Molemmat naiset hämmästyivät aika lailla, kun he kuulivat, että
lapset aikoivat omin päin lähteä metsään. Inkeri selitti, ettei hän
voinut sallia sellaista vallattomuutta, sillä metsässä kerrottiin
liikkuvan rosvoja, petoja, ja jos jotakin muuta, jota ei niin tarkoin
voinut tietää. Taavi sai hänen puolestansa kyllä kuljeskella missä
hänen mielensä teki, vaikka olisihan hänelläkin muuta tehtävää. Mutta
nuoren herran ja neiden tuli sitä vastoin pysyä kotosalla ja lukea
rukousnauhansa säännöllisesti joka ilta, eikä juoksennella soissa ja
erämaissa.
Mutta kun Beata kerran oli saanut jonkun oikun päähänsä, niin ei
ollut niinkään helppoa poistaa sitä sieltä ja nyt hän tahtoi nähdä
Junkkarin lähteen, josta Renata niin usein oli kertonut, ja joka oli
maalattuna hänen isänsä kilpeen. Ja jos hän ei saisi lähteä sinne, niin
ratsastaisi hän vielä tänä iltana Liekin selässä, vaikka hänen itsensä
täytyisi panna sille suitset päähän.
Tätä uhkausta vastaan ei käynyt inttäminen. Taavi sanoi että hän
ottaisi mukaansa sekä jousen että keihään, ja sitä paitsi hän oli
jo sopinut Hirvi-Jaakon kanssa että tämä tulisi mukaan, jotta hän
hätätilassa kantaisi nuorta herraa suopaikkojen poikki, samalla kuin
Taavi itse kantaisi neittä. He lähtisivät ratsastamaan heti päivällisen
jälkeen ja tulisivat hyvissä ajoin kotiin, jo ennen auringonlaskua. Ja
kun Taavin sana, aina siitä saakka kuin hän kiisteli niin miehekkäästi
itse Bo herran kanssa, oli äidin silmissä ikäänkuin kuninkaan sana,
täytyi asianomaisten tyytyä, ja päätettiin lähteä matkaan.
Kello oli kahden ja kolmen välillä iltapäivällä, kun tuo pieni
nelihenkinen joukko, johon kuului yksi mies, kaksi poikaa ja yksi
tyttö, lähti matkalle. Etunenässä kulki Taavi oppaana ja etuvartiona.
Hänen jäljessään seurasivat Beata ja Birger säysyjen työhevosten
selässä, ja takimaisena tallusteli Jaakko, vanha lohenpyytäjä,
matkueen jälkijoukkona. Vallaton pikku neiti oli iki-ihastunut, kun
hän kerran sai vapaasti samoilla maita ja metsiä. Milloin hän tarvitsi
lehvän karkoittaakseen hyttysiä, milloin hän sillä huiski reippaasti
toisia korville. Birger näki pitkin matkaa jos jotakin merkillistä
tien varrella, milloin punaisen kiven, joka kimmelsi omituisesti;
milloin nurmineilikan joka Jaakon piti poimia hänelle; milloin
kummallisen pilven, joka näytti kierivän puitten latvoilla. Mutta kun
matka lähteelle oli lähes puolen peninkulman pituinen, se kun oli
puolimatkassa melkein linnan ja kylän välillä, ei Taavi huolinut nuoren
herran mieliksi pysähtyä jokaista merkillisyyttä katsomaan, vaan kulki
reippaasti eteenpäin; ja niin tultiin metsään.
Nykyään ovat koskisen Kokemäenjoen rannat jo kauan olleet metsättöminä,
tai kasvaa niillä lehtipuita ja pieniä mäntyjä, jotka eivät ole
kelvanneet lankuiksi Porin satamaan. Mutta tämän kertomuksen aikoina
kasvoi virran kummallakin puolella vankkaa hirsimetsää, jota vain
paikkapaikoin katkaisi kaskimaa tai jonkun kalastajan köyhä mökki.
Päästyään Myllyrannan kylän luona olevan pienen aukean tasangon poikki
tulivat lapset heti syvään metsään. Nykyisen leveän tien asemesta
kulki sen läpi vain kapea ratsutie Ljungarsin linnaan ja Satakunnan
sisämaahan. Tämä tie, taikka pikemmin polku, joka nykyään ei kelpaisi
huonoimmallekaan kylälle, oli kuitenkin siihen aikaan yleinen kulkutie
sisämaan ja rannikon välillä. Se täytti auttavasti tarkoituksensa,
sillä ainoastaan talvella käytettiin ajokaluja, jota vastoin suvella
melkein aina sekä ihmiset että tavarat sälytettiin veneesen tai hevosen
selkään.
Kun matkue oli hetken aikaa seurannut tietä ja jokivartta, tarttui
Taavi Beatan hevosen ohjaksiin, talutti sitä vasemmalle ja seurasi
tuskin näkyvää jalkapolkua, joka kulki erämaahan. Toiset tulivat
perässä, ja ennen pitkää katosivat kaikki jäljet, joista olisi
voinut huomata ihmisjalan joskus polkeneen näitä yksinäisiä
seutuja. Lehtimetsä tiheni, kuuset tuuhenivat, hongat kävivät yhä
suuremmoisemmiksi. Suunnattomat lahonneet puunrungot sulkivat tien
joka askelella. Katajapensaat tulivat yhä läpipääsemättömämmiksi,
ja hetteisiä paikkoja täytyi tuon pienen matkueen useasti kiertää.
Ikäänkuin lisätäkseen tienoon jylhyyttä, pisti kaikkialta esiin
sammaleisia kallioita ja suuria vyörykiviä. Tavan takaa tapasi
kiviröykkiöitä, joissa jalka liukastui, sillä kuivana sydänkesänäkin
pysyivät ne alati kosteina tiheitten puitten latvojen siimeksessä.
