1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä,
ja mitä silloin tapahtui.
Kokemäenjoen rannalla sijaitsi 1500-luvun alkupuolella
Myllyranta-niminen kylä. Se oli saanut nimensä, kylän vieressä olevasta
myllystä, jota käytti vuolas koski, yksi niistä monista, joissa
Länsi-Suomen suuret järvet virtaavat Pohjanlahteen Kokemäen jokea
myöten. Hyvin salvetut pirtit, uhkeat karjalaumat laitumilla sekä
muutamat hyvin aidatut peltotilkut siellä täällä näyttivät osottavan
jonkinlaista varallisuutta, mikä ei suinkaan ollut tavallista näinä
rauhattomina aikoina, ja jota sen johdosta naapuriseutujen köyhät
asukkaat katselivat jonkinmoisella kateudella. Tämän varallisuuden syyn
arvasi helposti, kun tiesi, että Myllyranta myllyineen ja runsaine
lohivesineen oli Naantalin birgittalaisluostarin aluetta ja siksi
oli jotenkuten suojattu rasittavilta sotaveroilta ja miltei vielä
tavallisemmilta ryöstöretkiltä, joita tehtiin sekä ystävien että
vihollisten puolelta.
Eivät moskovalaiset eivätkä liioin tanskalaisetkaan, jotka tähän
aikaan olivat hävittäneet laajoja aloja maata, olleet löytäneet tietä
tähän rauhalliseen seutuun, mutta sitä vastoin oli luostari oman
etunsa nimessä erityisellä hyväntahtoisuudella suosinut tätä etäistä
aluettaan. Luostarin voudin pari kolme kertaa vuodessa uudistuvat
käynnit Myllyrannassa eivät siis tarkoittaneet ainoastaan myllytullin
ja lohiveron kantoa, vaikka tämä tosin oli hänen varsinainen asiansa,
vaan samalla hän tahtoi hyvien neuvojensa ja parannuskeinojensa kautta
yhä kartuttaa luostarin tuloja ja enentää alustalaisten hyvinvointia
ja varallisuutta. Tämän johdosta mylly olikin varustettu peräti
toisin, kuin tavalliset jalkamyllyt, jotka olivat syrjäyttäneet nuo
maassa ennen käytetyt hankalat käsikivet, ja kykenipä se tekemään
joltisia ryynejäkin. Lohipadot oli rakennettu erityisellä huolella
ja peltotilkkuja kynnettiin ja karhittiin kunnollisesti, sen sijaan
että muuten koko maassa yleisesti poltettiin kaskea missä milloinkin
paraiten sopi talojen lähimailla. Tästä seurasikin, että Myllyrantaa
syystä pidettiin tämän maankulman varakkaimpina seutuina, varsinkin
sen jälkeen kuin taajasti asutut ja hyvin viljellyt Turun lähitienoot
olivat joutuneet tanskalaisten hävitysten alaisiksi.
Eräänä päivänä heti juhannuksen jälkeen vuonna 1512 oli luostarin
uskottu vouti, hartiakas mestari Gervasius saapunut kahden palvelian
seuraamana kylään tavallisissa asioissansa perimään Myllyrannan
veroa luostarille. Tämän mahtavan miehen alkuperäinen kunniallinen
suomalainen nimi oli ollut Järvinen, mutta hän oli tahtonut antaa sille
kunnioitusta-herättävämmän kaiun sieppaamalla itselleen ensimäisen
latinalaisen pyhimyksen nimen, jolle hän arveli olevansa sukua. Mestari
Gervasius oli noita munkin ja maallikon välisiä olentoja, jotka olivat
luostarin maallisena palvelusväkenä, ja jotka hoitivat ja toimittivat
sellaisia tehtäviä, joita nunnaluostarin hurskaat sisaret eivät itse
voineet suorittaa. Merkkinä hänen hengellisestä arvostansa, jolle
hän näytti panevan erityistä painoa, oli hänellä avara musta kaapu,
joka samalla toimitti päällysvaatteen virkaa; mutta rautavuorinen
lakki, joka oli hänen ajamattomassa päässään, hirvennahkakölteri hänen
leveällä rinnallaan ja aika lyömämiekka hänen kupeellaan osottivat
kyllin selvästi, ettei mestari Gervasius luottanut ainoastaan
hengellisiin aseihinsa. Hän oli juuri lopettanut veronkantonsa ja istui
nyt mieluisassa toimessa, myllytuvan rappusilla maistellen Myllyrannan
kotipanoisen juhannus-oluen voimaa, samalla välinpitämättömänä
silmäillen kaunista kesämaisemaa ja jokea, joka virtaili hänen
jalkojensa juuressa.
-- Onpas tuo hyvää paitapalttinaa, Inkeri, -- virkkoi hän hitaasti
uhkealle vanhemmanpuoleiselle naiselle, joka levitteli kankaita
valkenemaan viheriälle pihamaalle. -- Valkoista liinaa, melkein yhtä
hyvää kuin luostarin liinakin; mutta tehän olettekin nuoruudessanne
palvellut luostarissa.
Tämä, kuten kaikki seuraavakin, lausuttiin suomeksi, koska siihen
aikaan ainoastaan papit, kauppiaat ja osa aatelia puhui muita kieliä,
saksaa yhtä paljon kuin ruotsiakin, puhumattakaan latinasta, jota
hengelliset oppivat Rauman luostarikoulussa.
Puhuteltu, joka ei ollut mikään vähempiarvoinen henkilö, kuin
myllynhoitaja tai vuokraaja itse ja niin sanoakseni pienen kylän
varsinainen keskipiste, vastasi sukkelasti nostamatta silmiään
kankaista: -- kelvanneehan tuo, mestari. Pyhä Priita on antanut meille
pitkää pellavaa tänä vuonna, ja jotainhan sitä on oppinut nuorina
päivinään, siihen aikaan kuin palvelin abbedissa Ingegerd vainajata,
joka, häpeä sanoakseni, on ollut kummini, sillä isäni oli luostarin
portinvartiana. Levätköön Herran rauhassa, tuo kunnon rouva. Hänen
aikanaan kävi kaikki luostarissa oikeata uraansa, ja pesua ja kutomista
oli yllin, kyllin tietenkin, mutta ajat ovat nyt toiset, mestari
Gervasius; ei kuule puhuttavankaan muusta kuin sodasta ja Jumalan
pilkkaamisesta. Ja vaikka olinkin vain palkkapiika, niin olisin
kai minäkin voinut ottaa hunnun päähäni, samoin kuin moni ylhäinen
neito, koska minä olin kummini suosiossa, mutta mestari, nuoruus ja
viisaus viihtyvät harvoin yhdessä, ja minä olin luonut silmäni Joonas
vainajaan, joka silloin oli reipas nuori mies ja luostarin metsästäjä,
ja joka kerta, kun hän toi hirven tai jäniksen luostarin kyökkiin,
soi korvissani ikäänkuin hääkellojen humina. No, enpä voi sanoa,
että olisin katunut sitä tekoa, mestari, sillä katsokaas, me menimme
naimisiin kaikessa kunniassa, ja saimme myllyn, josta aina on riittänyt
joku jauhovakka meillekin; ja kun Juutilainen, jonka pyhä Henrikki
upottakoon kaikkine joukkoineen, surmasi minun Joonas parkani Pyhän
Kaarinan yönä Turussa [Tanskalainen verilöyly Turussa 2 p. elok. 1509],
sain minä myllyn arennille kuolinpäivääni asti. Siitä Jumala siunatkoon
armollista abbedissaamme, mestari, vaikka luulisinpä maksaneeni veroni
yhtä täsmällisesti jouluna ja juhannuksena kuin joku muukin; mutta minä
tahdoin vain sanoa, että ellen minä nyt lue _avea_ ja _credoa_, kuten
muut puhtaat neidot, niin on se oma vikani, mestari Gervasius, voitte
luottaa sanoihini.
-- En epäile sitä, -- puuttui vouti arvokkaasti puheesen, maistellen
oluttuopistaan; -- ja teillä on nyt kaksi reipasta poikaa, Inkeri
muori, jotka voivat hoitaa myllyä ja lohipatoa sen jälkeen, kuin
Joonaksenne joutui valaskalan vatsaan ja te itse tulette liian vanhaksi.
-- Iästä ei haittaa, -- vastasi Inkeri vähän nyreästi; -- ja kiitos
pyhimysten, vanhempi poikani, Josua, sukeupi yhtä kelvolliseksi
mylläriksi, kuin kuka muu tahansa koko luostarin alueella. Mielelläni
tahtoisin sanoa samaa kummipojastanne Taavista, mestari Gervasius,
mutta hän on peräti toista maata, sen minä sanon, hän tulee isäänsä,
eikä pidä lukua muusta kuin keihäistä ja jousista, jotta pyhät
armahtakoot. Minä puolestani, luulen että ken rautaa mielii, hän rautaa
saapi, mestari, ja kerran kai sama loppu Taavinkin perii... Mutta
katsokaas, tuossa hän tuleekin metsästä, missä hän kuljeskelee päivät
pitkät. Notkista niskasi, senkin nulikka, etkös ymmärrä tervehtiä
risti-isääsi, kunnianarvoista voutia?
