopilkkua etäällä
pimeässä.
Hetken päästä loistava pilkku tuli yhä kirkkaammaksi ja hän huomasi,
että Ljungarsin valkoisen tytön haamu vähitellen ilmestyi kiviseinälle.
Hän saattoi jo erottaa sen hameen, sitten pään ja käsivarret, hopeaisen
otsanauhankin, ja kultavyön hänen uumillansa ja lopuksi punaiset
sukatkin. Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä varmemmaksi hän tuli,
että se oli hän. Nyt hän näki myöskin hänen kalpeat poskensa, kauniit
lapselliset silmänsä, jotka muistuttivat Beatan silmiä, ja samalla
sekä suruisen että veitikkamaisen hymyn hänen hienoilla pienosilla
huulillaan. Usein hän oli ennenkin nähnyt hänet lähteellä ja metsässä,
mutta niin lähellä häntä ei hän ollut koskaan ollut, ja mihinkä hän
voisi häntä paeta? Noin kymmenen minuutin kuluessa haamu selveni
selvenemistään, kunnes se vihdoin aivan selvänä seisoi kuuden tai
seitsemän askelen päässä hänestä. Taavi huomasi ihmeeksensä, että
vaikka itse kuva seisoikin niin loistavana hänen edessään, niin
ei siitä kuitenkaan heijastunut vähintäkään valoa lattialle hänen
jalkojensa juureen, vaan kaikki hänen ympärillänsä oli yhtä pimeää kuin
ennenkin. Poika hieroi silmiään; tokkopa hän vielä näki unta?
Voimatta liikahtaa paikaltansa tai suutansa avata, ei hänellä ollut
muuta tehtävää, kuin kärsivällisesti odottaa, mikä olisi tämän
ilmestyksen loppuna. Silloin hänestä tuntui, kuin hän kuulisi kaukana
Junkkarin lähteen lorisevan. Tämä hiljainen, yksitoikkoinen lorina
kävi yhä äänekkäämmäksi ja muuttui vähitellen säveleksi -- samaksi
vanhaksi säveleksi, jolla hän niin usein oli tullut Hirvi-Jaakon
laulavan Marjatan laulua. Taavista näytti, kuin haamun huulet olisivat
liikkuneet. Vihdoin hän huomasikin, että haamu lauloi ja hän erotti jo
sanatkin:
Mustat on hamehen helmat.
Mustempi sydän pahalla.
Rikottu on lasten rauha,
Uhattu elämä nuorten.
Väki lyöty!
Lapset viety!
Mustat on hamehen helmat,
Mustempi sydän sitäkin.
Näistä pelottavista sanoista huolimatta oli sävel tuttu ja herätti
Taavissa niin suurta luottamusta, että hän vähitellen tointui ja
uskalsi epäröivällä äänellä kysyä: -- Mitä sinä tahdot, että minä
tekisin?
Haamu jatkoi lauluansa:
Ketulla on käytävänsä
Saukolla salaovensa;
Eikä tiedä tornin haukka,
Eikä muista musta korppi.
Ulos! koeta!
Uljas poika!
Ketulla on käytävänsä,
Saukolla salaovensa.
Taavin rohkeus kasvoi yhä, ja kun haamu viimeiset sanat laulettuaan
kääntyi oikealle holvissa, niin hän tunsi itsellänsä olevan voimaa
sitä seurata. Mutta samassa juolahti hänen mieleensä, että Ljungarsin
valkoinen tyttö niin usein ennen oli vienyt hänet metsässä harhateille.
Hänen vanha epäluulonsa heräsi, ja hän pysähtyi sen ajatuksen
hämmentämänä, että hän oli aikeessa seurata pakanallista kummitusta.
Äiti oli sanonut hänelle, että se oli synti pyhimyksiä vastaan.
Valkoinen tyttö näytti arvaavan hänen ajatuksensa, sillä hänen pienet
huulensa liikkuivat jälleen ja hän lauloi viitaten häntä kädellään:
Valkea on kosken vaahti,
Valkeammat vaatteheni.
Min' olen turvana, tukena
Lapsilla oman sukuni.
Huolet' ollos!
Tänne tullos!
Valkea on kosken vaahti,
Valkeammat vaatteheni.