Tässä erämaassa oli kuitenkin eloa, jota suurin osa Suomen metsistä
nykyään on vailla. Melkein joka askeleella pyrähti metso tai teeri
pensaikosta. Kettuja ja ilveksiä, jäniksiä, näätiä ja oravia vilisi
kaikkialla. Täältä kuului kumeata mörinää, jonka saattoi selvästi
erottaa koskien kohinasta. Taavi katseli tätä riistan viljavuutta
tottuneen metsämiehen tyyneydellä ja antoi vain Beatalle pienen
ällistyneen jäniksenpojan, jonka hän kaappasi ohimennessään kiinni.
Enempää ei tarvittukaan, että pikku tyttö pysyisi hyvällä tuulella,
mutta Birger tuli levottomaksi ja toivoi, että hän olisi seurannut
Inkeri muorin neuvoa ja pysynyt kiltisti kotona.
Aina siitä saakka, kuin he poikkesivat metsään, tuntui hänestä, kuin
ei heitä enää olisi ollut neljä vaan viisi henkeä tuossa pienessä
matkueessa. Milloin näytti köyryselkäinen ukko kulkevan heidän
edellänsä tietä näyttämässä, milloin taas oli siinä pieni tyttö, joka
katseli häntä niin kummallisesti pitkän hongan kellertävän rungon
takaa. Väliin taas oli hän kuulevinaan emintimänsä huutavan häntä
nimeltä. Ja kun hän kääntyi taaksensa katsoakseen kuka siellä oli, niin
hän oli selvästi kuulevansa isänsä sotaratsun hirnuvan ja vähän matkan
päässä oikealla vilahdukselta näkevinänsä ritarin korkean kypärin
tuuhean kuusen takaa.
-- Jaakko, -- kuiskasi hän, jottei Taavi ja sisar huomaisi hänen
pelkoansa, -- etkö kuullut ikäänkuin joku olisi huutanut metsässä?
-- Kyllä minä kuulin, -- vastasi Jaakko tyynesti; -- se oli ilvessusi
jossakin tuolla korvessa.
-- Mutta etkö sinä näe mitään tuon pitkän kuusen vieressä?
-- Minä näen, että oksalla riippuu valkoinen sammalparta, -- vastasi
kalastaja yhtä tyynesti. -- Nuori herra ei varmaankaan koskaan ennen
ole kulkenut metsissä? Pelottaako nuorta herraa?
-- En minä pelkää, -- sanoi poika hämillänsä; -- mutta minä ajattelin,
että täällä mahdollisesti olisi muitakin paitsi meitä ja... katsos, nyt
kulkee se pieni valkoinen tyttö taas edellämme!
Jaakko nyökkäsi yhtä välinpitämättömästi päätään ja arveli, että
täällä sitä kyllä sai nähdä jos jotakin, jota ihmiset eivät oikein voi
ymmärtää, mutta hän tahtoi antaa nuorelle herralle hyvän neuvon. Jos
vain tekee ristinmerkkinsä, eikä välitä kaikista pikkuseikoista ja
antaa reippaan laulun kaikua ilmassa, niin kyllä aaveet saapi ajetuksi
pakosalle.
Ja ikäänkuin hän olisi tahtonut näyttää sanansa todeksi, rupesi hän
kovalla äänellä laulamaan vanhaa laulua. Sen puoleksi pakanallinen
sisällys sopi hyvin yksitoikkoiseen, koruttomaan ja surulliseen
säveleesen:
Mariatta neito nuori
Meni piennä paimenehen,
Sukat säärissä punaiset,
Kultanauhat kulmillansa.
Metsä synkkä!
Älä tule!
Mariatta, siellä sulle
Lemmot nauravat lehossa.
Mariatta pieni piika
Näki marjasen mäellä;
Marjanen mäellä huusi,
Puola karjui kankahalla.
Metsän marja!
Sulje huulet!
Mariatta, siellä sulle
Lemmot nauravat lehossa.
"Tule, neito, noppimahan,
Punaposki poimimahan,
Ennen kuin etana syöpi,
Mato maahan kaateleepi."
Metsän ääni!
Älä kuule!
Mariatta, siellä sulle
Lemmot nauravat lehossa.
Mariatta tuhma tyttö
Luuli puolan poimivansa;
Tuo oli Tapion helmi,
Mielikin hely hopea.
Metsän lahja!
Älä luule!
Mariatta, siellä sulle
Lemmot nauravat lehossa.
Mariatta, Mariatta!
Minne karjasi kadotit?
Lehmät on tarhassa Tapion,
Mielikin lukon takana.
Metsän orja
Itse ole!
Mariatta, siellä sulle
Lemmot nauravat lehossa.
Hyvää tarkoittaen lauleli vanha kalastaja lauluansa kaiusta huolimatta,
joka kaikilta suunnilta kajahteli sekä kallioista että puista, ja
ikäänkuin vastaili hänelle moninkertaisin sanoin ja sävelin. Mutta
Birgeriä ei hänen laulunsa rohkaissut, päinvastoin rupesi häntä yhä
enemmän kammottamaan. Hän oli nyt aivan selvästi näkevinään saman
valkopukuisen tytön punaisissa sukissa ja hopeanauha hiuksissa
juoksevan heidän rinnallaan metsässä ja kumartuvan poimimaan marjoja
mättäiltä. Mutta hän häpesi enää ilmoittamasta pelkoansa. Kenties
ne olivatkin vain koivujen valkoiset rungot, joita tuuli taivutteli
synkkien kuusten takana.
Silloin pysähtyi Taavi ja nosti Beatan alas hevosen selästä, sillä
loppumatka oli kuljettava vuoren ylitse ja rämeikön poikki, missä ei
voinut ratsastaa. Hevoset sidottiin kiinni puihin, pantiin paikka
merkille ja jatkettiin jalkaisin matkaa kovin kolkon seudun läpi.
Taavi ja Jaakko saivat nyt usein käsivarsillaan kantaa noita ylhäisiä
lapsia rotkojen ja liejujen yli. Tämä oli heille jotain aivan uutta,
sillä heillä ei ollut käsitystäkään ollut semmoisesta kulusta. Yksin
Birgerkin olisi ollut kovasti huvitettu matkasta, jos hän olisi voinut
olla katselematta ympärilleen ja näkemättä milloin mitäkin, mikä näytti
hiipivän heidän rinnallaan tai edellään kivien ja puitten takana.