Tämä neuvo annettiin solakalle noin kolmen-, neljäntoista vuotiselle
pojalle, joka avojaloin puikahti pihalle, olalla jousi, joka oli
kantajaansa pidempi, ja selässä pörröinen otus, joka sai kunnian päästä
voudin erityisen huomion esineeksi. -- Mitä nyt, Taavi, -- lausui tuo
mahtava mies armollisesti päätään nyökähyttäen; -- tuotko jo paistia
taloon? Onko se jänis vai metso?
-- Kylläpä kannattaisi kuluttaa jousta jäniksen tai metson vuoksi!
-- vastasi poika reippaasti, samassa kuin hän, totellen äidin käskyä
käänsi lammasnahkalakkinsa hiukan toiselle korvalle.
-- Ohhoh, lieneepä sitten kettu, koska näytät niin kopealta.
-- Jotakin parempaa, -- vastasi Taavi.
-- Mitä, sen nulikka? Eihän se vain susi lienekkään?
-- Hiukan pörröisempi, hiukan pörröisempi! -- nauroi poika ja kiepsahti
korollaan ympäri. -- Karhun pentu se on, kolmen kuukauden vanha,
mestari. Ja jos te tahdotte tietää, missä sen emo on, niin voin sanoa
teille, että se makaa koivet pystyssä tuolla Junkkarin nevassa; mutta
minä en kyennyt sitä yksin tänne laahaamaan.
Vouti pudisti epäillen päätänsä. -- Teitä oli kai siellä koko
jahtiseura? -- virkkoi hän. -- Vai aiotko uskotella minulle, että sinun
lintunuolesi voisivat puhkaista karhun rinnan?
-- Minulla on keihäs, -- vastasi poika rohkeasti; -- mutta kun se
tarttui kiinni karhun rintaan, niin minun täytyi nuijata se kivellä,
sillä olin yksinäni metsässä.
-- Ohhoh, joko sinäkin osaat keksiä metsästysjuttuja! -- virkkoi vouti.
-- Minä en valehtele koskaan, mestari, ja se joka sanoo, että minä
valehtelen... Taavi hillitsi kielensä hehkuvan punaisena, ja hypisteli
jousta tavalla, joka ei osottanut juuri ystävällisiä aikeita.
-- Jatka vain! -- sanoi mestari Gervasius, jota huvitti pojan miehekäs
kiivaus. -- Jatka vain poikani; vaadi minut keihäisille ja miekkasille,
ratsain tai jalan, Pyhän Henrikin tai Pyhän Yrjön kautta; luulenpa että
todellakin kykenet siihen.
-- Mene tiehesi, poika, ja häpeä vähän, kun kehtaat kinata parempien
ihmisten kanssa! -- torui äiti, työntäen raivostuneen metsäläispojan
tupaan. -- Älkää välittäkö, mestari, tuosta huimapäästä; hän on Jumala
nähköön sellainen, jommoiseksi täällä maalla tulee, kun kuljeksii
pitkin vuoria ja nevoja. Mutta kahta asiaa olen minä opettanut
lapsilleni, niin oppimaton kuin muuten olenkin, puhumaan totta ja
pelkäämään Jumalaa ja siunatuita pyhimyksiä. Kun Taavi sanoo, että hän
on tappanut karhun, niin hän on sen myös tappanut, mestari, siihen voi
yhtä hyvin luottaa kuin _credo_'on ja _benedicite_'en ja sitä paitsi se
ei olekkaan ensi kerta.
-- Minä pidän reippaista pojista, Inkeri, enkä todellakaan huomaa siinä
mitään pahaa, että kummipoikani alottaa samoin kuin pyhä kuningas
Taavettikin, joka tappoi jalopeuran. Me elämme sellaisia aikoja,
jolloin kysytään voimakasta käsivartta ja vankkaa sotisopaa, Inkeri,
eikä luostarimme tarvitse ainoastaan rukoilevia naisia, vaan miehiäkin,
jotka heitä puolustavat. Minä pidän pojasta huolta; hänestä voipi
jotakin tulla. Älkää kiittäkö minua, vaimo, ehkäpä se päivä vielä
koittaa, jolloin Taavi ylenee niin korkealle, että hän voi tulla minun
seuraajakseni. Ja nyt kun hevoset ovat levähtäneet, on minun aika
lähteä matkaan. Mutta yksi asia vielä, Inkeri, ennen kuin unohdan,
tuota lohipatoa voisimme pidentää vähän lähemmäksi virran keskustaa.
Pelkäänpä että sieltä pääsee monen monta kaunista lohta ohitse uimaan,
joita paremmin voitaisiin käyttää pyhimysten kunniaksi ja Naantalin
hurskasten sisarien kyökin tarpeeksi.
2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo Knuutinpoika
Ljungars tuli ratsain myllyyn.
Luostarinvoudin äskeinen ehdotus näytti saattavan Inkeri muorin suureen
pulaan, sillä hän käänteli ja silitteli kankaitansa useampaan kertaan,
ennenkuin hän laski liikkeelle liukkaan kielensä. -- Minä toivoisin,
että teidän ennustuksenne kävisi toteen, mestari, -- virkkoi hän -- ja
että Taavi ymmärtäisi oman etunsa, vaikka olisihan se hänelle liian
suuri kunnia, jos hän pääsisi kerran kapuamaan niin korkealle ja
ylhäiselle kunniasijalle, kuin voudinvirkaan. Mutta totta puhuakseni,
minä luulen hänen oppivan kaikkea muuta kuin luostarin toimia tuolla
Junkkarin nevalla. Tiedättehän, mestari, ett'eivät asiat siellä koskaan
ole olleet oikealla kannalla, ja joka kerta kun poika on tullut sieltä
hämärissä pää täynnä kaikenmoista... en sano enempää, sillä parasta on
olla puhumatta semmoisia, kun tuuli käy pohjoisesta. Mutta sen minä
sanon, pyhät varjelkoot meitä huonoista naapureista, mestari Gervasius,
sillä sellaisia meillä täällä on yllin kyllin.
-- Niin ollen teidän pitäisi -- mitä pikemmin sitä parempi -- lähettää
Taavi luostariin.
-- Sitä olen monasti ajatellutkin, mestari, mutta hän ei tahdo kuulla
siitä puhuttavankaan, ja minulla on hyvä apu hänen lingostansa ja
jousestansa, puhumattakaan siitä, että hän on minun nuorin poikani,
ja... tehkää hyvin, mestari, yksi haarikka lisään! Ette missään
tapauksessa vielä vähään aikaan voi lähteä matkaan. Näyttää siltä kuin
ukkosilma olisi tulossa, ja harvoinpa silloin sattuu, ett'emme saisi
kuulla jotain Ljungarsin väestä.
Näin sanoen ja voimatta salata äidillistä pelkoansa, että hänen
täytyisi lähettää poika pois kotoa, Inkeri kiiruhti uudestaan
täyttämään aimo tammihaarikkaa, ja jatkoi sitten, salaisesti toivoen
voivansa kääntää voudin ajatukset pois pojasta:
-- Ja mitä lohipatoon tulee, niin sitä samaa Joonas vainajakin aina
sanoi, että tästä uipi useampi pyrstö ohitse, kuin mitä me saamme
kuivalle maalle vedetyksi; mutta mitäpä teemme? Nuo yläpuolella asujat
ovat jumalatonta väkeä, jotka eivät välitä pyhän Priitan omaisuudesta
enempää kuin ruumin oikeudesta, ja kohta kun vaan paalunkin lyömme
valtaväylään, ovat kaikki Ljungarsit niskassamme. Ensiksikin ritari Bo
Knuutinpoika lähin naapurimme, vaikka hänen kanssaan voi sentään puhua
kirkkaan taivaan alla; mutta pyhä neitsyt varjelkoon meitä joutumasta
mihinkään tekemisiin hänen veljensä, ritari Stenin kanssa, olkoonpa
sitten ilma kirkas tai pilvinen.
-- Saadaanpa nähdä, Inkeri, -- lausui vouti otsa rypyssä; -- saadaanpa
nähdä, kuinka kauan arvoisa isämme piispa sallii näiden kopeitten
maallikkojen komentaa meitä, niinkuin he jonkun aikaa ovat halunneet
tehdä. Pyhän Henrikin istuimella istuu nyt eräs Kurkiherra, joka
ei salli kenenkään loukata kirkkoa, olipa kuka tahansa, ja joka
hätätilassa osaa miekkaakin heiluttaa yhtä tukevalla kädellä, kuin hän
jo käyttää piispan sauvaa. Kurjen suku on jo vanhastaan ollut riidassa
Ljungarsien kanssa Satakunnan kalavesistä, ja Ljungarsien epäillään
suuresti pitävän yhtä tanskalaisen puolueen kanssa. Luulenpa sen
vuoksi, että piispa Arvid suojaa selkämme, ja siksipä me rakennammekin
noita vallattomia metsäritaria uhmataksemme patomme kerrassaan poikki
koko virran.
-- Älkää, kaikkien pyhimysten tähden, mestari Gervasius, älkää
mitenkään sellaista ajatelko, ellette tahdo nähdä tupiamme tulessa
ennen Laurin messua ja karjaamme metsään karkoitettuna ensimäisenä
kuutamoyönä heinänkorjuun jälkeen -- huudahti Inkeri toden perästä
hämmästyneenä.
-- Olkaa huoletta ja antakaa minun pitää siitä huoli, -- jatkoi vouti.
