Hämmästykseksensä Inkeri kuuli Taavin vielä samana yönä aikovan lähteä
Ljungarsin linnaan. Hyvin ei sen rakkaan pojan kävisi, jos Sten herran
ratsumiehet -- taikka huovit, niinkuin niitä siihen aikaan nimitettiin
-- saisivat hänet kynsiinsä. Ja kukapa tiesi, mihin he voisivat ryhtyä
hänen poissa ollessansa? Joko he olivat tulleet anastamaan Ljungarsin
lapsia, taikka -- kuiskasi paha omatunto Inkerin korvaan -- olivat
he tulleet kostamaan lohipadosta, joka tuotti niin paljo vahinkoa
Sten herralle ja kaikille ylempänä asuville. Mikä tahansa heidän
aikomuksensa olikaan, oli heillä epäilemättä paha mielessä. Pienellä
kylällä, jossa kaikkiaan oli tuskin kaksikymmentä aseellista miestä,
ja jotka eivät suinkaan voineet vetää vertoja ratsumiehille ase- ja
sotataidossa, oli siis kylläkin syytä pelätä näitä vastenmielisiä
vieraita. Jos Bo herra olisi ollut kotosalla, niin olisi voitu toivoa
linnasta apua. Mutta Ursula rouvaan ei ollut luottamista, eikä
linnanvouti varmaankaan halunnut luopua vähäisestä miehistöstään, jonka
Bo herra oli hänelle jättänyt, varsinkin kun itse linnakin tarvitsi
mitä huolellisinta vartioimista.
Huolimatta vastustaa näitä väitteitä meni Taavi talliin, missä hänellä
oli kesy korppi, ja tempasi sen siivestä kaksi mustaa sulkaa.
-- Luulenpa, -- hän sanoi, -- että vouti tottelee Bo herran merkkiä. Ja
mitä Sten herran huoveihin tulee, niin kyllä minä pidän huolen siitä,
että he jättävät äidin rauhaan, kunnes minä palaan.
-- Mitä pyhimysten nimessä sinä ajattelet, poika? -- virkahti äiti,
joka ei sanottavasti rauhoittunut Taavin vakuutuksesta. -- Ethän sinä
vain aikone omin päin ruveta ottelemaan ratsumiesten kanssa?
-- Miksikä en, -- vastasi poika. -- Mutta olkaa huoletta, kyllä
minä siitä selviän. Antakaa toisen puolen väestä vartioida aidan
luona, sillä aikaa kuin toiset pukimissansa makaavat riihessä aseet
vieressänsä. Lukekaa sitten rukouksenne, äitiseni, ja pankaa maata,
ennenkuin aurinko ehtii noihin koivuihin tuonne kosken rannalle, olen
minä jo kotona.
Näin sanoen tarttui Taavi lyhyeesen karhunkeihääsensä, ripusti pitkän
jousen olallensa, pisti useita nuolia vyöhönsä ja niiden rinnalle
pienen kirveen, joka hätätilassa myöskin saattoi aseesta käydä. Siten
varustautuen yön seikkailujen varalta, lähti hän viipymättä Ljungarsia
kohti.
Iltaruskon viimeiset säteet punasivat vielä omituisella loisteellaan
luoteisen taivaanrannan ja koko luonnossa vallitsi valoisa, rauhallinen
hiljaisuus, joka tekee pohjolan kesäyön niin omituisen viehättäväksi.
Puoliyö oli jo tulossa, ja kuu nousi yhä kalpeampana ylemmä taivaalle.
Viheriän vainion ojista kuului ruisrääkän käheä ääni ja rannan
koivuissa lauleli rastas kaunista lauluansa, johon aika-ajoin vastasi
yhtä sointuisa viserrys virran toiselta rannalta.
Taavi vältti aukeata ratsutietä, joka vei Junkkarin nevalle, ja
hiipi rantaa pitkin, kunnes hän saapui metsään. Siellä hän poikkesi
vasemmalle ja hiipi varovasti eteenpäin, kunnes hän tuli tien
läheisyyteen, ja seurasi varovaisesti tien kaarroksia metsän laidassa,
missä puun varjot häntä paremmin suojasivat. Ensi alussa ei hän
huomannut mitään epäiltävää. Ainoastaan jänikset ja oravat, jotka
pelästyneinä heräsivät lyhyestä unestansa, juoksentelivat siellä täällä
pensaikon kuivien oksien välissä.
Hän rupesi jo luulemaan, että Josua turhanpäiten oli säikähyttänyt
kylää olemattomilla vaaroilla, kun hän vähän matkan päässä tien
pohjoispuolelta kuuli hevosen hirnuntaa. Pian vastasi hirnuntaan
toinen, ja ennen pitkää Taavi näki savua puitten välistä. Hän hiipi
nyt ääneti ja varovaisesti eteenpäin ja huomasi heti, että Josua oli
erehtynyt laskuissansa, mutta ei erehtynyt niistä vieraista, jotka
olivat lähestyneet Myllyrantaa.