Vihdoinkin he tulivat kauniille aukealle paikalle, jossa oli tasainen
ruohokenttä vuoren juurella. He olivat nyt päässeet matkansa perille.
7. Junkkarin lähteestä, ja kuinka Beata oli nippasilla valkoisen tytön
kanssa.
Ennenkuin sisämaan vedet Kokemäenjokea myöten ehtivät mereen, täytyy
niiden katkaista Kyrönselkä, joka muodostaa niiden luonnollisen
rajavallin lännen puolella, ja ne etsivät sen vuoksi syvimmän
laaksouoman tämän selän ja kaakosta tulevan Salpausselän välillä, joka
on vedenjakajana etelässä. Tähän ihanaan, vuoriseen, mutta silloin
vielä hyvin autioon seutuun Taavi vei pienen seuransa. Hänellä oli
syynsä miksi hän valitsi lyhimmän ja vaivalloisimman tien, vaikka oli
tarjona toinen, jonkun verran pidempi, mutta samalla mukavampi, jota
tavallisesti ne harvat metsästäjät kulkivat, jotka toisinaan kävivät
tässä metsänriistasta rikkaassa vuoriseudussa. Taavi oli nimittäin
huomannut, ettei pääse yhtä nopeasti kulkemaan, kun on nuori neiti
hoidettavana, kuin yksinänsä kuljeksiessa ketterillä pojanjaloilla.
Aurinko rupesi jo kallistumaan lännen puoleen, ja kostea viileys, joka
kukkastuoksun kanssa huokui vuorenrinnettä ylöspäin, ilmaisi selvästi,
että iltasumut jo nousivat alhaalta laaksoista.
He tulivat nyt notkoon, jonka pohjalla lirisevä puro, keltaisten
leinikköjen ja sorsankukkien ympäröimänä, kuljetti läheisiltä vuorilta
valuvan veden virtaa kohti Puron ja sen rehevien, vihreitten rantojen
yli leijaili jo ohut, tuskin näkyvä sumuharso. Puron toisella puolella
laajeni notko kauniiksi noin viidenkymmenen askelen pituiseksi
ruohokentäksi, mutta vastapäätä oleva kukkula joka oli mäntyjen
peitossa, esti taas edemmäksi näkemästä.
-- Katsokaa, tuolla on mökki! -- huudahti Beata.
-- Ja tuolla mökin ovella seisoo valkoinen tyttö! -- virkkoi
Birger miltei yhtä haavaa, iloiten siitä että hän tapasi muitakin
ihmisolentoja tässä erämaassa, sillä niinkuin lukia jo on huomannut,
tuntui yksinäisyys hänestä hiukan kammottavalta.
Taavi nyökkäsi päätään hymyillen ja nosti Beatan puron yli. Saman
tempun teki Jaakkokin Birgerille. Kuljettiin sitte ruohikon yli, mutta
vaikka lapset olisivat tähystelleet kuinkakin tarkasti, niin eivät he
voineet enää erottaa ei ihmisiä eikä liioin ihmisasuntojakaan. Se, mitä
Beata oli mökiksi luullut, olikin vain suuri punertava kallionlohkare,
taikka oikeastaan kaksi kallionlohkaretta, sillä se oli haljennut
kahtia. Molemmat lohkareet näyttivät niin höllästi riippuvan lähimmällä
jyrkänteellä, että pelkäsi joka hetki niiden syöksyvän laaksoon. Tämän
lohkareen yläpuolella kasvoi vanha katkolatva petäjä, joko sitten tuuli
oli sen latvan taittanut tai vielä luultavammin raskaat kinokset sen
painollaan katkaisseet, kinokset, jommoisia lumisina talvina keräytyy
havupuihin, ja jotka useinkin murtavat puunrungon tai oksia, kun
suoja tulee ja kosteus tekee lumen kahta vertaa raskaammaksi. Jonkin
sellaisen tapaturman jälkeen näytti puun koko jäljellä oleva elinvoima
kokoontuneen yhteen sivuhaaraan, joka -- paksuna kuin hirsi kurottihen
kallion yli ja loi siihen omituisen varjon, joka etäämmältä katsoen
sai aikaan sen näköhäiriön, että luuli sitä punaiseksi tai ruskeaksi
rakennukseksi.
-- Nyt olemme perillä, -- sanoi Taavi osottaen kalliota.
Lapset avasivat silmänsä suuriksi, sillä he olivat odottaneet, jotakin
aivan eriskummaista, mutta he eivät voineet nähdä mitään muuta kuin
suuren kiven ja vankan puun.
-- Missä Junkkarin lähde sitten oikeastaan on? -- kysyi Beata. Hän
oli kuvitellut mielessään, että ainakin tämä ihmeellinen sukumuisto,
josta hän oli kuullut puhuttavan varhaisimmasta lapsuudestaan saakka,
olisi jokin komea väliaste Ljungarsin linnan kaivon ja Myllyrannan
myllynsulun välillä.
-- Tässä, -- vastasi Taavi, ja asettui kallion halkeaman eteen.
Tämän halkeaman pohjalta pulppusi kirkas vesisuoni, siitä vesi
keräytyi pieneen luonnolliseen altaasen kallion juurelle ja valui sen
reunojen yhtä rinnettä myöten ruohokentälle, jossa se vihdoin loi
kristalliaarteensa lorisevaan puroon.
-- Siinäkö kaikki tyynni? -- kysyi Beata uudelleen ja hänen äänensä
ilmaisi pettymystä.
-- Ei se mikään järvi ole, -- vastasi Taavi sävyisästi, -- mutta kaunis
lähde se on, ja merkillinen lähde se on Beatan suvulle, sen ovat äiti
ja Renata usein meille kertoneet. Niin kauan kuin Ljungarsin herrat
juovat tästä lähteestä, on heidän sukunsa oleva voittoisa sodassa, ja
rikas ja mahtava rauhan aikana. Mutta joka kerta kun tapaturma kohtaa
heitä, kuivuu lähde joksikin aikaa ja ehtyy kenenkään tietämättä
kokonaan. Kerran eräänä aamuna, kertoi äiti, oli lähde kerrassaan
kuiva. Seuraavana yönä nousi myrsky, ja linna paloi äkkipikaa poroksi.