-- Josua -- nuori mylläri, lesken vanhin poika lähestyi samassa lakki
kourassa, -- Josua, anna miesten heti hakata riittävä määrä paalupuita.
Huomenna rakennamme padon hyvän matkaa tuonnemmaksi. Josua, jonka
jäntterälle, rotevalle ja vankalle ruumiille luonto näytti suoneen
hiukan paksun pään, tuijotti voutiin rehellisin typerin silmin ja
vastasi, kasvolihastakaan liikahuttamatta: -- Niinkuin käskette,
mestari.
Sitten hän lähti hitain, raskain askelin täyttämään esimiehensä käskyä
vähääkään seurauksista huolehtimatta.
Vouti tuli nyt nähtävästi hyvälle tuulelle ja lohdutteli, kenties vähän
iloisena toisesta oluthaarikasta, pelästynyttä emäntäänsä seuraavalla
tavalla: -- Valkaiskaa te vaan kankaitanne ja maatkaa yönne rauhassa,
Inkeri; noilla korkeilla herroilla on nyt muutakin ajateltavaa
kuin teidän lohitokeitanne. Bo Knuutinpoika, luulemma, menee kyllä
herrainpäiville, joita muutaman viikon päästä pidetään Tukholmassa, ja
ritari Sten voipi sillä aikaa huvitella itseään varastelemalla hänen
hevosiansa. Nuo herrat eivät kuulu elävän juuri veljellisessä sovussa,
niin sanotaan. Sten Knuutinpoika ei saattane unohtaa, että vanhempi
veli otti Ljungarsin linnan ja jätti nuoremmalle vain muutamia kurjia
kaskimaita kaukana erämaassa. Ja koska Bo Knuutinpojalla on kaksi
poikaa, ei ritari Sten voine ajatellakkaan saavansa periä veljeänsä.
-- Kaksi poikaa ja yksi tytär, -- oikaisi Inkeri mielihyvillään,
kun hän saattoi kehua itsellään olevan niin ylhäisiä tuttavia.
-- Nuori Knuutti herra on kohta kahdenkymmenen vanha ja odottaa
kannuksiansa, mutta nuori Birger herra on syntynyt samana vuonna kuin
minun Taavinikin, ja siunattu pikku neiti Beata on Kynttilänpäivästä
yhdeksännellä vuodella. Minä tunnen heidät hyvin aina rouva Cecilia
vainajan ajoista asti. Hän oli Tottien sukua, lempeä ja armollinen
rouva, joka ei pitänyt itseänsä liian hyvänä kysymään neuvoa
kankaankudonnassa ja oluenpanossa alhaisemmilta ihmisiltä, jotka
tiesivät enemmän kuin hän. Hänen aikanansa vallitsi täällä naapurisopu,
ja herrasväen lapset tulivat usein tänne leikkimään meidän lastemme
kanssa, samoinkuin meidänkin kävivät linnassa. Mutta hän kuoli, kuten
tiedätte, kolme vuotta sitten, ja mistä ritari Bo silloin haki toisen
vaimonsa, sitä ei kukaan oikein tiedä. Eipä sen asian laita kuulu
oikein hyvä olevan. Ursula rouva, sanotaan, on hiiden lapsi. Hän on
isältään, vuorenpeikolta, saanut taikakiven, ja niin kauan kuin se on
hänellä, käy hänen aina hyvin. Hän on noitunut Bo herran, siitä voitte
olla varma, mestari. Viime syksynä, hän odotti saavansa pojan. Hänestä
piti tulla Ljungarsin herra. Ja kun poika syntyi, niin se olikin
kuollut. Minä en sano mitään; mutta lapset kai paraiten tietävät, että
edessä emoton lapsi emintimän leipoessa, niinkuin sananlasku sanoo.
-- Olen kuullut sanottavan, että hän on ritarin tytär, joka eräältä
Tallinnan juutalaiselta on oppinut tähdistä ennustamaan.
-- Mistä hän on kotoisin, sitä minä en tiedä, -- jatkoi Inkeri, joka ei
näyttänyt hyvällä silmällä katsovan uutta naapurinrouvaa; -- mutta sen
minä tiedän, että siitä saakka kuin hän tuli Ljungarsin linnaan, saavat
elukat puolta vähemmän rehua ja lapset ja palkolliset kovia kakkuja
pureskella. Ritari Bo itse, joka ennen oli antelias herra, on tullut
itaraksi ja ärtyisäksi, niin ettei häntä enää tunnekkaan. Viipurissa
Bo herra on noiduttu. Musta rouva on Posselta oppinut konstinsa. Ei
kukaan ole vielä nähnyt häntä kristillisessä kirkossa, mutta monet ovat
nähneet rouva Cecilia vainajan vääntelevän käsiään kuutamossa, sen olen
minä omin korvin kuullut hänen kamarineidoltansa Benatalta. Ja sitten
tuo tuolla lähteen luona, mestari, kyllähän te sen tiedätte; se on nyt
näyttäytynyt useammin kuin koskaan ennen.
Vouti nauroi. -- Ei, Inkeri, -- sanoi hän, -- nyt on parasta, että
annan satuloida hevoseni, kun vielä uskallan lähteä. Te olette niin
taikauskoinen, että voisitte saada hevosetkin pillastumaan. Lopuksi
te kai vielä luulettelette minulle, että naapurimme Ljungarsit ovat
liitossa, ukkosen kanssa.
-- Kullakin on oma uskonsa, mestari, -- vastasi Inkeri loukkaantuneena;
-- mutta en minä ole vielä nähnyt ketään heistä ratsastamassa täysissä
varuksissa, ilman ukkosen käymättä kesällä ja pyryämättä talvella.
Näettekö tuota mustaa pilveä, joka nousee yhä ylemmä Puiden latvain
yli? Pettyisinpä pahasti, ellei joku Ljungarsin väestä tulisi tänne.
-- Oh! Niinkuin nuo korkeat herrat voisivat ilmoja hallita. Botolf!
Matti! Satuloitkaa hevoset ja viekää ne talliin! Kun rajuilma on mennyt
ohitse, niin lähdemme matkaan.
Sillä välin kuin palveliat läksivät käskyä täyttämään, nousi ukkospilvi
yhä korkeammalle. Ilma kävi yhä raskaammaksi, ja luonto muuttui
kuolonhiljaiseksi ja synkäksi, niinkuin on tavallista rankan rajuilman
lähetessä. Inkeri katsahti hakaan päin ja näki lampaitten tunkevan
yhteen joukkoon pää päätä vasten. Hevoset hirnuivat levottomina, lehmät
lakkasivat syömästä ja laskeutuivat pitkäkseen ruohistoon märehtimään.
Lintujen viserrys lakkasi puissa, ja idästä kuului Leimauskosken
pauhina yhä yltyvän. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin huikea salama,
jota seurasi räikeä jyrinä iski koskeen ja heti senjälkeen alkoi rankka
sade virtailla raskain pisarin maahan. Ennenkuin vouti vielä ehti
päästä katon suojaan, niin hän kuuli kavioiden kapsetta ja Inkerin
portailta sanovan: -- Kas, tässä he nyt ovat! Tiesinhän minä, että he
olivat tulemassa.
Kapealla kujalla, joka metsästä kääntyi itää kohti näkyi noin
neljänkymmenen hengen suuruinen joukko rientävän kylää kohti
sateensuojaan. Etumaisena ratsasti kookas vanhemmanpuolinen ritari
täydessä varuksessa kypärinsilmikko avattuna, ja hänen rinnallansa
nuorukainen, myöskin rautapuvussa, joka vaivoin hillitsi salaman
säikähyttämää hevostansa. Lähinnä heitä ratsasti uhkea rouva, jonka
mustassa ratsastuslakissa liehui pitkä sulka; hänen vasemmalla
puolellansa ajoi poika ja oikealla tyttö säyseillä hevosilla, joita
Jalkasin kulkevat palveliat taluttivat suitsista. Heidän jäljissänsä
seurasi noin viisitoista ratsumiestä, jotka olivat kiireestä
kantapäähän asti puettuina rämiseviin rautavaruksiin, yhtä monta
aseellista jalkamiestä ja lopuksi alempaa palvelusväkeä, muiden muassa
pari kolme naispalveliaa sekä kuormahevosia, jotka kuljettivat pitemmän
matkan tarpeita. Koko joukko ohjasi kulkunsa suoraan myllytupaa kohti.
Se oli ritari Bo Knuutinpoika Ljungars, jota hänen puolisonsa ja
lapsensa saattoivat jonkun matkaa Turkuun päin, hänen lähtiessään
Tukholmaan herrainpäiville.
3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitä
Ursula rouva sai siellä aikaan.
Sillä välin rajuilma puhkesi täyteen raivoon. Salama toisensa jälkeen
välähteli ilmassa. Rakeensekaista sadetta virtaili kaatamalla, ja vinha
myrskytuuli taivutteli ympäröivän metsän puiden latvoja. Lähenevä
joukko joutui epäjärjestykseen: jalkamiehet, naiset ja lapset riensivät
katon suojaan päästäkseen. Ritari Bo Knuutinpoika yksin ei vähääkään
välittänyt luonnon voimien raivosta. Hän hillitsi korskuvaa mustaa
ratsuansa ja jakeli jäykkänä käskyjänsä säikähtyneille palvelioillensa.