Näin laulaen katseli haamu häntä hopeanhohtavilla kirkkailla
silmillänsä, niin että Taavi tahtomattansakin taas tuli ajatelleeksi
Beataa. Hän luuli nyt voivansa epäröimättä seurata tuota salaperäistä
olentoa, koska se niin selvästi sanoi tahtovansa suojella noita
rakkaita lapsia, jotka Bo herra oli hänen haltuunsa uskonut. Haamu
kiiti nyt holvin perimmäiseen nurkkaan ja näytti siellä yhtäkkiä
katoavan. Taavi seurasi sitä sykkivin sydämin ja tunsi enemmän kuin
näki, että suuri kivi oli vieritetty paikaltansa. Sen takana oli pimeä
luola tai käytävä, jota myöten tuo valkoinen haamu leijaili eteenpäin.
-- Odota! -- huusi Taavi. -- Vapauta myöskin linnanvouti Goliat, joka
istuu vangittuna sisemmässä holvissa.
Haamu ei vastannut; se vain leijaili eteenpäin. -- Goliat, Goliat! --
huusi Taavi ja jyskytti rautaovea. Ei kukaan vastannut. Goliat oli joko
nukahtanut, tai ehkä hän oli jo kuollut nälkään. Surusydämin täytyi
Taavin jättää hänet oman onnensa nojaan ja hapuilla eteenpäin pimeässä
käytävässä.
Luultavasti oli joku Ljungarsin entisistä herroista kaivattanut tämän
salaisen tien, kuten usein oli tapana tehdä näinä rauhattomina aikoina,
joko sitä varten, että voitaisiin lähettää vakoojia linnan lähistöön
taikka itse pelastaakseen, jos ylen voimakas vihollinen ryntäisi
linnaan ja valloittaisi sen. Taavi oli usein kuullut äitinsä kertovan
salaisesta maanalaisesta käytävästä, joka kulki Turun tuomiokirkosta
joen alitse piispan taloon. Hän oli kuulevinansa kosken kohinaa päänsä
päällä ja kauhistuen hän ajatteli, että tämä käytävä mahdollisesti
kulki virran alitse; sillä mitä suuntaa hän kulki, oli hänen mahdoton
arvata. Paikka paikoin, missä kallio sattui tiellä olemaan, oli
käytävä niin matala, että Taavin täytyi nelinkontan ryömiä eteenpäin.
Toisin paikoin oli se korkeampi, niin että hän saattoi kulkea melkein
suorana. Joka askeleella hän kompastui kiviin ja sorakasoihin. Ilma
oli paksu, kylmä ja kuitenkin hikinen. Vettä tippui alas seinämiltä,
ja Taavi saattoi sammuttaa sillä janonsa. Näytti siltä kuin käytävää
ei olisi moneen aikaan käytetty. Se oli sentähden hyvin rappeutunut ja
mahdollisesti aivan unohtunut nykyisiltä Ljungarsin asukkailta.
Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Rotkojen kohdilla, joita sattui
toisinaan olemaan pääkäytävän sivuilla, ei Taavi mitenkään olisi
voinut oikeata tietä löytää, jollei valkoinen haamu vaaleansinertävänä
hohteena alati olisi liidellyt hänen edellään, niinkuin eilenkin
metsässä vähääkään välittämättä esteistä, jotka sattuivat hänen
tiellensä. Vanhempi tai kömpelömpi kulkia kuin Taavi tuskin olisi
kestänyt tämän matkan vaivoja. Mutta ajatellessaan Ljungarsin lapsia
pysyi hänen rohkeutensa vireillä, eikä se jäänyt palkkaansa vaille.
Hetken päästä Taavi aavisti, että hän läheni käytävän suuta, sillä
raittiimpaa ilmaa virtaili häntä vastaan ja pian hän näkikin
edessänsä heikon päivänvalon. Hän kiiruhti askeleitansa uudistunein
voimin. Haamu leijaili hänen edellään aukosta ulos, ja Taavi seurasi
sitä. Ihanan kesäaamun kirkas loiste häikäisi hänen silmiänsä. Hän
katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa tiheässä metsässä noin
neljännespenikulman päässä Ljungarsin linnasta.
12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaan Ljungarsin
lapsia.
Kun Taavi huomasi olevansa vapaana vankeudestansa ja keskellä metsää,
kappaleen matkan päässä Ljungarsin linnasta, oli aurinko jo korkealla
taivaalla. Kello saattoi olla noin 8 aamulla. Kaikki hänen ympärillään
oli päivänpaisteista ja vihertävää. Linnut visertivät, oravat
hyppelivät iloisina kuusissa ja etäältä kuului koskien tuttu kohina,
tuon ikuisen taistelun ääni, joka kaikessa rauhattomuudessaankin aina
vaikuttaa unettavan rauhoittavasti. Vain kaukana etelässä leijaili
mustanharmaja kotka mahtavan leveillä suvillansa vaalean vihreän
koivumetsän yläpuolella.