Siitä on nyt kolme-, neljäkymmentä vuotta kulunut, mutta äiti muistaa
sen vallan hyvin, vaikka hän olikin lapsi, kun Knuutti herra vainaja,
Beatan isoisä, kaatui Brunkebergin tappelussa, ja hänen oma veljensä,
Åke herra, joka oli Tanskan kuninkaan puolella, pisti hänet keihäällä
kuoliaaksi. Mutta kerrotaan, että samassa kun Knuutti herra kaatui, hän
löi tapparallaan Åke herraa vasten kypärää, niin että kirveen varsi
taittui, ja silloin Åke herra kaatui samalla hetkellä kuin Knuutti
herrakin. Silloin, sanoi äiti, oli lähde neljä viikkoa vallan kuivana,
vaikka satoi taivaan täydeltä. Mutta kaksi Ljungarsin herraa vuodatti
sen sijaan sydänverensä Tukholman tanterella.
-- Niin, -- sanoi Birger, -- ja kun minun äitini kuoli neljä vuotta
sitten, oli keväinen aika ja lumi suli, mutta lähde oli kuivana,
ikäänkuin ei olisi ollut pisaraakaan vettä kolmen peninkulman matkalla.
Isälläni oli tapana joka aamu lähettää silmäpuoli Botvid noutamaan
lähteestä vettä, sillä muuta vettä ei isäni tahtonut juoda. Mutta
Botvidista oli ikävä ratsastaa niin pitkää matkaa, ja kerran hän
toi vettä lähimmästä kaivosta. Isäni huomasi sen heti ja hirtätti
Botvidin pitkään koivuun linnan portin eteen. Minä muistan sen vielä
niin selvästi, minä itkin koko päivän, sillä Botvid oli tehnyt minun
parhaan puuhevoseni, ja tuntui niin ilkeältä nähdä hänen roikkuvan kuin
variksenpelättimen siinä pitkässä puussa. Mutta kun äitipuoleni tuli
linnaan, niin hän sanoi joka kerta kun isäni joi vettä, että Junkkarin
lähteen vesi oli epäterveellistä, koska se maistui niin raudalle, ja
siitä ajasta aikain isäni rupesi juomaan muuta vettä.
-- Ja siitä ajasta aikain on Bo herra noiduttu, -- mutisi Jaakko,
katsahtaen varovasti ympärilleen, olisiko joku sivullinen sattumalta
lähitienolla kuuntelemassa. Onneksi eivät lapset kuulleet tätä
loukkaavaa mutinaa, sillä molemmat sanoivat, että he tahtoisivat juoda
lähteestä.
Taavi toi pari leveätä rentukan lehteä ja tarjosi niitä
juoma-astioiksi, jota tarkoitusta varten niitä tarvitsi vain hiukkasen
taivuttaa. Vesi maistui todellakin hyvin raudalta, mutta se ei estänyt
Ljungarsin lapsia juomasta esi-isiensä juomaa.
Birger henkäisi syvään ja ojensi itseänsä ihmeteltävän miehekkäästi,
ikäänkuin hänestä äkkiä olisi tullut toinen mies. Hänestä tuntui tällä
haavaa, ikäänkuin hän olisi voinut tarttua vaikka karhua niskasta
kiinni. Mutta Beataan se vaikutti vähemmän ihmeteltävästä, sillä hän
tunsi paikalla kovaa nälkää. Sen vuoksi otettiin eväät esille, voita,
leipää, juustoa ja maitoa, joka maistuikin erinomaisen hyvältä päivän
vaivojen jälkeen viileässä iltailmassa ja kauniilla kukkulalla kallion
rinteessä.
-- Minkä tähden lähde ja kallio on kuvattuna Ljungarsin vaakunassa? --
kysyi Beata, iloisesti natustellen hyvää tuoretta juustoa.
-- Vanha mänty ja valkoinen tyttö ovat myöskin siinä, -- vastasi
Birger. -- Sen on Renata kertonut meille tuhat kertaa.
-- Luulen kyllä, että hän on sen kertonut, -- sanoi Beata hätäisesti,
-- mutta se on satu ja kauniita satuja minä kuuntelen mielelläni
useampaankin kertaan.
-- En tiedä, olisikohan oikein kertoa sitä juuri tällä paikalla, --
sanoi Birger ja katseli vähän hämillään ympärilleen.
-- Juuri täällä minä tahdon sen kuulla, -- intti Beata, joka ei tapansa
mukaan juuri helpolla luopunut siitä, minkä kerran oli päähänsä saanut.
-- Juuri täällä! Ja kun sinä kerrot, niin minä katselen punaista
kalliota ja tuota rumaa vanhaa mäntyä ja kuuntelen kuinka lähde loiskii
kiviä vasten. Silloin minä ajattelen, että Ljungarsin valkoinen tyttö
seisoo lähteen reunalla ja viittaa meille, niinkuin hänen ennen
sanottiin tekevän Ljungarsin lapsille. Mutta alotappas kerrankin! Miksi
sinä katselet niin kummallisesti kalliota? Birger, muistatko, kuinka
isällä on tapana sanoa: Olet Ljungars ja kuitenkin pelkuri!
Ja iloinen lapsi piirsi etusormellaan pienen ympyrän ilmaan, kuten
tehdään, kun tahdotaan saattaa toista häpeämään. Mutta Birger katseli
kalliota, joka oli noin viidenkymmenen askeleen päässä heistä, ja hänen
vilkas mielimielikuvituksensa oli heti valmis toteuttamaan sisaren
leikillisiä sanoja. Aurinko oli muuttanut asentoa ja valaisi ihanilla
iltasäteillänsä vanhaa mäntyä, joka nyt tykkänään varjosti kallion
keskiosan. Tiheitten havujen lomista pääsi kirkas, punertava valonsäde
tunkeutumaan esiin ja punasi usvan, joka keveänä kohosi kosteasta
maasta. Birger oli taaskin näkevinänsä tuon valkopukuisen tytön haamun,
jonka hän jo monta kertaa ennen oli luullut nähneensä, ja hän seisoi
nyt lähteen partaalla ja viittasi hänelle.