-- Anfast, -- sanoi hän pitkälle, laihalle ratsumiehelle, joka ratsasti
hänen vasemmalla puolellansa; -- anna miesten käydä lepäämään tunnin
ajaksi. Tee tuli pirttiin, ja hanki heille olutta. Vie hevoset
katoksen alle, ja tuo niille kauroja myllystä. Knuutti, pidäppä Ursula
rouvan jalustinta. Saata äitisi ja lapset myllytupaan. Mitä nyt, Beata,
luulenpa, että pelkäät? Hupakko! Olet Ljungarsin sukua ja pelkäät
salamaa!
Nämät viimeiset sanat hän lausui kauniille vaaleanveriselle,
kahdeksanvuotiaalle tytölle, joka vaistomaisesti vavahti joka kerta
kun salama, terävänä kuin tulinuoli, halkaisi ilman. Hänen veljensä,
kolmentoista-vuotias Birger Bonpoika, joka oli puettuna hovipojan
pukuun, lyhyt viitta hartioilla ja hoikka miekka vyöllä, kiiruhti
nostamaan häntä hevosen selästä alas. Vanhempi veli Knuutti suoritti
nähtävästi vastahakoisesti tavallisen kohteliaisuus-palveluksen
emintimälleen, niinkuin isä oli häntä pyytänyt ja saattoi hänet sekä
sisaruksensa myllytupaan. Ritari Bo sitä vastoin näytti pikemmin
huviksensa tahtovan uhmata rajuilmaa, sillä kun muut jo olivat päässeet
suojaan, ratsasti hän verkalleen alas virran rantaan ja tarkasteli
myllyä, lohipatoa ja hyvin viljeltyjä vainioita, jotka vihertävinä
aaltoilivat sateen ja myrskytuulen kaksinkertaisen painon alla.
Myllytupa, vaikka se olikin kylän paras talo, ei tarjonnut
matkustajalle yhtään sellaisia mukavuuksia, joita nykyaikana odottaa
tapaavansa tavallisessa kestikievarissakin. Yleisesti maalla tavattavia
pirttejä parempi se oli vain siinä suhteessa, että tavallisen
räppänän asemesta siinä oli suuri tiilistä muurattu tulisija ja oikea
savupiippu ja kaksi pientä ikkunaa, sen sijaan että muualla käytettiin
työntilaudalla suljettavia aukkoja, joita pidettiin kiinni tavallisesti
vain talvella. Ei kuitenkaan pidä luulla, että nämät ikkunat olisivat
olleet lasiruuduilla varustetut. Se tavara oli vielä muualla paitsi
kirkoissa ja luostareissa niin harvinaista, että kuningas Kristian
I:sen sanotaan vieneen Tukholman linnan ikkunalasit mukanansa Tanskaan.
Hänen aikojensa jälkeen oli toki ruvettu näkemään lasi-ikkunoita
rikkaimmissa taloissa Turussa, jonne kauppalaivasto niitä toi, samoin
kuin muitakin ylellisyystavaroita, Lyybekistä. Mutta Myllyrannan
myllytupaan ei sitä ollut joutanut muuta kuin kämmenen kokoinen
kaistale, joka oli sovitettu toisen ikkunan ylimpään kulmaan ja siinä
se oli koko kylän kateuden ja uteliaisuuden esineenä. Muut ruudut
olivat osaksi sarvesta, osaksi kissankultalasia, ja niiden läpi valo
heikosti kuulsi avaraan tupaan, mutta ei niistä käynyt näkeminen ulos.
Sen sijaan oli oveen tehty suljettava luukku, josta voitiin päästää
ilmaa tupaan ja vaarallisina aikoina tähystellä. Huonekaluja ei tuvassa
ollut muita kuin iso maalaamaton honkapöytä, samallaiset penkit, suuri
kaappi, kaksi vuodetta päällitysten ja kaksi makuulavaa katon rajalla.
Seinillä oli muutamia aseita ja hirvensarvia sekä oven yläpuolella
kömpelösti veistetty puinen pyhän Brigitan kuva. Siinä luostarin
arvossapidetyn ja varakkaan myllynhoitajan asunnon koko vaatimaton
kalustus.
Ken on kuunnellut äskeistä keskustelua tämän arvoisan emännän ja
luostarinvoudin mestari Gervasiuksen välillä, arvannee helposti,
etteivät nämät vieraat olleet kummallekaan juuri tervetulleita. Mutta
vieraanvaraisuus oli näinä aikoina, jolloin ani harvoin taikka ei
milloinkaan sattunut yleistä majataloa matkustajien tielle, niin
luonnollinen, etteivät isännät eivätkä vieraat siinä suhteessa yhtään
kursailleet. Vain silloin kuin ruunun voudit ja sotaväki, taikka
piispat ja aateliset suurine seurueineen väärinkäyttivät tätä kaunista
tapaa ja rasittivat talonpoikia kalleilla vierailuillaan, syntyi siitä
useinkin nurinaa ja tehtiinpä joskus vastarintaakin. Väkevämmän oikeus
pääsi silloin aina lopulta voitolle, joko sitten vieraat ajoivat
isännän ulos ovesta taikka päinvastoin. Ja juuri tällaiset väkinäiset
vierailut olivat tänä rauhattomana, usein laittomanakin uniooni-aikana
siihen määrin päässeet valtaan, että maakansa piti sellaisia vieraita,
kuin ritari Bo Knuutinpoikaa ja hänen seuruettansa Myllyrannassa jo
semmoisinaan kovin epätervetulleina ja huolestuttavina.
Luostarinvouti, joka tiesi mikä hänen arvollensa sopi, istahti
nyreänä rahille uunin viereen eikä ollut tulijoita huomaavinaankaan.
Inkeri muori taas koki näyttää niin iloiselta kuin suinkin ja osotti
ylhäiselle naapurinrouvalle kunniasijan pöydän päähän. Kun hän oli
täyttänyt tämän kohteliaisuuden, ei hänellä mielestänsä ollut enempää
syytä kursailla, ja hän kävi pitämään huolta siitä, että nuori
neiti, joka vanhastaan oli hänen suosikkinsa, sai kuivata kastuneet
vaatteensa äsken sytytetyn takkavalkean ääressä. Yhtyminen oli milt'ei
sydämellinen; pikku tyttö suuteli ja taputteli Inkeriä ja hento Birger,
joka tavallaan oli ottanut sisarensa suojelukseensa, ei myöskään ollut
osottamatta lämpimiä ystävyydentunteitansa hyvää eukkoa kohtaan, jonka
näkeminen näytti molempia ilahuttavan.
Sillä välin istui Ursula rouva kylmänä ja kopeana pöydän päässä,
viitsien tuskin katsahtaakkaan lapsiin. Kun näki hänet, niin ymmärsi
miten ne taikauskoiset jutut olivat syntyneet, jotka tekivät hänet
niin pelätyksi naapuristossa. Hän oli pitkä ja komea rouva, tuskin
kolmenkymmenen ikäinen. Hänellä oli tuuhea, pikimusta tukka, nenä
korkean kaareva, ja tummat silmät, jotka olivat terävät kuin miekan
kärki. Etelämaissa olisi kai häntä pidetty harvinaisena kaunottarena.
Mutta täällä pohjolassa tuntui hänen hipiänsä liian tummalta, koko
hänen olentonsa ylen oudolta, ja helposti saattoi aavistaa, että tämän
kylmän, kopean kuoren alla piili rajuja intohimoja, joita ei ollut hyvä
tulla liian lähelle. Sitä paitsi ei hänen pukunsakaan ollut omansa
vähentämään sitä vastenmielistä tunnetta, jota koko hänen olentonsa
herätti, sillä yksinkertaisen, ruumiinmukaisen villapuvun asemesta,
jota sen ajan ylhäisimmät naiset arkioloissa käyttivät, oli Ursula
rouvalla pitkä, musta samettinen ratsastuspuku, jota koristi leveä
tulipunainen vyö ja samanväriset nauharuusut hioissa. Hänen omituinen
pukunsa, johon vielä liittyi liehuva strutsinsulka hänen pienessä
mustassa hatussaan, antoi Inkerille aihetta salavihkaa kysäisemään
voudilta, eikö hänen mielestänsä tuo ylhäinen rouva ollut yhtä paljon
metsänhaltian näköinen, kuin kaksi variksenmarjaa ovat toistensa
kaltaisia.
Kun Ursula rouva oli hetkisen ääneti ja väliäpitämättömästi katsellut
lasten riemua heidän tavatessaan Inkeriä, välähtivät hänen silmänsä,
ikäänkuin jotakin hupaista olisi juolahtanut hänen mieleensä.
Hän viittasi armollisesti Inkerin luoksensa ja lausui muutamia
kohteliaita sanoja paikan kauneudesta sekä tuvan hyvästä
järjestyksestä. -- Tämä on varmaan hyvin terveellinen paikka, -- jatkoi
hän; -- mutta meidän linnamme lähellä on suo, josta kesäöinä nousee
epäterveellisiä huuruja. Eipä olisi haitaksi niin heikoille lapsille
kuin meidän Birger ja Beata ovat, jos he viettäisivät muutaman viikon
lämpimänä vuoden aikana täällä teidän luonanne.