Taavi katsahti taakseen. Hän tunsi paikan suuresta kaatuneesta
hongasta, jonka juurien alta hän viime talvena oli herättänyt karhun
pesästään. Hän pani tarkoin merkille maanalaisen käytävän suun. Se
oli helppo tuntea väärästä tuomesta, joka kasvoi sen päällä ja jonka
yläpuolella oli pieni orjantappurapensaita kasvava kunnas. Mutta kun
Taavi oli tarkoin painanut nämät merkit mieleensä, niin hän muisti
äkkiä, että aika kului ja ettei hän tiennyt, mitä Myllyrannassa hänen
poissa ollessaan oli tapahtunut.
Hän katseli, mihin valkoinen tyttö oli joutunut, mutta hän oli
kadonnut. Vain vaalean harmaa pilvi ajelehti tuulen mukana kuusien ja
koivujen välitse siihen suuntaan, missä mylly sijaitsi.
Taavi ei mietiskellyt kauan. Hän oli neljäntoista vuoden vanha, eikä
hän ollut syönyt sitten eilisen päivällisen, mutta sitävastoin juossut
ja kävellyt monta penikulmaa. Kumminkaan ei hän kumartunut syödäkseen
mustikkaakaan mättäältä. Hän läksi juoksemaan, minkä jaksoi, oikoteitä
metsän läpi Myllyrantaa kohti.
Sykkivin sydämin hän saapui aukealle kentälle myllyn eteen. Hienoa
savua nousi virran rannalta, eikä se hyvää ennustanut. Taavi avasi
silmänsä selkosen selälleen: hän tunsi kylän, tunsi myllyn, mutta
äitinsä taloa, tuota hauskaa ja hyvin rakennettua myllytupaa, ei hän
voinut erottaa.
Tuska joudutti hänen askeleitansa, ja pian hän seisoi tutunomaisella
ja rakkaalla pihamaalla. Tupaa ei enää ollut; sen tuhasta savu nousi.
Se oli palanut eikä hänen tarvinnut epäillä, kuka tämän konnantyön
oli tehnyt. Hän ymmärsi, että Sten herran huovit olivat täyttäneet
tehtävänsä.
Hän juoksi kylään. Sieltä, Hirvi-Jaakon köyhästä mökistä, hän löysi
äitinsä ja Renatan, joka oli vielä puolikuolleena pelästyksestä. Hän
sai nyt kuulla, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, ja se riitti
selittämään hänelle, missä ilkeämielisessä, petollisessa tarkoituksessa
häntä oli pidätetty linnan vankilassa. Kahta tuntia auringon nousun
jälkeen olivat Sten herran huovit ratsastaneet kylää kohti. He olivat
lyhyen mutta ankaran ottelun jälkeen lyöneet tappiolle aidan luokse
kokoontuneet kyläläiset, sitten ratsastaneet myllytuvalle, ryöstäneet
nuoren Birger herran ja Beata neiden ja sytyttäneet tuvan tuleen,
kuitenkin ensin riistettyänsä kaiken irtaimen omaisuuden, jolla oli
jotakin arvoa. Poissa olivat kauniit kankaat, joista Inkeri oli ollut
niin ylpeä, poissa hyvin ladotut lohitynnörit, jotka olivat aiotut
makupaloiksi Naantalin arvoisille veljille ja sisarille; poissa kaikki
kauniit ketun ja näädän nahat, jotka Taavi oli riipustanut vinnille
kuivamaan ja joilla suoritettiin suuri osa luostarin veroa. Talli ja
navetta oli palaneet poroksi, mutta hevoset ja karja olivat olleet
ulkona laitumella ja siten pelastuneet. Mylly seisoi koskematta
paikallansa. Senkin ilkiöt olivat sytyttäneet tuleen, mutta Josua,
joka oli piiloutunut myllynkourun alle, oli rosvojen lähdettyä saanut
tulen sammumaan. He olivat koettaneet tehdä niin suurta vahinkoa
kuin suinkin; ryynit, jauhot ja viljat he olivat kaataneet maahan,
ratsastaneet hedelmöivien ruispeltojen läpi, sotkeneet laihon, ja
siellä täällä hurjan hävityksen keskellä näkyi veren jälkiä. Kaksi
kylän väestä oli kaatunut ensimäisessä hyökkäyksessä ja kolme tai
neljä haavoittunut. Luultavasti ratsumiehetkin olivat saaneet vammoja
ilkityössään, sillä kaksi oli vaivoin pysynyt hevosen selässä ja
toverit saivat laahata heidät mukanansa. Sanalla sanoen, tämä oli yksi
noita verisiä väkivallan töitä, joita tapahtui usein näillä laittomilla
seuduilla, jonne ei maallisen vallan heikko käsivarsi ulottunut ja
missä ei edes luostarien ja kirkkojen alusmaitakaan aina säästetty.