-- Näetkö, Beata? huudahti hän. -- Tuolla -- tuolla, aivan kallion
juurella!
Sen sijaan että olisi vastannut, Beata hypähti pystyyn ja muutamassa
sekunnissa hän oli osotetulla paikalla. Hän asettui nauraen samaan
asentoon kuin hän arveli Birgerin kuvittelevan mielessänsä tuota
salaperäistä haamua ja viittasi hänelle juhlallisesti kädellänsä. Mutta
Birger joka oli jäänyt kunnaalle, huudahti kauhistuneena, sillä nyt
hänestä näytti aivan kuin kaksi olentoa olisi seisonut kalliolla.
-- Beata, Beata, -- huudahti hän, -- kaikkien pyhimysten nimessä, tule
pois sieltä! Hän seisoo aivan sinun vieressäsi ja viittaa kädellään,
samoinkuin sinäkin.
-- Jos hän seisoo täällä, niin olen minä nippasilla hänen kanssansa, --
jatkoi Beata yhtä pelottomasti ja huitoi käsillään ympärilleen, oikein
selvästi osottaakseen kuinka vähän hän huoli veljen kuvitelmista.
Silloin Birgeristä näytti ikäänkuin Beata olisi lyönyt suoraan läpi
utukuvan tämän vähääkään siitä muuttumatta. Se vain yhä viittasi
hänelle puolittain surullisesti, puolittain käskeväisesti. Lähteen
lirinä, joka äskettäin kuului vielä aivan selvästi, sitten kun lintujen
laulu lakkasi metsässä ja tuuli herkesi suhisemasta puitten latvoissa,
heikkeni heikkenemistänsä ja vihdoin hiljeni kuulumattomiin.
Samassa tuli Taavi, joka Jaakon kanssa oli poiminut lapsille mustikoita
läheisestä mäestä. Hänen läsnäolonsa rohkaisi Birgerin mieltä. Yhdessä
he menivät kalliolle, eivätkä nähneet siellä mitään tavatonta, kuten
helposti saattoi ymmärtääkkin. Beata vain huimasti juoksenteli nippaa
Birgerin kummituksen kanssa.
-- Ljungarsin tyttö! Ljungarsin tyttö! -- huuteli hän vallattomasti. --
Jos mielemmin tahdot olla piilosilla, niin sano missä olet.
-- Nyt se seisoo vuorella, -- virkkoi Birger, näyttäen sormellaan sitä
ylännettä, jonka yli he olivat tulleet laaksoon. Samallainen ilmiö,
joka syntyy auringonsäteen taittuessa usvan läpi, näytti puitten
lomissa saavan aikaan tämän harhanäyn. Taavi ja Beatakin saattoivat nyt
selvästi nähdä valkoisen tytön viittaavan kädellänsä.
-- Parasta on, että lähdemme heti kotimatkalle, alkaa olla jo myöhä, --
sanoi Taavi.
-- Mutta kuka tuolla vuorella seisoo? -- kysyi Beata, enemmän
ihmeissään kuin hämmästyneenä huomatessaan, että Birgerin näky oli
käynyt toteen.
-- Hän se on, -- sanoi Taavi totisesti.
-- Kuka hän? Onko se joku paimentyttö, joka on eksynyt metsään?
-- Ei, se on Ljungarsin tyttö, jota sinä itse huusit. Sitä sinun ei
olisi pitänyt tehdä. Minä olen usein nähnyt hänet täällä, ja monasti
hän on vienyt minut harhateille, sillä sellaisiin olentoihin ei voi
koskaan luottaa.
-- Tule, Taavi, ratsastetaan takaisin myllyyn. Ei suinkaan hän tee
meille mitään pahaa?
-- Sitä minä en luulisi. Tavallisesti ei häntä koskaan näe saamatta
jälkeenpäin jotakin mielipahaa. Mutta se ei mitään merkitse, niin kauan
kuin lähteestä vettä juoksee.
-- Niin, juokaamme vielä kerran lähteestä! Mutta... missä on lähde?
Tämän kysymyksen tekivät kaikki kolme yhtä haavaa. Taavi hieroi
silmiänsä, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein hereillä. Sillä
lähteestä, joka äsken vielä niin rattoisasti lorisi, ei ollut enää
jälkeäkään nähtävänä. Kosteat pikku kivet vain olivat vielä paikoillaan
ja pienet vaalean vihreät sammaleet, jotka kasvoivat sen partailla.
8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halki ja mitä
sillä aikaa myllyllä tapahtui.
Taikausko on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä sitä koskaan saada täysin
poistetuksi, min kauan kuin maailma pysyy pystyssä. Se muuttaa vain en
aikoina muotoansa. Tämän kertomuksen aikana ei katolinen oppi ollut
voinut hävittää juuria myöten vanhaa pakanallista taikauskoa Suomesta.
Se päinvastoin oli vain sitä kartuttanut omilla lisäyksillänsä, ja
sentähden olikin kansanusko maassa vielä vähää ennen uskonpuhdistusta
-- ja paikoittain vielä paljoa myöhemminkin -- omituinen pakanallisen
ja kristillisen taikauskon sekoitus. Kuninkaat ja päämiehet, piispat
ja oppineet uskoivat ja luottivat taikoihin ja loitsuihin, noitiin
ja peikkoihin, veden ja metsän haltioihin. Uskonto itsessäänkin
oli suurimmaksi osaksi täynnä tarinoita pyhästä Erikistä, pyhästä
Olavista, pyhästä Brigitasta, pyhästä Henrikistä, pyhästä Hemmingistä
[Piispa Hemmingin luut pantiin arkkuun Turussa vuonna 1514, joten
hän puolittain sai pyhimyksen arvon. Mutta sitä varten vaadittiin
vielä "kanonisatsionia" eli Rooman paavin juhlallista julistusta,
joka ei ehtinyt tapahtua, ennenkuin uskonpuhdistus teki turhaksi
kaikki sellaiset hankkeet.] ja lukemattomista muista pyhimyksistä,
heidän jäännöksistänsä ja ihmeistä, jotka heidän haudoillansa olivat
tapahtuneet. Mitä sitten saattoi herkkäuskoiselta kansalta odottaa,
jota pidettiin joko tahallaan taikka ilman mitään erityistä tarkoitusta
mitä suurimmassa tietämättömyydessä? Ketään ei siis ihmetyttäne,
että vanha kalastaja ja köyhä myllärinpoika uskoivat metsässä olevan
pakanallisia kummituksia yhtä varmasti, kuin että pyhän Henrikin luut
olivat parantaneet sokeita ja halvatuita. Ja jos ylhäisten herrojen
lapset tiesivätkin vähän enemmän kuin he, niin oli heidän suurempi
tietonsa vain siinä, että he olivat saaneet kuulla koko joukon
kummallisia sukutaruja, joita ei koskaan puuttunut ja joita pidettiin
jonkinmoisena uutena uskonkappaleena vanhoissa ritarilinnoissa.