Pienellä avoimella ruohikolla metsässä seisoi yksitoista satuloittua
hevosta puihin sidottuina ja vähän matkan päässä lähellä tien reunaa,
oli joukko aseellisia huoveja asettunut sytytetyn tulen ympärille.
Taavi laski, että niitä oli kymmenen luvultansa. Yksi oli siis
lähetetty vakoomaan tai tähystämään.
Nämä miehet näyttivät hurjilta ja rosvomaisilta ja heidän aseensa
olivat ruosteiset. Hevoset niinkuin he itsekkin, näyttivät laihoilta
ja nälkäisiltä. He olivat toisellaista väkeä kuin Bo herran reippaat,
hyvin puetut ja hyvillä aseilla varustetut miehet. Taavi tunsi muutamia
heistä, jotka hän tiesi olevan Sten herran palveluksessa, erittäinkin
johtajan, jonka kasvot kirveenisku oli hirveästi rumentanut, ja jota
yleisesti sanottiin halkinenäiseksi Sveniksi. He näyttivät teurastaneen
pari lammasta, jotka he varmaankin olivat näpistäneet Ljungarsin
laitumilta, ja he loikoilivat nyt aterian päätettyänsä mukavasti
ruohikossa.
-- Katsoppas, missä Kukko viipyy! -- lausui johtaja kärsimättömästi. --
Myllyn roskaväki on jo aikoja sitten vaipunut unen helmaan, ja on aika
ryhtyä toimeen, ennenkuin aurinko nousee.
Taavi rupesi epäilemään, ettei ruisrääkän ääni kylän pellossa ollut
oikeata laatua. Kukko oli Sten herran sukkelin vakoilia, joka
lähetettiin aina edeltäpäin tunnustelemaan, oliko ilma puhdas, kun
jokin konnantyö oli tekeillä. Nimensä oli hän saanut harvinaisesta
taidostansa osotella kaikkien eläinten ääniä, erittäinkin kukkoa.
Yksi ratsumiehistä ojentelihen vastahakoisesti haukotellen ja nousi
ylös seuratakseen päällikön käskyä.
Taavi ei siekaillut kauempaa, vaan ryömi nopeasti takaisin sille
paikalle, minne hevoset olivat kiinni sidottuina, noin kolmenkymmenen
askeleen päähän ratsumiesten leiripaikasta. Onneksi estivät muutamat
puut ja pensaat heitä esteettömästi näkemästä sille taholle.
Hevoset huomasivat hänet, nostivat korvansa pystyyn ja osottivat
levottomuutta. Mutta heti, kun ne huomasivat, ettei mikään peto
hiipinyt heidän luokseen, sallivat ne hänen lähestyä ilmaisematta hänen
läsnäoloansa tai panematta häneen vähintäkään huomiota.
Nopeasti tarttui nyt Taavi pieneen veitseensä, jota hän aina kantoi
vyöllänsä, ja katkoi satulavyöt hevosilta toisen toisensa jälkeen. Se
oli nopeaa työtä ja kävi mestarillisen kiireesti. Kun tämä oli tehty,
juolahti hänen mieleensä, että ratsumiehet hätätilassa saattoivat
tulla satuloittakin toimeen. Hän rupesi sen vuoksi katkomaan myöskin
ohjaksia ja riimuja, kuitenkin sillä tavalla, etteivät hevoset heti
voineet riuhtoa itsensä irti. Kun hän vielä oli siinä toimessa, kuului
huuhkajan huuto aivan läheltä metsästä. Taavi ymmärsi, että se oli
sovittu merkki, sillä ratsumiehet nousivat ylös leiripaikaltansa ja
valmistautuivat jatkamaan matkaa.
Taavi ei ollut mikään houkkio, että hän olisi ruvennut odottamaan
heiltä palkkaa teostansa. Hän juoksi pakoon ja oli juuri ehtinyt
kohtalaisen nuolenkantaman päähän, kun häntä vastustamattomasti halutti
nähdä, mihinkä toimiin metsäritarit nyt ryhtyisivät. Hän kiipesi
korkeaan kuuseen, josta hän saattoi pitää heitä silmällä, mutta itse
hän pysyi hyvässä piilossa.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän kuuli halkinaisen Svenin
kiroilevan mitä kauheimmasti, johon muu joukko hartaasti yhtyi. Neljä,
viisi miestä ryntäsi metsään ja he löivät ja pistivät joka pensaasen.
Mutta vakoilia, jota sanottiin Kukoksi, virkkoi niin kovalla äänellä,
että se kuului aina kuuseen asti: -- Tämän on myllärin Taavi tehnyt.
Minä näin hänen hiipivän kylästä ja kaukana ei hän voi olla. Pahus sen
pojan periköön, hän voi tehdä meille enemmän haittaa, kuin kymmenen
muuta koko kylässä.
-- Hänen ei tarvitse kiittää kyydistä, kun saamme hänet korvasta
kiinni, -- vastasi Sven julmistuneena. -- Kun hän kylästä lähtee ensi
kerralla, saa hän roikkua minun mustan hevoseni hännässä.