Suurella vaivalla sai Taavi äidiltään ja Renatalta selvät tiedot
tapahtumasta, sillä molemmat nyyhkivät ja kertoivat yhtä haavaa
huutaen toinen toistaan kovemmalla äänellä, eivätkä suinkaan antaneet
kertomukselle soisempaa väritystä. Mutta koska nämät urheat naiset
eivät olleet tyytyväiset vain turhaan valitukseen, tarvitsivat he
jonkun, jolle he voisivat purkaa kaiken harminsa ja vihansa, ja siksi
he valitsivat viattoman Taavin.
-- Jos sinä olisit ollut täällä, kelvoton, -- toruili äiti, -- niin
olisit ainakin voinut pelastaa kankaat, sammuttaa tulen ja kärventää
noiden roistojen nenät, kun he kokoilivat tuoreen leipämme ja kauniit
lohemme myttyihin hevosten selkään. Pyhä Priita meitä armahtakoon!
Sen sijaan että auttaisi köyhää äitiänsä vihollisen kynsistä, juoksee
poika kuin hupsu mustan rouvan luo, joka varmaan olisi antanut meidän
kaikkien vaikka maahan tupertua, ennenkuin olisi edes kanankaitsijaansa
apuun lähettänyt.
-- Ja sen sijaan että suojelisi rakkaita lapsia, jotka Bo herra
typeryydessään jätti hänen hoitoonsa, paneutuu tuo vetelys mäelle
maata! -- pauhasi Renata, joka sivutuksissaan pojan luullusta
petostyöstä, oli unohtamaisillaan kaikki pyhimykset, joita hän äsken
juuri oli rukoillut kurittamaan ryöväriroistoja.
-- En minä ole maannut mäellä, enkä myöskään olisi tullut yksin
takaisin, jos Goliatilla olisi jotakin sanottavaa linnassa, -- vastasi
Taavi hiljaisesti. -- Mitä on tapahtunut, se on tapahtunut, äiti, ja
mielemmin minä olisin suonut tulevani elävänä haudatuksi Ljungarsin
kellariin, ja mielemmin olisi mylly ja talo saanut palaa, kuin Birger
ja Beata joutua rosvojen valtaan. Mutta mitä apua nyt lähtee itkusta?
Sanokaa, minne päin he ratsastivat, ja ennenkuin aurinko ensi kerran
nousee, vien minä Bo herran lapset turvaan, taikka, äiti, ette enää
koskaan saa Taavianne nähdä tässä maailmassa.
-- Sinäkö? Oletko sinä mieletön?
-- Juuri minä, äiti. Bo herra ei saa sanoa, että minä olisin pettänyt
hänen luottamuksensa. Mutta aika joutuu. Minä tahdon tietää, minnepäin
ratsumiehet ajoivat lasten kanssa?
-- Minnekö ajoivat? Minnekä he olisivat ajaneet, elleivät Ljungarsiin
päin, taikka oikeammin Lettoon, Sten herran kartanoon tuonne yläkoskien
varrelle?
-- Siitä on varmaan jo kulunut enemmän kuin tunti, muuten he olisivat
tulleet vastaan minua tiellä.
-- Siitä on jo enemmän kuin kolme tuntia, kuin he riistivät lapset
meidän sylistämme ja ajaa nelistivät tiehensä. Mutta tuskin he ovat
vielä ehtineet Ljungarsia kauemmaksi. Heidän hevosensa olivat väsyneet,
ja he kiroilivat kauheasti, että jotain heidän satuloissansa oli
joutunut epäkuntoon.
-- Sepä hyvä. Nyt minun täytyy saada kuusi kylän parasta hevosta.
Hirvi-Jaakko, Antti ja Eljas seuraavat minua.
-- Taavi, rakas poikani, -- huudahti Inkeri hämmästyneenä, -- ajattele,
mitä sinä teet! Aiotko sinä kolmen pojan ja yhden ukon kanssa hyökätä
koko rosvojoukon kimppuun?
-- Se on minun asiani, äiti. Me annamme tuolle naapurin rouvalle ja
Sten herrallekin, jos siksi tulee, sellaisen löylytyksen, että he eivät
toisten enää halua polttaa taloja ja rosvota lapsia.