Voisipa mennä vieläkin pitemmälle: saattaisi sanoa, että kaikkea
sitä ihmeellistä taikuutta, joka valistuneempina aikoina on kauan
aikaa sitte kadottanut kaiken luottamuksen, ei tänä aikana ainoastaan
uskottu, vaan sitä oli todenteolla olemassakin, sentähden, että sitä
uskottiin. Mutta koska sellainen väitös varmaankin saattaisi vain
useimmat lukijat säälien hymyilemään, niin lienee parasta, että kukin
saa olla omaa mieltänsä siinä asiassa. Katsokaamme nyt vain, kuinka tuo
pieni matkue käyttäytyi Junkkarin metsässä, kun he huomasivat, että
lähde aivan äkkiä ja heidän suureksi hämmästykseksensä oli kuivunut.
Että sellainen tapahtuma voisi riippua lähteensuonen satunnaisesta
tukkeumisesta, ja siis yhtä luonnollisista syistä kuin vielä meidänkin
päivinämme niin valtavat vesisuonet kuin Motalan virta ja Kyrön koski
tukkeutuvat ja näyttävät kuivuvan, ei juolahtanut kenenkään mieleen,
sillä kaikki tiesivät, kuinka läheisessä yhteydessä tämä lähde oli
Ljungarsien kohtalon kanssa. Ei kukaan tässä pienessä seurassa epäillyt
hetkeäkään, ettei varma tapaturma piakkoin kohtaisi tuota jalosukuista
väkeä, Mutta milloin, missä ja millä tavalla, sitä ei kukaan tiennyt,
ellei tuo aaveentapainen valkea tyttö, joka yhä viittaili mäellä.
Kun Taavi oli varma siitä, etteivät hänen silmänsä häntä pettäneet, ja
että lähde oli kuivunut, välähti hänen mieleensä, että hän ehkä voisi
ehkäistä onnettomuuden varoittamalla Ljungarsin linnan asujamia. --
Tulkaa -- sanoi hän, -- rientäkäämme heti linnaan. Ei sinne ole pitempi
matka kuin myllyynkään, ja tie on mukavampi, kuin se jota myöten tänne
kuljimme.
-- Mutta sittenhän meidän täytyisi jäädä yöksi linnaan, -- sanoi Birger
levottomasti.
-- Niin täytyisikin, -- sanoi Taavi, -- mutta minä menen sieltä
Myllyrantaan, jottei äiti luulisi karhujen repineen meidät hengiltä, ja
huomenna tulen minä hakemaan teitä takaisin meille.
-- En minä mene linnaan, minä tahdon mennä myllyyn, -- selitti Beata
näppärästi ja päättäväiseen tapaansa.
-- En minäkään tahdo mennä linnaan, ennenkuin isä tulee takaisin,
-- jatkoi Birger ajatellessaan äitipuoltaan, jota molemmat lapset
vaistomaisesti pelkäsivät.
Taavi mietti hetkisen ja näytti olevan hyvin taipuvainen yksin
lähtemään Ljungarsin linnaan ja jättämään lapset Jaakon suojaan. Mutta
tätä tuumaa kohtasi yhtä jyrkkä vastustus. Kuinka hän hennoisi jättää
suojattinsa niin myöhään illalla keskelle synkkää metsää, varsinkin kun
tässä metsässä oli yliluonnollisia olentoja, joista ei oikein tietänyt,
pitäisikö niitä ystävinä vaiko vihamiehinä pitää.
-- Palataan sitten samaa tietä kuin tulimmekin, -- sanoi Taavi
nyreissään. -- En ollenkaan usko, että valkoinen tyttö aikoo mitään
pahaa Ljungarsin lapsille. Katsokaa, hän viittaa meitä tulemaan.
Seuratkaamme häntä, ja jos hän aikoo viedä meitä harhateille, niin
lupaan minä pitää silmäni auki.
Kaikki neljä lähtivät nyt viipymättä kotimatkalle. He tulivat purolle,
astuivat ylös kukkulalle, ja kulkivat rotkojen poikki. Yhä vielä
kävi valkoinen tyttö heidän edellänsä. Niin, toisinaan hän näytti
olevan niin lähellä kallionkielekkeen tai tuuhean kuusen takana, että
selvästi erotti hänen tavattoman kauniit, kalpeat, mutta veitikkamaiset
kasvonsa, hänen kellertävät hiuksensa, hopeanauhan hänen otsallaan,
hänen punaiset sukkansa ja hänen valkoisen hameensa poimut sekä leveän
kultavyön, jolla hän oli vyöttänyt hameensa. Marjatan laulu kaikui
vielä Birgerin korvissa.