-- Vai niin, -- ajatteli Inkeri itsekseen, -- armollinen rouva tahtoisi
mielellään päästä lapsipuoliaan näkemästä, ja hyväpä se taitaisi
ollakkin. Mutta hän varoi ilmaisemasta ajatuksiansa ääneen ja vastasi
vain, ettei hän mitenkään voinut toivoa, että hänen halpa tupansa
kelpaisi niin korkeitten vierasten asunnoksi.
Ursula rouva vastasi hyvin ystävällisesti, että täällä kyllä oli
kaikkea, mitä lasten viihtymiseksi tarvittaisiin; katto suojana, vuode
yöksi, lämmintä maitoa ja tuoretta leipää, koska jauhoista ei voinut
puutetta olla. Hän tahtoi sen vuoksi ehdottaa ritari Bo'lle, ellei
Inkerillä itsellään olisi mitään sitä vastaan, että nuori Birger herra
ja neiti Beata saisivat viettää muutamia viikkoja Myllyrannassa, eikä
hän suinkaan jättäisi runsaasti korvaamatta kaikkea sitä vaivaa, jota
he hänelle tuottaisivat.
Inkeri koetti Ursula rouvan silmistä päästä hänen ajatustensa
perille, mutta hän kohtasi vain epäselvän, tähystelevän katseen, joka
ei ennustanut hyvää, ja hän oli epäilyksissä, mitä vastata. Häntä
ei todellakaan haluttanut tehdä tuolle mahtavalle rouvalle mitään
palvelusta, mutta samalla hän pelkäsi kieltäytymisellään suututtavansa
häntä. Ei hän tehnyt tätä ehdotusta lasten terveyden tähden, siitä
oli Inkeri varma; ehkä pikemmin sen tapauksen varalta, että Ursula
rouva syksyllä odotti omaa perillistä. Mutta, ajatteli hän, olkoon
syy mikä hyvänsä, niin he ovat kuitenkin siunatun Cecilia rouvan
lapsia. Saavathan he ainakin syödä vatsansa täyteen Myllyrannassa, ja
kukapa tietää, vaikka pyhä Priita olisi keksinyt juuri tämän keinon
pelastaakseen heidät ilkeän emintimänsä kynsistä. Sentähden vastasi
Inkeri lopulta myöntävästi ja niiasi hyvin koreasti, niinkuin häntä oli
luostarissa opetettu, ja vakuutti, että hän hoitaisi rakkaita lapsia
kuin omaa silmäteräänsä.
Hän ei ehtinyt huomata sitä salaista tyytyväisyyden ilmettä, joka
loisti Ursula rouvan silmistä, sillä hänen huomionsa kiintyi kovaan
meteliin, joka kuului ulkoa, ja samassa hän näki, kuinka kolme, neljä
meluavaa ratsumiestä ritarin seurueesta työnsi tuvan ovesta sisään
hänen oman Taavinsa, jonka kädet olivat selän taakse sidottuina. Syy
siihen oli seuraava:
Vanhempi veli Josua oli, kuten muistamme, mennyt voudin käskystä kylään
toimittamaan paaluja patoa varten ja siksi aikaa hän oli jättänyt
myllyn Taavin hoidettavaksi. Kun nyt poika juuri oli kaatamassa mutta
jauhettavaa myllyyn, tuli sinne muutamia ratsumiehiä, jotka muitta
mutkitta sieppasivat kukin kaurasäkin hevosille appeeksi. Myllyvahtina
nuori Taavi suuttui tästä menettelystä, ja syytä hänellä siihen olikin,
varsinkin kun kaurat olivat kyläläisten ja ryyneiksi jauhettavat. Ja
kun ratsumiehet ilkkuen ivasivat hänen kiivaita vastaväitteitänsä, ei
hän ajatellut sen enempää, vaan sieppasi lähimmän karinpuun, minkä sai
käteensä, ja viskasi sen varmasti keskelle joukkoa yhtä pahantekiää
vasten naamaa, niin että mies romahti pitkin pituuttaan alas rappusista
ja jäi sinne verissään makaamaan. Täten oli merkki annettu yhteen
noista usein verisistäkin kahakoista, jotka olivat seurauksena
senaikuisista väkinäisistä vierailuista.
Haavoittuneen toverit rupesivat heti hurjasti ajamaan takaa Taavi
parkaa, joka pääsi heidän keihäiltänsä suojaan ainoastaan peräytymällä
myllynkouruun kohisevan vesirattaan yläpuolelle. Täällä hän joutui
oikean piirityksen alaiseksi ja vasta kun he salpasivat myllynpadon ja
kapusivat alas kouruun, onnistui vihdoin neljän ratsumiehen saada tuo
väkevä poika käsiinsä ja sitoa hänet, saaden kuitenkin samalla monta
naarmua ja sinelmää hänen paljaista nyrkeistänsä, joilla hän viimeiseen
asti piti puoliansa.
Luultavasti Taavin takaa-ajajat olisivat heti paikalla iskeneet hänet
maahan tai heittäneet hänet myllyn sulkuun, ellei nuori Knuutti herra
olisi tullut väliin ja pidättänyt tuomiovaltaa isällensä, joka nyt,
kun myrsky oli vähän asettunut, palasi takaisin ratsastusmatkaltansa
kylän tiluksilta. Kun ritari astui sisään, oli tupa täynnä hänen
väkeänsä, jotka huutaen vaativat että nuori rikoksentekiä, toisille
varoitukseksi, heti hirtettäisiin. Oikeudenkäynti oli lyhyt. Yksi
ihmishenki ei merkinnyt paljon näinä väkivallan aikoina.
Mutta katso, silloin esiintyi mestari Gervasius hengellisen arvonsa
koko painolla, joka sangen hyvin soveltui hänen voimakkaalle
vartalollensa, ja lausui pelottomana, että koska rikos oli tehty
luostarin alueella, niin oli tuomiovalta yksinomaan kirkon ja piispan.
Tämän nojalla hän vaati, uhaten kirkon kirousta, että ritari Bo
Gnuutinpoika ja hänen väkensä heti jättäisivät hänen, Gervasiuksen,
haltuun mainitun pojan, joka, jos hän havaittaisiin syylliseksi, eikä
hänen ikänsä olisi esteenä, tuomittaisiin kanoonisen oikeuden ja
kuningas Kristofferin lain mukaan. Samassa haasti vouti ritarin väen
vastaamaan siitä väkivallasta, jota he olivat harjoittaneet luostarin
alustalaisia kohtaan anastamalla myllystä heidän viljaansa.
4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan, ja mitä
Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.
Ritari Bo Knuutinpoika otti kypärin päästänsä, ja mestari Gervasius
luuli hänen tekevän sen kunnioituksesta kirkon edustajaa kohtaan. Mutta
ritarin oli tarpeen vain vähän vilvotella ratsastuksensa jälkeen.
Bo herra soi voudille tuskin halveksivaista katsettakaan antaessaan
kypärinsä aseenkantajalle ja pyytäessään jotakin juotavaa. Aseenkantaja
riensi heti sekoittamaan herrallensa viiniä ja vettä hopeapikariin,
jota varta vasten sen tarkoituksen vuoksi kuljetettiin mukana.
Bo herra näytti melkoista lyhyemmältä ilman kypäriä, mutta hän
oli sittekin kookas ja uhkea ritari, noin viidenkymmenen-vuotias,
ylevännäköinen ja ryhdikäs. Hänen silmissänsä kuvastui surumielinen
ilme, ikäänkuin häntä vaivaisi jokin salainen tuska, ja ehkäpä syy
oli enemmän siinä, kuin hänen iässänsä, että hänen ruskea tukkansa
oli ruvennut huomattavasti harmaantumaan. Alituiset taistelut sekä
seurustelu raakojen sotamiesten ja melkein yhtä vähän sivistyneen
maa-aatelin kanssa, jota asui hänen yksinäisen linnansa läheisyydessä,
olivat tehneet hänet ankaraksi ja käskeväksi silloinkin, kuin kaikki
hänen ympärillänsä olivat nöyriä ja levollisia. Mutta jos joku ärsytti
hänet vihaan, niin tiedettiin että Ljungarsin herran otsa oli vaskea
ja käsivarsi rautaa Se, joka silloin sattui hänen tiellensä oli
suuresti surkuteltava, sillä hänen viimeinen hetkensä oli tullut,
olipa hän sitten nuori tai vanha, olipa hänellä ritarin kannukset tai
munkin ajettu päälaki, ja kohtasipa hän hänet taistelun melskeessä
tappotanterella tai, niinkuin nytkin, rauhallisessa tuvassa. Välittääkö
salama, joka Ljungarsilla oli kilvessänsä ja jonka kanssa taikauskoinen
kansa luuli hänen sukunsa olevan salaisessa liitossa, välittääkö salama
kehenkä se iskee, kun kerta ukkonen pilvissä jyrisee?
Senpä tähden kuunneltiin ihmettelynsekaisella hämmästyksellä voudin
tyhmänrohkeata puhetta tälle pelätylle miehelle, eikä Inkerinkään
liukas kieli täyttänyt tehtäväänsä, vaikka asiankulku enemmän
koski häneen, kuin kenenkään muuhun. Mutta kun ritari oli tyynesti
tyhjentänyt pikarinsa, niin hän käski irrottaa Taavin kädet, vilkaisi
häneen ja sanoi: -- Sinä olet murhannut miehen, nulikka!