-- Ursula rouvalle! Kaikki hyvät pyhimykset sinua varjelkoot, lapseni,
ettet koskaan joutuisi riitaan mustan rouvan kanssa!
-- Saadaanpa nähdä. Mutta nyt toimeen, äiti. Muutama leipäkyrsä on
meille kylliksi, ja niin paljon on kai vielä tulipalosta jäljellä.
Ihmetellen kuunteli Inkeri poikansa päättäviä, miehekkäitä sanoja. Hän
ei enää tuntenut Taaviansa. Poika oli kasvanut häntä päätä pitemmäksi,
ja hänestä näytti, kuin hän olisi taas, tänä ainoana yönä, tullut monta
vuotta vanhemmaksi. Huokaillen lähti Inkeri toimittamaan tarvittavaa
evästä, ja Taavi keräsi pienen seuransa, johon kuului kylän reippaimmat
ja neuvokkaimmat miehet. Ei kestänyt kauan ennenkuin kostajat lähtivät
matkalle innolla, joka vastasi kaikkien katkeroitunutta mieltä.
Tosisuomalaisten tapaan olivat Myllyrannan asukkaat tarvinneet
melkoisen ajan voittaakseen hidasmielisen tyyneytensä, ja kun vihdoin
myllytupa oli tuhkana ja useat heidän ystävänsä ja sukulaisensa
kuoleman kielissä, oli heidän vihansa vähitellen kohonnut niin
korkealle, että he mielellänsä suostuivat auttamaan Taavia hänen
uhkarohkeassa yrityksessänsä. Ei ainoastaan kolme, vaan kaikki, jotka
kykenivät käyttämään keihästä ja kirvestä, halusivat häntä seurata.
Niin suuren arvon hän oli saavuttanut kylässä rettelönsä jälkeen Bo
herran kanssa. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, että hän pani enemmän
arvoa retkikuntansa nopeuteen ja hiljaisuuteen, kuin mieslukuun,
joka olisi hänelle ollut vain esteenä. Sitäpaitsi oli sama miesvoima
äskettäin niin loistavalla tavalla osottanut huonoa sotakuntoisuuttaan
suomalla niin täydellisen voiton vähempilukuiselle viholliselle.
Nuo neljä ratsastajaa ottivat aluksi kaksi vakoojaa mukaansa,
jotka hiipivät heidän edellänsä metsän laidassa, jotta varoisivat
väijymysyrityksiä. Tämä varovaisuus oli tarpeeton. Päättäen kavioitten
jäljistä olivat Sten herran huovit pysähtymättä ajaneet nelistäen
Ljungarsin linnaa kohti.
Mutta Taavilla oli omat syynsä miksi hän ei valinnut samaa tietä, vaan
kääntyi vasemmalle lähdetielle, samalle tielle, jota pitkin hän eilen
aivan toisenlaisissa oloissa oli kulkenut, -- silloin huolettomana
poikana, joka ratsasti näyttämään kahdelle lapselle Junkkarin lähdettä;
nyt verenkostajana, joka aikoi henkensä uhalla otella hurjien rosvojen
kanssa näiden samojen kavalasti ryöstettyjen lasten tähden. Taavi oli
tänä yönä ollut niin monenlaisten tunteitten vallassa, että häntä
tuskin kummastuttikaan, kun Ljungarsin tytön valkoinen haamu taas
liiteli hänen edellään, heti kun hän vähän oli syventynyt metsään.
Hänen tahtomattansakin teki tämä näky häneen turvallisen vaikutuksen.
Hänellä oli kumppaninansa olento, yhdentekevä mitä laatua se oli,
joka toivoi samaa kuin hänkin ja joka kenties nytkin, samoinkuin
vankilaholvissakin, osottaisi hänelle pelastuksen tien siinä, missä
kaikki inhimillinen voima ja viisaus näytti olevan turhaa. Sitä, joka
vankilan kolkossa pimeydessä ja hiljaisuudessa oli nähnyt sellaisen
olennon aivan vieressänsä ja kuullut hengen salaperäisiä kuiskauksia,
sitä ei voinut saman hengen läsnäolo keskellä päivää ja ihmisten
seurassa mitenkään pelottaa. Taavi päätti tällä kertaa epäilemättä
seurata haamun johdatusta, ollen varma siitä, että hän siten kaikkein
pikemmin ja varmemmin löytäisi kadonneet turvattinsa.
Valkoinen tyttö näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa. Se pysähtyi
toisinaan, käden viittauksella kehottaen häntä seuraamaan, ja johdatti
hänet siten metsän läpi Ljungarsin päätien vieritse.