Hyvässä seurassa tottuu sentään kaikenmoiseen, joka yksinään ollen
näyttää pelottavalta, eikä pienessä valkoisessa tytössä itsessänsä,
joka tuskin näytti neljää, viittä vuotta vanhemmalta, ollut mitään
pelkoa herättävää. Ihmeteltävän ketterästi hän pujahti kivikkojen yli,
jotka tuottivat niin paljon vaivaa olennoille, jotka olivat lihaa ja
verta. Rotkot ja kalliot hidastuttivat yhtä vähän hänen kulkuansa, kuin
usvaa, joka suosta kohoaapi. Paksut puunrungot näyttivät ikäänkuin
tunkeutuvan hänen läpitsensä, kun hän savuna kiiti niiden ohitse, ja
kun hän leijaili pensaikon yli, niin näytti siltä kuin hänen hameensa
lieve olisi tarttunut katajapensaasen, mutta se olikin vain hämähäkin
verkko, joka hohti valkoiselta, sillä runsas iltakaste oli ripotellut
siihen hienoja helmiänsä.
He olivat nyt tulleet sille paikalle, jossa hevoset olivat kiinni
sidottuina, ja Siivo, joka vastoin hidasta luontoansa näytti huonosti
viihtyvän yksinäisyydessä, hirnahti ilosta, kun seurue palasi takaisin.
Tuota pikaa olivat Birger ja Beata taas hevosten selässä, ja matkaa
jatkettiin, ruohon käydessä yhä kosteammaksi kasteesta ja sumujen
noustessa yhä sakeampina alangoista. Oltiin heinäkuun puolivälissä,
eikä tarvinnut siis pelätä pimeätä. Mutta kevyt hämäräharso, joka
verhosi seutua, himmeni melkoisesti tiheän metsän puitten varjossa.
Taavi oli hyvillään, kun täysikuu nousi, suurena ja punaisena kuin
kiiltävä vaskikilpi, taivaanrannalle ja valaisi siellä täällä
aukeammilla paikoilla kasteen peittämää kanervikkoa ja niljakkaita
kallioita.
Yhtäkkiä seisahtui Siivo, liipotti korviansa, eikä suostunut kulkemaan
eteenpäin. Nyt Beata vuorostansa pelästyi. Jo kauan sitten hän oli
toivonut olevansa kotona Myllyrannan myllytuvassa.
-- Mitä nyt? -- sanoi Taavi ja taputteli uskollisen eläimen kaulaa. --
Mikä sinun on, Siivo? Jos vainuat sutta tuolla pensaikossa, niin luota
minuun, poikaseni; emme me mokomia otuksia pelkää.
Hevonen pärski eikä liikahtanut paikaltansa.
Birger selitti omalla tavallansa hevosen vastahakoisuutta. -- Katsokaa,
-- sanoi hän, -- valkoinen tyttö ei käy enää meidän edellämme. Hän on
pysähtynyt vähän matkan päähän oikealle ja viittaa meitä seuraamaan
itseänsä.
Taavikin näki -- taikka oli näkevinänsä -- että leijaileva utukuva,
joka tähän asti oli liidellyt heidän edellänsä, seisoi liikkumatta
sanotulla paikalla, ikäänkuin kehottaen heitä kulkemaan toista tietä.
Tässä paikassa loisti kuu puitten välistä; ja vaikka saattoi nähdä
kultavyön kimmeltävän, niin kuitenkin kuvastui utukuvan ruumiin läpi
korkean kuusen sammaleinen runko, jonka ihmiskädet olivat karsineet
aina ylös saakka, ja jättäneet ainoastaan pienen töyhdön ylimpään
latvaan. Sillä tavalla meneteltiin usein entiseen aikaan ja vielä
nytkin joskus raivaamattomissa seuduissa, niin että matkanneella
olisi merkki ja tienviitta, kun hän pysähtyy epätietoisena oikeasta
suunnasta. [Sellaisia "tikkakuusia" käytetään vielä tänäkin päivänä
rannikolla merimerkkeinä.]
-- Ei, kiitoksia paljon, -- sanoi Taavi suuttuneena, -- sinä olet
viekoitellut minut monasti ennen suohon, enkä minä enää anna peijata
itseäni. Hei, Siivo! Etkö häpeä, vanha narri, kun annat peikkojen
vietellä itseäsi oikealta tieltä?
Mutta Siivo ei taipunut. Beata rupesi itkemään, vaikka hän olikin
Ljungarsin sukua. Birger huomautti hyvin viisaasti, että joskin ei
voitaisi luottaa valkoiseen tyttöön, niin voisi ainakin antaa hevosen
seurata omaa tahtoansa, sillä varmaankin se halusi yhtä mielellään kuin
muutkin kotiin myllyyn.
Kun ei muu auttanut, niin Taavin täytyi seurata viittausta, mutta pyhän
Priitan nimessä hän vannoi, ettei hän astuisi askeltakaan edemmäksi,
jos hän huomaisi, että tuo valkoinen lempo tahtoi ilveillä hänen
kanssansa. Hän poikkesi siis vastahakoisesti oikealle karsittua kuusta
kohti, ja tuskin hän oli kääntynyt sinne päin, kun Siivo taas iloisena
lynkytteli samaan suuntaan.
Taavin suureksi hämmästykseksi tuli pieni matkue nyt entistä
mukavammalle polulle, vaikka hän luuli voivansa vannoa, että kuusi
oli aijottu talvitienviitaksi, mutta kesällä varoitukseksi kulkijalle
läheisestä pohjattomasta suosta. Suo oli tosin paikallansa, sen
huomasi kyllä usvasta ja omituisesta savunsekaisesta ilmasta, jota
öiseen aikaan nousee sellaisista paikoista. Mutta sen reunaa pitkin
kulki tasainen ja kova nurmikko, jolla sekä hevoset että jalkamiehet
saattoivat turvallisesti kulkea. Utukuva leijaili taas heidän edellänsä
entistään kirkkaampana kuun valossa, sillä puut eivät enää sitä
himmentäneet, ja Taavista tuntui, kuin maa olisi tasoittunut sen
askelten alla. Niin oivallista ratsastustietä ei hän koskaan ennen
ollut huomannut Junkkarin nevalla. Kuitenkaan ei hän täydellisesti
luottanut valkoiseen tyttöön ja piti tarkkaa vaaria kuun asennosta
ja virran etäisestä kohinasta, ollakseen varma suunnasta. Hän päätti
siitä, että he kiersivät kaaressa tavallisen tien sivua ja vaikka
kiertotie olikin pitempi, niin tuli tien pituus korvatuksi sen kautta,
että maanlaatu salli heidän nopeammin kulkea eteenpäin.