-- En tiedä, liekö hän kuollut, -- vastasi poika rohkeasti; -- mutta
sen minä tiedän, ettei hän toista kertaa tule varastamaan kauroja
meidän myllystämme.
-- Kuinka vanha olet? -- kysyi ritari.
-- Armollisin herra, -- vastasi Inkeri vikkelästi saaden äkkiä
kielensä kannalleen, -- hän on vain lapsi vielä, kymmenen tai
yhdentoista-vuotias, luullakseni, eikä osaa olla ihmisten kanssa
paremmin kuin metsän elukka. Jos siis, teidän armonne, selkäsauna
riittäisi, niin olisin minä sekä halukas että velkapää sen...
-- Vaiti, vaimo! -- keskeytti häntä ritari, otsa rypyssä toistaen
kysymyksensä.
-- Minä täytän neljätoista pyhäinmiesten päivänä, -- vastasi Taavi
arvelematta ja katsoi tuimasti ritaria silmiin.
-- Haluatko sinä hirteen? -- kysyi ritari.
-- En, -- sanoi Taavi. -- Hirttäkää, armollinen herra, mielemmin hänet,
jonka minä iskin kuoliaaksi, sillä hän oli varas.
Bo herra ei näyttänyt panevan pahakseen tätä lapsellista vastausta,
sillä hänen suunsa vetäytyi katkeraan hymyyn, ja hän kysyi: -- Ehkä
mielemmin haluaisit minun palvelukseeni?
-- Suostu, suostu! -- kuiski Inkeri ja nyki huolissaan poikaa takista.
Itsekseen ajatteli hän, että poika voisi sitten jollakin tavalla päästä
pakenemaan luostariin. Mutta Taavi tuumiskeli hetken aikaa ja vastasi:
-- Yhdellä ehdolla.
-- Mikä se olisi? -- sanoi Bo herra.
-- Sillä ehdolla, että teidän armonne maksaa kaurat, sillä ne ovat
Pekan ja köyhän Mustilan. Ja sitten -- lisäsi hän katsoen uhkaavasti
ratsumiehiin, jotka olivat sitoneet hänet, -- sillä ehdolla, että saan
antaa selkään jokaiselle, joka minua raukaksi sanoo.
Tämäkin vastaus olisi pikemmin laimentanut, kuin kiihottanut
ritarin vihaa, joka oikeastaan oli luonteeltansa jalo mies, ellei
Gervasius, joka kirkon edustajana tunsi suuren arvonsa ja tärkeytensä,
kovaksi onneksi olisi pitänyt velvollisuutenaan vastustaa kaikkia
värväämiskokeita luostarin alustalaisten keskuudessa, varsinkin kun hän
oli saanut päähänsä, että hänen ristipoikansa Taavin piti pyrkiä samaan
kunnianarvoiseen asemaan, kuin hänellä itselläänkin oli yhteiskunnassa.
Hän astui siis rohkeasti esiin ja lausui yhtä mahtipontisella äänellä
kuin äskenkin:
-- Minä otan kaikki läsnäolijat todistamaan, että samoinkuin ei
kenelläkään muulla kuin meidän kunnianarvoisimmalla isällämme piispalla
ole valtaa määrätä tämän pojan hengestä ja elämästä, niin ei myöskään
kenelläkään muulla kuin siunatulla äidillämme abbedissalla ole oikeutta
käyttää häntä palvelukseensa, koska hän epäilemättä kuuluu luostarin ja
pyhän Brigitan alustalaisiin.
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, mm Ljungarsin ritarin otsa
synkistyi ja hän kääntyi, vastausta antamatta, henkipalveliansa puoleen
sanoen:
-- Anfast, tuolla veräjän pielessä on kaksi koivua. Toiseen sinä hirtät
tuon luostarin voutitolvanan, ja pidä varasi, mies, että sinulla on
vahva köysi, joka kantaa vaikka härän. Toiseen sinä hirtät pojan.
Odotappas; pojan voit ripustaa hamppuköyteen, sen hän kyllä ansaitsee;
mutta pyhän Brigitan palkkalaisille emme koskaan käytä muuta kuin
niintä.
Tuvassa syntyi nyt aika meteli. Mestari Gervasius aavisti heti pahaa
ritarin katseesta ja tempasi pikaa leveän miekkansa ja riensi takan ja
seinän väliseen soppeen, missä hän sai selkänsä suojaan. Taavi pujahti
samassa sotamiesten käsistä, jotka olivat irrottaneet hänen kätensä,
sieppasi ruosteisen karhunkeihään seinältä ja asettui ketterästi voudin
rinnalle. Mutta uhkapeliin he kumpikin ryhtyivät, sillä heti sen
jälkeen uhkasi heidän rintojansa kolmattakymmentä keihästä ja tapparaa.
Ritari itse ei viitsinyt ottaa osaa tähän epätasaiseen taisteluun ja
seisoi liikkumatta honkapöydän päässä tuvan perällä. Silloin astui
Ursula rouva hänen luokseen ja sanoi todellisella tai teeskennellyllä
vihalla saksaksi:
-- Mitä, armollinen herrani? Vuodatatteko verta minun läsnäollessani?
Tällaistako kunnioitusta ritari tässä maassa osottaa puolisollensa?
-- Viisikymmentä kahta vastaan, viisikymmentä kahta vastaan, onko se
kristillistä, teidän armonne? -- nyyhki Inkeri, turvautuen hädissään
seikkaan, joka oli omiansa koskettamaan ritarin parempia tunteita. --
Sanoinko kahta vastaan? Ei, vaan puoltatoista! -- lisäsi hän, oikaisten
omaa puhettaan, vahvistaaksensa vieläkin luvunlaskunsa vaikutusta.
-- Tulkaa, rouvani, -- vastasi ritari nähtävästi hämillänsä,
vihastuneelle puolisolleen; -- tulkaa, nouskaamme hevosten selkään ja
antakaamme Anfastin kurittaa noita nenäkkäitä lurjuksia.
Mutta Ursula rouva, jota ei juuri muuten pidetty herkkäsydämisenä,
näytti tällä kertaa erityisesti haluavan osottaa parempaa puoltansa.
Hän veti herransa ja miehensä hiukan syrjemmälle ja puhui vilkkaasti
viitaten vieläkin saksaa. Inkeri huomasi kuinka tuo pelättävä mies
ikäänkuin joutui ristiriitaisien tunteiden valtaan, joko ne sitten
olivat pelkoa tai vihaa, rakkautta tai inhoa. Ja kun hän vieläkin
näytti epäröivän, näki Inkeri, kuinka Ursula rouva irrotti rinnastansa
neulan, joka edestä piti hänen mustaa ratsupukuaan koossa, ja siinä
neulassa oli kiinni suuri, kullankiiltävä kivi. Toinen olisi pitänyt
aivan luonnollisena asiana, että lämpö tuvassa rasitti tuota ylhäistä
naista ja että hän, sen enempää ajattelematta, irrotti neulan,
voidakseen vapaammin hengittää. Mutta Inkerin mielestä sinkoili tuosta
kiiltävästä kivestä säkeniä, jotka kahlehtivat ritarin salaisella
tenhovoimallaan, sillä heti sen jälkeen ritari suuteli hellästi
puolisoansa otsalle, ja käski taistelevien laskemaan aseensa, sillä
hän tahtoi Ursula rouvan kunniaksi ja hänen pyynnöstänsä, vapauttaa
tuomitut kuolemasta.
Olipa jo aikakin, sillä vouti ja hänen nuori taistelutoverinsa saivat
kiittää yksinomaan _hyvää_, asemaansa takan nurkassa ja tavattomia
ponnistuksiansa siitä, etteivät jo olleet palasiksi pilkotut tai
seinään naulitut. Vouti oli saanut nirhaman poskeensa, ja Taavin
jakun olivat keihäänkärjet rikkirepineet. Heidän vihollisiansa olivat
rautavarustukset suojelleet. Hurjat sotamiehet, jotka nyt olivat
päässeet hyvään vauhtiin oikeassa ammatissaan, eivät olleet uskoa
korviansa, kun he kuulivat ritarin ukkosäänen käskevän rauhaa. He eivät
olleet tottuneet hemmottelemaan ja Anfast kuului mutisevan partaansa,
että hitto sen noidan periköön, joka on viekoitellut heidän rehellisen
herransa mielen mokomaankin lellittelyyn.
Käskyä toteltiin kumminkin, ja mestari Gervasius, joka oli saanut aivan
tarpeeksensa hänelle niin sopimattomasta seurasta, väistyi heti ovelle
ilomielin, kun pääsi pelästyneine palvelioineen ja myllyvero vyössänsä
ratsastamaan täyttä nelistä Naantalia kohti. Bo herra kutsui Taavin ja
Inkerin luoksensa ja puhutteli heitä seuraavalla tavalla:
-- Ursula rouva on sanonut minulle, että lasten terveydelle olisi
edullista, jos poikani Birger ja Beata tyttäreni saisivat viettää
muutaman viikon kesästä täällä myllyllä: Minä suostun siihen, ja
te tietänette, Inkeri, että minulla on valtaa palkita, samoin kuin
rankaistakin. Etumaksuksi vaivoistanne jätän poikanne henkiin, vaikka
olenkin kadottanut hänen kauttansa lujakouraisen miehen. Mutta sanokaa
suurisuisille luostarirengeillenne, että he ja heidän nunnansa varokoot
toistamiseen sekaantumasta minun asioihini. Ja sinä poika, minä pidän
siitä, että katsot minua suoraan silmiin. Sinulla on miehen mieli
rinnassasi, ja aikaa voittain sinä kykenet kantamaan rautalakkia yhtä
hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta siitä voimme puhua sitten kun minä
palaan kotiin. Minä uskon nyt nuoren Birger herran ja Beata neiden
sinun suojaasi. Pyhän Yrjänän nimessä, siinä on kunniaa kyllä sinun
nutturepaleillesi. Jos tarvitset kymmenen miestä apuun, niin lähetä
yksi korpinsulka linnanvoudilleni Goliatille, mutta jos tarvitset
kaksikymmentä, niin lähetä kaksi. Jääkää hyvästi; onpa jo aika jatkaa
matkaa.