Sitten jatkettiin neuvottelua hiljemmällä äänellä, ja Taavi ymmärsi,
ettei hän saanut enempää aikaa tuhlata. Mutta ennenkuin hän kapusi alas
tähystyspaikastansa, niin hän päätti lähettää vielä pienen tervehdyksen
palkaksi Svenin ystävällisestä lupauksesta, että hän pitäisi häntä
suosiollisessa muistossa. Hän siirsi oksia hiukan sivummaksi, jännitti
jousensa ja päästi, niin hyvin kuin hämärässä saattoi, pitkän nuolen
keskelle ratsumieslaumaa. Huudahdus ja kirous todistivat, että hän oli
maaliin osannut.
Nyt kiipesi Taavi, ketterästi kuin orava, alas kuusesta ja lähti
käpälämäkeen, minkä ennätti. Mennessänsä hän vielä halusi poikamaiseen
tapaansa ärsyttää vihollisiansa ja kukkui, niin että metsä kaikui.
Raivostuneet ratsumiehet ajoivat häntä jalkaisin takaa, mutta turhaan.
Taavi tunsi siksi hyvin kaikki sellaiset polut ja loukot tässä
metsässä, että oli mahdotonta häntä nyt enää saada kiinni ja ennen
pitkää hän oli päässyt hyvän matkaa heidän edellensä Ljungarsiin
vievällä tiellä.
Aamurusko rupesi jo taivaan koillista kulmaa punaamaan, kun
Taavi vaivalloisesti samottuansa erämaiden läpi saapui vanhaan
herraskartanoon, jonka lukija jo tuntee Ljungarsin linnan nimellä.
Ei kuitenkaan pidä luulla, että se olisi ollut mikään säännöllinen
linnoitus, niinkuin ruunun linnat keskiajalla Suomessa ja kuin
esimerkiksi vanhat ritarilinnat Rein-virran varrella. Suomen
maa-aateli ei ollut niin rikas eikä väestö niin lukuisa, että olisi
voitu rakentaa niin kalliita rakennuksia kuin Turun linna, Kuusisto,
Raasepori, Hämeen linna ynnä muut isommat linnoitukset olivat, joiden
rakentaminen ja ylläpito tavallisesti köyhdytti koko ympäristön. Mutta
rauhattomat ajat ja itsensä suojelemisen pakko olivat tehneet jokaisen
herraskartanon pienen linnoituksen kaltaiseksi, joka riitti suojaamaan
äkkiarvaamattomilta hyökkäyksiltä, jos kohta ei oikeata piiritystä
kestämään. Tavallisesti kuului näihin niin sanottuihin linnoihin
päärakennus kivestä tai puusta, vahva raudoitettu portti muuri, joka
ympäröi sekä päärakennusta että muutamia pienempiä huonerivejä, välistä
myöskin multavalli tai aniharvoin vedellä täytetty vallihauta. Tämän
harvinaisen edun olivat Ljungarsin herrat osanneet hankkia itselleen
käyttämällä hyväksensä läheistä virtaa. Päärakennuksen kaksi kerrosta
oli tiilestä ja maakerros hakkaamatonta graniittia. Sen pitkäpuoli oli
kohden virtaa, joka vuolaana koskena kohisi rakennuksen akkunoitten tai
oikeammin ampumareikien alatse. Tätä jokseenkin kömpelösti rakennettua,
mutta lujaa rakennusta ja sen ulkohuoneita, joiden joukossa oli talli
ja rehuladot 50 hevosta varten, ympäröi kolmelta taholta 8 jalan
korkuinen kivinen muuri, jota ylinnä peitti multakerros ja joka oli
varustettu rintavarustuksella ja kolmella tai neljällä pitkällä
sotaputkella. Johtamalla vettä kosken yläosasta syvään kaivokseen eli
juopaan muurin ympärille oli siihen saatu raitista ja alituisesti
juoksevaa vettä ja vihollisen ylipääsöä vaikeuttivat vielä terävät
paalut eli niin kutsutut espanjalaiset ratsumiehet. Muurin läpi
kulki portti ja vallihaudan yli nostosilta, jota vielä suojasi pieni
torni, jonka ampumarei'istä jousimiehet saattoivat hallita linnan
valtatietä. Ollakseen, niinkuin me sanoisimme, suurempi herraskartano,
oli Ljungarsin linna jotenkin lujasti varustettu, ja lujempikin kuin
moni muu aatelisrakennus maassamme tähän aikaan. Kaiken muun lisäksi
se oli vielä hyvin sotaisan suvun hallussa ja oli siinä miehistö, joka
tavallisissa oloissa oli 40 jopa 50 varustetun miehen suuruinen. Tätä
nykyä oli sentään tämä miesvoima, kuten muistamme, Ljungarsin herran
Ruotsinmatkan tähden puolta pienempi.
Taavi tuli nyt tähän linnaan ja tapasi niinkuin oli arvannutkin,
nostosillan ylhäällä.