Suureksi iloksensa Taavi huomasi koskien kohinasta, joka kuului yhä
lähempää, että heidän tiensä kaareutuikin oikealle taholle, ja turhaan
hän oli pelännyt, että suo tai muut vastukset keskeyttäisivät heidän
matkaansa. Lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tavallisella polulla olisi
ollut mahdollista, tuli Myllyrannan myllyn aukea seurueen näkyviin.
Täällä hävisi valkoisen tytön haamu, joka tähän asti oli ollut heidän
oppaansa, ja katosi kokonaan vähän matkan päässä myllystä, ikäänkuin
sen alue olisi tähän loppunut.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Taavi ja hänen suojattinsa saapuivat
väsyneinä ja unisina, mutta terveinä ja eheinä myllyyn. Mutta hänen
hämmästyksensä oli suuri, kun hän näki koko kylänväen jalkeilla,
varustettuna jousilla, keihäillä, lohiahraimilla, ja muilla kiireessä
hankituilla aseilla. Suurempi oli toki ilo ja ihmetys tuvassa, kun
myllynväki ja kylännuoriso näkivät tuon pienen seurueen lähenevän aivan
toiselta taholta, kuin mistä heitä oli odotettu tulevan, sillä valtatie
lähteeltä oli myllyn itäpuolella. Inkeri ja Renata olivat aivan
suunniltansa; he tempasivat lapset hevosten selästä, syleilivät heitä,
itkivät, nauroivat ja puhuivat yhtä haavaa, niin että Taavi rupesi jo
toden perästä pelkäämään, että valkoinen tyttö taikakeinoineen oli
vienyt nämät kunnon ihmiset järjiltä.
-- Mitä tämä tietää? -- huudahti hän. -- Miksikä te olette näin
myöhäiseen liikkeellä ja koko väki aseissa?
-- Miksikä? -- toistivat Renata ja Inkeri yhtä haavaa koettaen huutaa
toinen toistaan äänekkäämmin. -- Pyhät armahtakoon meitä, vieläpä hän
kysyy, tuo tuo nulikka, senkin suden penikka! Jumala siunatkoon teitä,
lapset, kun taas olette onnellisesti kotona. Mutta sen minä sanon,
Taavi, että jos olisin mies, niin sinä saisit maistaa hyvää vuoden
vanhaa koivurieskaa, poika! Kuinka sinä voit viipyä niin myöhäiseen
Ljungarsin lasten kanssa ja pelottaa meitä, köyhiä ihmisparkoja, vallan
kuoliaaksi teidän takianne! Sitä paitsi saamme kai maksaa muutaman
haarikan olutta, ennenkuin saamme kylänväen tyydytetyksi, kun se
teidän tähtenne on luopunut makeasta unestansa. Mutta kuinka ihmeessä
te saatoitte ratsastaa kuutamossa metsän läpi, josta tuskin kissakaan
pääsee kulkemaan keskellä valoisaa päivää?
-- Tulimme vähän viipyneeksi, sillä... niin, tiedättehän äiti,
millainen Junkkarin neva on, -- vastasi Taavi. -- Mutta onko
mahdollista, että väki on tarttunut aseihin sen vuoksi, että me
viivyimme vähän kauemmin kuin mitä olimme aikoneet?
-- Viivyitte vähän kauemmin, sinä vallaton vekkuli! -- kiirehti Inkeri
jatkamaan, kun Renata kaikeksi onneksi sai viileästä iltailmasta
yskänpuuskan, joka esti häntä lujalla äänellään sekaantumasta puheesen,
-- viivyitte vähän kauemmin! Etkö sinä, kelvoton, sitten tiedä, että
tuolla maantien vieressä oleksii koko kaksikymmentä Sten herran
ratsumiestä? Josua näki heidät omin silmin, kun minä lähetin hänet
teitä hakemaan, Ja joukon johtajana on halkinenäinen Sven. Josua tunsi
hänet korpinsulasta, joka oli hänen rautalakissansa.
-- Te olette oikeassa, äiti, -- sanoi Taavi miettiväisenä. -- Jos Sven
ja Sten herran ratsumiehet ovat siellä, niin minä kyllä ymmärrän, miksi
kylä on aseissa. Mutta minä en käsitä, mitä yhteyttä heillä olisi
meidän retkemme kanssa Junkkarin lähteelle?
-- Sen sanon minä sinulle, sokea, ellet sinä itse ymmärrä, -- pauhasi
Inkeri suuttuneena. -- Eivät ratsumiehet huviksensa ole oleskelleet
sen vieressä. Sten herra katsoo karsain silmin veljeänsä Bo'ta. Pyhä
Henrikki varjelkoon meitä semmoisesta veljessovusta, joka jo vanhastaan
on siinä suvussa vallinnut. Enkä minä mistään hinnasta tahtoisi,
että nuori Birger herra ja siunattu pikku neitemme joutuisivat Sten
herran kynsiin... Mutta tässä me seisomme, Renata, ja unohdamme viedä
lapsiraukat levolle. Tulkaa lapset, minä keitän teille maitoa, jotta
lämpenisitte!
-- Olette oikeassa, äitiseni, ja nyt minä ymmärrän, miksi valkoinen
tyttö... Niin, niin se on, kiitos sinulle, kummitus; tänään sinä olet
meille tehnyt hyvän työn. Mutta odottakaas vähän äiti, minä kerron
teille jotakin. Kello kuusi tänä iltana oli vielä vettä Junkkarin
lahkeessa niinkuin ainakin, mutta kello seitsemän se oli ihan
kerrassaan kuiva.
-- Mitä sinä sanot? -- huudahti Inkeri kauhistuen ajatellessaan, mitä
hänen lapsuudessaan oli tapahtunut.
-- Minä sanon, että kello seitsemästä alkain tänä iltana on Junkkarin
lähde ollut kuiva ja että minä vielä tänä yönä lähden ilmoittamaan
siitä linnaan.