Näin sanoen syleili ritari Bo Knuutinpoika hellästi puolisoansa
ja lapsiansa sekä lähti matkalle vanhemman poikansa Knuutin ja
rautapukuisten ratsumiestensä kera, joita nyt oli ylitä vähemmän kuin
ennen. Ursula rouva palasi linnaan vieden mukanansa osan palvelioista,
joiden joukossa oli pahasti haavoitettu ratsumieskin, jota Taavi oli
karinpuulla iskenyt. Mutta nuori Birger herra ja Beata neiti jäivät
kamarineitonsa Renatan kanssa Inkeri muorin luokse Myllyrannan myllyyn.
5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka Beata
neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla.
Myllyrannassa kului nyt monta viikkoa hiljaisesti ja hauskasti.
Kesä oli kaunis, pellot ja niityt vihannoivat, mylly jauhoi monta
viljakappaa Inkerin aittaan ja padosta saatiin enemmän kuin moneen
vuoteen. Tynnyri toisensa jälkeen täyttyi herkullisesta Kokemäen
lohesta, josta pienellä kylällä oli hyvä tulolähde ja luostarin
kymmenyksillä suuri hyöty. Ei edes levottomista naapureistakaan
kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että Ursula rouva eleli hiljaisesti
ja yksikseen Ljungarsin linnassa, linnanvoudin Goliat Sveninpojan
turvissa; hänet ynnä puolet huovejaan ja sotamiehiään oli näet Bo
herra jättänyt linnaa suojamaan. Ritarista itsestään kerrottiin,
että hän oli onnellisesti saapunut Turkuun ja sieltä purjehtinut
Tukholmaan. Hänen rajupäisestä veljestään, Sten herrasta, joka muuten
aina kummitteli Inkeri muorin mielessä pahimpana peikkona, mitä hän
tiesi, ei oltu moneen aikaan kuultu hivaustakaan. Ylimaan talonpojat
ja matkustajat, jotka kulkivat Ulvilaan, tiesivät huhun kertovan,
että tämä vastukselleen herra nykyään oli joutunut riitaan Laukon
mahtavien Kurkien kanssa ja että hänellä oli täysi työ suojellessaan
omia etujansa, niin että hänen nyt luultavasti täytyi jättää naapurinsa
rauhaan. Ajat olivat sellaiset, ettei laista ja oikeudesta ollut paljoa
apua, jollei sattunut käsillä olemaan hyviä keihäitä ja tapparoita.
Siitä oli seurauksena, että rauhaa ja järjestystä tavattiin vain
suurempien linnoitusten seuduilla, eikä aina sielläkään, mutta jokainen
aatelismies oli itsevaltainen isäntä talossansa ja menetteli siellä
miten tahtoi.
Vaikka kaikki näyttikin niin hiljaiselta rauhallisessa Myllyrannassa,
oli kuitenkin yksi seikka, joka tuotti Inkerille salaista huolta, ja
se oli juuri lohipato, joka nyt antoi niin runsaan saaliin. Sitä oli
nimittäin voudin käskystä pidennetty ulommaksi virtaan, ja totta puhuen
se nyt vei osan valtaväylästäkin, johon heillä ei ollut laillista
oikeutta, ja heidän runsas saaliinsa luultavasti oli tekevä ylempänä
asuvien padot ja pyydykset sitä köyhemmiksi. Ja koska Ljungarsin
herrat, sekä Bo että Sten herra kalastivat Myllyrannan yläpuolella,
niin pelkäsi Inkeri sitä suuremmalla syyllä vaarallisten naapuriensa
häntä tästä tilille vaativan, varsinkin kun hän vielä aivan hyvin
muisti heidän entiset uhkauksensa. Senpä vuoksi hän olisi mielellänsä
tyytynyt vähempään lohensaaliisen, jos hän siten olisi päässyt joka yö
uneksimasta keihäänkärjistä ja rautalakeista. Mutta koska hän tiesi,
että mestari Gervasius oli hyvin itsepäinen mies, kun hän kerta oli
saanut tämmöisen tuuman päähänsä, niin hän suuresti toivoi, että hän
saisi neuvotella jonkun luostarin arvoisan isän kanssa; Naantalin
luostarissa oli näet sekä munkkeja että nunnia.
Mutta keskellä näitä huolia tuntui Inkeristä ikäänkuin
taivaan sallimukselta, että hänellä oli tilaisuutta hoitaa ja
majoittaa Bo herran lapsia, jonka kautta ritari joutui hänelle
kiitollisuudenvelkaan. Lapset tuottivatkin hänelle miltei äidillistä
iloa. Nuori Birger herra ja Beata neiti olivat kumpikin herttaisia
lapsia, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kaipaavan isänsä linnaa,
eivätkä millään tavalla antaneet Taavin tuntea, että he olivat
synnyltänsä ja säädyltänsä niin paljoa korkeammalla alhaista
myllärin väkeä. He viihtyivät erinomaisen hyvin kesän raittiissa
vihannuudessa virran äyräällä ja tyytyivät vähääkään valittamatta
vaatimattomaan tupaan, vaikka olisi luullut niin ylhäisellä nuorisolla
olevan suurempiakin mukavuudenvaatimuksia. Niin, tuntuipa Inkerin
mielestä kuin he päivä päivältä olisivat tulleet yhä terveemmän- ja
iloisemman-näköisiksi, eikä hän ollut siitä huomauttamatta ystäväänsä
Renataa. Silloin Renata, joka oli erään Ljungarsin ratsumiehen leski
ja linnan uskottu palvella, kaikessa ystävyydessä hiukan ylhäisesti
heitti niskaansa ja arveli, että tuleehan sitä toimeen lohella ja
rieskamaidollakin, vaikka Cecilia rouvan aikana oli parempiakin
päiviä nähty. Hän muisti vielä sen ajan, jolloin Beata neiti makasi
kullatussa kehdossa silkkityyny päänalustana. Olipa se sentään
toista kuin maalaamaton sänky, kotikutoiset raidit ja siniraitaiset
patjanpäällykset.
-- Enpä luulisi hänen nytkään mäellä makaavan, -- vastasi Inkeri vähän
loukkautuneena. -- Taavi on pyytänyt jok'ainoan metson, jonka untuvilla
neiden tyynyt ovat täytetyt, ja jos raidit eivät ole kyllin koreita
eikä päivällinen tarpeeksi hieno, niin voimmehan tuottaa linnasta
parempaa. -- Inkeri tiesi vallan hyvin, ettei se mitenkään voisi käydä
laatuun. Hän tiesi, että Ursula rouva oli kullatun kehdon asemesta
antanut lapsipuolillensa karhean olkivuoteen ja herkullisen ruuan
asemesta vain niukalta ja huonoa ruokaa palkollisten pöydästä. "Tuottaa
linnasta parempaa" merkitsi siis hänen suussaan miltei samaa kuin:
Häpeä toki vähän! Enkö minä muka tietäisi, että lapset täällä viihtyvät
paremmin, kuin omien vanhempiensa luona?
Silloin Renata, joka ei mielellään arvostansa luopunut, paremman
puutteessa tavallisesti intti, että Beata neiden kätöset täällä maalla
tulivat ylen karheiksi. Taavin kyllä sopi karata kivien ja kantojen
yli, mutta Birger herralle se oli vähemmän sopivata, ja Beata neiti
oli jo melkein yhtä ruskettunut kuin torpparien tytöt kylässä. Siihen
vastasi Inkeri, että jos lapsia oli pidettävä oikein hienoina, niin
voisivathan he milloin hyvänsä lähteä takaisin ahtaihin, pimeihin
komeroihinsa linnaan, jossa he eivät koskaan muualla nähneet Jumalan
päivänpaistetta kuin kivetyllä linnanpihalla ja autioitten muurien
välistä. Tämä ylhäisten ja alhaisten välinen pikkusota loppui
tavallisesti siten, että Renatan kyynellähteet alkoivat tulvia, kun
hän ajatteli sitä suurta muutosta, mikä linnassa oli tapahtunut
Cecilia rouvan kuoleman jälkeen. Sitten molemmat, sekä Inkeri että
hänen ystävänsä, unohtivat koko kiistan ja keskustelu kääntyi Ursula
rouvaan, kuinka ilkivaltainen hän oli, ja kuinka kaikki linnassa oli
kääntynyt väärälle tolalle, niin ettei siellä nyt ollut oikein laita
ei herrasväen eikä palveliain, ei väen eikä elukkain, eipä edes -- ei
takaamista -- elävien eikä kuolleiden.
Näytti siltä kuin Taavi olisi tullut paria vuotta vanhemmaksi, tuon
vaarallisen päivän jälkeen, jolloin Ljungarsin ritari vieraili
Myllyrannassa ja nimitti hänet lastensa suojeliaksi. Hän oli omissa
silmissänsä jo aika mies saatuansa sellaisen luottamustoimen ja hän
tahtoi osottaa sen ansainneensa. Hän ei viisaasti kyllä luottanut
Renatan huolenpitoon, vaikka hän kyllä hoiteli ja hemmotteli pikku
neitiänsä, ja mitä taas Birgeriin tuli, niin näytti hän itse pikemmin
tarvitsevan valvontaa, kuin kelpaavan siskonsa suojeliaksi. Vaikka
nuori Birger herra olikin yhtä vanha kuin Taavi, oli hän häntä
lähes päätään lyhyempi, vähäväkinen, maidonvalkea ja hento poika,
hienotunteinen kuin tyttö ja luonteeltaan säysy kuin karitsa. Huhu
kertoi, että ankara Bo herra monasti oli ankarin sanoin nuhdellut
tätä hentoa ja herttaista olentoa, joka oli aivan äitinsä muotoinen
ja oli ollut hänen lempilapsensa, mutta josta niin vähän saattoi
toivoa Ljungarsin upean vaakunakilven arvokasta perijää. Halveksimisen
tunteilla varmaankin oli isä suostunut hänen pyyntöönsä, että hän saisi
eräältä kuljeskelevalta teiniltä oppia lukemaan ja kirjoittamaan,
jota siihen aikaan pidettiin ritarille aivan asiaankuulumattomana
taitona. Sanottiin myöskin, että nuori Birger herra oli paljon enemmän
perehtynyt pieneen, koreaksi maalattuun messukirjaan, jonka hän oli
perinyt äidiltänsä, kuin ratsastamaan isänsä lahjoittamalla tulisella
varsalla ja käyttämään pientä lastenmiekkaa, jota hän syntyperänsä
merkiksi kantoi kupeellansa. Hyvin luultavaa oli myöskin, että Bo
herra oli sallinut hänen nyt hengittää raitista ilmaa Myllyrannassa
sen vuoksi, etteivät hänen heikot voimansa kestäneet hänen ikäistensä
poikien tavallisia aseharjoituksia. Tämä vaihtelu olikin nuorelle
Birger herralle mieleen, hän kun täten saattoi vapaasti elellä
hiljaisissa unelmissansa luonnon helmassa.
Kaunis, tummakiharainen pikku Beata neiti oli toisenluontoinen kuin
hänen veljensä ja tuli isäänsä niin paljon kuin hento vihertävä vesa
voi tulla korkeaan honkaan. Hän oli vapaa ja raitis kuin taivaan lintu,
vallaton, hurja, kiivas ja iloinen; niin veitikkamainen, itsepäinen
ja muuttelevainen mieleltänsä, kuin kahdeksanvuotiaana saapi olla,
ja kumminkin oli hänen pikku sydämmensä niin hyvä kuin kulta, jos
vaan ymmärsi häntä oikein kohdella. Hoitajansa Renatan kanssa oli hän
alinomaisessa sodassa, joka seuraavassa hetkessä muuttui hyväilyksi ja
päättyi tavallisesti siihen, että tyttö sai tahtonsa läpi. Ja Inkeri,
joka usein murisi, että tyttöä hemmoteltiin vallan pilalle, hellitteli
aivan yhtä paljo, jos ei enemmänkin, suloista suosikkiansa kuin itse
Renata. Siksipä kävi, kuten niin usein näkee, kun kaksi naista kilvan
hemmottelee hyvää lasta, että Beata neiti tuli koko talon, vieläpä
koko kylänkin keskipisteeksi, jota kaikki kursailivat, ja joka olisi
voinut pitää heidät kaikki vallassaan, ellei hän olisi pelännyt Taavia,
ainoata, joka toisinaan uskalsi vastustaa hänen oikkujansa.
-- Tänään minä tahdon ratsastaa Liekillä, -- sanoi Beata eräänä aamuna
hyvin päättävästi. Liekki oli Birgerin hämäläinen varsa, jonka hän oli
tuonut mukanansa Myllyrantaan. Mutta Birger ei itse enää ratsastanut,
ja Liekin mielestä oli hauskempi juoksennella haassa, kuin purra
kuolaimia.
-- Pikku Beata kultani, ei se käy laatuun, hevonen on vauhko, -- väitti
Renata hyväilevällä äänellä.
-- Ei, rakas lapsi, sitä me emme uskalla, -- lausui Inkeri samaan
tapaan. -- Ajatteles, kuinka haikeasti me surisimme, jos joku tapaturma
sattuisi Beata neidelle tuon häijyn elukan selässä.
-- Mutta minä tahdon ajaa Liekillä, nyt kohta minä tahdon ajaa
Liekillä, -- intti tyttö, huolimatta vastaväitteistä. Ja samassa hän
sieppasi pienen kesähattunsa ja juoksi yksin hakaan päin.
-- Ei sinä ilmoisna ikänä! -- huusivat molemmat naishoitajat ja
riensivät perässä; mutta Beatalla oli ketterämmät jalat ja hän lensi
kuin pääskynen pihan poikki. Mitä nyt oli tehtävä? -- Taavi, -- huusi
Inkeri pojalleen, joka juuri tuli myllystä aivan jauhoisena, -- Taavi,
suitsita hevonen, koska neiti välttämättä tahtoo tänään ratsastaa.
Mutta sen minä sanon sinulle, poika, taluta Liekkiä ohjaksista äläkä
päästä sitä irti. Täytyyhän sen armaan lapsen saada vähän huvitella.
-- Tahtooko hän ratsastaa tuolla hurjalla varsalla? Ei, äiti, sen asian
minä ymmärrän paremmin, -- vastasi Taavi.
-- Mitä nyt, senkin nenäkäs nulikka, aiotko vastustaa armollisen neiden
käskyjä? -- huudahti Renata jonka mielestä Taavi kohteli häntä ja hänen
ylhäistä neittään aivan liian vapaasti.
-- Aion kun aionkin, -- vastasi Taavi jyrkästi. Varsa on tullut
hurjaksi laitumella eikä tottele enää ohjia.
-- Mutta voisithan sinä taluttaa sitä kerran pihamaan ympäri, -- arveli
Inkeri, joka ei tahtonut ärsyttää Beatan kiivasta luontoa.
Taavi pudisti päätään ja saavutti tuota pikaa tytön aidan luona.
-- Ei Beata nyt voi ratsastaa, sillä Liekki on pahankurinen ja
tarvitsee lujat ohjat, -- sanoi hän vakavasti, katsoen häntä
ystävällisesti silmiin.
-- Mutta minä tahdon ratsastaa; heti paikalla minä tahdon ratsastaa! --
huusi tyttö, hehkuvan punaisena juoksusta ja suuttumuksesta.
-- Ja minä sanon, ettet sinä saa ratsastaa Liekillä. Saat mielemmin
Siivon, äidin vanhan valakan, -- vastasi poika.
-- Ei, minä tahdon ratsastaa Liekillä! Mene, satuloitse se haassa! --
kirkui itsepäinen tyttö.
-- Sinä olet niin usein halunnut päästä metsään ratsastamaan. Nyt
minä tulen mukaan, ja Birger myöskin, jos häntä haluttaa, ja sitten
sinä saat ratsastaa Siivolla, joka ei koskaan pillastu, ja sitten me
ratsastamme Junkkarin lähteelle, -- jatkoi Taavi sävyisästi, vähääkään
välittämättä suojattinsa lapsellisesta vihasta.
-- Mitä minä huolin Junkkarin lähteestä! Mitä! Sinä olet paha, kun et
anna minun ratsastaa. Mene kohta ja tuo Liekki tänne, -- toisti Beata,
joka ei tahtonut tulla järkiinsä.
-- Mutta jos varsa pillastuu ja viskaa sinut kivikkoon niin itkee Bo
herra, ja Birger ja Renata ja Inkeri muori itkevät, ja minä itkisin
silmät päästäni surusta, -- jatkoi poika lempeästi ja totisesti ja
katsoi vakavasti ja sydämellisesti tytön vilkkaisiin tummiin silmiin,
joista iski tulta melkein kuin Ljungarsin vaakunasta.
Beata neiti katsoi hetkisen ääneti kunnon poikaa, ja kuinka olikaan,
niin suli hänen vihansa kuin keväinen sadepilvi. -- Ei, -- sanoi hän
vihdoin -- en minä tahdo, että sinä, itkisit silmät päästäsi, eivätkä
muutkaan saa sitä tehdä. Koska sinä tahdot, niin minä ratsastan
Siivolla. Ja sitten me lähdemme Junkkarin lähteelle.
-- Niin, sen me teemme, vastasi Taavi reippaasti. -- Voi kuinka hauska
matka siitä tulee! Minä koen pyydykseni tiellä, ja silloin sinä saat
pienen elävän oravan, joka hyppelee aivan kuin kissanpoika häkissä. Ei
sinun tarvitse sitä katua, että olet tottelevainen tänään.
-- Niin, niin, oravan, oravan! -- huudahti tyttö ja molemmat palasivat
sovinnossa takaisin pihalle.